Tumma puhuu

Tumma puhuu 2 (100x150cm) 2016

Kirkkaan jälkeen taas toisenlaista. Kankaille nousseessa uudessa mustavalkoisessa maailmassa on jotain salaperäisen kiehtovaa, tuntemattoman ja tutkimattoman viehätys. En tietääkseni ole maalannut tällaista ennen. Kuvasta ei välttämättä tule ensimmäisenä mieleen, että tässä on tekniikkana akryyli. Itselleni tulee mielikuva hiilipiirroksesta. Hypistelen näkymätöntä säämiskää.Tuossa kohti olen varovasti töpötellyt tummaa vähemmäksi, ja onpa siellä muutama hiilikuminkin terävämpi jälki.

Kävin tällä viikolla galleriassani eli Kalevankadun Katariinassa. Siellä on nyt Taira Tigerin hieno näyttely. Taira tekee myös suurieleistä abstraktia maalausta, ja työt ovat aika lailla samaa kokoluokkaa omieni kanssa. Siinä sitten tajusin, että hyvänen aika, ei tähän galleriaan niin monta maalausta  mahdu. (Galleriassa on kaksi n.25m2 kokoista huonetta eli mistään kopperopaikasta ei ole kyse.) Mahtuisi joo, jos mahduttaisi, mutta ei niin kannata tehdä muualla kuin markkinoilla. Gallerian pisin yhtenäinen seinä on 672cm, ja tällä seinällä Tairalla on kaksi maalausta, joitten koot ovat 140x150cm ja 100x70cm. Näin ollen "tyhjää" jää paljon enemmän kuin taulua eli 432cm. Se, montako työtä seinälle mahtuu, riippuu oikeastaan enemmän teosten luonteesta kuin fyysisisestä koosta. Joskus pieni tarvitseen suuren tilan.
Minulla on omaan näyttelyyni 20 ehdokasta ja niitten lisäksi vielä muutama keskeneräinen pyrkyri. Täytyy siis suorittaa ankaraa karsintaa. Vähän rassaa, että joutunen jättämään rannalle pari ihan lemppariakin. Esimerkiksi tämä Nauraa päin naamaa ansaitsisi ehdottomasti päästä esille, mutta se ei helposti huoli toista maalausta lähelleen. Pitäisi olla neljä huonetta!

Tuhma musta!

15/2005

6/2005

24/2005

27/2005

7/2005

Kymmenen vuotta sitten käytin maalauksissani aika paljon tummia sävyjä niin kuin näistä kuvista voi nähdä. Se oli aikaa, jolloin luomisvoima ja maalaamisen vimma murtautui esiin kuolemanvuosien jälkeen. En kuitenkaan itse kokenut maalauksiani mustina enkä varsinkaan synkkinä tai surullisina. Maalasin onnellisen kiivaasti, olin kuin lumottu. "Sinulla taisi olla rankempi vaihe", joku tuntematon katsoja kuitenkin myöhemmin kommentoi nähdessään tämän kauden teoksia. Merkitseekö musta synkkää, rankkaa, surullista? En maalaisi asunnon seiniä mustiksi, koska se pimentäisi ja pienentäisi tilaa, ja minä pidän valosta ja avaruudesta. Mutta tumma maalaus monesti hehkuu omanlaistaan valoa, se voi olla hyvin kiehtova ja innostava.

Sattumoisin juuri eilen näin näyttelyssä tummahkon maalauksen, josta en lainkaan pitänyt. Se ei ollut synkkä eikä rankka, se oli huono. Huonous ei kuitenkaan ollut tumman syytä. Syyllinen oli maalari, joka oli sekoittanut keskenään ruskeaa ja vihreää, hieronut sotkun kankaalle kuivalla pensselillä ja tukahduttanut kaiken valon. Tuo maalaus olisi kuulunut pilalle menneiden teosten näyttelyyn. Sellainen muuten oli juuri! Tarkemmin, näyttelyn nimi oli FAIL - Stage for Abandoned Art. Näyttelyn kuratoi Kuvataideakatemian opiskelija Martins Rozenfelds, joka esitteli projektin näin: 

"FAIL is a collection of art projects that the artists of Helsinki has concidered as a failure and therefore has quit working on them or, if completed, has never introduced them to public. It is organized to give a stage to outcast art and to define what artists themselves concider as a potentially unsuccesful art." Koska taide ei ole Cooperin testi, epäonnistumiselle ei voi määritellä sekunti- tai muuta rajaa. Martins ei myöskään käynyt työhuoneilla rankkaamassa, että tuossapa sulla onkin huono duuni, se me laitetaan. Kukin taiteilija mietti itse, miten haluaa huonon tai hylätyn tai epäonnistuneen tässä yhteydessä määritellä ja esittää.

"Älä käytä mustaa väriä, asiakkaat eivät pidä siitä", muuan galleristi totesi kerran osoittaen mustaa kohtaa tämän postauksen ensimmäisessä maalauksessa. Oli suuren suosion vuosi, jolloin myin maalauksia enemmän kuin ikinä. Mutta tummia teoksia ei saanut laittaa esille. Niinpä halusin tuoda nämä kielletyt työt FAIL-näyttelyyn. Onko musta paha?
EDIT. Koska väärinkäsityksiä on ilmennyt, painotan, että en itse pidä tämän postauksen teoksia ollenkaan epäonnistuneina. Epäkelpo-tuomio on tullut vain ja ainoastaan yhden galleristin suusta; muissa näytteyissä olen esittänyt kaikenlaisilla skaaloilla maalattuja töitä eikä galleristi ole koskaan dissannut teostani värin vuoksi.

P.s. Pahoitteluni, etten ehtinyt esitellä näyttelyä ajallaan, se jotenkin viuhahti niin nopeasti ohi, että en tajunnutkaan.

P.p.s. Olen kiltillä tuulella enkä mainitse huonoa taiteilijaa enkä tuhmaa setää nimeltä, oho, sen verran lipsahti että oli setä eikä täti.

JA AI NIIN! 80 000 raja on mennyt rikki! Kun kirjoitan tätä, mittari näyttää 80 417. Onnea Hekuma, kiitos lukijat!

Tummaiseni

Tumma 2. (210x200cm) 2010-2011

Tumma-sarjan keskimmäinen, tämä, on nyt valmis. Esikoinen on yllättäen muuttunut kirkkaan keltaiseksi (kesken vielä), ja kuopuksesta tuli rakkaudenpunainen, että ei tästä nyt tainnut niin tummaa sarjaa tullakaan. Tutkimattomat ovat maalin tiet.

Kolmikko

Tumma 3. neljästi maalattuna

Aamulla Tumma 3. odotteli tällaisena. Aika hyvin se on edennyt. Punaisissa ja violeteissa alkaa olla toivomaani syvyyttä, mutta uusin elementti, palettiveitsellä hurjuuksissa hakattu kultahopea, arveluttaa. On pitkän mietinnän paikka ja mitä ilmeisimmin hitaan etenemisen päivä.

Sekoittelen muutaman keltaisen ja töpsyttelen sinne tänne kullan jatkoksi pehmentämään. Kohentelen punaisia. Sitten pitkään emmittyäni päätän vielä hakata palettiveitsellä, tällä kertaa ceruleum-sinistä. Ei paha. Hengailen, kuuntelen radiota ja katselen.

Nyt voisi olla hyvä kurkata sarjan muita osia. Alla 1. ja 3. vierekkäin. Kolmonen nyt siis viidesti maalattuna, mutta vähän märkänä vielä. Aika postimerkkejähän nämä tässä ovat, kun oikea koko on melkein lattiasta kattoon. Mitä isompi maalaus, sitä enemmän se kärsii kuvana esittämisestä. Yksityiskohta-kuvissa värit tulevat paremmin esiin ja materiaalintuntu välittyy, mutta tilallinen kokemus puuttuu. Tällä kertaa en kuvannut yksityiskohtia, mutta hyviä kuvia ykkösestä ja kakkosesta on täällä.

Tässä 3. ja 2.

Nyt tuntuukin, että kakkosta kannattaa jatkaa, ja niin teen. Lisään maalaukseen transparenttia mutta tummaa purppuraa sekä vähän pinkkiä. Seuraavalla kerralla selviää, mitä olen saanut aikaan. Töihin on aina jännä tulla, kun ei ihan tiedä, millaiseksi maalaus on muuttunut. Maalin kuivuminen vie hyvin parisen tuntia, paksumman kauemminkin. Huolehdin, ettei tule pahoja valumia, hengailen vielä vähän ihan muuten vain, sitten lähden kotiin. 

Pohjamaalaus + 1

Tumma 3. (210x200cm) kahdesti maalattuna

Onpas mukavaa työstää taas näin isoa kangasta! Katsotaan lähempää

Olen eilen maalannut pohjamaalauksen päälle läpikuultavilla väreillä (Lascaux akvarelli-akryyli + vesi) pienehköjä vetoja sinne tänne. Sitten olen paksunnetun mediumin avulla levellä pensselillä liu'uttanut värejä kankaan pinnassa. Yläosan kelta-vihreät olen sekoittanut valmiiksi paksuiksi ja huiskinut intuitiolla.

Tänään ehdin maalata kaksi uutta kerrosta. Ensin jatkoin samaan malliin varovasti lisäämällä punaisia ja keltaoransseja ohuelti. Lounaan jälkeen maali oli kuivaa ja saatoin jatkaa. Pohdin ja tutkailin, sekoitin lisää värejä. Jossain kohti iski hurjuus ja käsi oli  ajatusta nopeampi. Anna parastasi, nyt, maalaus vaati, ja taas kerran hurjuuden voima yllätti. Puhelimen kello piipitti, johonkin olisi pitänyt mennä, mutta ei siitä niin vain heti päässyt - kuka nyt jättää huutavan vauvan imettämättä?

Tumma

Aloin nähdä helmikuun näyttelyn (galleria Pictor, Vihti) mielessäni viime viikon lopulla. Olin esitellyt teoksiani asiakkaalle (kaupatkin syntyivät!), ja seuraavana päivänä hahmotin oman tuotantoni taas vähän paremmin. Myös keskustelusta kollegan kanssa oli apua, tämä kun oli pitänyt näyttelyn samassa tilassa ja muisti sen ominaislaadun hyvin.

Tärkeintä on tehdä niin hyvä näyttely kuin mahdollista, niistä teoksista, jotka nyt ovat olemassa. Kovin paljon uutta ei enää ehdi eikä kannata maalata. Tuntuisi olevan paljon tummaa puhuvia teoksia. Tummalla on monta ääntä; ja nyt kuunneltuani tummaisiani tiedän, että niiden yhteissointi on upea. Olkoon siis päätetty: näyttelyn nimi on Tumma. Sinällään kiehtovat kukka-aiheet jäävät hetkeksi hautumaan, niiden aika ei ole ihan vielä.

Kirjoitin työhuoneen oveen listan teoksista. Ajattelin ottaa mukaan muutaman vähän vanhemman työn. Alla armon auringon (2007), Väite haavoista ja timanteista (2008) ja Itku (2008) ovat maalauksia, joita pidän keskeisinä jä tärkeinä.Harkinnassa on myös laittaa esille joku melkeinmusta työ vuodelta 2005. Hukkumisesta tulee mukaan muutama kangas, ja sitten on Melankolia-sarja, josta muuten uupuu vielä yksi työ.

Uusista töistä pääosassa on kolmikko Tumma. Kaksi ensimmäistä tummaa maalasin keväällä, kolmas alkoi nyt, näin

Tumma 3.(210x200cm) aivan alussa

Tarkoitus on maalata tämä teos itsenäisenä sellaiseksi kuin se haluaa muotoutua, ja sitten tarkastella kolmikkoa yhdessä, kuinka soivat, ja mikä mahdollisesti kaipaa viritystä vielä.

Enpä älynnytkään, ennen kuin nyt, että olen valinnut pohjamaalauksen niin samankaltaisen värimaailman kuin edellisen postauksen kukkamaalauksessa on. Tätä on kuitenkin tarkoitus kerroksittain työstää tummempaan suuntaan siinä missä kukkiin olisi tulossa lisää heleää.

Vähän vielä pimeämpää

25. lähikuvin

Olen hinkannut ja jynssännyt yhtä samaa viikkokaudet. Ei tule mitään, mömmöä mössöä epäväriä.  En viitsinyt kuvata välivaiheita, tympi jo koko homma. Olin menemettä työhuoneelle. Sitten taas menin ja pinnistelin: violettia pitää olla, tummaa, ja kultaa. 

Nyt, kun ties kuinka monennen kerroksen jälkeen tutkailen maalausta, lämpö alkaa virrata katseen kautta kehoon ja tajuntaan. Vielä vähän, pikkuisen, hissun hiljaa. Tämä pimeä on hyvä pimeä. 

Melankolian maalauksia

Sarjasta Melankolia (á 35x30cm) 2010

Tumma (Hommage à Eino Leino)

Tuo oli tumma maammon marja

syntymässä säikähtänyt,

näki kauhut kaikkialla,

haltiat pahat havaitsi,

ei hyviä ensinkänä.

Pani äiti paimenehen. –
Paimen metsästä palasi,
tuli outona tupahan,
haasteli haralla hapsin:
»Oi emoni, älä minua
pane karjan paimenehen!

Lempo seisoi suon selällä,
Hiidet hirnui kankahalla,
juuttahat jälestä juoksi,
maasta maahinen kohosi.»

 Ei pojasta paimeneksi. –
Pantihin kalan kutuhun.

Palasi mereltä poika,
tuli valjuna tupahan,
kertoi kynnet kylmillänsä:
»Kauhea saloilla kansa,
meren kansa kauheampi!

Näin minä Tursahan tulevan,
meren kahtia menevän,
Kalpea karilla istui,
Tyhjä alla ammotteli.

Ei pojasta merelle miestä. –
Pantihin palon tekohon.

Palasi palolta poika,
tuli vauhkona tupahan,
sanoi silmin seisovaisin:
»Hirveät meriset hirmut,
tulen hirmut hirveämmät!

Sylki kyyt kyventä, liskot
puhui liekkiä punaista,
Syöjätär porossa keitti,
Kehno käänti kattilata!»

Suku jo surmata saneli:
»Mitä työstä tyhjän miehen!»

Ennätti emo etehen,
kyyditti kylän kisoille.

Palasi kylästä poika,
ei tohi tupahan tulla,
kujilla kuvahtelevi,
piilee peltojen perillä;
löysi äiti seisomasta
takaiselta tanhualta.

Poika kaulahan kavahti:
»Oi emoni, kantajani!
Paras on minun paeta,
paras mennä näiltä mailta,
mennä Kalman karsikkohon,
piillä Tuonelan pihoille!

Kolkkoja kotona näin ma,
kamalampia kylässä!
Veräjällä Vento seisoi,
Vennon poika portahalla,
loukossa Vahinko vaani,
Kouko kohtasi ovella.»

Tunsi äiti tummaisensa,
tunsi jo tuhon-alaisen
syntymässä säikkyneeksi;
itki, itki, ei evännyt,
virkkoi, vienosti saneli:
»Niin menekin, poloinen poika,
mene kuolon kuusikkohon,
vainajien varvikkohon,
tuvan taakse taaton saaman,
lempeän lepotiloille,
missä seisoo puut pyhäiset,
hongat himmeät puhuvat
ollehista, mennehistä,
murehessa yön ikuisen.»

Taatto haudassa havasi.
»Mitä itket, heimon helmi?

»Tuota itken, oi isoni,
ei minuhun metsä mielly.»

»Lehto laululla lepytä,
niin teki isätkin ennen.»

»Tuota itken, oi isoni,
ei minusta merelle miestä.»

»Ahti uhreilla aseta,
niin teki isätkin ennen.»

»Tuota itken, oi isoni,
ei tuli minulle tuttu.»

»Tuli kytke kahlehisin,
niin teki isätkin ennen.»

Yhä itki heimon helmi.
»Mitä itket, oi iloni?"

 Tuska ilmoille ajoihe:
»Oi isoni, ota minutkin
kera Kalman kartanoihin,
kun olen maammon tumma lapsi,
syntymässä säikähtänyt,
näen kauhut kaikkialla,
enin ihmisten elossa.

 Nousi ääni nurmen alta,
sana Tuonelta samosi:
»Säikkyivät isätkin ennen,

toki aikansa elivät.

Autio elämän aamu,

Manan ilta autiompi.

Pirtit on pienet Tuonelassa

maan alla kaitaiset kamarit,

kuu ei loista, päiv' ei paista, 

yksin istut, yksin astut,

toukka seuloo seinähirttä,

itse seulot itseäsi,

ikävässä ainaisessa, 

haikeassa, vaikeassa.

Poika Tuonelta palasi,

tuli miesnä hiljaisena,

istui tuttuhun tupahan;

kohenteli takassa tulta,

talon töitä toimitteli,

hymysuin hyreksi joskus

sinipiioista saloilla,

vellamoista veen selillä;

meni merelle, metsähänkin,

vei verkon, asetti ansan, 

niin eli ikänsä kaiken,

ei iloiten eikä surren,

pannen päivät päälletyksin

niin tulevat kuin menevät,

niin paremmat kuin pahemmat;

päällimmäiseksi paremmat.

Eino Leino: Helkavirsiä, 1904
Maalauspari Tumma, 2010, á 210x200cm