keskiviikko 18. tammikuuta 2017

Jannan juoksut


Kuten tiedättekin, minä en ole blondi, mutta romaanihenkilöni Janna on

Viime päivät ovat olleet täyttä actionia. Näyttely on ihan kohta, ja kirja ilmestyy ihan kohta. Eilen oli ihan järkky superkiirepäivä. Taidemaalarin työni ei yleensä ole kiireistä. En kuulu niihin, jotka saavat vauhdin koneeseen vasta kuukautta ennen avajaisia. Maalaan pikku hiljaa, ja ihannetilanne on, että minulla on suurin osa teoksista valmiina jo puoli vuotta ennen näyttelyaikaa. Toiset ihmiset nauttivat stressistä ja tykittävät parhaiten viittä vaille deadline – minä en. Ahdistun, panikoin ja toimintakykyni heikkenee. Mutta nyt on vain pärjättävä viime tippa -fiiliksissä; kirjan kanssa on melkoista huhhuh-menoa. Kansi on viittä vaille valmis, teksti on oikoluettu ja nyt tarkistetaan taittovedoksia. On monta tyyppiä tekemässä, monta muuttujaa muuttumassa. Piip sähköposti, ring puhelin, vastaa, piip, tarkista, ring! apua, piip, vastaa, heti! mieti! piip, uusi versio! ring, muista! piip, näin vai noin? ring ring! päätä! soita! piip! ring ring ring! Kahvia ja kolaa. Suklaata, mutta kun sormet eivät nyt kerkeä taittelemaan palasia levystä!

No, tänään on ollut vähän rauhallisempaa. Minulla on paperiprintit taittovedoksesta ja muutama päivä aikaa käydä sitä läpi. Huomasin jo, että siellä on pari kielifibaa, mutta järkevästi ajatellen on parempi tsekata isommat kokonaisuudet ensin. Eli että luvut ovat paikoillaan, ettei otsikkoja puutu sun semmoista. Päätin, että tänä iltana tarkistan vauhti-Jannan "aikataulun". Olen kirjan ensimmäisessa jaksossa tehnyt sellaisen ratkaisun, että merkitsen päivämäärätä ja kellonajat päähenkilön touhuille. Näin siksi, että lukijalle helposti välittyy, miten Janna puuhailee hieman omituisiin aikoihin nukkumatta välillä laisinkaan. Hän esim. kokkaa makaronilaatikkoa kello viideltä aamulla raivailtuaan ensin huushollia ja komenneltuaan miehiä flirtti.netissä. Tässä pientä viitettä Jannan menosta parin päivän ajalta:

Maanantaina 26.11.
8:30 Kiire töihin, ei rumia värejä!
12:27 Pakko mennä ostoksille, taksilla kodin kautta: lähiölook -> hieno rouva -look
14:05 Stokka: alusvaatteet, kaikkea ja paljon!
16:19 Samppanjabaari, pukumies, maybe a nightcap
22:45 Kotiseksi
23:30 Tylsä aviomies ei jaksa

Tiistaina 27:11.
00:01 Tiedote ja flirtti.net, onpas tyhmiä miehiä liikkeellä!
2:27 Kirjahylly järjestykseen värien mukaan
5:11 Nyt kokataan: makaronilaatikkoa ja mansikkarahkaa, sosekeittoa sekä sämpylöitä
7:30 Galleristi-ämmä tivaa tekstiä
8:33 Litium-Lucia
11:15 Blondiksi, kampaaja ihku-Patrik
14:05 Enkelipuku avajaisiin


tiistai 17. tammikuuta 2017

Minä – kirjailija?



Lukion äidinkielen opettaja sen ennusti: ”Sinusta tulee kirjailija”. En ollut eri mieltä. Ennustuksesta on kauan aikaa, niin kauan, että olisi jo voinut luulla, että kyseessä oli väärä ennustus. Uskoin kuitenkin ennustuksen toteutumiseen aina – joskin varsinainen unelmani oli, ja on, kuvataiteilijan ammatti. En koskaan ajatellut, että pystyisin kirjoittamaan kirjan toisensa jälkeen, mutta että yhden kyllä vielä kirjoittaisin, ja mielikuvissani tämä kirja oli romaani. Romaani, jossa olisi jonkin verran omaelämäkerrallisia aineksia; toki nuori nainen kuvitteli elämänsä olevan erityisen jännittävää.

Viime vuodet Hekuma on ollut rakkain kirjoitusareenani. Kirjoittaminen on aina jossain muodossa kuulunut asioihin, joita teen itsestäänselvästi. Olen kirjoittanut matkalaukullisen päiväkirjoja. Olen kirjoittanut työkseni kulttuurilehtiin. Olen käsikirjoittanut pari lyhytelokuvaa. Olen osallistunut kirjoituskilpailuihin ja pärjännyt niissä novelli- ja runoteksteillä. Olen surrut ja pelastautunut vakavasta sairaudesta kirjoittamalla. Monesti olen nähnyt kuvia, jotka haluavat muuttua kaunokirjallisiksi teksteiksi, olen yrittänyt, mutta jäänyt jumiin. Toisinaan olen mielestäni onnistunut. Mutta tekstini ovat olleet sitä sun tätä, pieniä ihan kivoja, mitään johdonmukaista isoa, kustannettavaksi kelpaavaa kokonaisuutta en ole osannut laatia.

Mutta nyt on käymässä niin, että äidinkielen opettajan ennustus toteutuu, ihan kohta. Esikoisromaanini Lucian silmät ilmestyy kuukauden kuluttua. Ja kyllä, kirjassa on jonkin verran omaelämäkerrallisia aineksia. Päähenkilö on keski-ikäinen bipolaarinen taidemaalari (hups!) Oma arvioni on, että melkein kaikissa fiktiivisissä kirjoissa on paljon faktaa kirjailijan omasta elämästä – ja monesti kirjailijat tunnustavatkin tämän. On helpointa ja vakuuttavinta kirjoittaa siitä, minkä tuntee. Aloittelevia kirjoittajia neuvotaan kursseilla toimimaan juuri näin: kirjoita siitä, mikä on lähellä, näin löydät oman äänesi. Se, että kykenee luomaan täysin itsestään poikkeavia hahmoja ja syväluotaamaan näiden mielenliikkeitä, on poikkeuksellista, silloin ollaan jo melkein Nobel-tasolla, näin ajattelisin.

Lucian silmät alkoi syntyä tammikuussa 2012. Oli KaNoKiKu eli Kansallinen novellinkirjoituskuukausi. Tämä oli pikkusisko kansainväliselle, tunnetummalle NaNoWriMolle, (National Novel Writing Month), jonka ideana on kirjoittaa romaani yhden kuukauden aikana. Yhteisöllisyys – vaikkakin vain virtuaalinen – helpottaa toimeen ryhtymistä, ja kuukauden aikaraja potkii perseelle, vaikka kyse ei ollut sen kummemmasta kuin että valmiin tekeleensä sai julki projektin blogisivulle. Minulle kävi kuitenkin niin, että teksti ei suostunut loppumaan: se valtasi minut vieden mukanaan prosessiin, joka kesti lopulta neljä vuotta.

Minä halusin kirjoittaa tarinan maniasta. Mania on kummallinen, kiehtova tila. Tahdoin yrittää kuvata maniaa niin, että lukija, jolle aihe ei ole lainkaan tuttu, pääsee sisään kokemukseen. Miten maanikko aistii maailman? Miten hänen järjenjuoksunsa kulkee? Päähenkilöksi kirjoitin taidemaalari Jannan. Halusin samalla kuvata maalaamisen visuaalisuutta ja maalarin mieltä, kun hän työskentelee. 
"Että olenkin sankari, mestarimaalari, supernainen, Janna ajatteli. Väri totteli maalarin mieltä, käsi liikkui ajatusta nopeammin, ja Janna saattoi vain ihmetellä ihanaa tapahtumaa. Maalaus maalautui vaikka Janna tanssi, hän ei enää tarvinnut käsiä. Punainen vilisi ja sykki, se kupli, syöksähteli ja kiljui. Maali temmelsi kankaalla, Jannan upea elokuva."

Kehitin Jannalle näyttelyn nimeltään Kuningattaret. Mietin jokaisen sarjan maalauksen, miltä se näyttäisi ja millainen ääni sillä olisi – todellakin, yhdessä luvussa maalauksetkin puhkeavat puhumaan. 

keskiviikko 11. tammikuuta 2017

Romaanini Lucian silmät


Henkilön Maaria Batsheva Oikarinen kuva.
Jokseenkin erikoisessa asussa muutama vuosi sitten

Lucian silmät ilmestyy kuukauden kuluttua. Teksti lähti tänään taittoon ja kansia viimeistellään. Pyysin taiteilija Ulla Karttusta tekemään kirjan kannet, sillä olen kovasti tykännyt Ullan töistä ja niistä löytyikin teos, josta kansikuvaa ryhdyttiin muokkaamaan. Halusin ehdottomasti keltaista. Eilen keskustelimme yksityiskohdista kuten fonttien väreistä ja meillä olikin sama näkemys, että jotain punaista on oltava. Uskon, että kansista tulee tosi hienot. Koska myös takana on kuva, takakansitekstistä täytyi tehdä hyvin napakka. Takakannen esittelyteksti on todella tärkeä, sillä yleensä sen perusteella ihminen päättää, kannattaako kirja lukea vai ei. Lucian tekstistä tuli tällainen:

Janna valmistelee tulevaa taidenäyttelyään manian vimmassa ja huumassa. Eräänä yönä hän huomaa muuttuneensa maalauksensa Luciaksi.
”Visuaalinen romaani on paitsi kielellisesti elävä, vetävä tarina, myös hehkuvan värikäs, hurja maalaus. Kirjan jälkeen lukijan kädet ovat kyynärpäitä myöten maalitahroissa.”
Päivi Alasalmi

Iskevä mutta informatiivinen. Salaperäisen houkuttava. Minun mielestäni.

Kuvan vähintäänkin persoonallisesti pukeutunut tyyppi edustakoon tässä kirjan päähenkilöä. Kirja nimittäin alkaa kohtauksella, jossa Jannalla on kova kiire töihin, mutta pukeutumisesta meinaa tulla kriisi, koska "musta on pimeää ja ruskea on likaa". Eikä rumien värien välttäminenkään riitä, eri värejä on oltava mahdollisimman paljon. Näinpä kuvan henkilö onkin Jannaan verrattuna aika hillitty pukeutuja.

lauantai 7. tammikuuta 2017

Tumma puhuu

Tumma puhuu 2 (100x150cm) 2016

Kirkkaan jälkeen taas toisenlaista. Kankaille nousseessa uudessa mustavalkoisessa maailmassa on jotain salaperäisen kiehtovaa, tuntemattoman ja tutkimattoman viehätys. En tietääkseni ole maalannut tällaista ennen. Kuvasta ei välttämättä tule ensimmäisenä mieleen, että tässä on tekniikkana akryyli. Itselleni tulee mielikuva hiilipiirroksesta. Hypistelen näkymätöntä säämiskää.Tuossa kohti olen varovasti töpötellyt tummaa vähemmäksi, ja onpa siellä muuta hiilikuminkin terävämpi jälki.

Kävin tällä viikolla galleriassani eli Kalevankadun Katariinassa. Siellä on nyt Taira Tigerin hieno näyttely. Taira tekee myös suurieleistä abstraktia maalausta, ja työt ovat aika lailla samaa kokoluokkaa omieni kanssa. Siinä sitten tajusin, että hyvänen aika, ei tähän galleriaan niin monta maalausta  mahdu. (Galleriassa on kaksi n.25m2 kokoista huonetta eli mistään kopperopaikasta ei ole kyse.) Mahtuisi joo, jos mahduttaisi, mutta ei niin kannata tehdä muualla kuin markkinoilla. Gallerian pisin yhtenäinen seinä on 672cm, ja tällä seinällä Tairalla on kaksi maalausta, joitten koot ovat 140x150cm ja 100x70cm. Näin ollen "tyhjää" jää paljon enemmän kuin taulua eli 432cm. Se, montako työtä seinälle mahtuu, riippuu oikeastaan enemmän teosten luonteesta kuin fyysisisestä koosta. Joskus pieni tarvitseen suuren tilan.
Minulla on omaan näyttelyyni 20 ehdokasta ja niitten lisäksi vielä muutama keskeneräinen pyrkyri. Täytyy siis suorittaa ankaraa karsintaa. Vähän rassaa, että joutunen jättämään rannalle pari ihan lemppariakin. Esimerkiksi tämä Nauraa päin naamaa ansaitsisi ehdottomasti päästä esille, mutta se ei helposti huoli toista maalausta lähelleen. Pitäisi olla neljä huonetta!

perjantai 6. tammikuuta 2017

Haifa

Haifa (100x150cm) 2016-2017

Koin ihanan onnistumisen tunteen tänään, kun tulin töihin ja näin viimeksi kuivumaan jääneet työni. Vihdoin valmiit! Usein minulta kysytään, kuinka kauan yhden maalauksen valmistumiseen menee. Kysymys on mahdoton. Joku voi valmistua muutamassa tunnissa, toisen kanssa prosessi kestää kuukausia, jopa vuosia. Tässä työssä kesti kuutisen kuukautta ja yksittäisiä maalaussessioita oli lukemattomia. Lähellä on, totesin monta kertaa. Mutta kun ihan ei ollut. Oli liikaa tai liian vähän ja väärässä paikassa tai väärällä tavalla. Nyt on oikein ja sopivasti.

[Kuva on vähän huonolaatuinen, sillä järkkärini meni yhtäkkiä rikki ja tämä on kuvattu vanhalla pokkarilla. Vaihdan tähän kunnollisen kuvan, heti kun käytössäni on taas kunnon kamera.]

torstai 5. tammikuuta 2017

Voitolla uuteen

Henkilön Maaria Batsheva Oikarinen kuva.
Iso ja pieni cheeleader Oikarinen syysnäytöksessä. Harjoittelen nykyään GS:n Dinosaurs-joukkueessa. Enpä olisi tätäkään vielä vuosi sitten uskonut.

2017 alkaa riemukkaissa merkeissä. Iso unelmani on toteutumassa. Minusta tulee kirjailija! Olen tehnyt neljä vuotta työtä, joka nyt, ihan kohta näkee päivänvalon: esikoisromaanini  Lucian silmät pukataan kansien väliin ja pullautetaan maailmaan. Kustantaja on Arktinen Banaani, jonka sivulla kirja esitellään näin: 

"Romaanin päähenkilö Janna on nuori taiteilija, joka valmistelee tulevaa näyttelyään. Taidemaailma rosoineen on kuvattu aidosti, sillä kirjailija on itse taiteilija, jolle miljöö on tuttu. Hän valottaa romaanissaan myös vaiettua, itse kokemaansa, kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Lucian silmät alkaakin Jannan maanisuuden kuvauksella, ja tarinaan mennään sisään kertarysäyksellä. 
Kirja on loistavaa ihmiskuvausta, sairauskuvausta, ajankuvausta ja varsinkin naistaiteilijakuvausta. Mitään ei selitellä eikä pyydetä anteeksi. Samalla romaani on hillittömän hauska. Sukupuoliroolit keikautetaan nurin: Janna on kuin Picasso tai Bukowski, nainen, joka panee kuin mies, ottaa itse. 
Visuaalinen romaani on paitsi vetävä tarina – kielellisesti elävä ja tarkka – myös kuin hehkuvan värikäs, hurja maalaus. Lukijalla on kädet kyynärpäitä myöten maalitahroissa kirjan luettuaan. 

Maaria Oikarinen (s. 1972) on helsinkiläinen taidemaalari ja kriitikko, joka harrastaa heprean kieltä ja cheerleadingia. Hän pitää myös suosittua Hekuma-kuvataideblogia."

Olen kovasti odottanut, että pääsen kertomaan tämän uutisen. Ensin vihjasin varovasti facessa laittamalla statukseeni kirjan IBSN-numeron. Kuvittelin koodini hukkuvan feediin, mutta niinpä vain kaverit olivat googlailleet arvoituksen auki ja sain rutkasti onnitteluja. Kiitos niistä!
No eilen sitten olin vähän radalla eli pikku avajaiskierroksella. Mieskollega oli innoissaan kirjauutisesta ja toitotti toisille kollegoille Bukowski-vertausta – että sellaista kamaa. Hih. Selitä siinä sitten, että tiedotteessa puhutaan kirjan päähenkilöstä eikä kirjailijasta.

Pysykää kuulolla, tulen kertomaan kirjasta lisää lähiaikoina. Palataan myös tuohon jännittävään omaelämäkerrallisuus-kysymykseen. 

Ai niin ja hei: jos haluat kirjan hyppysiisi tuoreeltaan, hyödynnä edullinen ennakkotilausmahdollisuus.  Toimitus on ilmainen.