Elsa-Maria Auringonkukka

Rakas tyttäreni,

kirjoitan sinulle tänä aamuna, koska kaipaan sinua niin paljon! Kuolinpäiväsi lähestyy, sen kertoo minulle valo, kun aurinko paistaa aina vain matalammalta. Kello on 9:19 ja istun sohvalla, juon kahvia Pikku Myy -mukista. Sinun lempimukisi oli Niiskuneiti. Mutta silti, miksi suutuit, tai no vähintäänkin olit tyytymätön, kun tarjosin syntymäpäiväkahvin Hattivatti-mukista? Aurinko on juuri nyt Apinalinnan katon yllä ja sen valo kulkee suoraan makuuhuoneeni kautta sohvan keltaiselle karmille.

 Apinalinnassa asuu poika, joka yhtenä iltapäivänä istui tuossa vastapäätä sinisessä nojatuolissa, hänen nimensä alkaa O:lla. Hän otti sinusta sen kuvan, jossa olet Arabiassa talon katolla peittoon kääriytyneenä. Poika käyttää amfetamiinia ja hän ei selvästikään voinut hyvin. Hän kertoi, kuinka joskus jättää syömättä, kun rahat loppuvat. Vaadin häntä puhumaan äitinsä kanssa. Poika halusi ostaa kaksi auringonkukkapiirustusta, tämä oli siis viime syksynä, silloin myin piirustuksia pilkkahintaan saadakseni uudet silmälasit. Mitä mieltä sinä mahtaisit olla uusista silmälaseistani? No, olisin tietenkin ottanut sinut mukaan niitä valitsemaan. Luulen että tykkäisit enemmän niistä, joissa on glitteriä, mutta mielestäni nämä harmaanvihertäväsankaiset sopivat paremmin syksyyn. Vastaisitko nyt ”khyyyl”? Auringonkukat ovat kai nyt samalla seinällä kuin se sinun kuvasi pojan huoneessa, niin hän kertoi, hän tykkää pikku tauluista, joissa on tärkeitä ihmisiä ja asioita. O lähetti myöhemmin viestin, että haluaisi tulla uudestaan juttelemaan kanssani. Tule vain, minä sanoin, mutta hän ei enää vastannut. Ehkä hän lukee tämän, ja tietää sitten, että on edelleen tervetullut.

 Tarvitsen nenäliinoja. Söin jo puuron, lautasella on vadelman jäljet. Joka aamu syön saman aamupalan. Sinä söit porkkanoita maapähkinävoin kanssa, en ole kuullut, että kukaan muu tekisi niin. Pikkupöytä on täynnä papereita, olen kirjoittanut kuulakärkikynällä ajatuksia ja muistiinpanoja. Syntymäsi kellonaika ja erikoismerkki, se on pätkä jostakin salasanasta. Eikö ole ihmeellistä, että ystäväsi H:n vauva syntyi täsmälleen samaan kellonaikaan, H oli varma, että siinä piili viesti sinulta. Elämän tarkoitus, olen kirjoittanut aaneloselle. Rakkaus-sana on ympäröity, ä-lyk-kyys on tavutettu kolmion sisälle. Identiteetit. Roolit. Onko Jerusalem paras? Vuosilukuja ja kysymysmerkkejä. Äiti-sana on sydämen sisällä, kirjailija sulkeissa. Toisessa paperissa lukee asioita, joita halusin sanoa ystävällesi J:lle, kun meille tuli muutama viikko sitten riita ja hän kieltäytyi puhumasta kanssani ja blokkasi numeroni. Sanoinkin asiani, ehkä vähän pehmeämmin, sähköpostilla sitten myöhemmin. Kyllä me sen riidan sovimme. Tuossahan hänkin on, valokuvassa kirjahyllyssäni, kolme tyttöä, joista yksi on kuollut. Sinulla on kuvassa pyöreät silmälasit ja näytät söpöltä pikku älyköltä; sitäkin kaipaan niin kovasti, kun kysyit minulta jonkin sanan merkitystä tai mielipidettä juuri oppimastasi käsitteestä tai ilmiöstä. Nyt, kun opiskelen taas yliopistossa, voisin aina kertoa sinulle, mitä olen päivän luennolla kuullut, luulen että sinua kiinnostaisi.

 Hain kellarista tuon gerberapiirustuksen, jonka tein sinulle vuonna 2010. Kukka, joka ilahdutti, on piirustuksen nimi. Piirsin sen Laakson sairaalassa silloin kesäkuussa, kun sain diagnoosin. Muistan, kun tulit mummin ja Ellin kanssa katsomaan minua. Halusit pelata jotain peliä, mikä peli se oli? Minä olin sängyssä, olin niin uupunut, että hädin tuskin jaksoin liikuttaa nappuloita, jokaisen siirron jälkeen painauduin takaisin makuulle. Kun pääsin sairaalasta, menimme Turkuun, osallistuin näyttelyyn joenvarren galleriassa. Nukuimme Park-hotellin vaaleanpunaisessa huoneessa. Kuulimmeko papukaijan puhuvan? Sinulla oli avajaisissa liukuvärjätty roosa-aniliini mekko ja jalkaan olit ominut minun punaiset Camperini, sinulla oli jo 11-vuotiaana 40-kokoinen jalka. Kun lähdit Ranskaan, vaadit saada neljänsadan euron korkokenkäni mukaan, mutta en antanut, sillä tiesin, että ne eivät olisi tulleet ehjänä takaisin.

 Haluan katsoa valokuvaasi. Ostin valkoisen puukehyksen Clas Ohlsonilta, ei tästä ole kuin kolmisen viikkoa. Tämä yksi kauneimmista kuvista, rippikuvasi. En pystynyt katsomaan sitä moneen vuoteen, mutta ei puhuta siitä nyt. Katson vain sinua. Meillä on oikeastaan aika samanlainen hymy, minulla vähän epäsymmetrinen, mutta sinun hampaasi näkyvät tasaisesti. Sinulla on vaaleaa huulikiiltoa. ja kukka tukassa. Ostimme Madeiralta kaikenlaisia tukkakukkia. Kaupungilla oli ilotulitus. Sinä olet niin ystävällisen ja kauniin näköinen, silmäsi tuikkivat. ”Aurinkoinen vauva”, luki usein neuvolakortissasi. Niin sinä olit. Ja minä annoin kolmanneksi nimeksesi Auringonkukka, leikilläni, mutta sinä sanoit, että nimen voisi virallistaa: Martta Elsa-Maria Auringonkukka Oikarinen!  

 Parvekkeelle lensi talitintti. Se istui hetken kaiteella, sitten tuolin selustalla, nyt jo pyrähti pois. Keväällä 2020 punainen polkupyöräsi oli parvekkeella. Olin pääsiäisen pois ja sillä välin lintu oli tehnyt koriin pesän. En muista, mikä lintu se oli. Vein pesän ulos, koska Elli tarvitsi pyörää. Munia pesässä ei ollut, joten varmasti lintu teki uuden.

 Keitän lisää kahvia. Katson parvekkeen ikkunasta ulos. En ole vieläkään selvittänyt, mitä lajia pihapuut ovat. Kyllä minä vaahteran ja pihlajan tunnen – pihlajan lehdet ovat jo harventuneet –  mutta nuo taaemmat ovat jotain jalopuulajiketta, jonka nimeä en tiedä. Kaikkia syksyn värejä on, mutta punainen ei ole erityisen kipakka, pikemmin ruskea. Kuolinpäivänä lehdet ovat pudonneet ja talo heittää nurmelle pitkän varjon, aurinko on hyvin matalalla silloin. Ehkä taas vältän siihen suuntaan katsomista tammikuuhun, tai lumen tuloon saakka.

 Kai viidennenkin kupin voi vielä keittää. Kahvi on Lidlin keltaista, se oli euron halvempaa kuin Löfberg, ostin kokeeksi. Joskus olimme perkeleen köyhiä ja joimme kahden euron ”pläikkä”kahvia. Mikä se on se S-ryhmän halpamerkki, jolle sinä annoit tämän nimen? Kuiva-ainekaapin ovessa on vielä sinun kirjoittamasi lappu ”Laita tavarat paikalleen”. Näitä lappuja oli useita, mutta ne kuluivat niin rumaksi, että heitin roskiin, mutta tätä yhtä en raaskinut. Voi sitä yritystä, kun kaikki aina kaaostui keittiössämme! Muumimukeja oli kaksi tusinaa, mutta ei yhtään puhdasta, ja kuinka monta niistä oli kulkeutunut sinun huoneeseesi? Väitit, että sinulla on adhd, mutta en koskaan uskonut tätä. Sitten se ”marttailu”, kun tartuit toimeen ja suit sait tiskasit ja pyyhit tasot, sellaisessa puuskassa sinä ne laputkin kirjoitit, että nyt laitetaan asiat kuntoon!

Mitä luulet, uskaltaisinko mennä siihen Paavalin kirkon ryhmään, jossa kirjoitetaan surusta? Kävin kesällä Joonaksen kanssa kirkon eteisessä, astuin salin takaosaan, mutta kun näin kohdan, jossa sinun arkkusi oli ollut, juoksin itkien ulos. Yritin toisen kerran yksin, mutta sillä kertaa en mennyt edes ovista sisään, kuljin pihan poikki: tuosta hautaustoimiston auto lähti, kun olin koskettanut arkkuasi viimeisen kerran. Autossa oli pieni Suomen lippu, vilkutin auton perään, kunnes se katosi aidan taakse. Kun käännyin, näin naapurini Musan murheellisen hahmon, lohduttomat afrikkalaiset kasvot, ja surun määrä oli niin suuri! Haluatko pizzaa, meillä on liikaa, sinä olit kysynyt Musalta, kun näimme hänet rapun edessä Sturen pizzasta tullessa, ja Musa ilahtui, kun annoimme yhden laatikon hänelle. Miten monet illat istuin Musan luona, kun pelkäsin tyhjää kotia ja aina sain rasvaista riisiä ja kanaa syödäkseni, ”tämä on sinun kotisi”, Musa sanoi. Niin kilttejä voivat jotkut ihmiset olla!

Juttele Martalle, Ilkan äiti neuvoi minua. Minäkin aina höpötän Ilkalle, edelleen. Se oli ehkä kaksi kuukautta kuolemasi jälkeen, kun puhuimme puhelimessa. Mutta en ole juuri osannut puhua. Anteeksi että huusin sinulle! ”Miten voit jättää oman äidin!” minä huusin. Olin niin vihainen sinulle! Anteeksi. Anteeksi, että syytin siitä, että hukkasit pinkin jumppapaidan. Sinulle oli se päällä, kun tulit joukkueemme treeneihin tuuraamaan Virpiä. Tuosta vain osasit heti stuntit, joita me olimme jo monta viikkoa harjoitelleet. Olit niin iloinen sinä iltana! Mutta viikon päästä kuolit. Minulla on niin ikävä sinua. Olet rakkaimpani, aina. Laitan tämän tekstin blogiin kohta. Nyt täytyy itkeä.

Feeniks, keuhkoissani tuhkaa

Serkut lähettivät minulle kukkia Martan muistoksi pyhäinpäivänä. Kaunis kimppu lohduttaa.

Kirjoitan tänään hädän partaalta ja itkun keskeltä. Kolme vuotta sitten istuin ambulanssissa itsemurhavaaran vuoksi. Ja muistan sen nyt liian hyvin. Muutamaa päivää aiemmin olin löytänyt Martan kuolleena huoneestaan. Nyt ystäväni oli soittanut minulle apua, koska olin puhelimessa kertonut pelkääväni lääkkeitä. Muistan, kuinka istuin sohvalla ja asunnossa oli kaksi polttavaa pistettä: liinavaatekaappi oikealla ja lääkekaappi keittiössä takavasemmalla. Kaappien ovet pitäisi avata. Lääkkeet pitäisi ottaa pakkauksistaan ja nielaista yksi kerrallaan. Siellä ovien takana lääkkeet käskivät. Peloissani istuin sohvaan liimautuneena. Olin hirvittävän hauras ja epätoivoinen. Ystäväni ja sukulaiseni olivat huolehtineet minusta kellon ympäri, mutta nyt tätini oli lähtenyt tunniksi pois. Alle puolessa tunnissa romahdin, ja lääkkeet vetivät puoleensa kuin magneetti. Sain kuitenkin soitettua ystävälleni.  

Minä ymmärsin pyytää apua, mutta Martta ei ymmärtänyt. Emme tiedä, mihin aikaan hän kuoli. Luulisin, että aamuyön tunteina. Miksi hän ei tullut herättämään äitiä?

Minä keitin kahvia tavalliseen tapaan, ihmettelin vain, miksi Martta ei ollut vielä herännyt, sillä kello oli jo kaksitoista. Ei Martta enää herännyt. Tunnustelin sykettä ja kiireesti etsin puhelimen. Hetken luulin, että soittaminen auttaa, totta kai, kun näin reippaasti soitan, sitten ambulanssi auttaa, enkö vain voikin hänet elvyttää, ja kohta tytär taas hengittää ja syke palautuu. Mutta tajusin jo ennen kuin ambulanssi tuli. Minun tyttäreni oli kuollut.

Tyttären löytäminen kuolleena on elämäni suurin trauma. Elin tuota traumaa joka hetki ainakin kymmenen kuukautta. Minulla ei ole juuri tekstejä tuolta ajalta, vaikka yleensä kirjoitan päiväkirjamerkintöjä melkein joka päivä. Olen ollut mykkä. Ei väliä, mitä tein. Uidessa näin kuolleen tyttären uima-altaassa edessäni. Kerran laskin sata, kaksi, kolme, neljä viisi, kuusi, seitsemän, kahdeksan sataa; yhdeksännellä sadalla metrillä näky hetkeksi katosi, sitten pääsin tonniin ja porealtaassa näky palasi. Vajaa kymmenen sivua olen kirjoittanut pieninä tuokioina, yleensä kirjoitin humalassa puhelimen muistiinpanoihin ja lähes jokainen teksti kuvaa tuota traumaa.

Syyskuussa 2020 olen aloittanut paljettikantisen päiväkirjan. Olin X:n kanssa Citymarketissa ja näin nätin pikkutyttömäisen kirjan, jonka kannessa luki Think happy. Se muistutti minua pienestä reippaasta Martasta. Meillä oli Martan isän kanssa tapana päättömästi käydä erilaisissa isoissa kaupoissa ja ostoskeskuksissa katselemassa ja ostelemassa milloin mitäkin. Kävimme Ikeassa, Tokmannilla, Stadiumissa, Adidas Outletissa, Rustassa, Verkkokaupassa. Vantaalla, Espoossa, Tuusulassa, Keravalla, Itiksessä, Redissä, Triplassa, Hertsikassa. Retket ja ostelu olivat pieniä stoppeja suruun ja saimme tukea toisistamme. Ostimme koneita, keittiöpyyhkeitä, urheiluvälineitä, energiajuomaa, palapelejä, kosmetiikkaa, sukkia, hiustarvikkeita, hautakynttilöitä ja kukkasia.  Luin paljettikirjan nyt läpi. Olen tehnyt merkintöjä mm. siitä, miten olen minäkin yönä nukkunut. Usein nukuin huonosti. Jossain kohti totean, että en ole pystynyt moneen kuukauteen edes kirjoittamaan Martan nimeä.

Vaikka muistan ambulanssin ja lääkkeiden pakottavan voiman, ja tunnen intensiivisen epätoivon, haluan korostaa, että en ole tekemässä itselleni mitään. En tehnyt silloin enkä tee nyt. Lupaan pyytää apua, jos paha tilanne tulee.

Olin sairaalassa melkein kuukauden. En kertaakaan pukenut päivävaatteita. Minulla oli pitkä raidallinen yöpaita, sininen tai valkoinen, ja pitkä sininen villatakki sekä eripariset villasukat, joista vaaleanpunainen oli Martan. Vieraita kävi paljon. Olin uupunut. Saatoin maata sängyssä ja vieras piti kädestäni kiinni. Minulla on ihmisiä, jotka auttavat ja välittävät. Sain kukkia, ristikoita, vartalovoidetta, currykanaa ja oranssit villasukkalangat. Lienenkö sitten vähän materialisti, mutta tällaiset konkreettiset asiat ovat minulle todisteita välittämisestä ja siksi hyvin tärkeitä. Mitä elämässäni oli? Ei mitään. Mutta silti katselin kukkia ja ajattelin, että ne ovat kauniita. Miten ihana ele Martan Phoenix-joukkueelta ostaa minulle valkoinen kimppu, jossa oli ruusuja ja liljoja!

Keskustelin kokeneen Harri-nimisen hoitajan kanssa. Harri sai minut vakuuttuneeksi siitä, että Martan kuolema ei ollut minun syyni. Syyllisyys on ensimmäinen asia, joka tulee itsemurhan tehneen omaisen ja läheisen mieleen. Oli niin monta juttua, joitten takia se olisi voinut olla minun syyni! Että en jaksanut lähteä uimaan, kun Martta viimeisenä päivänä neljän maissa pyysi. Sanoin, että olisit kysynyt aiemmin, nyt en enää jaksa, mennään toisena päivänä, tietämättä, että mahdollisuus oli viimeinen. Ehkä Martta olisi piristynyt, jos olisin lähtenyt hänen kanssaan uimaan.  Kun viimeisinä päivinä puhuttiin Martan tulevaisuudensuunnitelmista, ajattelin mielessäni ”kyllä sä oot hyvä tyttö”. Miksi en sanonut sitä ääneen? Syyllisyys oli valtava eikä se täysin tule koskaan poistumaan. Näitä asioita voi pohtia loputtomiin. Kukaan ei voi tietää, miksi Martta teki itsemurhan. Silti uskoin Harria, joka sanoi, että se ei ollut minun syyni. Harri sanoi viimeisissä keskusteluissa myös vaikean kommentin. Että pitäisi hyväksyä itsemurhan tekijän valinta, että se oli hänen tahtonsa. Tämä on vaikea kysymys, sillä käsittääkseni Martan mieli oli sairauden sumentama.  

Tänään ratikassa Vallilan kirjaston kohdalla ajattelin, että haluaisin kirjoittaa blogia. En vain tiennyt, miten kirjoittaisin. Halusin kovasti kirjoittaa, sillä kirjoittaminen on elossa olemista. Blogi on myös kommunikointia, ja siitä saamani palaute on minulle tärkeää. Usein tarinat kirjoitetaan onnellisuuden kautta, vaikeuksien voittamisen tarinoina. Minäkin kirjoitin kesällä hyvissä voimissa. Olen kertonut selvinneeni Martan kuolemasta. Mutta toipuminen on eri asia kuin selviäminen. Tällä hetkellä en ole se ihminen, joka juoksee kymmenen kilometriä tuosta vain ja monituiset kerrat pyöräilee kaksikymmentä. Olen sellainen ihminen, joka pysyi sängyssä koko eilisen päivän.  

Olen ajatellut, että voisin ottaa Martan muistoksi tatuoinnin. Joskus kirjoitin käteeni Martan nimen malliksi. Siinä olisi lisäksi voinut olla sydän tai kukkia. Minulle tuli kuitenkin sellainen olo, että nimen jatkuva näkeminen saattaisi muistuttaa surusta liikaa. Sitten viime kesänä mieleeni tuli feeniks. Feeniks-lintu kuvaisi selviämistä ja tietenkin Phoenix on Martan cheer-joukkue. Martan ystävä sitten kertoi, että Marttakin olisi halunnut feeniks-tatskan ja Hailey oli jopa piirrellyt lintujen kuvia Martan käteen. Googlasin tällaisia tatskoja ja löysin yhden mieleisen. En kuitenkaan vielä ollut valmis. Kesällä olin näkevinäni uusien siipien kiiltelevän, mutta tänään hengitän tuhkaa.

Oranssin maalauksen aika

Maalaus Golden Spirit tänään kotona ja avajaisissa vuonna 2017 (kuva Timo Korhonen) 

Hesarissa oli muutama päivä sitten artikkeli ajasta ja suhteellisuusteoriasta. Kuinka joidenkin tieteilijöiden mielestä aika on vain illuusio, jota ilman emme pystyisi hahmottamaan todellisuutta. Tämä ajatus on hankala hahmottaa, mutta pystyn tavoittamaan siitä jotain. Vaikka nyt, kun katson maalaustani Golden Spirit, jonka siirsin pikkuhuoneesta olohuoneeseen, läsnä on monta hetkeä yhtä aikaa.

Oranssi on mielestäni yksi parhaista väreistä, siinä on aurinkoa, lämpöä, liikettä ja energiaa; se on piristävä ja vahva väri. Jotenkin hienosti tuo maalaus nyt kipinöi ja säkenöi, kun katson sitä. Siinä on tulen tanssi ja auringon kuuma helotus. Sivellin on liikkunut ryhdikkäästi kankaalla ja kiiltoa on juuri sopivasti.

On ne tunnit ateljeessa, kun maalasin teosta. Muistan sen hyvän leveän pensselin, jota olen käyttänyt (mihin se muuten on joutunut? Oli tosi hieno ja kallis!) Muistan innon ja himoni keltaisiin ja oransseihin väreihin. Oli talvi, mutta ateljeessani oli erinomainen valaistus ja työskennellessä vuodenaika unohtui. Muistan illan työhuoneella, kun kollegani Pasin kanssa valitsimme teoksia Galleria Katariinan näyttelyyn. Pasi on ollut läheinen ystäväni Ilkan kuoleman jälkeen ja meillä on aina ollut hyvät keskustelut taiteesta ja elämästä. Mutta kuulepas Pasi, vieläkään et ole hakenut sinulle kuuluvaa maalausta samasta Golden Spirit -sarjasta!

Muistan, kuinka teimme ripustusta kollegani Empun kanssa, ja kävimme välillä pizzalla Kampissa. Empulla oli hyvä näkemys, ja saimme naulat oikeille paikoille. Empun kautta taulu vie myös Romanian taiteilijasymposiumiin, joka oli hieno kokemus kesällä 2015. Olin masentunut ja arka, tein hyvin yksinkertaisia puuväripiirustuksia hitaaseen tahtiin. Mutta lampi, jonka rannalla työskentelin, oli rauhoittavan kaunis. Huoneessani oli keltaiset seinät ja suihku ja vessapaperiteline hajosivat. Pohjoismaiset ja romanialaiset kollegat olivat kivoja ja paikallinen viina palinka vahvaa, joten meillä oli erinomainen viikko. Romanian keikka vaikutti myös taiteilijaryhmä OOO:n perustamiseen.

Muistan avajaishumun, ison ilon kirjasta ja näyttelystä. Tarjolla oli marenkia ja ”pillereitä” (jotain pastilleja ne olivat) värikkäissä lääkekupeissa, joita olin kerännyt sairaalasta; muutkin potilaat antoivat kipponsa mielellään taidemateriaaliksi. Ja nyt kun tämän muistan, läsnä on sekin hetki, kun ilkeä sairaanhoitaja, jota kutsuimme Ei-Hannaksi hänen oikean Johanna-nimensä sijaan, vihaisesti kielsi minua ottamasta keltaista lääkekuppia mukaan huoneeseeni, koska se oli roska. (Niin ja sellainenkin tapahtui, että maniassa pöllin kaikki osaston siniset Teema-mukit kaappiini ja kuljetin ne päivälomalla kotiin, kiedottuna vaaleanpunaisiin pyjamahousuihin. Hihittelin itsekseni, kun tämä sama ilkeä hoitaja kyseli kuppien perään. Häpesin asiaa myöhemmin, mutta en kehdannut palauttamaankaan mennä. Möin kuluneet kupit parilla eurolla Facebook-kirpparilla. Ja on minulla vieläkin työhousuina vaaleanpunaisia pyjamahousuja ja työkenkinä sairaalan kusiluikkarit.) Loppuillasta, kun kuohari ja valkkari loppui, oli pakko juoda punkkua, joten mekkooni tuli tahra. Entinen anoppini lupasi taikoa tahran pois.

Muistan, kuinka galleriassa tehtiin haastatteluja. Miksi Ilta-Sanomien toimittaja halusi kirjoittaa, että Maaria elää tavallista yksinhuoltajan arkea eikä suostunut muutosehdotukseeni: ”Maaria elää mukavaa sinkkuäidin elämää”? Muistan paljon kirjaan liittyviä kivoja asioita. Olihan sekin jännää, kun Hesarin kulttuuritoimituksesta soitettiin, kuinka kirja oli valittu palkintoehdokkaaksi. Hesarin juhlissa tutustuin muihin esikoiskirjailijoihin.   

Paras juttu kuitenkin on, että muistan Martan, joka oli ylpeä äidistään. Minä olin omassa huoneessani, Martta viereisessä huoneessa omassaan, kun sain puhelimeen viestin ”Sun kirja on erinomainen”. Meillä oli hassu tapa viestitellä ja soitella viereiseen huoneeseen, kun ei jaksanut huutaa eikä nousta sanomaan. Vaikka että laita kahvia, herään kohta.

Martan kuolinpäivä lähestyy, ja monena päivänä olen ollut vaikeissa oloissa pelkästään siksi, että sää ja valo on samanlainen kuin tuona päivänä. Aurinko paistaa matalalta ja takapihalle heittyy varjot. Kesällä oli helpompaa. Oli lehdet puissa, yltäkylläinen valo ja pursuileva kukkeus. Nyt on alastonta ja kaikki tulee niin lähelle. Asunnossani on ambulanssihenkilökuntaa, poliiseja, hautaustoimiston työntekijöitä ja kriisityöntekijöitä. Tässä samalla paikalla minä istun sohvalla ja tärisen, mustissa verkkareissa, pinkki pipo päässä. Kriisityöntekijä kehottaa juomaan vettä ja kysyy, saako koskettaa.

Silloin maalaus ei ollut tässä. Muutin asioita kodissa, että olisi helpompaa. Ostin uusia lamppuja ja tekstiileitä. Maalaus ei ole nähnyt ambulanssimiehiä, siihen ei liity mitään pahaa eikä synkkää muistoa niin kuin orkideoihin ja turkoosiin verhoon liittyy. Kun katson maalausta, jaksan paremmin, niin toivon. Luotan, että siinä on kannattelevaa voimaa. On kulunut kohta kolme vuotta, mutta suru on valtava. Minä pärjään, mutta silti olen välillä musertua sen alle. Mikä voisi olla kallisarvoisempaa kuin oma lapsi?

 Taulu muistuttaa minua iloisesta ja reippaasta Martasta, joka oli yhtä energinen kuin oranssi väri. Se kertoo rakkaudesta, joka on suuri, jopa suurempi kuin kuolema. Marttaa ei enää ole, mutta silti tuossa taulussa on jotain Martasta ja Martan pirskahtelevasta luonteesta, siinä on jotain meidän kahden erityisestä yhteydestä, jota pystyn ihmeellisesti juuri nyt kokemaan. Tänään aika on suhteellinen ja armollinen tällä tavalla.

Taiteen himo, hurma ja tavallisuus

Olen viime viikkoina lukenut Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjaa. Kirjat ovat erinomaisia. Olin aiemmin vältellyt niitä, koska kuvittelin, että kyse on vain jostain kohupaljastelusta ja tylsästä miesangstista; sen syvällisempiä juttuja en ollut kirjoista lukenut tai ainakaan huomioinut. Sarjan laajuus on tuhansia sivuja, eikä sellaiseen ihan helposti tartu, on vaikea uskoa, että joku voisi kirjoittaa omasta elämästään kiinnostavasti tuollaisen bumaskan. Ja kirjasarjan nimi oli mielestäni mauton, ja onhan se, mutta ei kai kielessä olevia sanoja voi kieltää.  

Osa materiaalista olisikin ihan turhanpäiväistä, ellei kaikki olisi niin tarkasti havainnoiden kuvattu ja konstruoitu. Muisti ei toimi niin kuin kertoja antaa ymmärtää, oikeasti on aukkoja ja epäröintiä, ja esimerkiksi monet lapsuuden tuokiot on tietenkin suunnitellusti rakennettu. Tai mistä minä tiedän, jos Karl Ove poikkeuksellisesti pystyykin muistamaan, millaisia voileipiä juuri tiettynä iltana veljensä kanssa pikkupoikana söi, tai miten kaverin isä oli pukeutunut tullessaan avaamaan ovea. Tällaisia yksityiskohtia kirjoituskursseilla opetetaan tuomaan tekstiin. Myös ihmisten ulkonäkö on hämmästyttävän tarkasti (ja monesti vähemmän mairittelevasti) kuvattu. Karl Ove on siis mallioppilas.

Yksityiskohdat ovat hienoja, mutta se ei kuitenkaan ole syy, miksi olen näihin teoksiin niin viehättynyt. Minua kiehtoo kirjoittajan kyky ajatella. Karl Ove on lukenut laajasti mm. filosofiaa, teologiaa ja taidehistoriaa ja tietenkin kaunokirjallisuutta, ja tekee kirkkaita analyysejä näistä aiheista pitkin matkaa. Olen itse aina vierastanut liikaa teoretisointia, mitä taiteeseen ja sen tulkintaan tulee, sillä olen enemmän kiinnostunut aistimisesta ja kokemisesta. Mutta kun Karl Ove pohtii näitä teoreettisiakin kysymyksiä, hän tekee sen elämänläheisesti ja äärettömän kiinnostavasti. Ja se miesangsti, sitä kyllä on. Mutta. Kun Karl Ove kuvaa itseään, hän tekee sen niin armottoman rehellisesti, että minkäänlaiselle kukkoilulle ei ole sijaa. Päin vastoin, piirtyy kuva hieman sisäänpäin kääntyneestä, ehkä ujostakin ihmisestä, joka kuitenkin vailla häpeää kirjoittaa aivan kaikesta, mukaan lukien oman persoonallisuuden epämiellyttävät piirteet ja ihan kaiken sorttiset ajatukset, mitä ihminen vain ajatella saattaa. (Nyt tulee kyllä erikoinen sivuhuomautus. X, joka itse on kukko, sanoi että Ove on tekonöyrä ja motiivina tähän on naisten kalastelu. Ehkä Ove siis hämäsi minua tai sitten kukko-X on tällä kertaa väärässä.)

 

Koska olen taiteilija, taiteilijuuden tai taiteen tekemisen kuvaus on minulle aina kirjallisuudessa erityisen antoisaa. Karl Ove kirjoittaa kirjoittamisen himosta ja pakosta, siitä kuinka elintärkeää ja kaikkein tärkeintä taide voi taiteilijalle olla. Tiedättekö sen jutun, kun ihmisten sanotaan kuolinvuoteellaan katuvan, etteivät viettäneet enemmän aikaa läheisten kanssa? Kun sanoo, että menee mieluummin työhuoneelle kirjoittamaan kuin lykkii lastenvaunuja, se on vähän epäkorrektia. Kun mieluummin pysyy työhuoneella, kuin viettää aikaa perheen kanssa, se on epäkorrektia. Mutta niin tärkeää taide voi olla. Muistan, että itse ajattelin parhaina työvuosinani (tähän asti parhaina, sillä tulevaisuus on auki), että taide on kaikkein tärkeintä. Miesystäväni eivät halunneet hyväksyä tätä. Miksi mieluummin maalasin juhannuksen kuin menin mökille? Miksi käänsin virolaista runoutta jouluna? Miksi kirjoitin romaania syntymäpäivänäni? Koska taide oli tärkeämpää kuin mikään muu. Ja myöhemmin häpesin, että olin ajatellut näin. Kun menetin tyttäreni, ajattelin, että taide on toisarvoista, halusin vain tyttäreni takaisin. Tietenkin olisin antanut mitä tahansa, että olisin saanut tyttäreni takaisin! Mutta tuskin olisin voinut estää tyttäreni kuolemaa tekemällä vähemmän taidetta. Luulen, että olin ihan hyvä äiti, koska sain tehdä taidetta. Taide täytti minut ilolla ja energialla, joka säteili myös perhe-elämään. Mutta en ollut aina läsnä, koska olin taiteen parissa.

Kunpa vain taide voisi olla yhtä huumaavaa, kuin se parhaina vuosina oli! Parhaat vuodet alkavat 2004, kun monen vuoden tauon jälkeen pystyin taas maalaamaan. ”Se tappoi sinut taiteilijana”, eräs kollega totesi Ilkan kuolemasta. Ilkka kuoli juhannuksena 2000, noin vain yhtäkkiä hukkui ja kuoli, ja minä tosiaan kuvittelin, että en maalaa enää ikinä. Mutta niin vahva oli maalaaminen, että se punki pahojen vuosien jälkeen esiin. Erityisen hyvät vuodet olivat 2007 ja 2008, jolloin asuimme Martan kanssa Salmelan residenssissä Mäntyharjussa. Maalasin välillä yöllä, kun oranssi väri kutsui ateljeen puolelle. Aamut aloitin uimalla järvessä. Viikonloppuisin teimme pitkiä luontoretkiä. Parhaat vuodet jatkuvat vuoteen 2017, jolloin romaanini julkaistiin ja samalla pidin yksityisnäyttelyn Galleria Katariinassa. Olin jatkuvasti pitänyt näyttelyitä ja kirjoittanut romaania melkein viisi vuotta. Olin hyvässä vireessä ja inspiraatio virtasi. Tein valtavia teoksia, jotka syntyivät huuman ja pitkäjänteisen harkinnan synteesissä.   

Sitten kävi niin, että uuvuin. Työhuone muuttui vieraaksi paikaksi. Kun sinne meni, oli pakko lähteä nopeasti pois. Tämä liittyy varmaankin kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön, josta olen myös paljon kirjoittanut. Sairastuin sekamuotoiseen jaksoon kesällä 2017 ja se jatkui sitten masennuksena, josta en oikein koskaan toipunut. Olin sairastanut paljonkin näinä vuosina, joita nyt kutsuin hyviksi vuosiksi. Silti aina työskentelin paljon. Tulin sairaalasta ja jatkoin. Tein vähän aikaa jotain pienimuotoista, mutta sitten taas ryöpsähti. Sairaus oli maniavoittoinen, ja mania voi olla taiteen kannalta otollinen tila. Romaanin julkaisu ja näyttelyn maalaaminen samaan aikaan oli kuitenkin jälkeenpäin katsottuna valtava ponnistus. En ole julkkis, mutta romaanista seurasi taviksen mittakaavassa paljon julkisuutta, mikä oli myös kuormittavaa. Voi olla, että lehdissä kirjoitetaan ”väärin”, jotain tällaista koin välillä. Minusta tuntui, että olin antanut kaikkeni, eikä enempää ollut. 2017 oli kuuma kesä, ja makasin heinäkuun päivät yksin sängyssä jaksamatta lähteä minnekään. 2018 alussa olin sairaalassa masennuksen vuoksi. Tuossa välissä sain tehtyä vain hajanaisia yksittäisiä työpäiviä, niin että maalasin joitakin pieniä teoksia, joilla osallistuin yhteisnäyttelyyn kesällä 2018.

Ja nyt hyppään ajassa, koska voin. Kirjoittamalla voi hypätä ajassa, vaikka elämässä ei voi, ja siksi se on ihmeellistä. Sanat ovat vahvoja ja ne kannattelevat kirjoittajaa. Minun ei tarvitse nyt kertoa, mitä tapahtui vuonna 2019 ja miten voin vuonna 2020 ja 2021. Hyppään tällä kertaa ne yli, jätän ne ajattelematta, koska voin. Tulen tähän päivään, elokuuhun 2022. Päivä on ollut kuuma ja auringonlasku on raidallinen: neljä vaaleanpunaista raitaa ja sinistä ja keltaista välissä; näen sen tästä sohvalta, sillä olohuoneen ikkunani on luoteeseen. Jossain kuuluu hälytysajoneuvon ääni, mutta ääni on kaukana, hälytys ei ole täällä.  

Kävin tänään työhuoneella ja maalasin toisen pohjustuskerroksen yhteen tauluun. Pingotin toisen kankaan ja maalasin siihen ensimmäisen pohjustuskerroksen. Katsoin vähän vihreää neliöpohjaa, ajattelin että voisin maalata siihen kirkkaampaa vihreää, mutta en maalannut. Pesin pohjustuspensselin ja kävelin bussille. Olin aiemmin päivällä käynyt terapiassa, ja minusta tuntui, että päivä on täysi.   

Olen tänä kesänä välillä piirtänyt. Suosikkiaiheeni on monet vuodet ollut kukat. Kukkien piirtäminen taisi alkaa sairaalassa kesällä 2010. Myös romaanihenkilöni Janna piirtää kukkia sairaalassa. Tänä kesänä olen piirtänyt tusseilla ja mallinani on ollut tuoreita kukkia ja kukkia eri kuihtumisen vaiheissa. Melkein kiinnostavimpia ovat olleet kuivat neilikat. Hankin alkukesästä erilaisia tusseja, koska ne olivat hienoja. Ajattelin, että koska olen taiteilija, minun kuuluu piirtää. Raivasin tilaa keittiön pöydälle. Eivät ne kummoisia heti olleet. Mutta muistan, että viime viikolla tuli jännittävä, tuttu tunne. Tuli tunne, että jotain uutta syntyy. Että keksin juuri nyt jotain, mitä en ennen ole keksinyt, viiva meni hienosti, ja valitsin seuraavan kynän värin hyvällä tuntumalla, itsellenikin yllätyksenä, että kappas, turkoosi, tietenkin! Se tunne on inspiraatio tai flow, joka on viime aikoina ollut harvinainen. Maalasin viime vuonna ehkä viisitoista maalausta. Koin kyllä hetkittäin iloa ja onnistumisen tunnetta, mutta parhaiden vuosien meininki on kaukana siitä, mitä nyt on. Maalaaminen on tavallista. Teen sitä mieluummin kuin istun kaupan kassalla, mutta siinä ei ole kiihkeää vetoa, maniaa tai mystiikkaa.

Kun luin Karl Oven ajatuksia, olin vähän että älä nyt viitsi, ei se nyt niin tärkeää ole! Olisi hienoa saada tuo tunne taiteen tekemisen tärkeydestä, mutta toisaalta olen tällä hetkellä tyytyväinen moniin muihin asioihin elämässä. Minusta tuntui mahtavalta, kun heinäkuussa juoksin ekaa kertaa 10 km. Itse asiassa en edes juossut ihan koko aikaa, vaan välillä kävelin, mutta se tunne, mikä tuolla lenkillä tuli, oli huikaiseva. Juoksin meren rantaa, sitten jokivartta, oli vihreää, mukavan lämmintä, kukat tuoksuivat, sydämeni sykki terveenä ja jalkani olivat vahvat. Olin vahvasti elossa ja se oli huikaisevaa! Sain numeroita ja käyriä urheilukellon sovellukseen, ja sekin on kiinnostavaa, mutta puhdas kokemus vauhdista ja oman kropan voimasta oli mahtava. Myös uiminen tuottaa minulle hyvää oloa. Käyn useimmiten tätini Ellin kanssa ja alussa vesijuoksemme ja juttelemme kuulumiset. Se on tärkeää.

En tiedä, pääsenkö enää huimiin tiloihin taiteen kanssa. Se olisi toki mahtavaa, mutta ei se ole välttämätöntä. Elämässä on jonkinlainen rauha. Tykkään siitä, että saan herätä aamulla ilman kiirettä ja syödä puuroa maapähkinävoin ja marjojen kanssa. Luen Hesarin ja juon kolme kuppia kahvia, sitten lähden töihin tai terapiaan tai uimaan. Elämässäni on paljon hyviä ihmisiä ja saan viettää aikaa heidän kanssaan. Harrastan paljon liikuntaa. Tykkään siitä, että saan illalla katsoa leffaa tai sarjaa tai dokumenttia tai reality-tv:tä tai kuunnella äänikirjaa ja tehdä palapeliä. Olen harvoin ahdistunut. Olisi hienoa olla supersankaritar ja upea huumakiimataitelija, mutta minä olen ihan tavallinen Maaria eikä se haittaa.

Pikkuhuone

Otin eilen kuvia pikkuhuoneesta. Pikkuhuoneella oli ennen eri nimi. Sitä nimeä ei saa enää sanoa.

Pikkuhuone on kauan ollut paha huone. Edelleen se on paha aina pimeän aikaan, sinne ei voi mennä. Jos jostain syystä täytyy mennä, hengitys kiihtyy ja rintaa puristaa. On tultava nopeasti pois. Mutta päivällä pikkuhuoneeseen voi mennä. Olen ostanut pikkuhuoneeseen kasveja, yhteensä yli kymmenen. Käyn ihan mielelläni katselemassa ja kastelemassa niitä. Ripustin seinälle maalauksen Golden Spirit. Minulla on kuva, jossa tytön kanssa seisomme taulun edessä. Mutta sitä kuvaa ei voi katsoa. Tytön kuvaa ei voi katsoa.

Jääkaapin ovessa on kolme kuvaa, joita voi joskus katsoa, kolme kuvaa meistä yhdessä. On kuva ensikohtaamisesta. Tyttö on nostettu vatsastani, minulla on sairaalan suojamyssy päässä, vauva on tuotu käärönä rinnalleni. On kuva kesämökiltä, nelivuotias tyttö juoksee karkuun, kun jahtaan häntä vesipyssyn kanssa. Pitkä tukkaa viuhuu vauhdissa. Sitten on vielä hassuttelukuva Kiasmasta. Jostain syystä nämä kuvat voivat olla, ja niitä voi välillä vilkaista. Mutta ei voi olla mitään kehystettyä muistokuvaa lipaston päällä. Eikä kuvia tietenkään voi näyttää täällä.

Pikkuhuoneessa on hylly täynnä palapelejä. Yhden pinon alla on kirja, valokuvakirja tytöstä. Sen on oltava piilossa. Kirjassa on kauneimmat kuvat ikinä. Mutta vielä niitä ei voi katsoa.

Otin valokuvia pikkuhuoneesta, koska siellä näytti mukavalta. Siellä näytti mukavalta, koska kasvit ovat kauniita, ja ennen muuta siksi, että sinne on tullut työn merkkejä. Tuolilla on vasara, lattialla niittipyssy, kiilapuita ja kankaita.      

Olen kirjoittanut kolmeen eri paikkaan. Minulla on Aamukirja, joka on pehmeäkantinen muistikirja, jonka etupuolella on paljetteja. Kannessa lukee Think happy. Kirjasta tulee mieleen kahdeksanvuotias tyttö. Sitten minulla on Päiväkirja, joka on tiedosto koneella. Toisen tiedoston nimeä en voi sanoa, mutta siitä saattaisi tulla romaani. Kirjoitan tuota tekstiä harvoin, koska kirjoittaminen sattuu. Ja nyt kun aloin taas päivittää Hekumaa, mietin, mitä kaikkea kerron täällä. Olen aina kokenut, että taide liittyy elämään, ja että elämä liittyy taiteeseen, jopa niin, että taide on elämää, ja elämä on taidetta. Ja se näkyy monissa teoksissani täällä blogissa. Olen kirjoittanut paljon elämäni vaikeista asioista, niin kuin iloistakin.

Kysyin Xltä, voisiko surusta kirjoittaa blogissa. Voi, hän vastasi. Mutta eikö se ole liian henkilökohtaista? minä kysyin. No eipä se sun blogi ennenkään kovin epähenkilökohtainen ole ollut, X tuumasi.

Jos Googleen laittaa tyttäreni nimen, se ehdottaa hakua ”kuolinsyy”. En halua, että minulta kysellään tällaisia. Pelkään, että saan ilkeitä kommentteja. Ihmiset eivät aina ymmärrä, mikä on ilkeää. Heti tytön kuoleman jälkeen sain useita viestejä, joissa kysyttiin, mihin hän kuoli, osa puolitutuilta tai tuntemattomilta. Ei osanottoa. Vain tunkeileva kysymys.

Löysin tyttäreni huoneestaan kuolleena 6.11.2019. Senkin kertominen on vaikeaa. On kauheaa kirjoittaa tuollainen lause. Kysymykset musertavat. (EDIT. Kirjoitin ensin vuosiluvun väärin, 2020, en huomannut vaikka kävin tekstin useasti läpi. Luultavasti kirjoitin väärin, koska se päivä on joka päivä, koko ajan se tapahtuu uudelleen. Se tapahtui silloin, eilen ja tänään ja huomenna.)

Olen yrittänyt tehdä pikkuhuoneesta muun huoneen. Halusin ottaa valokuvia pikkuhuoneesta muuna huoneena. Kun otin valokuvia pikkuhuoneesta muuna huoneena, ryömin lattialla saadakseni oikean kuvakulman, saalistin ikkunan valoa, siirsin vihreää tuolia vähän, että se näyttäisi sommitelmassa kivemmalta. Kun teen pikkuhuoneessa pikkuasioita, iso suru on hetken vähän pienempi suru.   

Voisiko jokin alkaa?

Tämä on viimeinen kuva vanhalta työhuoneelta. Olin lähdössä Israeliin, ja halusin pitää maalaamisesta taukoa. Annoin huoneen vuokralle. Myöhemmin luovuin työhuoneesta enkä palannut sinne koskaan.

Vein kaikki tavarat varastoon. Pian jouduin vaihtamaan varastoa mukavasta Arabian kiinteistöstä toiseen paikkaan. Muutto oli helvetistä, se aiheutti minulle myöhemmin painajaisia. Varasto oli kellarissa ja sinne oli hankala kulku. X:n kanssa tuli riitaa, koska "olin suunnitellut huonosti". Totta kyllä, olisi tarvinnut kymmenen tyyppiä. En käsittänyt, miten paljon kantamista oli. Tilasta jäi pahat vibat. Joka kerta minua inhotti mennä sinne.

Nyt tuli eteen irtisanominen. Kauhistutti, löydänko edes kohtuuhintaista paikkaa. Tädin tuttavan kautta sain kontaktin ja pääsin katsomaan paikkaa, joka tuntuu olevan ok, aion tehdä sopimuksen. Uusi varasto on pitemmän matkan päässä, mutta se on tilana parempi, eikä sinne tarvitse nousta kuin muutama porras. Uuden varaston vieressä on tyhjä tila, joka voisi olla potentiaalinen työhuone. Kurkkasin sinne samalla kun kävin tarkastamassa varaston. Kunhan tulin kysyneeksi, että mitäs muuta täällä on. En ajatellut, että se mitenkään koskisi minua. Ennen kuin palasin iltapäivällä kotiin. 

Minulla oli ihan erilainen suunnitelma. Uusi varasto on viisi neliötä vanhaa pienempi. Siksi olen karsinut kotini kellarivarastosta kaiken ylimääräisen. Säkeittäin lähti tavaraa SPR:n Konttiin ja kontilla Gambiaan, paperinkeräykseen, fb-kirpparille ja roskalavalle ja ihan roskikseen. Olin ajatellut, että materiaalilaatikot ja pikkusälä varastosta täytyy ottaa kellariin, että uuteen varastoon menisivät sitten pelkät teokset. Kävin myös purkamassa muutamia vanhoja maalauksia kiilapuilta rullalle. 

Olen tuonut pieniä maalauksia kotiin. Liityin taiteen nettikauppa TAIKO:on. (Profiilini on vielä hyväksyttävänä, laitan linkin, kun saan vahvistuksen sieltä.)

 Ne maalaukset ovat kauniita, hyviä ja houkuttavia. Mitä jos voisin tehdä vielä jotain samanlaista? En halua tehdä isoa, sillä nyt olen kohdannut varastoinnin ongelmat. Pienet eivät veisi paljon tilaa, ja niitä voisi tehdä monta, hitaasti ja pikku hiljaa. Joskus roiskaisen ison kankaan muutamassa päivässä. Tosiaan, pienessä kestää joskus kauemmin kuin jättiläisessä!

Niinpä siis. Mitä jos. Mieleni alkoi kiihtyä tuona iltapäivänä. Mitä jos aloittaisin maalaamisen uudestaan? Olen ajatellut, että en pysty enää. Mutta jospa sittenkin. Ensi torstaina menen katsomaan huonetta tarkemmin.     

Raadollinen

Rakas lukija, älä lue nyt, jos et halua lukea synkkää. Minä en haluaisi kirjoittaa synkkää, mutta juuri nyt en ole juuri mitään muuta kuin synkkä. Ehkä, jos saan sanoja haltuuni, saan ajatukseni liikkumaan parempaan paikkaan? Siksi kirjoitan synkkää. Takerrun sanoihin, koska, näköjään, saan edes niistä jotenkin kiinni, jotenkin saan sanat täyttämään tehtävänsä olemassaolon kuvaajina. Näillä sanoilla elän tänään.

Katso, miten itseni kuvaan selfiessä. Paha. Ei tarvinne selitellä. Puristun ja tukehdun. Hirveä.

Kunpa voisin kirjoittaa ihanaa ja innostavaa. Tahtoisin hehkua ja hehkuttaa.

Näyttäisin päivän maalauksen, intoilisin huomisesta, uudesta ja täyteläisestä. Varpaissani olisi maalia. Nukkuisin suloisesti. Välillä en nukahtaisi, koska päässä olisi kiva kihinä, sellainen sopiva. Mutta minä kituutan onttojen päivien läpi, yöllä en saa unta tuntikausiin, sillä en tunne luonnollista nukahtamiseen tarvittavaa väsymystä, tunnen vain kivuliasta kyllästyneisyyttä. Pitkin yötä vaihdan asentoa, mikään ei tunnu levolliselta. Herään tympeään oloon.

Ei ole mitään maalattavaa. Ei ole syytä, ei intoa eikä kimmoketta. Usein minulla on ollut. Silti ilman inspiraatiotakin voi maalata, maalaaminen on työtä eikä mystiikkaa, mutta kun menen yrittämään, totuus paljastuu: kyvyttömyys iskee naamalleni ja lähden paniikissa pois.

Mutta eikö ilta-aurinko hivellyt ihoani kiltisti, kun istuin parvekkeella? Ehkä. Enkö ilahtunut, kun huomasin purppuraorkidean alkavan kukkia? Kyllä, pikkuisen. Eikö auringonlasku ollut upea? Ei saatana. Auringonlasku oli julma. Aurinko laski ja laskee aina vain aiemmin, tulee pimein pimeä, mitä upeaa siinä on, pelkkää ikävää. Maailma hyytyy, on jo hyytynyt.

On tapahtunut virhe. Sillä eikö minussa ole poweria enemmän kuin ydinvoimalassa? Joskus oli. Kunpa olisin sankari ja supernainen ja kaikki olisi smooth ja cool. Enkö ole vahva ja hurja? Olen. Olen ollut. Olen ollut kaunis ja säkenöivä, inspiroiva ja ihana. Mutta nyt en ole. Okei, jos en saa olla super, miksi en edes pirteä ja pärjäävä, sulava ja mukava? Olisin energinen ja iloinen, enkö voisi? Olen ollut sellainen, tiedän, muistan. Mutta nyt en ole. Ei. Minä en. En saatana en. Olen elämästä irti, kuoleman vieressä, sairaana. Olen lattea ja mitätön. Sairaus on hurja, se ei piittaa toiveistani. Se puristaa joka päivä, se sanoo, että minun elämäni on huono ja melkein turha. Se sanoo, että minussa on liikaa vikaa, minussa ei ole voimaa, minulla ei ole onnea. Se sanoo, että minä olen yhdentekevä ja surkea. Se sanoo, että minä kuolen kohta. Minua inhottaa ja hävettää puhua näitä ääneen. Olen lykännyt tämän saastan julkaisemista. Mutta nyt tuntuu, että on pakko. Kai siksi että olen taiteilija. Minun pitää luoda, edes saastaa.

Sairauksilla ei voi tehdä kauppaa, mutta olen silti miettinyt, josko ottaisin mieluummin vaikka rintasyövän. Tissistä leikattaisiin palanen. Saisin säde- ja sytostaattihoitoa. Oksentelisin ja oloni olisi kamala. Tukkani lähtisi ja ostaisin pinkin peruukin tai käyttäisin afrikkalaishuivia. Mutta voisin parantua. Syöpä voisi lähteä pois. Minulle voisi kasvaa uusi, erilainen tukka. Mutta kaksisuuntainen mielialahäiriö ei lähde ikinä pois. Ja siihen kuollaan liian usein.  Minua hirvittää lista kaksisuuntaiseen kuolleista taiteilijoista, siis itsensä tappaneista – se on pitkä. Entä jos minäkin joskus kuolen tähän? Juuri nyt en kuole, lupaan, mutta entä jos paha olo jatkuu ja jatkuu? Ehkä lääkäri keksii jotain palatessaan lomalta? Mutta jos lääkityksen muuttaminenkaan ei auta? Kuinka monta kertaa lääkkeitä on puliveivattu, ja kuinka monta kertaa olen silti sairastunut? Jos pienikin ilo hiipuu, jos jäsenet käyvät aina vain raskaammiksi? Voinko sitten luvata? Miten ällöttävää, että kirjoitin näin. Muuta en voi.

Morsiuskimppu

Romaanin sisällä kulkee toinen kertomus, tarina morsiuskimpusta, joka olikin hautavihko. Se kertoo surutyöstä, millaista on menettää rakas ihminen äkkikuolemalle. Tarinassa Janna puhuu kuolleelle miehelleen. Mies ilmestyy aina kuoleman vuosipäivänä ja tuo Jannalle tummanpunaisia ruusuja. Janna rakastaa, kaipaa, vihaa, hän kyselee ja kiroaa. Hän puhuu miehelle, mies ehkä vastaa, mutta emme kuule hänen ääntään. Joka kerta Janna kysyy samat kysymykset, joka kertaa vastaukset pakenevat. Kuluu vuosia, kuluu kymmenen vuotta, aina vain hän kysyy. Suru ei lopu, mutta hitaasti hitaasti pikkuhiljaa se hiipuu vuosien alle ja vaihtaa väriä.

"Ruusuja, arvaan että punaisia, meidän kukkiamme! Niin suloisia ne ovat, kuin jättimäiset nänninnipukat! Miten hyvältä piukea kukka tuntuukaan kämmentä vasten. Ja nyt, sinun kätesi minun kädelläni, nyt kun silität, ihanat pitkät sormesi; miten ne ovat pysyneet noin pehmeinä? Minun käteni ovat karheat, huomaathan, joudun hinkkaamaan maalit kynsiharjalla eikä kaikki silti lähde, niin, tuossa on nytkin jotain punaista, hyvä kun ei kasvoissa, monta kertaa olen käynyt kaupassa väriviiru otsassa, kukaan ei koskaan sano mitään, kotona vasta huomaan katsoa peiliin, taas on ollut sottarouva liikenteessä. Ja vaatteet, laukut, kengät, kaikkiin joutuu väriä, vaikka kuinka koetan pitää työvaatteet muista erillään; en tajua niitä siistejä, jotka maalaavat puku päällä solmiot kaulassa.

Kohta aamu kajastaa ja saa hiuksesi punertamaan. Vai riittääkö tämän vuodenajan valju valo? Tule lähemmäs, haluan tuntea tukkasi kasvoillani, niin kuin ennen. Pidän kiinni, en päästä sinua. Tule lähemmäs, tule ja kuuntele rytmiäni. Kuulet levottoman sydämen, joka pumppaa jäseniini sähköistä verta. Tunnet riivatun kehon, joka ei osaa pysähtyä, joka kohta säpsähtää hereille, pomppaa saman tien pystyyn, ei osaa olla aloillaan, ei ollenkaan.

Niin ikävä, niin ikävä! Mutta siinä sinä olet. Voisin katsella koko päivän, jos tämä levottomuus hellittäisi, en muuta tekisi, katselisin ruusuja ja sinun kasvojasi. Maalataanko? Jos maalaisin ruusun, mitkä väripurkit avaisin? Etkö halua maalata ruusua? Kinakridonia, alitsariinia, bordeux’ta, hippu magentaa ja valokohtiin häivähdys oranssia. Maalaa minua, niin kuin ennen. Terälehtien taipeeseen sinkkivalkoista, vähän sinistä varmaankin. Kasvojasi en maalaa, riittää että näen sinut nyt, näen sinut aina, jos haluan nähdä.

Näen rehvakkaat ruusut. Tuot aina näitä samoja, morsiuskimpun ruusuja. Se kimppu oli pallon muotoinen, varret oli leikattu lyhyiksi ja kukat sidottu tiiviisti toisiaan vasten, se kovan onnen kimppu, jota en koskaan olisi halunnut.

Mutta se pääsiäinen. On niin lämmin. Istumme metsässä kaatuneen rungon päällä. Lapsi tutkii keppejä ja kiviä. Sinä piirrät, tietenkin; piirrät käpyjä ja karahkoja, piirrät sammalilla tepastelevaa lasta, keltakenkäistä lasta, tuttisuutytärtä, jonka kävely on vielä hieman huteraa. Piirrät minun paljaita varpaitani. Minä suljen silmäni, katselen valoa niin kuin se luomien läpi näyttäytyy, punaisena.

Mikä on sinun paras muistosi? Silloin pääsiäisenä, illalla, sanoit että tämä joka juuri tapahtuu. Istumme laiturilla. Kuuntelemme kuinka jää sulaa. Kuulemme pilvien railot ja oranssin jäässä. Ja ihan kohta tulee se muisto, jota minä eniten vaalin. Olemme käyneet saunassa. Laiturin päässä taisi olla avanto; pulahdinko, vai kokeilinko vain varpailla? Nyt on jo yö. Istumme kuistilla, olemme sytyttäneet lyhdyt. Tytär nukahti rattaisiin, sinä nostit suloisemme sisään, peittelit. Olen pukenut villatakin, sen pörröisen. Hyvää sherryä, eikö olekin? Eihän sinuakaan nukuta vielä. Näin olisi hyvä olla kesäöinä. Indigonvärinen muisto. Mutta enempää en siitä tavoita. En kuule ääntäsi, en näe, mistä kohden pitelet lasia, en tiedä kumman juoma vajuu nopeammin. Kaadamme lisää, mutta niin tehdään aina. Mistä me puhumme, kuulemmeko mustarastaita, rakastelemmeko vielä vai aamulla vasta?

Joskus katselen valokuviasi. Siellä on pääsiäisen kaislat. Joskus selaan luonnoskirjaasi. On rantakivien rytmi. On uinuva vauva. Paljon muuta ei olekaan jäljellä. Niin, paitsi se tupakansytytin, jonka ostin sinulle avajaislahjaksi. Mutta se ei ole enää sama, koristekuvio raapiutui taskussasi melkein kokonaan pois. Miksi et voinut pitää avaimia toisessa taskussa? Kaksi vuotta käytin sitä kamalaa villapaitaasi. Miten raskas vaate, maalin sotkema akryylirötky. Myöhemmin hävitin kaikki vaatteet siltä ajalta, surun ja jähmetyksen kyllästämät.

Ethän sinä edes pidä punaisesta! Mitä tämä on olevinaan? Ennen toit aina keltaisia tai violetteja kukkia: liljoja ja iiriksiä, joskus oranssin gerberan tai valkoisen krysanteemin. Et oikeastaan pidä mistään väreistä, hah, kuvataiteilija, joka ei pidä väreistä! Varmaankin ostaisit harmaita kukkia, jos sellaisia olisi olemassa.

Mikäs nyt on niin hauskaa? Sinä juippi! Siinä naurat kakarannauruasi. 26-vuotias vasta. Minä olen neljäkymmentä, sekö sinua naurattaa?

Jos numeroja ajatellaan, minähän tässä olen lähempänä kuolemaa. Pistää miettimään, kun isäkin kuoli alle viisikymppisenä. Mitä luulet, olisiko parempi, jos tietäisi? Milloin ja millainen kuolema. Pelkään kuolemaa, sanon sen ihan suoraan. Pelkään että se yllättää minut, nappaa heti huomenna. Itsemurhaaja voi päättää: kuolen nyt. Mutta kukaan ei voi päättää: kuolen viidenkymmenen vuoden kuluttua.

Uskotko, että Jumala on olemassa? Ei sinua kiinnosta, typerä aihe kerrassaan. Nussitaan, sinä sanot. Pannaan! Mennään sänkyyn, sinä kiusaat. Tietenkään emme mene.

Varsien vihreä. Inhoan vihreää, kaikkia vihreitä, en ikinä tekisi vihreää maalausta. Sinusta on mukava valokuvata vihreitä asioita: puita ja lehtiä, varpuja ja sammaleita. Pidät valokuvanippua maalaustelineesi laidassa, selailet sitä silloin tällöin. Mutta sinäkään et koskaan maalaa vihreää, tai jos, niin pienen alueen vain, ja se on valoisaa kellanvihreää. Räjähtävää lehtivihreää et voi sietää. Enemmän pidät puista lehdettöminä, tykkäät tarkastella oksien rakennetta. Tosiaan, sinun vihreäsi muistuttaa noiden ranskalaisten omenoiden väriä. Etkö ottaisi yhden? Minua huolestuttaa kehno ruokavaliosi. Ja tuo jatkuva tupakointi! Etkö voisi vähän vähentää? Saat keuhkoahtauman, syövänkin vielä. Eivät ne minuun ehdi, sinä naurat, kuolen kuitenkin nuorena. En lainkaan pidä noista puheista. Haluatko sinä noin vain häipyä maisemista?

Sanopa kerrankin. Miksi sinä menit uimaan? Voisin ehkä lakata kysymästä, jos vihdoin kertoisit. Siinä ei ollut mitään järkeä, ei niin yhtään mitään. Miksi uimataidoton lähtee ulapalle? ”Tekikö hän sen tahallaan”, lääkärinjärkäle kysyi. Istuin valkotakkisten tarkkailtavana. Ei tietenkään, minä silloin vastasin. ”Meidän on kysyttävä”, ne sanoivat. Ne kysyivät, koska järvi oli alkanut puhua. Fluorinpunainen ääni halkaisi maiseman, järvi työntyi pellolle ja käski. Järvi oli magneetti. Kävelin rantaan. Ja sinä kuiskasit ”tule uimaan, tule hukkumaan”. Paperiin kirjoitettiin reaktiivinen psykoosi ja minä, harhainen, suisidaalinen, jouduin lukkojen taakse.

Juhannussydän

Räjähtävä sydän (140x120) 2015

Tämä maalaus on elimellisesti äsken näyttämäni harmaan pari. Ja konkreettisesti elimellisesti. Vierekkäin on kaksi sydäntä. Toinen pysähtyy. Toinen jatkaa lyömistään, järkyttyneenä ja kauhistuneena. Se menee rikki, melkein räjähtää, mutta se jatkaa lyömistään.

Hiipuva sydän ja Räjähtävä sydän

Harmaan maalauksen "tyhjyys" tulee ehkä paremmin perustelluksi tässä, kun asetan sen parinsa viereen. Minusta nämä soivat yhdessä ja ne myös esittävän asian, joka niiden on tarkoitus esittää. Kuten harmaalla parillaan, myös punaisella maalauksella on ollut pitkä matka lopputulokseen, välissä on tapahtunut useampi iso muodonmuutos. Joskus näin kuuluu tapahtua. 

Sateen jälkeen (2007-2008)

Lakkasin tykkäämästä tästä turkoosi-vihreästä noin puoli vuotta sen valmistumisen jälkeen. En inhonnut sitä, vaan siitä tuli yhdentekevä ja turha. Panin pois silmistä, hylkykasaan ystävänsä Niityn (ed. postaus) kanssa.

Ah, miten ruma! Halusin kai kostaa kakkiaiselle, kun tein sille näin inhottavasti. Teko oli kuitenkin teoksen rytmin kannalta hyödyllinen, kosto toi hyvän dynamiikan, jonka olen säilyttänyt, vaikka värit ovat kiepsahtaneet. Työstämällä runsaasta värimassalla mm. hammaslastoilla olen myös saanut teokseen sopivaa pintarakennetta. 

Tässä vielä maalauksen tokavika vaihe. Vaikka vaihdoin värit, lisäsin taas "rumuuselementtejä" eli kuivuneitä värimöykkyjä, joita voi repiä lattiamuovista ja sekoituspurkeista. Mutta vielä tarvitaan tehoja. Nyt käytin pursotustehniikkaa, väreinä kaksi vihreää, viileä ja lämpimämpi sekä läpikuultavaksi ohennettu fluorikeltainen. Valmis työ tuttuun tapaan yläkuvassa.

Juhannusharmaa

Hiipuva sydän

Olen yleensä juhannuksena töissä, ja toivon että pahat päivät menevät äkkiä ohi. Minulle juhannus ei enää ikinä ole mikään juhla, missään nimessä en halua viettää. Jos sinulla on jokin trauma, ja jos traumalla on tietty vuosipäivä, tiedät, miten olosi muuttuu kurjaksi päivän lähestyessä. Aikaan, joka muuten on jo kietoutunut suojaamaan, lohkeaa rotko, joka vie sinut takaisin kauhuun. Toivot, että päivä poistettaisiin.

Tänä juhannuksena maalasin harmaan. Täysin harmaan. En ole ikinä maalannut sellaista. Näet tässä. Tulin tähän monen monen vaiheen kautta.  Teoksella on pari, joka on osaltaan vaikuttanut siihen, millainen tämä teos on. Ja eniten varmasti vaikutti juhannuspaha. Nyt katsomme tämän, ensi kertaa jo vuonna 2007 maalatun teoksen muodonmuutosta.

Niitty (2007)

Tämä maalaus oli hylkykasassa monta vuotta. Hylkykasa on ärsyttävä kasa. Voisin hyvin antaa sen olla nurkassa, onhan minulla työhuoneen lisäksi tilava varasto. Kasa kuitenkin kismittää niin, että otan sieltä teoksia melko usein katsottavaksi. Niin oli tämänkin vihreän Niityn kanssa. Katsoin ja ärsyynnyin, mutta en ryhtynyt toimenpiteisiin, vaan hylkäsin taas.

Puna-ailakki

Tänä keväänä jossain toimeliaisuuspuuskassa ajattelin, että nyt kyllä lähtee, ja otin taulun käsittelyyn. Tuli punavihreä. Nyn kun katson kuvaa, en ole varma, oliko ihan hyvä ratkaisu maalata Puna-ailakki kuoliaaksi. Niin siinä kuitenkin kävi. Ärtsy mikä ärtsy. Näissä tilanteissa voi olla kateellinen grafiikalle, siinä kun voi ottaa vaihevedoksia, jotka ovat ihan itsenäisiä teoksia, mikäli taiteilija niin haluaa. Maalausta ei voi monistaa, päällemaalatusta jää ainoastaa valokuva, jos edes sellaisen on tajunnut ottaa.

Tapoin punaisen ja murhasin vihreän. Ja tulikin tyly muutos. Mitäs tuolla tekisi?

Vissiin ole kovin hyvä murhaaja, koska kun seuraavan kerran tapasin henkitoreissaan olevan, halusin auttaa ja pelastaa. Harmaa tuomio tuntui liian tylyltä. Mitään riemusytkähtelyä teos ei silti saanut osakseen. Soin sille keltaisen ja fluoripunaisen. Tähänkin olisi voinut lopettaa, mutta tämä ei ollut juhannus - minun kuului nyt maalata juhannus sellaisena kuin se minulle on, juhannuskokostahan tämä kyllä kävisi. Väreista tuli kuivuttuaan kirkkaampia kuin olin toivonut, niinpä maalasin uuden harmaan kalvon koko taulun päälle. Käytin telaa ja rättiä. Lopulta ohennettu mediumkerros koko homman päälle, ettei jäisi liian mattaiseksi. Kun näin kuivuneen työn, en ollut edelleenkään tyytyväinen. Siispä uusi, lähes täysin peittävä harmaa. Palautin työn aika samanlaiseksi kuin se oli ennen tätä fluorivärivaihetta. Harmaa on vain vaaleampi, ja värin alta voi nähdä ihan pieniä aavistuksia tämän vaiheen kirkkaista väreistä. Kirkkaan tuho liitttyy paitsi maalauksen aiheeseen, siihen miten se suhtautuu pariinsa, toiseen juhannusmaalaukseen. Tästä lisää toisessa postauksessa.

Marraspaha, marrashyvä

Toistaiseksi nimeämätön ((2007)2014)

Pidin eilen EMM-päivän, se tarkoittaa, että en mene minnekään. Silloin tällöin erakkohimmailupäivät tekevät oikein hyvää. Puuhaan mitä puuhaan, yleensä kaikkea sekaisin. Siivosin kaaostuneen keittiön, luin naistenlehtiä, paistoin silakoita, katselin telkkua, pesin pyykkiä, olin feisbuuk-vilkas, oikein noheva. Päivä oli siitäkin kummallinen, että olin herännyt klo 2 yöllä, koska edellisenä iltana olin mennyt ”hetkeksi lepäämään” klo 19 ja nukahtanut siitä sitten umpiuneen. Pimeinä aamutunteina ei ole kamalan mukava valvoa, mutta minäpä keksin selailla matkatoimistojen äkkilähtöjä. Ja löysin Marokkoon! Meinasin siltä istumalta klikata äiti ja tytär Oikarisen matkaan. Vähän mietin ja selvittelin, iltapäivällä klikkasin. Tulossa ihana katkos pimeään ja nykyään niin harvinaista yhteistä aikaa teinin kanssa.

Eilen oli pyhäinpäivä. Kuvittelin vainajat vierailulle. Niin eläviltä tuntuivat: isä, joka popsi silakat, kehui kovasti ja pyysi lisää, Martta-mummu, joka huolehti kukista ja laittoi pullataikinaan reilusti voita. Mummu neuvoi villasukan kantapään, ja saatoin jatkaa ajat sitten kesken jäänyttä työtä. Ilkka istui luonnoskirjan kanssa, otti lyijykynällä kiinni meidän liikkuvat kätemme. Niin rakkaat. Niin paljon oli surun vuosia, nyt kiitollisuus, side ei sittenkään katkea.

Tänään oli sitten tarkoitus mennä töihin. Olin eilen nähnyt värit. Mutta harmaa. Jäin jumiin. En millään päässyt. Join kuusi kuppia aamukahvia, yritin tsemppautua. En vain. Harmaammaksi vain kävi, tuli tiheää sadetta. Mieliala oli nolla. Mietin, että jos työhuone olisi kynnyksen takana, istuisin ateljeen puolella juomassa hidasta kahviani ja vaikka päivä olisi apea, jossain vaiheessa maalaus kuitenkin vetäisi maailmaansa. Lohduttaisikin.

Menin peiton alle, pysyin siellä monta tuntia. Masentelin. Että olen huono, kun nyt en pääse. Inhottava tukka enkä jaksa suihkuun, naamakin pilalla kun en pessyt eilen meikkejä. Miksi se yksi laittoi mulle raivomeiliä ja mitä jos se onkin oikeassa ja minä olen ilkeä hulluhuora? Lakanoissa on jotain murusia. Pimenee, pimenee. Tästä tämä talvipaha nyt alkaa ja jatkuu jatkuu. Sitten nukuin ja heräsin vähän parempana. Lämmitin silakoita. Päätin opiskella vähän hepreaa. Mutta käväisin ensin feississä.

Joku oli tykännyt superdieettivusta. Ennen ja jälkeen -kuvat. Kaunis nainen muuttunut kepiksi. Vittu joo. Kyllä, ylipaino ja liika läski on ongelma, jos se käy terveyden päälle, mutta ei aikuisen naisen kuulu kuihtua 32-kokoiseksi. Joku on luonnostaan pikkarainen, toinen hiukka pulska, ja useimmat monenlaiset erilaiset ovat ihan normaaleja. Mikä tässä eniten kismittää, on se, miten helposti naisen koko päivä alkaa pyöriä ruokagrammojen ja salisuoritusten vahtimisen ympärillä, pinnistä, pinnistä, sitten vasta tulet oikeaksi ja onnelliseksi. Kun tehokuntoilet, olet pirteä ja kokonaan uusi, mikään ei lannista hoikkaa sinua. Elämänmuutos! Tätä meille tuputetaan joka päivä ja monesta tuutista.

Ja mitä muuta maailmassa on kuin se, että minun kuuluisi painaa viisi kiloa vähemmän? Ja että en ole täysaikainen simpsakka energiapommi. Noo, on ebola, joka kammottavalla tavalla tuhoaa ihmisen elimistön, mädättää elävältä. Mutta ei meillä. On ilmastokriisi: maapallo on ihan oikeasti menossa kohti tuhoa. Mutta eihän se meidän aikana. On sotaa, kidutusta, joukkoteloituksia ja terroria. Rättipäillä, ei meillä. Naisia ympärileikataan ja raiskataan, lapsia pakotetaan orjiksi ja sotilaiksi. Siellä jossain. Joku ampuu koululuokan, toinen surmaa omat lapsensa. Yksittäisiä hulluja, ei meidän raitilla. On tsunameita, maanjäristyksiä, tulvia. Mitäs asuvat vaarallisilla alueilla. Mutta viisi kiloa! Että voi mikä kriisi kun minä vedin kokonaisen karkkipussin.

Joo, nyt kun nämä kelasin, niin se, että en mennyt tänään töihin, koska olin allapäin ja väsynyt – so what. Eilen oli hyvä ja hieno päivä, tänään huonompi. Menen töihin huomenna tai ylihuomenna. Sovin aamiastreffit ystävän kanssa. Menen zumbaan joku päivä. Aamulenkille en mene. Unelmoin Marokosta. Opin hepreaa. Olen iloinen, välillä väsyn. En tykkää marraskuusta, ei tarvitse tykätä. Saatan masentua, muttta se menee ohi. Ostan konvehteja. Lepään. Ja laitan rahaa Planille ja Punaiselle ristille. Laita sinäkin.

Paljonko paljastaa?

Uutukainen mietinnässä

On mennyt tovi, etten ole postannut tänne mitään. Olen miettinyt paljastelukysymystä. Ja nyt heti ihan vasiten asetin sanani vähän provosti niin, että kaikenlaisia tulkintoja voi tehdä. No niin, tykkään välillä vähän tökkäistä. En ole viime aikoina ehtinyt/jaksanut/viitsinyt/uskaltanut käydä työhuoneella. Kerronko, vai olenko kertomatta miksi? No kerron.

Kun kuollut heräsi

Kymmenen vuotta sitten kirjoitin jääkaapin oveen: ”Räjäytetään yliopisto”. Olin suomen kielen pääaineopiskelija hyvässä vauhdissa graduun ryhtymässä. Mutta tuli maalaaminen. Rakas rakas maalaaminen, joka oli ollut kuollut monta vuotta, hiipi takaisin, kiihdytti, roihahti ja otti. Se oli ihmeistä ihanin minulle, joka olin luullut etten enää ikinä kykene maalaamaan.

Vuonna 2000 elämäni oli järkkynyt sijoiltaan, kun I kuoli. I, jonka kanssa katsoimme auringonlaskua, I, joka kysyi: jos nyt maalaisit, maalaisitko myös kuuset? En, minä sanoin, maalaisin vain taivaan. I olisi maalannut kuuset. Se oli viimeinen ilta.

Tuli kauheita vuosia. Hyppään nyt kuin niitä ei olisi. Sillä on vuosi 2004 ja minä maalaan. Se on tärkeää ja täysin ehdotonta, se ottaa ja antaa kaiken. Hiiteen yliopisto! (Sen verran selitän, että kesällä 2002 olin alkanut opiskella ja kirjoittaa, sekin oli ihme, sillä pahimmassa jamassa en osannut edes lukea. Pelkäsin, että syvään masennukseeni yritetty sähköhoito oli tuhonnut jotain aivoissani, vienyt muistini ja älykkyyteni. Onneksi näin ei ollut. Opiskelu tuotti iloa, samoin kriitikon ja toimittajan hommat, mutta koko ajan kaipasin suurinta rakkauttani, maalaamista.)

Olen värissä, maalaan kaikki hukatut vuodet, lähes yötäpäivää maalaan. Sukellan äärettömään, kirjoittamattomaan, osaan uida siinä, löydän aarteita. Näin uin monta vuotta, ja niin on hyvä.

Toinen tulokas

Niin vahvasti omistauduin. Pidin maalaamisesta kiinni aina ja koko ajan. Ehkä taustalla oli pelko, että jos yhtään hellitän, maalaus saattaa taas kadota. Nyt uskon, että maalaaminen on ja pysyy, että me kuulumme toisillemme eikä maalaus hylkää minua, vaikka en ihan joka hetki olisi sen kanssa.

Never say never – Paluu Fabianinkadulle

Viime syksy oli vaikeaa aikaa. Rahaa ei tullut mistään. Annoin työhuoneen vuokralle. Aloin ahdistua ja miettiä ahdinkoa jatkuvasti. Mitä jos tämä onkin tätä nyt loppuelämä? Kukaan ei enää halua maalauksiani, olen out. Sekin setä, joka yhtenä vuonna myi seinät tyhjiksi näyttelystäni, sanoi puhelimessa ”kiitos ei ja hyvää jatkoa”. Olinko alkanut maalata vääränlaisia töitä? Olinko kenties kirjoittanut vääriä mielipiteitä? Nyt pitäisi mennä oikeisiin töihin. Mihin? Kun ei ole  ”kunnon” ammattia.

Sitten muistin, että on olemassa yliopisto, ja keskeneräinen maisterin tutkinto, jonka saattaisin saada suoritettua kohtuullisella vaivalla kohtuullisessa ajassa, jos unohtaisin perfektionismin. Aloin selvitellä asioita. Selvisi, että Alma Mater ottaisi minut avosylin vastaan. Selvitin lisää, aivan kamalasti oli selvitettävää, mutta sain selville. Tammikuun puolivälissä istuin suomen kielen syventävän kieliopin kurssilla, ja siitä se lähti.

Olen iloinen, että tein tällaisen päätöksen. Olen iloinen jopa siitä syksyn ahdingosta, koska muuten en olisi keksinyt opiskeluajatusta. Tykkään opiskelusta, siitä miten se haastaa ja virkistää ajattelua. Opiskelu kuitenkin syö valtavasti aikaa ja energiaa, niinpä maalaaminen on ollut vähän tauolla. On vaikeaa mennä maalaamaan, jos on muita asioita kesken. Maalaamista ei voi tunkea kahden tunnin rakoon.

Katotaanko tänne mun meikkipussiin?

Blogin rajat

Yliopistopaljastaminen ei tietenkään ole mitään kohupaljastelua. Kyse on enemmän siitä, mitkä asiat kuuluvat blogin piiriin. Kielitieteen opiskelu ei ihan elimellisesti liity maalaamiseen. Vaikka voi se liittyäkin. Taidan väittää että se liittyy. Väitän. Esimerkiksi siksi, että puhun töissä maalausten kanssa useammallakin kielellä. Ja maalaaminen sinällään on kielistä paras.

Näistäkö mun piti tänään kirjottaa?

Seuraan itse monenlaisia blogeja, mm. Karkkipäivä-meikkiblogia, jota pitää fiksu ja mukava Sanni. Sanni kirjoittaa myös matkajuttuja, joissa on usein upeita kuvia. Karppiruokaohjeet eivät niin nappaa ja tissiliivijutun kohdalla olin hetken että no hei haloo, mutta sitten ajattelin, että onhan tämä kaikkia naisia koskettava aihe. ”Minulla on paksut sääret” -juttu herätti monissa lukijoissa närää, huoltakin, nainen on niin hoikka pikkiriikkinen, mitä se selittää, onko sillä syömishäiriö? Mutta tässäkin, kun bloggari jakoi (monen mielestä aiheettoman ja harhaisenkin) huolensa, hän nosti vahvalla tavalla esiin aikamme hurjat ulkonäkövaatimukset ja -paineet.

Alaston kriitikko mainitsee jallut ja röökit, ja aikanaan hän kertoi vakavasta sairaudestaan raadollisen realistisesti suunnilleen kaiken mahdollisen. Ai niin! Kerran tapasin tämän herra Paddingtonin, joka siihen aikaan oli Taide-lehden päätoimittaja, haikailemassa tekemättä jäänyttä graduaan. Oli perjantai-iltapäivä, ja olin viemässä juttuja Punavuoren toimitukseen (tämä tapahtui tosiaan niin vanhaan aikaan, että jutut vietiin disketillä!). Itämainen musiikki soi ja melankolistunteellinen Nalle (se ei tykkää yhtään tästä synonyyminimestä, ok, seuraavan kerran sanon sitten Mesikämmen, saappaaksi en sentään sano, että annetaan Kontion olla) tilitti keskenjääneistä opinnoistaan. Kun työ oli työllistänyt, papereita ei tarvittu, mutta tällaiset asiat voivat tosiaan jäädä vähän kaihertamaan. Monesti myös tutut muistuttavat että mikset sinä ja olisihan tuota kannattanut... Äitiä en nyt edes mainitse.

Hekuma on maalarin blogi ja tulee sellaisena pysymään. Mutta välillä voin puhua muistakin minua kiinnostavista/ koskettavista aiheista tai vähän höpsötellä – onhan höpsöilykin silloin tällöin tarpeen ja tärkeää.

Sori kun tässä on näin vähän kenkiä. Leopardi Friis&Co, vihreä Minna Parikka

Älä nyt vaan

Monesti kirjoitan Wordiin luonnoksia blogipostauksia varten. Joskus luonnoksesta tulee postaus, joskus ei tule. Viimeksi jätin yhden taidebisnesjutun julkaisematta. Ehkä vielä muokkailen, ja julkaisen sen. Ehken. Aihe on vähän niin kuin kielletty. Hys hys, antaa galleristien riistää rauhassa, ei saa kannella, antaa ”asiantuntijoiden” olla typeryksiä, hys hys, pitää varoa. Ei välttämättä kannata ottaa sellaista riskiä, että joutuu pannaan. Piiri pieni pyörii, ja tuhmat tyrkätään ulos.

Siihen aikaan, kun kirjoitin Taide-lehteen, olin monesti tuhma. ”Haukuin” kollegoja. Siitä tuli joskus varsin aggressiivista palautetta. Kriitikko ei olisi saanut yhtään kritisoida. Ja minä sentään pääsin vähällä. Olen kuullut, että tappouhkauksiakin on puhelimeen huudeltu ja turpaan anto nyt tietenkin on sellainen ihan pikku miesjuttu.

Bisneksistä vielä sellainen asia, että jos hehkutan ”jess, myin kaksi maalausta”, joku luulee, että olen yhtäkkiä upporikas, lottovoittaja perkele, sellainen tauluhan maksaa galleriassa monta tonnia. Joo, ja työhuone maksaa 500 kuussa ja tonnilla saa kaksi pussia värejä, jotka eivät edes kovin kauan kestä (ja kuiskaan: se galleristin riistoprovisio on hillitön). Sitten on ne samat menot kuin tavallisilla ihmisillä. Mutta nyt kannattaa kadehtia, koska oikeasti myin kolme.

Ja hyvänen aika! Imago! Taiteilijan kuuluisi ehkä tiukantarkasti miettiä julkisuuskuvaansa, ja eritoten sitä, mikä myy. Ei saa mitä sattuu kirjoitella, täytyy brändäytyä. Ollako viileän asiallinen jakkupukunainen vai kannattaisiko kuitenkin olla pikkuisen räväkkä daideilijapersoona vai oikein outo raikuliriekuli? Jos kertoisin, kuinka mokasin kännissä? Ei sitä kaikkein pahinta, mutta jonkun kivasti viihdyttävän? Voisin paljastaa, että minulla oli yhteen aikaan kahdeksan poikaystävää. (No ei ollut, mutta yhdellä kollegalla oli, tai ainakin aika monta, nuorena ja ujona se ei osannut sanoa ihailijoille ei.) Vai esiintyisinkö oikein muodikkaana, jos näyttäisin, että olen sisustuksen ja pukeutumisen tyylitaituri? Taulut markkinoituisivat siinä sivussa. Esittelisinkö kenkiäni vähän enemmän? Voi hitsi, miksi minä sen mummomaisen virkkausmaton näytin? Avajaismeikki ei näkynyt kunnolla kuvissa! Ja helvettiäkö tuossa äsken kirjoitin olleeni köyhä, luuserina pitävät.

Bipon kanssa

Ostin eilen korvakorut ja kynsilakkaa. Sain käydä Stockmannilla, koska piiitkästä aikaa sain palkkaa. Niin, sain palkkaa, niin kuin monet saavat ihan kerran kuussa! Olin aiemmin päättänyt, että jos saan hieman isomman rahan jostakin, sallin itselleni pienen ostoksen. Mutta nämä ostokset tehtyäni poistuin tavaratalosta pikaisesti, en saanut käydä ylemmissä kerroksissa. Kengät ja alusvaatteet ovat vaarallisia asioita. Aleksanterinkatu on vaarallinen. Silmät pitää panna kiinni Zion kohdalla. Mikonkadulle ei missään nimessä saa poiketa eikä Galleria Esplanadiin todellakaan, tai Minna Parikkaan saati Wolfordille, hui kauhistus (ja nyt hei tuli niin paljon mainosta että lähettäkää tänne niitä kenkiä ja kaikkia)! Näin se vain on. Minimania saattaa pyörähtää käyntiin yksistä korkokengistä ja viuh viuh kohta juoksen kaupasta toiseen niin nopeasti, että järki jää jälkeen ja äkkiä sitä ollaan ihan kunnon maniassa.

Sanoinko mä että ostin yhden -en niin sanonukaan. 4 pientä ja halpaa vaan. Korallinenvärinen ei päässyt kuvaan, se on niin tavis. (Otin kyllä jtn 20 erilaista kuvaa, kauhee valita niistä).

Ja nyt ollaan sellaisessa aiheessa, jota jakaessa tunnen olevani aika alaston. Koska minulla on häiriö, olen jonkun mielestä kokoaikapsyko, ihan vialla päästäni. Koska käytän säännöllistä lääkitystä, olen toisen mielestä addikti. Vissiin diabeetikkokin on, ja epileptikko, se syö samoja tabuja kuin minä. Oletteko muuten katsoneet Isänmaan puolesta -sarjaa? Voisi olla kiva valistusjuttu, kun päähenkilö on bipo. Mutta kyllä korpeaa, kun sillä on koko ajan hullunkiilto silmissä, ja sitten vielä annetaan ymmärtää, että lääkkeitä napataan päänviirauskohtauksessa kädet täristen äkkiä kourallinen. Oikeasti lääkkeitä otetaan tarkka määrä tarkkoina kellonaikoina. Juuri tällaisten väärien streotypioiden takia olen päättänyt olla julkibipo. Ja siellä lukijapuolellakin on ihan kohtalainen määrä bipoja – joidenkin arvioiden mukaan keskimääräinen esiintyvyys väestössä olisi yhden prosentin luokkaa. Eli jos Hekumassa on 1500 käyntiä kuussa, 15 kertaa klikkaaja on ollut bipo. (Veikkaan kyllä, että prosentti moninkertainen, koska lukijoistani moni on taidealalla, bipojen suosikkiammateissa.) 

Ihana kun näitäkin saa erivärisinä.

Bipo ei lähde lääkkeillä eikä terapioilla – vaikka molemmista on paljon hyötyä. Hyvät elämäntavat auttavat pysymään kunnossa, mutta sairausjakson uhka on aina olemassa.  Kevään alussa pelotti jonkin verran, että mitä jos opiskelut katkeavat sairastumiseen; jos mania vie keskittymiskyvyn ja alkaa riepotella kummiin kiireisiin tai jos masennus ei päästäkään sängystä ylös ovesta ulos. Tämänkään takia en kertonut opiskelun aloittamisesta blogissa. Olisin tuntenut itseni todella epäonnistuneeksi. Toki olisin myös voinut alun alkaen ajatella pessimistisesti, että hullu ajatus, kaikki menee kuitenkin pilalle, turha yrittää. Yleensä kannattaa yrittää.

Päivän runo:

Natr. valproas et acid.

valproic. respond,

natr. valproas 300 mg,

color (E171), constit. q.s.

Tabletit nieltävä kokonaisina.

Tabletterna bör sväljas hela.

Muuan tuttava sanoi kerran kauniisti, että maalaukseni koskettavat, koska minä olen juuri minä, kaikkine kokemuksineni. (Mutta huom. minun suustani ei koskaan tulla kuulemaan, että päivääkään en vaihtaisi pois tai että kärsimys jalostaa.) Vaikka bipo on hankala ja tuskallinenkin asia, se voi olla myös voimavara. Olen tänään terve, virkeä ja kuplivan iloinen. Osaisinko olla yhtä vahvasti onnellinen ilman bipoa?

Ja nyt tämä bipo lähtee työhuoneelle ihanaan maalimaahan keskustelemaan uusien alkujen kanssa. Ajattelin sanoa niille hepreaksi moi: Shalom!

Ei ku tässä on tää koralli vielä.