Kalasatama Ryhmäteatterissa: Kasarilesbo, Ketipinor ja woke

Joanna Haartti 

Kuvat Mitro Härkönen/ Ryhmäteatteri

Ryhmäteatterin Kalasatama perustuu Tuuve Aron samannimiseen kirjaan, joka on eräänlainen autofiktiivisen romaanin ja esseistiikan/pamfletin hybridi. Käsikirjoituksen on tehnyt Salla Viikka ja esitykseksi sen on ohjannut Sini Pesonen. Näytelmää voisi kutsua elämäkerraksi tai kasvutarinaksi, kysymys omasta identiteetistä ja omasta paikasta ja erilaisista rooleista muuttuvassa maailmassa on keskiössä. Teemoina on seksuaalisuus, suhde vanhempiin, seurustelu ja ystävyys, taiteilija-ammatti ja mielenterveys. Tyylilaji on mustaa huumoria pursuava (pillerinmakuinen, kuten käsiohjelma kertoo) tragikomedia, jota paikoin ryydittää ronski liioittelu.

”Meitä on moneen junaan, ja osa jää asemalle” kuuluu eräs puujalkasanonta. Matka koko elämän tai lyhyempien tapahtumien ja kokemusten metaforana on kuluneenkin tuttu kirjallisuudesta, lauluista ja nykyään esimerkiksi tosi-tv:stä. Esitys on matka ja katsomiskokemus on matka, ja tällä kertaa aloitetaan siitä, että ollaan jumissa metroasemalla, jonka lavastaja K Rasila on luonut näyttämölle. Kuulemme metron kuulutuksen: Kalasatama - Fiskehamnen. Kalasataman kauppakeskus Redi on niin sokkeloinen paikka, että sen avauduttua alkoi kiertää urbaanilegendoja henkilöistä, jotka jäivät päiväkausiksi eksyksiin. Kalasatamassa sijaitsee myös terveys- ja hyvinvointikeskus -niminen kolossi, jonka aulassa on palvelurobotteja. Vastaanottohuoneissa ei ole päivänvaloa, ikkunat ovat takakäytävän suuntaan, jota kautta henkilökunta liikkuu.  Metrolta tähän urbaaniin keskukseen päästäkseen on kuljettava Redi-labyrintin läpi, mutta on mahdollista, että matka on tyssännyt jo aiemmin, ja olet loukussa  internetin pykivässä Maisa-järjestelmässä.

Heli Hyttinen, Joanna Haartti ja Minna Suuronen

 

Päähenkilö Riksu (Joanna Haartti) on keski-ikäinen lesbo, kirjailija ja avohoitopotilas. Mikä Riksua oikeastaan vaivaa, paitsi unettomuus, ahdistus ja lääkkeiden sivuoireet, kuten raajat sätkimään saava tanssitauti, ei ole ihan varmaa. Mutta onhan se aika paha, että ex-puoliso kutsuu tekstiviestissä antikristukseksi, ja isäkin meni kuolemaan. Hahmo on tunteissaan kiihkeä oikeassa olija, mihin sopii välillä hurjuuksiin yltyvä mesoava puhetyyli (joskaan en osannut päättää, oliko se välillä kuuluva, mielestäni turkkamainen vire jo liian ärsyttävä).

Riksu käy joka toinen viikko Kalasataman terveys- ja hyvinvointikeskuksessa psykiatri Olavi Keinolan (Santtu Karvonen) vastaanotolla. Narisevaäänisen, kyllästyneen Keinolan keino on määrätä rutkasti psyykenlääkkeitä, ihan kaikenlaisia: antipsykootteja, antidepressantteja, rauhoittavia lääkkeitä, unilääkkeitä ja lopulta jopa dexamfetamiinia.  Useimmat lääkkeet mainitaan kauppanimeltään, enkä mitenkään voi olla ainoa yleisöstä, joka tunnistaa: tuota minullekin laitettiin. (Wikipedian mukaan noin 700 000 suomalaista käyttää vuosittain jotakin psyykenlääkettä ja joka kymmenes aikuinen käyttää jotakin psyykenlääkettä vuosittain säännöllisesti. En löytänyt lukua, kuinka iso osa väestöstä on joskus elämässään käyttänyt psyykenlääkettä, mutta en välttämättä ole väärässä, jos veikkaan, että kolmasosa tai peräti puolet.) Eräs kyseenalainen lääke on Ketipinor. Miksi minulle annetaan skitsofrenialääkettä? Riksu yrittää kysyä, vastausta saamatta. Masennuslääkkeen kohdalla kyseenalaistaminen johtaa annoksen nostamiseen. Tässä kaikessa liioittelua on lähinnä se, että Riksu tapaa lääkäriä varsin tiheään: joka toinen viikko. (Oikeasti moni psykiatrisen polin asiakas näkee lääkärin vain kerran vuodessa. Amfetamiinipohjaisen lääkkeen löperöstä kirjoittamisesta en ole ihan varma, käsittääkseni yleensä vaaditaan perusteelliset ADHD-tutkimukset).

Metro viuhuu itään ja länteen ja sen ovista purkautuu monenlaista väkeä. Riksu ottaa kontaktia satunnaisiin kulkijoihin. Kohta kiidämme muistometrolla takaumakohtauksiin Riksun elämään. Matkattiinko liian kauas, mietin, kun tulen heitetyksi Riksun vanhempien ensitapaamiseen; miten tämä homma pysyy kasassa? Mutta ei hätää, pitkäveteisyyteen en tänään ehdi kuolla, mutta nauruun ehkä, tulen huomaaman. Vanhemmista muodostuu tärkeitä henkilöitä tarinassa, joten kohtaus on ihan tarpeen heidän karaktäärinsä ensimmäisten viivojen piirtämiseksi.

Heli Hyttinen ja Markku Haussila

 Riksu on tullut jätetyksi oltuaan itse ensin uskoton, mikä hänen oman selityksensä mukaan johtui huonosta isäsuhteesta ja isän paskasta esimerkistä, joka tarttui tyttäreen tämän nuuhkaistua papan päällystakkia. Nenä ja päällystakki! (Nikolai Gogolin novelli ja näytelmä). Isä oli lurjus, ehkä luuserikin ja hän rakasti venäläisiä klassikoita. Eikä tämä tähän jää, nenästä irtoaa enemmän. Ystävä syynää Riksun sierainta ja toteaa, että eipä sitä faijaa täällä näy. Lääkäri mainitsee nenän tukkoisuuden yhtenä lääkkeiden sivuvaikutuksista, minkä Riksu tunnistaa.  Niinpä nenähuuhtelukannu roikkuu hänen vyöllään osan esityksestä ja muuttuu yhdessä kohtauksessa Aladdinin taikalampuksi Riksun otettua kymmenkertaisen annoksen lääkkeitä.

Esitys on tehty kuuden näyttelijän voimin. Rooleja on kuitenkin kymmeniä. Ehkä kaikkein monipuolisimmin muuntautuu Minna Suuronen, joka näyttelee Riksun äitiä. Äiti on ennakkoluuloinen ja hieman omistava, mutta kuitenkin hyväntahtoinen ja lempeä, iltajäätelö toistuu merkkinä hänen rakkaudestaan. Suuronen on mainio myös heteroseksuaalisena kirjailijana, joka kokeilee viehätysvoimaansa lesboon kustantamon bileissä ja peräti maaginen ex-puoliso Evenä ilmestyessään siivet selässä nenäkannu-taikalampusta.

Heli Hyttinen näyttelee Riksun ihastuksia ja tyttöystäviä. Ei kai nyt sentään, ajattelin, kun jouluinen seksikohtaus alkaa sanoilla: ”Tykkäätkö sä piparista?” Mutta Hyttinen panee homman toimimaan: Stellan asento ja liikekieli tekee kohtauksesta yhtä aikaa koomisen ja kuuman. Samaan aikaan Riksu kommentoi yleisölle tuntojaan ja epävarmuuttaan, ja tilanne lässähtääkin siihen, kun hänen täytyy mennä vessaan poistamaan terveysside housuistaan, mikä lienee monelle tunnistettava tilanne.

Joanna Haartti, Heli Hyttinen ja Santtu Karvonen

Teos on superhauska, ja se näkyi yleisön reaktioissa, niin että välillä ihmettelin, onko tämä perjantai-illan naurusta ulvova jengi kenties kännissä. Välillä kuului ”huh huh” tai ”wuhuu” ja taisi omastakin suustani kimmota äänekäs ”ai saatana”, kun Finlandia-mieskirjailija (Santtu Karvonen) oli niin hiton ällö! Ja sitten ne naiskirjailijat vielä menivät siihen nuoleskelemaan ja ihastelemaan sen autofiktio-ideoita! (Eihän näin oikeasti tapahdu, eihän?)

Riksu muistelee kasaria ja ysäriä kaihoisasti ja kaltaiselleni keski-ikäiselle tämä onkin mahtava nostalgia-trippi: joo, noin tosissaan itsekin tanssin Pump up the Jamin tahtiin ja just tolleen joku piti tukasta kiinni, kun oksensin omppuviiniä. Toisaalta kurahousuasuiset sähkötuolin leikkijät, partioleirin kiusaajatyypit, porukasta eristäjä -tytöt ja alati housuihin pyrkivät, toisen rajoista piittaamattomat teinihormoniheikit herättävät aika synkkiäkin tuntemuksia, ja se mikä keski-ikäiselle on ikävä muisto ja kenties käsitelty trauma, on monen lapsen ja nuoren todellisuutta juuri tällä hetkellä ja tapahtuu somen takia paljon suuremmassa mittakaavassa.

”Vanhan liiton” lesbous, ulkoisina merkkeinään ruutupaita ja reisitaskuhousut, on Riksun huolella rakentama identiteetti. Siinä maailmassa kuuluu tulla kaapista butchina tai femmenä. Monien mutkien kautta vähemmistöstressin on syrjäyttänyt vähemmistöriemu, jossa lesbous on aitopaikka katsoa maailman hulluutta sivusta. Mutta Riksun harmiksi vanhat kategoriat eivät ole ennallaan: woke hämmentää ja uuden ajan queer-moninaisuus, vaikkapa panseksuaalisuus, suorastaan vituttaa. Metroaseman sateenkaarinuorisolainen (Markku Haussila) edustaa uutta aikaa. Kaksikon kohtaaminen tuntuu molemmin puolin hankalalta, ja ”lesbomummoon” turhautunut nuori kiiruhtaa kavereittensa kanssa prideen. Mutta lopulta Riksukaan ei jää asemalle, vaan lähtee samoihin juhliin ystäviensä kanssa. Ehkä riemu vielä aukenee uudella tavalla?

Identiteettikysymyksiä kannattaa pohtia lisääkin, mutta en pyörittele tässä enempää, vaan  suosittelen Tuomas Rantasen  Teatterin politiikka-podcastin jaksoa Vähemmistöstressistä vähemmistöriemuun, jossa Tuuve Aro ja Johanna Haartti keskustelevat toimittajan kanssa. Teatterin politiikkaa – Vähemmistöstressistä vähemmistöriemuun - Voima

                                                              Joanna Haartti ja Heli Hyttinen

Kantaesitys Ryhmäteatterissa 13.2.2024

Käsikirjoitus Salla Viikka
Näytelmä pohjautuu Tuuve Aron samannimiseen romaaniin
Ohjaus Sini Pesonen

Lavastussuunnittelu K Rasila
Valosuunnittelu Ville Mäkelä
Äänisuunnittelu Jussi Kärkkäinen
Pukusuunnittelu Henna-Riikka Taskinen
Tarpeiston suunnittelu Ninja Pasanen
Maskeeraussuunnittelu Ia Luhtanen
Koreografi Maija Nurmio
Läheisyyskoreografi Sara-Maria Heinonen

Rooleissa Joanna Haartti, Markku Haussila, Heli Hyttinen, Santtu Karvonen ja Minna Suuronen

--

Arvio loppui jo, mutta puhun vielä hetken lääkeaiheesta. Se, että teoksessa käsitellään mielenterveysongelmia, oli varmaan itselleni suurin kimmoke mennä katsomaan esitys, semminkin kun tuttavani, jolla – kuten hän asian ilmaisi – niin kuin itsellänikin, on ”kaksisuuntainen mielialalahja”, suositteli minulle teosta. Kirjoitin tuonne tekstin lomaan  (sulkeisiin ja pienellä, koska ne ovat teoksen arvioinnin kannalta epäolennaisia) pari aiheeseen liittyvää kommenttia. Tähän loppuun haluan nostaa lääkkeitä koskevan lainauksen Tuuve Aron Kalasatama-kirjasta: 

”oikein määrätty lääkitys nosti minut kuopasta, josta tuskin pelkän terapian avulla olisin päässyt” (s. 240). 

Tämä on tärkeä kommentti, mutta jos se olisi yritetty ujuttaa näytelmän sisään, tulos olisi todennäköisesti ollut tökerö. Arolla on itsellään kokemusta sekä huonosta että hyvästä lääkityksestä. Omalla kohdallani, vaikka minulla on diagnoosi, jota nykylääketieteen mukaan tulisi lääkitä ”asianmukaisesti” (ja ohjeet löytyvät Käypä hoito -suosituksesta) potilaan loppuelämä, suhtaudun nykyään varsin kriittisesti lääkkeisiin ja olen sitä mieltä, että minua on monessa kohtaa tarpeettomasti ylilääkitty. Mutta pidän vaarallisina niitä ääniä, jotka meuhkaavat, että psyykenlääkkeet ovat lääketehtaiden salaliitto tai suoraan saatanasta. Myös sellaista paskaa jauhetaan, että lääkkeet tappavat kaiken luovuuden. Minulla ei ole tällaista kokemusta, olen lukuisien vuosien ajan tehnyt taidetta ja käyttänyt psyykenlääkkeitä samaan aikaan. Kuitenkin minulla on kokemus kognitiivisten kykyjen (muisti, keskittyminen, uuden oppiminen) merkittävästä heikentymisestä (tähän sitten lääkäri saattaa väittää vastaan, että no, selvää manian jäännösoireilua ja toisaalta masentuneelle tyypillistä, enkä ole aivan varma, kuka on oikeassa). Harkitsen vielä, tulenko puhumaan julkisuudessa nykysuhteestani lääkkeisiin vai kannattaako minun olla enempiä huutelematta yksityisestä kokemuksestani.

Aro kirjoittaa näyttelijä-koomikko Hannah Gadsbysta, tämän ajatuksista kuuluisasta hullunero Vincent van Goghista:

”Yhdessä pysäyttävistä monologeistaan Gadsby, koulutukseltaan taidehistorioitsija, kommentoi besserwissereitä jotka kirkkain silmin selittävät Vincent van Goghin ”luovasta hulluudesta”, jota lääkkeet eivät onneksi päässeet kahlitsemaan; lääkittynä Vincent ei varmastikaan olisi maalannut niin kirkkaita kukkapeltoja ja päläti päläti… Mihin Gadsby toteaa ihastuttavan kalseaan tapaansa, että totta helvetissä van Gogh lääkitsi itseään! Koko ajan ja millä tahansa myrkyllä joka eteen osui, samalla kun vietti ison osan 37-vuotisesta elämästään hirvittävissä psyykkisissä tuskissa, harhojen ja itsetuhon iljanteissa. Sopivan lääkityksen tuella tämä lahjakas mies olisi kukaties voinut säästää korvaparkansa, pysyä kunnossa ja saada taiteelleen arvostusta omana aikanaan. Kukaties. ”

 

 

Noin 9 rakkauskirjettä

        

Kävin katsomassa Anna Böhmin ja Maria Oivan esityksen Noin 9 rakkauskirjettä Galleria A2:ssa, jossa on myös meneillään Heli Heikkisen heleä öljymaalausnäyttely (jota kehun nyt tässä sulkeiden sisässä erikseen, eritoten violetteja sävyjä ja tekniikan taiturimaista kepeyttä– ah!).

Tekijät itse kertovat esityksestä näin: ”Noin 9 rakkauskirjettä on opastettu museokierros Annan ja Marian rakkaussuhteiden arkistoon. Se on luentoesitys, jossa he esittävät rakkauskirjeitä rakastetuilleen sekä rakkaudelle ja koettavat purkaa, mitä oikein tapahtui?! Teos koostuu teksteistä, esineistä, kuvista ja näytellyistä kohtauksista ja pohjaa muistoihin ja muihin luotettaviin lähteisiin. - - -
Näyttelykierroksen sosiaalisessa tilanteessa todentuu, kuinka käsitykset rakkaudesta eivät kuulu vain yksityisen piiriin, vaan ovat myös yhteisesti rakennettuja, yhteiskunnallisia konstruktioita. - - -
Esityksen keskeisinä lähdemateriaaleina toimivat Liv Strömquist / Punaisin ruusu puhkeaa
kukkaan -sarjakuvaan sekä bell hooks / Rakkaus muuttaa kaiken -teokseen.”

Esitys liikkuu tilassa taulujen kanssa kommunikoiden ja katsoja saa sen ajaksi jalkaansa mukavat tossut. Tunnelma on lämmin ja intiimi. Jouduin vain varomaan, etten innostuksessani rupea juttelemaan näyttelijöille kesken esityksen, että hei tosiaan joo, mutta entäs tämä juttu sitten, kun mieleen nyt juolahti… ja et kai sä nyt oo tosissas hei! Oivaltava teos kutsui yleisön nauruun monessa kohtaa (enkä suinkaan ollut ainoa hekottelija niin kuin joskus – tiedättekö sen tunteen, että nauroinko väärässä paikassa, anteeksi hui). Nauru oli ilahtumista, myötätuntoa ja samastumista.

Rakkaus on nykyään epämuodikas aihe, siltä minusta ainakin vaikuttaa, ja siksi ihastuin tähän teokseen niin kovasti. Seksistä puhutaan kaikkialla, parisuhteistakin, mutta nämä ovat vähän sellaisia teknisiä juttuja, joissa päämääränä on nautinnon, onnellisuuden ja mukavuuden maksimointi. Nyt en muista, mitä sanoja teoksessa täsmälleen käytetään, mutta tulee esiin havainto, että kuluttaminen on tullut ihmissuhteidenkin määrääväksi piirteeksi. Saman olen itse pannut viime aikoina merkille vaikkapa deittiäppi Tinderissä, jossa ei voi edes etsiä rakkautta, ainoastaan:

Pitkäaikaista kumppania. Pitkää juttua, lyhytkin käy. Lyhyttä juttua, pitkäkin käy. Hupia vähäksi aikaa. Uusia kavereita. En tiedä vielä.

Nämä ovat Tinderin viralliset vaihtoehdot, joista jokin tulee profiiliin valita. Käytännössä moni etsii ONS (one night stand), FB (fuckbuddy = nähdään ja harrastetaan seksiä, ei tehdä muuta), FWB (friends with benefits = harrastetaan seksiä ilman romanttisia tunteita, kenties voidaan tehdä jotain muutakin joskus yhdessä) ja asiaa monimutkaistaa se, että monet ihmiset eivät ole aikeissaan ja kommunikaatiossaan rehellisiä, kyseessä on melkoinen manipuloinnin areena. (Esityksessä ei kuitenkaan käsitellä Tinderiä, varmaankin juuri siksi, että näillä jutuilla harvoin on mitään tekemistä rakkauden kanssa, joka on teoksen aihe. Mutta voisi olla minulle toisen kirjoituksen aihe!)

Minua viehätti teoksen viimeistelty visuaalinen ilme. Esiintyjät ovat pukeutuneet silkkimekkoihin, Maria viininpunaiseen (ja hänellä on myös upea punainen silmämeikki), Annan mekko puolestaan on kuninkaallisen sininen – tai ehkä neitsyt Marian sininen (liekö se juuri sama pigmentti vanhoissa maalauksissa?), ja myöhemmin hän vaihtaa helmenvalkoiseen morsiuspukuun. Kohtaus, jossa esiintyjät liikehtivät ilmapallo kehojensa välissä oli liikekieleltään minimaalisen tehokas, tenhoava.

En seuraa esitystaidetta aktiivisesti, mutta kirjallisuuden puolelta on tuttu tekniikka, jossa teoksen tekoprosessin jälkiä jätetään näkyviin. ”Mitä on rakkaus, ja miten me tehtäisiin siitä esitys”, kaksikko pohtii ja sitten esittää rakkautta, toisaalta työtovereina tai ystävinä, joiden elämässä on tapahtunut rakkauksia, toisaalta ikään kuin itse rakastavaisina. Toki emme tiedä, ovatko henkilöiden toisilleen lähettämät ääniviestit autenttisia, niin kuin annetaan ymmärtää vai kenties tarkoitusta varten konstruoituja, mutta menee läpi, rakennelma on uskottava. Ja tätä ei voikaan kirjassa tehdä, sanoa: ”Tää menee musta hyvin!” juuri siinä hetkessä, kun teoksen kokijakin on paikalla. Onnistuneesti teos on samaan aikaan vilpitön ja ironinen. Roolit jäävät tulkinnalle avoimiksi eivätkä lukitu tiettyyn seksuaaliseen suuntautumiseen ja täten esitys on mielestäni sekä hetero- että sateenkaariseksuaalinen.

”Tämän takia teos pitää tehdä!” Anna toteaa yhtäkkiä. Edeltävä kohtaus on käsitellyt kommunikaatio-ongelmia. Nyt ei haikailla hattararakkautta (vaikka se romanttinen rakkaus, sellaisen mahdollisuus, onkin keskiössä), vaan katse kiinnittyy läsnä olevaan tilanteeseen, yleiseen kohtaamisen ja kohtaamattomuuden problematiikkaan ihmisten välillä. Rakkaus on –  tai ei ole – juuri tässä, jokaisessa inhimillisessä kohtaamisessa.

Mielestäni koskettavin kohtaus on, kun Maria hartaan hitaasti tekee ohuilla köysillä sidonnan morsiuspukuisen Annan ylävartalolle. ”Mä oon tässä”, hän kuiskaa. ”Mä oon tässä”, toinen vastaa. Enempää sanoja ei tarvita. Sitä kai rakkaus on, läsnäoloa, itsensä toiselle antamista, avoimuutta.

Teos loppuu katsojalle annettavaan tehtävään. Jokainen paikallaolija saa ruusun, kynän ja paperin. On aika kirjoittaa oma rakkauskirje. Käsiohjelmassa sanotaan: ”Rakkauskirjeitä on vaikea kirjoittaa. On vaikea puhua, jos ei puhu samalla rakkaudettomuudesta. Sanat ja asia lipeävät, katsotaan sivuun, katsotaan kohti, tartutaan.” Juuri niin. Kirjoitan kirjeen henkilölle, joka hylkäsi minut yli 30-vuotisen suhteen jälkeen, poisti vain elämästään. Se on mieltäni painava asia, josta haluan päästä yli. Kyseessä ei ollut romanttinen läheisyys, vaan sukulaisuus. Kirjoitin, että kaipaan häntä, lupasin, että jonain päivänä annan anteeksi.

Käänsin hetkeksi katseen omaan traumaani, mutta näinkin voi käydä, jos avoimin mielin osallistuu Annan ja Marian teokseen. Se on hyvä asia, mutta ei suinkaan ainoa asia. Haluan itse ajatella rakkauden siten, että se olisi ihan tärkein arvo elämässäni. Enkä nyt puhu parisuhteesta, vaan kaikesta toisten kanssa olemisesta. Teos herätti minussa kysymyksen: mitä minä haluan antaa toiselle ihmiselle? Jos ajattelisi niin päin, ei vain että mitä minä etsin ja tarvitsen ja haluan ja mikä nyt juuri minulle sopii.

Esityksiä on vielä galleriassa (Annankatu 12) seuraavasti. Suosittelen lämpimästi ja itseänikin houkuttaa mennä toisen kerran.

16.2. klo 19.00
17.2. klo 17.00
23.2. klo 19.00
24.2. klo 19.00

LIPUT:

https://www.ticted.com/fi/search/theatre

 

Rakkaustarina

Oli kevättalvinen aamuyö, kun me tapasimme. Tangoa, sinä sanoit, tanssitaan tangoa.

Lumiyöstä suviyöhön, rospuutosta tähtiyöhön. Tuoksui hiili ja tärpätti, mäntymetsä, meri.

Keväälle, sinä sanoit, meille, minä sanoin, ja onnelle, me sanoimme. Kultainen juoma kupli, koivut versoivat. Rakkaudelle, me sanoimme ja viina oli kylmää ja hyvää, yö sinisentiheä.

Kahvia ja sokeria, minä sanoin ja aurinko kiillotti pöydänpinnan. Ja tupakkaa, sinä sanoit ja pöly leijaili pöydän yllä. Ja tupakkaa, minä sanoin, kun savukiekura hajosi ikkunalasiin.

Äitä, lapsi sanoi, Iika, lapsi sanoi, kukki, me kaikki sanoimme; oli maitiaisten ja haituvien aika.

Harmaata, sinä sanoit, punaistapas, minä sanoin. Mustia viivoja, sinä sanoit, paksua valkoista lastalla, sitten vähän okraa. Paljon vettä, minä sanoin, ihan vähän väriä, kolmekymmentä kerrosta.

Hyvää yötä, puhelin sanoi, ja huomenta rakas kohta jo, katselen muistikuvaa sinusta.

Varjot kasvoivat pitkiksi, rosoinen seinä oli lämmin. Näinkö, minä kysyin ja asetuin seinää liki, katse etelän suuntaan. Aivän niin, sinä sanoit, juuri niin, sinä sanoit ja nostit kameran katseesi eteen.

Kumpulan laaksossa kukkivat omenapuut, Limingantiellä tuoksui multa. Asfaltti kimmelsi, lauta-aidan vihreä maali rapisi.

Reittejämme tuolla täällä. Mennään Lasipalatsin kahvilaan, sinä sanoit. Kahvi lämmitti pakkasposket, kaakussa oli mustikoita. Tutti putosi lattialle, voitteko huudella, sinä pyysit.

Mennään Lasipalatsin kahvilaan, minä sanoin. Vihainen mieli viileni, suutelimme suklaahuulin, lapsi nukkui rattaissa ikkunan takana.

Mennään Suomenlinnaan, sinä sanoit, ja minä pakkasin koriin lihapullia ja perunasalaattia, oliiveja ja patonkia. Ja viltti mukaan, minä sanoin, viinipullo viltin sisään, sinä sanoit.

Mennään Tornin terassille, minä sanoin. Oli kevät, oli iltayö, kepeänsininen. Kesämekon aika, minä sanoin; eipäs ollutkaan, sinä sanoit ja vedit minut takkisi suojaan.

Katso noita lehmuksia, minä sanoin, siinä vasta kultainen vihreä. Mennään koulun ullakolle rakastelemaan, sinä sanoit ja me juoksimme Bulevardia kikattaen.

Elsa-Maria Auringonkukka

Rakas tyttäreni,

kirjoitan sinulle tänä aamuna, koska kaipaan sinua niin paljon! Kuolinpäiväsi lähestyy, sen kertoo minulle valo, kun aurinko paistaa aina vain matalammalta. Kello on 9:19 ja istun sohvalla, juon kahvia Pikku Myy -mukista. Sinun lempimukisi oli Niiskuneiti. Mutta silti, miksi suutuit, tai no vähintäänkin olit tyytymätön, kun tarjosin syntymäpäiväkahvin Hattivatti-mukista? Aurinko on juuri nyt Apinalinnan katon yllä ja sen valo kulkee suoraan makuuhuoneeni kautta sohvan keltaiselle karmille.

 Apinalinnassa asuu poika, joka yhtenä iltapäivänä istui tuossa vastapäätä sinisessä nojatuolissa, hänen nimensä alkaa O:lla. Hän otti sinusta sen kuvan, jossa olet Arabiassa talon katolla peittoon kääriytyneenä. Poika käyttää amfetamiinia ja hän ei selvästikään voinut hyvin. Hän kertoi, kuinka joskus jättää syömättä, kun rahat loppuvat. Vaadin häntä puhumaan äitinsä kanssa. Poika halusi ostaa kaksi auringonkukkapiirustusta, tämä oli siis viime syksynä, silloin myin piirustuksia pilkkahintaan saadakseni uudet silmälasit. Mitä mieltä sinä mahtaisit olla uusista silmälaseistani? No, olisin tietenkin ottanut sinut mukaan niitä valitsemaan. Luulen että tykkäisit enemmän niistä, joissa on glitteriä, mutta mielestäni nämä harmaanvihertäväsankaiset sopivat paremmin syksyyn. Vastaisitko nyt ”khyyyl”? Auringonkukat ovat kai nyt samalla seinällä kuin se sinun kuvasi pojan huoneessa, niin hän kertoi, hän tykkää pikku tauluista, joissa on tärkeitä ihmisiä ja asioita. O lähetti myöhemmin viestin, että haluaisi tulla uudestaan juttelemaan kanssani. Tule vain, minä sanoin, mutta hän ei enää vastannut. Ehkä hän lukee tämän, ja tietää sitten, että on edelleen tervetullut.

 Tarvitsen nenäliinoja. Söin jo puuron, lautasella on vadelman jäljet. Joka aamu syön saman aamupalan. Sinä söit porkkanoita maapähkinävoin kanssa, en ole kuullut, että kukaan muu tekisi niin. Pikkupöytä on täynnä papereita, olen kirjoittanut kuulakärkikynällä ajatuksia ja muistiinpanoja. Syntymäsi kellonaika ja erikoismerkki, se on pätkä jostakin salasanasta. Eikö ole ihmeellistä, että ystäväsi H:n vauva syntyi täsmälleen samaan kellonaikaan, H oli varma, että siinä piili viesti sinulta. Elämän tarkoitus, olen kirjoittanut aaneloselle. Rakkaus-sana on ympäröity, ä-lyk-kyys on tavutettu kolmion sisälle. Identiteetit. Roolit. Onko Jerusalem paras? Vuosilukuja ja kysymysmerkkejä. Äiti-sana on sydämen sisällä, kirjailija sulkeissa. Toisessa paperissa lukee asioita, joita halusin sanoa ystävällesi J:lle, kun meille tuli muutama viikko sitten riita ja hän kieltäytyi puhumasta kanssani ja blokkasi numeroni. Sanoinkin asiani, ehkä vähän pehmeämmin, sähköpostilla sitten myöhemmin. Kyllä me sen riidan sovimme. Tuossahan hänkin on, valokuvassa kirjahyllyssäni, kolme tyttöä, joista yksi on kuollut. Sinulla on kuvassa pyöreät silmälasit ja näytät söpöltä pikku älyköltä; sitäkin kaipaan niin kovasti, kun kysyit minulta jonkin sanan merkitystä tai mielipidettä juuri oppimastasi käsitteestä tai ilmiöstä. Nyt, kun opiskelen taas yliopistossa, voisin aina kertoa sinulle, mitä olen päivän luennolla kuullut, luulen että sinua kiinnostaisi.

 Hain kellarista tuon gerberapiirustuksen, jonka tein sinulle vuonna 2010. Kukka, joka ilahdutti, on piirustuksen nimi. Piirsin sen Laakson sairaalassa silloin kesäkuussa, kun sain diagnoosin. Muistan, kun tulit mummin ja Ellin kanssa katsomaan minua. Halusit pelata jotain peliä, mikä peli se oli? Minä olin sängyssä, olin niin uupunut, että hädin tuskin jaksoin liikuttaa nappuloita, jokaisen siirron jälkeen painauduin takaisin makuulle. Kun pääsin sairaalasta, menimme Turkuun, osallistuin näyttelyyn joenvarren galleriassa. Nukuimme Park-hotellin vaaleanpunaisessa huoneessa. Kuulimmeko papukaijan puhuvan? Sinulla oli avajaisissa liukuvärjätty roosa-aniliini mekko ja jalkaan olit ominut minun punaiset Camperini, sinulla oli jo 11-vuotiaana 40-kokoinen jalka. Kun lähdit Ranskaan, vaadit saada neljänsadan euron korkokenkäni mukaan, mutta en antanut, sillä tiesin, että ne eivät olisi tulleet ehjänä takaisin.

 Haluan katsoa valokuvaasi. Ostin valkoisen puukehyksen Clas Ohlsonilta, ei tästä ole kuin kolmisen viikkoa. Tämä yksi kauneimmista kuvista, rippikuvasi. En pystynyt katsomaan sitä moneen vuoteen, mutta ei puhuta siitä nyt. Katson vain sinua. Meillä on oikeastaan aika samanlainen hymy, minulla vähän epäsymmetrinen, mutta sinun hampaasi näkyvät tasaisesti. Sinulla on vaaleaa huulikiiltoa. ja kukka tukassa. Ostimme Madeiralta kaikenlaisia tukkakukkia. Kaupungilla oli ilotulitus. Sinä olet niin ystävällisen ja kauniin näköinen, silmäsi tuikkivat. ”Aurinkoinen vauva”, luki usein neuvolakortissasi. Niin sinä olit. Ja minä annoin kolmanneksi nimeksesi Auringonkukka, leikilläni, mutta sinä sanoit, että nimen voisi virallistaa: Martta Elsa-Maria Auringonkukka Oikarinen!  

 Parvekkeelle lensi talitintti. Se istui hetken kaiteella, sitten tuolin selustalla, nyt jo pyrähti pois. Keväällä 2020 punainen polkupyöräsi oli parvekkeella. Olin pääsiäisen pois ja sillä välin lintu oli tehnyt koriin pesän. En muista, mikä lintu se oli. Vein pesän ulos, koska Elli tarvitsi pyörää. Munia pesässä ei ollut, joten varmasti lintu teki uuden.

 Keitän lisää kahvia. Katson parvekkeen ikkunasta ulos. En ole vieläkään selvittänyt, mitä lajia pihapuut ovat. Kyllä minä vaahteran ja pihlajan tunnen – pihlajan lehdet ovat jo harventuneet –  mutta nuo taaemmat ovat jotain jalopuulajiketta, jonka nimeä en tiedä. Kaikkia syksyn värejä on, mutta punainen ei ole erityisen kipakka, pikemmin ruskea. Kuolinpäivänä lehdet ovat pudonneet ja talo heittää nurmelle pitkän varjon, aurinko on hyvin matalalla silloin. Ehkä taas vältän siihen suuntaan katsomista tammikuuhun, tai lumen tuloon saakka.

 Kai viidennenkin kupin voi vielä keittää. Kahvi on Lidlin keltaista, se oli euron halvempaa kuin Löfberg, ostin kokeeksi. Joskus olimme perkeleen köyhiä ja joimme kahden euron ”pläikkä”kahvia. Mikä se on se S-ryhmän halpamerkki, jolle sinä annoit tämän nimen? Kuiva-ainekaapin ovessa on vielä sinun kirjoittamasi lappu ”Laita tavarat paikalleen”. Näitä lappuja oli useita, mutta ne kuluivat niin rumaksi, että heitin roskiin, mutta tätä yhtä en raaskinut. Voi sitä yritystä, kun kaikki aina kaaostui keittiössämme! Muumimukeja oli kaksi tusinaa, mutta ei yhtään puhdasta, ja kuinka monta niistä oli kulkeutunut sinun huoneeseesi? Väitit, että sinulla on adhd, mutta en koskaan uskonut tätä. Sitten se ”marttailu”, kun tartuit toimeen ja suit sait tiskasit ja pyyhit tasot, sellaisessa puuskassa sinä ne laputkin kirjoitit, että nyt laitetaan asiat kuntoon!

Mitä luulet, uskaltaisinko mennä siihen Paavalin kirkon ryhmään, jossa kirjoitetaan surusta? Kävin kesällä Joonaksen kanssa kirkon eteisessä, astuin salin takaosaan, mutta kun näin kohdan, jossa sinun arkkusi oli ollut, juoksin itkien ulos. Yritin toisen kerran yksin, mutta sillä kertaa en mennyt edes ovista sisään, kuljin pihan poikki: tuosta hautaustoimiston auto lähti, kun olin koskettanut arkkuasi viimeisen kerran. Autossa oli pieni Suomen lippu, vilkutin auton perään, kunnes se katosi aidan taakse. Kun käännyin, näin naapurini Musan murheellisen hahmon, lohduttomat afrikkalaiset kasvot, ja surun määrä oli niin suuri! Haluatko pizzaa, meillä on liikaa, sinä olit kysynyt Musalta, kun näimme hänet rapun edessä Sturen pizzasta tullessa, ja Musa ilahtui, kun annoimme yhden laatikon hänelle. Miten monet illat istuin Musan luona, kun pelkäsin tyhjää kotia ja aina sain rasvaista riisiä ja kanaa syödäkseni, ”tämä on sinun kotisi”, Musa sanoi. Niin kilttejä voivat jotkut ihmiset olla!

Juttele Martalle, Ilkan äiti neuvoi minua. Minäkin aina höpötän Ilkalle, edelleen. Se oli ehkä kaksi kuukautta kuolemasi jälkeen, kun puhuimme puhelimessa. Mutta en ole juuri osannut puhua. Anteeksi että huusin sinulle! ”Miten voit jättää oman äidin!” minä huusin. Olin niin vihainen sinulle! Anteeksi. Anteeksi, että syytin siitä, että hukkasit pinkin jumppapaidan. Sinulle oli se päällä, kun tulit joukkueemme treeneihin tuuraamaan Virpiä. Tuosta vain osasit heti stuntit, joita me olimme jo monta viikkoa harjoitelleet. Olit niin iloinen sinä iltana! Mutta viikon päästä kuolit. Minulla on niin ikävä sinua. Olet rakkaimpani, aina. Laitan tämän tekstin blogiin kohta. Nyt täytyy itkeä.

Kuoriutuva taivas

 

”Missä taivas on, missä Jumala on?” Apulannan biisi on kuulokkeissani, kun pyöräilen Sompasaunaan. Olen juuri ylittänyt Hämeentien, pysähtynyt liikennevaloissa, vaikka valo oli vihreä, sillä Kumpulan kampukselta on sinkoutunut harvinaisen vahva sateenkaari. Viiletän Haukilahdenkatua ja mieleni tekee huutolaulaa. Oranssipipoinen nainen on pysähtynyt valokuvaamaan taivasta. Jalkani ovat vahvat, kun tässä poljen, näen reisilihasten liikkeen. Tarkkailen sateenkaarta, se on tuossa Hermannin ja Verkkosaaren yllä nyt kokonaan. Olen useamman kerran nähnyt sateenkaaren saunareissulla. Goretex-takki ponkauttaa pisarat pinnastaan. Tervehdin Kalasataman torneja, jokin kumma yhteys on tullut niitten kanssa viime aikoina, ystävälliset pikku pilvenpiirtäjät, joitten ympärillä kaikki säät, vuodenajat ja valoilmiöt tapahtuvat havainnoissani. Millaista olisi asua tuolla ylhäällä? Katsoa sieltä, minne aina katson? Vastaan hurjastelee mies virtaviivaisessa asussa, minulle passaa nämä X:n harmaat verkkahousut, mutta muovipussissa on pitkät kalsarit puettavaksi uinnin jälkeen. Poljen kovempaa, graffitit vilistävät ohi, ajattelen kylmää vettä ja euforiaa, joka kohta seuraa.

”Taivas kuoriutuu”, kirjoitetaan Koraanissa, se on viite lopun aikoihin eikä minun hetkeeni, mutta siltä juuri minusta tuntuu nyt, kun katson maisemaa noustessani vedestä, näen maiseman kerroksina: meri vihreää ja sinistä, taivas punaista ja valkoista, oleminen on niin sähköinen, niin vahva.:

Kun 1998 on nyt (ja 2006) ja 2080

Olen valvonut viime yön, koska en yskältä saanut unta ja ehkä siksi, että ajatukseni virtaavat niin vuolaasti. Olen ollut melkein viikon kipeänä, joten olen fyysisesti vähän huonossa kunnossa, mutta mieleltäni virkeä ja terävä. On jotenkin sellainen olo, kuin päätäni monta vuotta puristanut vanne alkaisi löystyä. Trauma ja suru ovat laittaneet minut niin koville, että iso osa minusta on ollut pois pelistä. Joku lainasi juuri Facebookissa Nick Caven sanoja: "People have two lives. First the one you spend time constructing. Then something makes it crash down, you pick up the pieces and build your other life from there." Caven, niin kuin minutkin, rikkoi oman lapsen kuolema. Elämäni särkyi kuitenkin yhden kerran jo vuonna 2000, sillä myös Ilkan kuolema oli hirvittävä kriisi. Miksi minä? me kysymme Jumalalta, kun kauhea asia osuu omalle kohdalle. Miksi kaksi kertaa? Minulle on syntymässä kolmas elämä.

Luin aamuyöllä vanhaa blogiani vuodelta 2006. Haluan lainata sieltä pari kohtaa. Ensimmäisessä on läsnä kolme aikaa: kirjoitushetki, kun olen juuri saattanut Martan päiväkotiin, hetki Pärnun Uuden taiteen museossa keväällä 1998 ja hetki Kulosaaressa keväällä 2000.

”Kevätaamupäivän valo on tiivis, pakahduttava. Tänään on se päivä, kun vihreä räjähtää esiin. Näissä hetkissä on läsnä monta aiempaa.

Ajattelen rakkaita. Hyvää tarhapäivää ja hyvää maalauspäivää on toivotettu. Tyttärellä on ruutuhuivi päässään, hän juoksee pihan poikki leikkiin mukaan, vilkaisee ja vilkuttaa vielä. Viivähdän portilla hetken.

Valo oli sama, kun kahdeksan vuotta sitten sain tietää olevani raskaana. Ripustimme näyttelyä Pärnussa, avajaismekkoni oli kuparinpunainen. Purppuramaalauksilla oli jumalanrakastajalta omittu nimi Tu intiomior intimo meo.

Tällaisessa valossa oli kolme onnellista. Tuoksui mäntymetsä, tärpätti ja meri. Miehellä oli taivaansiniset silmät, vauvalla myös. Mies piirsi käpyjä ja karahkoja, nainen istui vain ja katseli. Punainen tukka lainehti.”

Olen melko varma, että kirja, josta tuo mystikolta lainattu taulun nimi on peräisin, on hyllyssäni, mutta äkkiseltään en löydä sitä. Minulla on satoja kirjoja, mutta hyllyissä on olevinaan jonkinlainen järjestys, niin että uskonnollisen kirjan pitäisi löytyä neljännestä tai viidennestä väliköstä. (Olen kuitenkin joskus julistanut, että seksi, taide ja uskonto ovat yksi ja sama asia, joten kirjahan voi täten olla missä tahansa. Niin, kirja voisi loogisesti olla vaikka Ulla Karttusen ”Moderni mystikko” -kirjan (joka on nimetty kirjoittamani artikkelin mukaan) vieressä. Kuitenkin Karttusen vieressä on kirja Dirty Jiddish! Karttusen madonna-teoksia sinänsä voi pitää todisteena väitteestäni, johon en juuri nyt kuitenkaan lähde.) 

Sitaatti tarkoittaa ”Olet lähempänä minua kuin olen itse itseäni”. On oikeastaan poikkeuksellista, että olen antanut Pärnun maalauksille nimen, sillä sitäkin mieltä olen ollut, että nimi suorastaan pilaa maalauksen (totta puhuen olen vieläkin monesti tätä mieltä, esimerkiksi tämän tekstin lopussa), mutta onhan tuo hieno nimi! Vaikka elämä on kuinka muuttanut minua, tietyt asiat ovat kautta vuosien pysyneet, kuten tämä kiinnostukseni mystiikkaan. Juuri pari päivää sitten luin suufilaisuudesta ja sisälläni läikähti.

Hetkinen. Maalauksen nimi on vielä paljon hienompi kuin hoksasinkaan. Tiesinkö nimen antaessani olevani raskaana? Tarkoittaako se, että Martta oli lähempänä minua kuin olin itse itseäni? Tarkoittaako se, että Martta on nyt lähempänä minua kuin olen itse itseäni? Kyllä, se voi tarkoittaa sitä!

Vanhan blogin toinen katkelma käsittelee samaa asiaa, hetkien yhtymäkohtia, mutta vielä vähän tarkemmin aikakokemuksen luonnetta, ja olen kirjoittanut tästä myös joskus ihan  kuluneen vuoden aikana:

”Vimmalla on tapana yltyä, kehällä laajeta. Liekö kyse taiteesta vai kokemisen tavasta ylipäätään, joskus elämä on kiivasta, ihmeellistä, yllättävää, hengästyttävää. Sitä herää neljältä sateeseen, olisipa aamu jo!

Ja kaikki liittyy kaikkeen. Kun lapsi muuttuu koululaiseksi, muistan oman kouluaikani, herkistyn. Mietin myös, miten tytär vuosien päästä muistaa asiat, miten äitiään ajattelee. Kun järjestän tilaa koululaisen nurkkaukselle, kohtaan esineitä ja tavaroita hyvin kaukaa. Vaikkapa monet pussit kankaita. Tiilenpunaista samettia, paksua turkoosia neuletta, viininpunapohjaista kukkakangasta, kuparisifonkia. Jospa korjauttaisin ompelukoneen kuitenkin. Ehken enää itse tahdo tiilenpunaista leninkiä, mutta tytär ilahtuisi ikihyviksi.

Ajat sitten jo selitin ajan sykliseksi: tietyssä kevätpäivän valossa kaikki samanvaloiset kevätpäivät ovat läsnä aivan toisin kuin eilinen päivä. Jollei väite kuulostaisi niin älyttömältä, väittäisin nyt, ettei aikaa ole olemassa. Aika kuhisee, mikään ei ole mennyt. Mihin vertaisin, jos en sykliin tai viivaan, ehkä mereen tai muurahaispesään.

Ja sitten taas väitän vastaan väitteelle, jota en esittänyt. Sillä aika, lineaarisena, pahasta pois vievänä, on voimaa. No, tiedättehän, kuinka aika parantaa haavat. Silloin kun elämä on pysähtynyt suruun tai sairauteen, on mahdotonta kokea aikaa sulana kaikkeutena. Näissä tapauksissa ajan kuluminen, se, että aika vie traumasta eteenpäin mitattavina yksikköinä, kuukausina ja vuosina, sitten kun niitä on tarpeeksi, sitten aika on voimaa.”

Tässä katkelmassa on hirveän surullista se, että, se sisältää ajatuksen, joka ei toteutunut, että Martta kasvaisi aikuiseksi, että Martta voisi muistella minua, ehkä sitten kun minä olen mennyt. Martta meni ensin.

Katsoin tänä aamuna Martan Instagramia. Siellä on kuva, jossa Martta poseeraa näyttelyssä Kirstin maalauksen vieressä. ”Minä nyt ja katkera minä 2080 luvulla” Martta on kirjoittanut kuvatekstiksi. Siinä on tosiaan nuoret ja vanhat kasvot vierekkäin. Sekin itketti.

Tuo ajan parantavuus kuitenkin on totta. On vain niin, että aikaa tarvitaan hirvittävän paljon, sillä surevan aika on pitkä. Martan kuolemasta tulee kohta neljä vuotta ja se on ollut ihan hirveän pitkä aika. Surevan aika ei hupsis vierähdä. Mutta juuri nyt koen tätä muutosta, että esimerkiksi tuo kirjahyllyni maailma alkaa taas tulla todeksi ja löydän sieltä uusia ja vanhoja aarteita, joita haluan lukea. Ei tästä kauan ole, kun vielä ajattelin, että helvettiin joutaisi, en minä noita ikinä pysty lukemaan! Lukeminen on ollut iso intohimoni, mutta olen viime vuosina pystynyt siihen vain pienissä määrin. Äänikirjoja olen kuunnellut palapeliä tehdessä paljonkin, mutta kirja-kirjaan keskittymiskykyni ei ole riittänyt muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta. Tässä alkoi jonkinlainen muutos ehkä tänä keväänä, kun yhtäkkiä istuinkin pinkissä nojatuolissa kaikessa rauhassa useamman illan. Luin joitakin kirjoja, jotka puolestaan sysäsivät minut kirjoittamaan omaa tekstiä, lukemani avulla jokin aukeni ja seurasi kiivas kirjoittamisen jakso. Nyt, ihan viime päivinä olen sitten yhtäkkiä lukenut aika ison määrän tieteellisiä tekstejä, ja tästä olen ihan riemuissani. Rakastan kunnollista ajattelua, argumentaatiota ja vasta-argumentaatiota! Tuntuu kuin yhtäkkiä voisin käyttää älykkyyttäni tavalla, johon en moneen vuoteen ole pystynyt.

Postauksen kuvat ovat uusista maalauksista, jotka minun on pitänyt laittaa blogiin jo pidemmän aikaa, mutta kun en ole halunnut oikein sanoa niistä mitään. Siinä on se vanha juttu, että koska maalaus on oma kielensä, maalausten selittäminen verbaalisesti ottaa minua pannuun. Maalauksella on oikeus olla! Ottaa vähän sekin pannuun, kun joku kommentoi maalausta ja päätin sitten laittaa maalaukselle nimeksi tämän kommentin. Ei, kommentoiminen ei siis pänni minua laisinkaan, päinvastoin, mutta en ehkä sittenkään halua laittaa maalaukselle mitään perkeleen nimeä! Eikös yhden näyttelyni nimi ollut Anna minulle nimi? Onhan katsojallakin vastuu, jota tämä kommentoija juuri erinomaisesti käytti, minä olisin voinut jollain paskanimellä estää tämän! Enkä nyt tarkoita olla tyly. Keskustelen ihan mielelläni maalauksista, vuorovaikutus kuuluu taiteeseen. Mutta minä en pääsääntöisesti "käsittele" maalauksessa yhtään mitään muuta kuin maalia. Maali on maalauksen sisältö koska maalaus on maalilla maalattu. (Enkä muuten laittanutkaan sitä kommentoitua maalausta tähän enkä myöskään kerro, mikä se kommentti oli!) Näin. Merkkaan nuo koot myöhemmin, mutta jotain metrisiä nuo ovat.