perjantai 23. kesäkuuta 2017

Julkinen surullinen

Yksi otos Anna-lehden kuvauksista. Sain poikkeuksellisesti tämän maksutta käyttööni blogia varten. Normaalisti kuvattava joutuu ostamaan kuvat, jos haluaa niitä itselleen.

Menin laskuissa sekaisin kymmenen jälkeen. Niin monta kertaa olen ollut julkisuudessa tänä keväänä, eniten lehdissä ja netissä, kerran radiossa ja kerran eräässä keskustelutilaisuudessa. Kuten viimeksi vihjasin, olen tällä hetkellä uupunut – niinpä en ole jaksanut edes julkaista lehtijuttuja Hekumassa. Kotivinkissä (nro 11, 31.5.2017) oli juttu, josta itse tykkäsin. Lupaan postata sen myöhemmin. Annan jutun julkaisin aiemmin, ja sain siitä paljon positiivista palautetta. Lukijat olivat valinneet artikkelin lehden parhaaksi jutuksi. Koin kuitenkin itse ikävänä sen, miten isosti elämäni isoin trauma ("hieno tragedia, tästä tulee hyvä juttu") nostettiin esiin. Kun en halunnut vastata kysymyksiin, toimittaja etsi sopivan Iltalehti-sitaatin netistä. Suoraan sanottuna menin ihan tolaltani joksikin aikaa.

Nyt on juhannusaatto. Kuten lähipiirini ja Annan jutun myötä moni muukin tietää, minulla on vaikea olo. Koska I on kuollut. Tai oikeastaan I tulee kuolemaan ensi yönä, koska ajassa on tällä hetkellä rotko. Tällä hetkellä me syömme, juomme ja juhlimme ystävien kanssa, aurinko on kirkas, ja vauva nauraa. Joku sanoo, että vauvalla on samanlaiset silmät kuin isällään, ja tällä kertaa I ei korjaa, että hän ei ole isä. I on pukeutunut iänikuiseen mustaan poolopaitaan, vaikka on lämmin, hän kuvittelee kaulansa näyttävän muunlaisessa paidassa typerältä. Hänen tukkansa punertaa niin nätisti. Vielä vuosien päästä löydän punaisia kiharahiuksia novellikirjan välistä.

Olen aikanaan ja nyt taas viime aikoina pohtinut käsitettä 'surutyö'. Että mitä se tarkoittaa ja voiko suremista tehdä kuin jotain hemmetin duunia. Ei ainakaan projektina: otan tämän tehtäväksi ja teen ripeästi ja sitten se on hoidettu pois – ei. Sureminen voi kestää vuosia vuosia ja voi olla, että se ei ikinä kokonaan lopu. Ihmiset kokevat asiat eri tavalla, eikä ole oikeaa aikaa tai tapaa surra. Itse kuitenkin ajattelen, että jos läheinen menehtyy nuorena ja aivan yllättäen, suru on tavallista vaikeampi kantaa, kestää, työstää ja mitä verbejä tähän nyt vielä lisäisin. Surussa on monenlaisia vaiheita ja se kattaa kaikki inhimilliset tunteet, tätä olen kuvannut Lucian silmien Uljas-jaksoissa. Ihan turha väittää muuta, nämä jaksot ovat hyvin omaelämäkerrallisia. 

Pengoin eilen työhuoneen lipastosta öljypastelleja. Löysin valokuvan Salmelasta vuodelta 2000. I on Kesän nuori taiteilija, ja hän pitelee kädessään kukkakimppua, joka mätsää täysin minun fuksianpunaiseen silkkimekkooni. Näytämme onnellisilta, tarpeetonta mainitakaan. Löysin toisia kuvia syksyltä 2009. Niissä teen surutyötä, konkreettisesti, maalaan Hukkuminen-sarjaa. Näytän hirvittävän ahdistuneelta – niin ahdistuneelta, että tekee pahaa katsoa noita melkein tuntemattomia kasvoja. Tuo työ kesti kaksi vuotta, maalasin kai kolmisenkymmentä isoa työtä paljain käsin. Olen tehnyt surutyötä myös kirjoittamalla; ihan siitä kesäkuusta 2000 alkaen kirjoitin, ensin päiväkirjaa, sitten romaanin Helmenharmaa, viinintumma vuosina 2002-2004. Tuota romaania ei julkaistu, ja luulen että niin on hyvä, sen verran riipivän henkilökohtainen se oli. Olen surrut paljon myös terapiassa. Kirjoitin uuden romaanin vuosina 2012-2017, sen, joka sitten julkaistiin. En ottanut mukaan tekstimateriaalia vanhasta. Surin lisää kirjoittaessani Jannan surusta (ja surutyöstä?). Eräässä lukijapalauteessa sanottiin, että "Uljas on kirjan umami". Annassa minun sanotaan sanoneen, että ehkä suru on nyt vihdoin käsitelty loppuun. Siinä mielessä ehkä, että mielentilani on tänään rotkosta huolimatta melkein seesteinen. Mutta I:llä tulee aina olemaan iso paikka sydämessäni. Minulla on edelleen käytössä joitakin I:n maalausvälineitä enkä voi olla ajattelematta häntä, kun käytän niitä, mutta tuntuu hyvältä, että saan käyttää niitä. Sen sijaan tätä maalausta en pysty pitämään seinällä:

Ilkka Lammi Maaria, kesä 2000. Hän maalasi tämän vain pari viikkoa ennen kuolemaansa.

Minusta on hyvä, jos juhannus on kolea. Eikä ainoastaan siksi, että se sopii paremmin mielentilaani. Hukkuneita on silloin vähemmän. Minä en vietä juhannusta, mutta te jotka vietätte, pitäkää huoli itsestänne ja läheisistänne.

maanantai 12. kesäkuuta 2017

Sankaritar piileksii


Nyt täytyy vähän huilailla. Päivitän Instagramia @maariabatsheva, mutta juuri nyt en jaksa kirjoitella. Nautitaan kesästä. Eilen oli aurinkoa, tänään voi rauhoittua sateen ropinassa.

tiistai 11. huhtikuuta 2017

Kaikki mun poikakaverit



Mikä on hurjinta, mitä olet tehnyt maniassa?  Mikä on sun pahin kännimoka? Ensimmäistä kysyvät naistenlehdet, toisen kysymyksen esitti Minimuija vast'ikään. En ole paljastanut pahimpia toimittajille, ja Minimuijaakin huijasin. Mutta nyt homma alkaa käydä tylsäksi, kun olen monta kertaa puhunut kenkälähetyksistä ja käsilaukuista – enkö muka parempaan pysty? Jos vaihtaisin strategiaa X:n ehdottamaan. "Sanot vaan että kaikki kirjassa on totta." Sanotaan sitten: Kaikki on totta.

Kuvataiteilijoiden pikkujouluissa tapahtui kerran, että eräs yleensä melko hiljainen ja varautuneen oloinen naistaiteilija heittäytyi pöydälle peppu pystyssä ja huusi: "Pankaa mua!" En ollut todistamassa tilannetta, mutta kun kuulin jutun, minä niin ymmärsin. Tämä nuori nainen oli pienen lapsen yksinhuoltaja, joka ei varmaankaan ollut päässyt vapaalle vähään aikaan ja nyt oli juotava viinat ja naitava miehet! Kännimoka, tai sitten ei. Ja nyt jos joku luulee, että tämä sankaritar olen minä noin niin kuin etäännytettynä, niin ei pidä paikkaansa. Meikäläinen olisi ensin heittänyt miehet pöydälle.

Minimuijalla oli vainot päällä jostain lukiolaisten urpoiluristeilyn pikku sattumuksesta. Urpoiluristeilyllähän kuuluu urpoilla! Ne kuulemma tuijottaa. Joo niin varmaan. Ja mitä välii? Mokailu on ihan ok, kunhan ei ihan hirveästi kiusaa ketään. Urpoja tosin saa kiusata. Niin, minkä mokan minä sille kerroin? Sellaisen bilejutun, kun olin sitä mieltä, että "kaikki miehet rakastaa mua" ja julistin asiaa ihan ääneen. Olin ehkä myös maniassa. Ja kyllä aika moni rakastikin.

Sellaistakin on kysytty, että eikö minua arveluttanut ruveta kirjoittamaan niin henkilökohtaisesta aiheesta. Ei. Mutta työn edetessä, kun tavoite eli julkaiseminen alkoi kirkastua, jouduin kyllä ylittämään uskalluksen ja häveliäisyyden rajoja. Olen kotoisin perheestä, jossa ei koskaan ole lausuttu ääneen sanaa seksi.

Olen sanonut haastatteluissa, että en puhu parisuhdeasioista. Sanoin kyllä Iltasanomissa, että olen sinkku. Naistenlehti oli sitä mieltä, että blogissa kuitenkin kirjoitin toista. Sitten väitin naistenlehdessä että valehtelen blogissa, keksin tai vähintäänkin liioittelen. Onhan minulla seitsemän juutalaista poikaystävää, yksi palestiinalainen ja kolme afrikkalaista. En nyt saanut kaikkia samaan kuvaan, kun ne ei oikein välitä toisistaan, sori.

Ihhahhaa, näin sitä saa kevätorilla ratsastaa!

tiistai 21. maaliskuuta 2017

Tänään olen Fatima


Hei hei mitä kuuluu? Nyt taas kuuluu! Eilen pato murtui ja koski alkoi räyhätä. Nyt on ehkä 77 ja 7 ideaa! Mutta en kerro vielä lällällää.

Tässä on ollut se tavanomainen näyttelynjälkeinen emmätiiä emmämitään emmäjaksa emmäosaa -olo. Näin siis näin taidemaalarina. Kirjoittajana on ollut erilainen olo, että vallanpas osaankin ja tärkeitä juttuja tuli kirjoitettua, kun on sinne tänne haastateltu ja kuvattu. Mutta en minä tällä hetkellä ajattele että jaahas tässä kirjailijan ura urkenee. Kunhan räpätän pärpätän näitäni. 

Pieni ihminen on tilannut illallisen klo 21.20. Laitan kanabulguria. Afrikkalaisella jäbäkaverilla on erikoinen kikka: se ruttaa muovisen hedelmäpussin melkein valmiin riisin päälle ja väittää että liika vesi haihtuu sillä lailla, on se haihtunutkin. Kokeilen, mutta poppaskonsti ei toimi ilman poppamiestä. 21.22 Pieni ihminen tulee, aika tarkalleen, koska minä tilasin Fazerin sinistä, niin aikataulu muuttui 2 minaa. Laitan sapuskaan marokkolaista maustetta. Ei voi tietää, mitä maustetta se on, koska pussista on nimilappu irronnut; voi olla kanamauste tai kalamauste tai couscous-mauste. Kaikki tosin näyttävät ja haisevat samalta, taitoi beduiini Agadirin torilla huijata. Ei se mitään, sillä mössöstäni tulee maukasta. Pieni ihminen ottaa lisää. (Tavallaan Pieni ihminen on jo iso ihminen, sehän täytti jo 18vee, mutta kun se on niin pieni (168cm). Minua taas haukutaan tässä talossa joskus Kirahviksi (174cm).)

Pieni ihminen on kauan sitten kehottanut minua luomaan Instagram-tilin. No en ole ymmärtänyt. Minä luulin että siellä joutuu vaan katselemaan fb-kavereitten voileipäkuvia. Ja vastaavasti kiusaamaan samoja fb-kavereita huonoilla selfiellä, ja tietenkin tätä varten alvariinsa ottamaan niitä huonoja selfieitä. No, kuten näkyy, tänään otin huonon selfien. Tai minusta selfie on tosi hyvä, mutta laadultaan se on huono, koska Pienen ihmisen ex-puhelimen (aifounnelone) etukamera ottaa paskoja kuvia. Lienen kertonutkin että musliminimeni on Fatima, minusta ihmisellä on hyvä olla kaikkien kolmen Kirjan uskonnon mukaiset nimet. Someraivoaja käski minun pari päivää sitten vetää burkhan päälle. Fatima ei käytä burkhaa, mutta pienen silkkihuivin (#marjakurki) se voi hyvin sitaista päähänsä. Koska huivi on cool. Fatima löysi myös gettouskottavan takin, että tyyli on kuvassa kaikin puolin kohdallaan (#swag).

Someraivoajat ovat raivostuttavia, ne ovat niin helvetin tyhmiä. Tämä someraivo liittyi siis muslimihuiviin. Kangaskaistale alistaa saatana. Heitin siihen huvikseni että jaa, kun Jerusalemissa laitan huivin juutalaisesti päähän, tekeekö se minusta hupsis vaan uskonnon ja miesten uhrin. Vastaus tuli heti. Kyllä se tekee. No pohdin sitten siinä, että tulee vaikea tilanne, kun hengaan Jerusalemissa palestiinalaisen poikaystävän kanssa juutalaishuivi päässä, silloinhan olen ”väärin alistettu”. Someraivoaja ei ihan hiffannut vaan käski minun pitää turpani kiinni poikaystävistä ja tosiaan vetää sen burkhan päälle. Tein vielä pienen tekstianalyyttisen huomion someraivoajan kielenkäytöstä ja heikosta argumentaatiosta. Arvaatte varmaan, että tämä huomio sai someraivoajan vaihtamaan intelligenttiselle linjalle.

Oo, Apulanta laulaa Lähetyssaarnaajaa! Voiko paljon parempaa olla? Lannoitettua Dingoa!
Apulantaa tulee nappikuulokkeista, koska Pieni ihminen kielsi metelin, koska iltamania voi tulla. (Meillä saa vitsailla maanisdepressiivikoista ja neekereistä, koska täällä hengaa paljon molempia.) En ole varma, kenen nappikuulokkeet ovat, Pieni ihminen ei kumma kyllä ominut niitä, joten ne ovat jonkun Ruskean ihmisen ehkä.

Nyt on kai alkanut olla muotia lähteä mäkeen somesta? Juuri kun älysin mennä sinne Instaan. Minulle on vissiinkin jossain määrin ammatillisesti fiksua ”tuottaa laadukasta somesisältöä” eli mm. ladata maalauskuvia Instaan – ainakaan haittaa ei ole siitä, että follaajissa on ulkomaisia gallerioita ja kuraattoreita ja nyt heti myös lontoolainen sisustustoimisto, kun älysin hästägätä #artandinteriordesign. Vastaavasti olen hoksannut, että kuva-avaruudesta voi hakea ihan mitä ikinä tahansa. Perseitä tai persialaisia mattoja esimerkiksi. Mutta että hysteerisesti koko ajan tsekkailee, kuka tykkää ja kuka seuraa ja miksi ton kuvasta tykkää 31 ja mun vaan 22 = häiriintynyttä käytöstä. Nytkin, kun kirjoitan tätä, olen käynyt pari kertaa kommentoimassa fb-kommentteihin ja tarkistanut, kuka instaseuraaja nro 120 on. Ja toki hitusen mesettelen että kokkaillaanko huomenna jollof-riisiä, bankua vai pinaattipataa. Kanaa on aina oltava, sitä ei tarvitse erikseen mainita. Afrikkalaisen jäbäkaverin puhelimen kansikuvana on kanankoipitaivas! Ja nyt tuli 121. instafollaaja. Mutta snapchattia mulla ei vielä ole. Ei Maarialla eikä Batshevalla eikä Fatimalla. Mutta vlogi! Miriamilla olisi asiaa. Ja sitten on vielä se räppimuija, Sanna Mania.