tiistai 15. elokuuta 2017

Tänään Hesarissa

Päivän lehti 15.8.2017    |   Kirja-arvostelu

Hyperaktiivinen taiteilija päätyy suljetulle osastolle tositapahtumiin perustuvassa esikoisteoksessa

Maaria Oikarisen esikoisteos on ilahduttavan vetävä, mutta kaipaisi lisää tasoja.




Maaria Oikarinen
Romaani

Maaria Oikarinen: Lucian silmät. Arktinen banaani. 

286 s.

KANNET säväyttävät. Etupuolelta, silmiä kirveltävän, neonkeltaisen usvan keskeltä pistää esiin naisen katse. Sama silmäpari löytyy takaa mustalta pohjalta.

Ensin pystyn ainoastaan kääntelemään teosta käsissäni.

Kirjoja ei pitäisi arvioida ulkoasun perusteella, mutta näin raflaava kuori saa epäilemään, josko hurjuudella piilotellaan pehmoista tekstiä.




Toisaalta kansitaiteessa pitääkin olla potkua, kun kirjailija on kuvataiteilija. Maaria Oikarinen (s. 1972) tunnetaan värikkäistä ja näyttävistä, abstrakteista maalauksistaan.

TUIMA meno jatkuu kirjassa – vieläpä ilahduttavan vetävästi. Päähenkilö Janna on bipolaarinen eli kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastava kuvataiteilija, joka viimeistelee teossarjaa näyttelyyn. Työ takkuaa, sillä sairautensa maniavaiheeseen uponnut Janna ei jaksa keskittyä edes lyhyen tiedotetekstin miettimiseen.

Uurastuksen sijasta Janna tyhjentää kuohuviinipulloja, juoksee kenkä- ja vaatekaupoilla ja viettelee miehiä.

Bipolaarinen mielialahäiriö tunnetaan myös maanis-depressiivisyytenä. Siinä vaikea masennus ja fyysinen rauhattomuus vuorottelevat äkkiväärällä tavalla, joka koettelee asianosaisen psyyken lisäksi läheisten hermoja.

JANNAN mies ja lapset tietävät sairaudesta ja yrittävät pärjätä sen kanssa. Kun Janna kuvittelee muuttuneensa maalaamakseen Luciaksi, aviomies Petri toimittaa hänet jälleen kerran lääkärin luo. Lopulta taiteilija päätyy suljetulle osastolle.

Kirja perustuu tositapahtumiin. Oikarinen on kertonut bipolaarisuudestaan lehtihaastaatteluissa. Niiden perusteella Jannan pakkomielle hukkuneesta ex-miehestään ei ole myöskään aivan vailla todellisuuspohjaa.

Surutyö ei ole paras mahdollinen romaanin lähtökohta. ­Oikarisen teksti ei kuitenkaan käperry sisäänpäin, vaan nappaa kyytiinsä.

KIRJAN vahvinta antia on dialogi, joka napsuu terävästi ja luontevasti. Teksti etenee muutenkin mukavan vimmaisena, tosin paikoin maniaa piisaa väsyttävyyksiin asti. Ainakin se tulee selväksi, miten psyykkisesti epävakaan ihmisen ajatus jämähtää yhdelle kiertoradalle.

Maniavaiheen räväkässä kuvauksessa on voimaannuttavia elementtejä: ympäriinsä naivat ja lähimmäisistään piittaamattomat huithapelit ovat kirjallisuudessa edelleen pääsääntöisestä miehiä.

Kun Janna pakottaa puolisonsa lasten hakuun ja miltei saman tien tilaa taksin mies- ja shoppailureissuille, tekee melkein mieli kannustaa.

JANNAN tunne-elämään keskityttäessä tarina jää hieman yksiraiteiseksi. Perheenjäsenten näkökulmista kerrotut osuudet tuovat esiin lähinnä sen, miten raskasta on elää bipolaarisen ihmisen kanssa.

Menehtynyt ex-mies törröttää kokonaisuudesta hassusti.

Lucian silmät on samalla tavalla hyvä kuin viime vuonna debytoineen Kalle Lähteen Happotesti, joka oli kuvaus juopon arjesta. Suoraviivaisena taudinkuvauksena romaani vakuuttaa. Jäädäkseen todella mieleenpainuvaksi kokemukseksi teksti kaipaisi lisää tasoja.

Helsingin Sanomien palkinto vuoden parhaalle esikoisteokselle jaetaan marraskuussa.

perjantai 11. elokuuta 2017

Samppanjaa ja pakkopullaa

Löysin pirskahtelevan samppanjamaalauksen nojailemasta tuoliin
Champagne rose (40x40cm) 2017

Työhuoneella vallitsee mahdoton kaaos. Sivumennen sanoen niin myös kotona, mutta se ei nyt liity asiaan. Työhuoneella kuuluu olla jossain määrin kaoottista, sillä se kuuluu työn luonteeseen. Ne värit ja välineet, jotka ovat kulloinkin käytössä, ovat sulassa sovussa maalausalueella eli siinä työstettävän teoksen välittömässä läheisyydessä. Kun tarkastelen teosta seinälle nostettuna, raivaan keskilattialle kulkuväylän, että voin peruuttaa ja tulla lähemmäs tarpeen mukaan. Rättejä on hyvä olla käden ulottuvilla, joten niitä kuuluu lojua ympäriinsä. Roskien sijoittelua ei aina jaksa miettiä, voi sitten joskus kerätä isomman satsin kerralla. Seinustoilla maleksii puolivalmiita maalauksia, pienemmät saattava jäädä lattialle loikoilemaan. Sitten välillä, kun saan teoksen tai sarjan valmiiksi, järjestelen vähän: nostan väripurkit hyllyille, heitän kuivuneet mönjät ja liian monta kertaa käytetyt sekoituspurkit pois, poimin roskia ja kenties lakaisen ja vien ehkä joitain maalauksia varaston puolelle. Joskus, tunnustan, kaaos aiheuttaa haittaa: viimeksi astuin vahingossa öljyvärituubin päälle, ja kallis sisältö pursusi ulos. En osannut varoa, kun en ole aikoihin käyttänyt öljyvärejä. Purkkien kaatuilu ei yleensä haittaa, jos vain olen muistanut sulkea kannet. No, sitä on kyllä sattunut useamman kerran, että olen olen hukannut puhelimen, laskenut sen vain kädestäni jonnekin, enkä lähtiessä millään saa sitä silmiini. (Periaatteessa puhelimen paikka on takapöydällä, jossa pidän myös eväitä ja mahdollisia tärkeitä papereita sun sellaista, mikä ei saa joutua kosketuksiin maalin kanssa.) Jos olen liian väsynyt etsiäkseni, lähden ilman puhelinta. Kerran luulin puhelimen jääneen töihin, mutta se olikin viettänyt pari päivää pyöräni korissa.

Mutta nyt minua odottaa tervanjuonti ja pakkopulla: työhuone on raivattava, koska taloa remontoidaan ja ikkunani vaihdetaan. En ole käsittänyt, miksi, mutta liittyy kai jotenkin ränneihin. Tavarat on pakattava ja suojattava, ja tänään kun katselin ympärilleni, minun oli vaikea edes hahmottaa, mistä aloittaisin. No, urakoitsija tuo ensi viikolla minulle muuttolaatikoita hommaa varten, sitten kai on vain tehtävä kuin muuttoa ikään.

Tänään haukkasin sellaisen pakkopullan, että korjasin yhden maalauksen, johon oli tarttunut jostain ylimääräistä maalia. Tässä pullassa oli se hyvä puoli, että taulu on menossa asiakkaalle sovitukseen. Jos hyvin käy, voin ostaa ensi viikolla pinkkiä samppanjaa.

keskiviikko 2. elokuuta 2017

Raadollinen


Rakas lukija, älä lue nyt, jos et halua lukea synkkää. Minä en haluaisi kirjoittaa synkkää, mutta juuri nyt en ole juuri mitään muuta kuin synkkä. Ehkä, jos saan sanoja haltuuni, saan ajatukseni liikkumaan parempaan paikkaan? Siksi kirjoitan synkkää. Takerrun sanoihin, koska, näköjään, saan edes niistä jotenkin kiinni, jotenkin saan sanat täyttämään tehtävänsä olemassaolon kuvaajina. Näillä sanoilla elän tänään.

Katso, miten itseni kuvaan selfiessä. Paha. Ei tarvinne selitellä. Puristun ja tukehdun. Hirveä.
Kunpa voisin kirjoittaa ihanaa ja innostavaa. Tahtoisin hehkua ja hehkuttaa.
Näyttäisin päivän maalauksen, intoilisin huomisesta, uudesta ja täyteläisestä. Varpaissani olisi maalia. Nukkuisin suloisesti. Välillä en nukahtaisi, koska päässä olisi kiva kihinä, sellainen sopiva. Mutta minä kituutan onttojen päivien läpi, yöllä en saa unta tuntikausiin, sillä en tunne luonnollista nukahtamiseen tarvittavaa väsymystä, tunnen vain kivuliasta kyllästyneisyyttä. Pitkin yötä vaihdan asentoa, mikään ei tunnu levolliselta. Herään tympeään oloon.

Ei ole mitään maalattavaa. Ei ole syytä, ei intoa eikä kimmoketta. Usein minulla on ollut. Silti ilman inspiraatiotakin voi maalata, maalaaminen on työtä eikä mystiikkaa, mutta kun menen yrittämään, totuus paljastuu: kyvyttömyys iskee naamalleni ja lähden paniikissa pois.

Mutta eikö ilta-aurinko hivellyt ihoani kiltisti, kun istuin parvekkeella? Ehkä. Enkö ilahtunut, kun huomasin purppuraorkidean alkavan kukkia? Kyllä, pikkuisen. Eikö auringonlasku ollut upea? Ei saatana. Auringonlasku oli julma. Aurinko laski ja laskee aina vain aiemmin, tulee pimein pimeä, mitä upeaa siinä on, pelkkää ikävää. Maailma hyytyy, on jo hyytynyt.

On tapahtunut virhe. Sillä eikö minussa ole poweria enemmän kuin ydinvoimalassa? Joskus oli. Kunpa olisin sankari ja supernainen ja kaikki olisi smooth ja cool. Enkö ole vahva ja hurja? Olen. Olen ollut. Olen ollut kaunis ja säkenöivä, inspiroiva ja ihana. Mutta nyt en ole. Okei, jos en saa olla super, miksi en edes pirteä ja pärjäävä, sulava ja mukava? Olisin energinen ja iloinen, enkö voisi? Olen ollut sellainen, tiedän, muistan. Mutta nyt en ole. Ei. Minä en. En saatana en. Olen elämästä irti, kuoleman vieressä, sairaana. Olen lattea ja mitätön. Sairaus on hurja, se ei piittaa toiveistani. Se puristaa joka päivä, se sanoo, että minun elämäni on huono ja melkein turha. Se sanoo, että minussa on liikaa vikaa, minussa ei ole voimaa, minulla ei ole onnea. Se sanoo, että minä olen yhdentekevä ja surkea. Se sanoo, että minä kuolen kohta. Minua inhottaa ja hävettää puhua näitä ääneen. Olen lykännyt tämän saastan julkaisemista. Mutta nyt tuntuu, että on pakko. Kai siksi että olen taiteilija. Minun pitää luoda, edes saastaa.

Sairauksilla ei voi tehdä kauppaa, mutta olen silti miettinyt, josko ottaisin mieluummin vaikka rintasyövän. Tissistä leikattaisiin palanen. Saisin säde- ja sytostaattihoitoa. Oksentelisin ja oloni olisi kamala. Tukkani lähtisi ja ostaisin pinkin peruukin tai käyttäisin afrikkalaishuivia. Mutta voisin parantua. Syöpä voisi lähteä pois. Minulle voisi kasvaa uusi, erilainen tukka. Mutta kaksisuuntainen mielialahäiriö ei lähde ikinä pois. Ja siihen kuollaan liian usein.  Minua hirvittää lista kaksisuuntaiseen kuolleista taiteilijoista, siis itsensä tappaneista – se on pitkä. Entä jos minäkin joskus kuolen tähän? Juuri nyt en kuole, lupaan, mutta entä jos paha olo jatkuu ja jatkuu? Ehkä lääkäri keksii jotain palatessaan lomalta? Mutta jos lääkityksen muuttaminenkaan ei auta? Kuinka monta kertaa lääkkeitä on puliveivattu, ja kuinka monta kertaa olen silti sairastunut? Jos pienikin ilo hiipuu, jos jäsenet käyvät aina vain raskaammiksi? Voinko sitten luvata? Miten ällöttävää, että kirjoitin näin. Muuta en voi.


sunnuntai 16. heinäkuuta 2017

"Panttivankidraama"

Kuva ei varsinaisesti liity tapaukseen. Paitsi että olen ottanut sen sairaalassa. Julkaisen ehkä jossain kohtaa enemmänkin sairaalaselfieitä. Puhelimen luovutusta kansliaan ehdotettiin tälläkin kertaa, mutta luuria ei viety väkipakolla ja sain näin toteuttaa itseäni, mikä auttoi kestämään kuukauden mittaisen hoidon. Osa on aika hc-kamaa ja kuvattu salaa kylppärissä. LOL

Olen kirjoittanut ainakin pari kertaa omakohtaisesti siitä, millaista on olla psykiatrisessa sairaalassa. Särkyneen voima  -nimisen bloggauksen ja lääkärien ammattilehteen pyydetyn jutun manian vähävirikkeisestä hoidosta, jossa kuvaan yhden hyvän ja yhden helvetillisen sairaalakokemuksen. En aio juuri nyt avautua omistani sen enempää, mutta haluan tarjoilla taas yhden katkelman Lucian silmistä, mahtuuhan sitä tekstiä maailmaan. Tässä luvussa Janna yrittää karata osastolta sairaalabestiksensä Villen kanssa. Varsinaisena sankarina esiintyy lupsakka laitoshuoltaja Pelle Hermanni. Jeesus on Jannan kainuulainen kämppäkaveri. Nämä tyypit saavat minut hyvälle tuulelle, toivottavasti teidätkin. Ja kuvaamani hoitajien vittumaisuudet ovat aika autenttisia XD.


" Janna istui vuoteella ja selaili naistenlehteä. Jeesus makoili omalla sängyllään virsikirjan kanssa, hyräili hissukseen
- Kop kop, emäntäpuolelta!
- Joo joo, Janna vastasi.
Pelle Hermannihan se sieltä, laitoshuoltaja.
Täällä sitä vaan rotkotellaan niinku ryssät Raatteentiellä! Se on kuulkaas tupatarkastus ja miinanraivaus! Kylläpä on rättiä ja retonkia! Nyt laitat tytär permannon paljiaaksi!
- Joo joo, Janna vastasi ja alkoi mättää tavaroita sängylle.
- Ei oo punkkakaa oikia paikka.
- Mun sänkyhän se on. Saathan sä sen lattian nyt otettua.
Niin on komiat läningit, laitahan tytär karteroopiin. Ja mitäs täällä on sen seittemän kahavikuppia piirongin päällä? Ei tuua salongista ommaan tuppaan.
- Se kun janoa pukkas, Jeesus vastasi. Kyllä minä ne toemitan.
Siellä on rouva muovikippoa kannun kylessä, että soppii siitä juua.
- Enpä huomannu kahtoa. Näin ne asiat selevijjää.
- Kyllä kyllä. Tolokkua tullee. Mitenkäs täällä muuten?
- Herran huomassa, Jeesus vastasi.
- Mä tuun kohta, Janna sanoi ja häipyi käytävään.
   Tylsää! Niin tylsää. Oleskeluhuoneessa ei ollut ketään, paitsi se kummallinen tyttö, joka kärsivällisesti liimaili tarralappuja pikku vihkoihin, miten sillä riittikin siinä puuhaa, ilmeisesti irrotteli ja siirteli samoja lappuja edestakaisin. ”Mitä sinä teet?” Janna oli kerran kysynyt. Tyttö oli vastannut siristämällä silmiään, ei muuta.
   Trivial Pursuit oli levällään pöydällä. Porukka vaihtui mutta aina jatkettiin samasta kohtaa. Kunkin pelaajan kohdalla oli pino kysymyskortteja odottamassa. Janna pelasi aina keltaista, silloin kun jaksoi. Yleensä ei jaksanut, sillä hän oli aika huono. Janna otti pakan käteen. Voisi opetella ulkoa. Sininen. ”Mikä on poikkeuksellista kalifornialaisessa punapuussa”. Mikä lie. ”Maailman korkein nykyisin elävä puu.” Pinkki. ”Kuka teki iskelmän vanhasta salakuljettaja Laitisesta?” No kuka. ”Juha Vainio.”Keltainen. ”Missä käytiin kansalaissodan ratkaisutaistelu vuonna 1918?” Ei aavistustakaan. ”Tampereella.” Olisiko tuo sentään pitänyt tietää? Ruskea. ”Mitä tekee ranskalaisesta romaanista La Disparation poikkeuksellisen?” Mitä tekee? Pitäisi olla mikä tekee. Mutta enpä tiedä. ”Siinä ei ole yhtään e-kirjainta”. Se pitäisikin nähdä. Vihreä. Hah! Nyt tuli helppo: ”Minkä tieteenalan tutkimusta Ursa-niminen yhdistys Suomessa tukee?” Tähtitiedettä tietenkin. Janna laittoi vihreän palan tyhjään lohkoon. Oranssi. ”Missä maassa tanssittiin ensimmäisenä bostonvalssia?” Ei kiinnosta. ”Yhdysvalloissa.” Oli tämäkin puuhaa. Ihan sama.
   Janna lompsotti käytävää takaisin päin. Liinavaatekaapin ovi oli jäänyt auki, hän huomasi. Janna pujahti sisään, katse kiersi hyllyjä. Pyjamia, alushousuja, lakanoita, terveyssiteitä, pyyhkeitä. Alhaalla oli laatikko sairaalan sandaaleja. Mutta tuolla, vasemmalla ylhäällä oli hoitajien vaatteita. Pikapikaa Janna nappasi valkoisen asun M-koon pinosta ja varuiksi taittoi pyyhkeen sen päälle. Mainio maalausasu!
   Entä jos pukisi vaatteet nyt päälleen ja yrittäisi karata? Voisi juosta ratikkaan ja ajaa kotiin. Paitsi että siellä ei ollut tähän aikaan ketään ja kotiavaimet olivat jemmalaatikossa. Tietenkin voisi ottaa taksin yliopistolle ja hakea avaimet Petriltä. Tai Hilmalta koulusta. Mutta miten päästä ovesta ulos? Ehkä voisi pujahtaa jonkun osastolta poistuvan hoitajan perässä samalla ovenavauksella? Ei taitaisi toimia. Olihan hän nähnyt miten ne joka kerta tarkistivat, että lukko meni varmasti kiinni. Ja tietenkin ne huomaisivat, ettei hän ollut niitten porukkaa. Mutta siivoja? Tuskin ne tunsivat kaikkia naamalta. Äh, ei sekään onnistu, sehän oli Pelle Hermanni, joka tänään huseerasi. Janna piilotti asun vaatekaappinsa ylähyllylle.
   Janna käveli käytävän puoliväliin. Neloshuoneen ovi oli auki.
Villee! Janna huusi.
Se on suihkussa, huonekaveri vastasi.
Janna astui sisään ja hakkasi kylppärin ovea.
Tule jo! Vai tarttetsä apua?
   Eilen, kun he olivat katsoneet iltauutisia, Ville oli ottanut Jannaa kädestä ja vaivihkaa hivuttanut käden sisäreidelleen. Sitten oli kuulunut askelia, ja se oli äkkiä päästänyt irti ja napannut kaukosäätimen käteensä. Jannalla ei ollut ollut ihan sellaisia ajatuksia, poika oli hädin tuskin parikymppinen. Mutta voisihan sitä auttaa kaveria pulassa.
Painu vittuun Janna! Ville huusi.
Joo joo, mä odotan käytävässä, Janna vastasi.
   Ville oli joka toinen päivä kihloissa, ja joka toinen päivä tuli bänät. Se riiteli tyttöystävänsä kanssa potilaspuhelimessa. ”Sä oot saatana puhunu mun asioita kaikille! Ei se kuulu kenellekään, missä mä oon, sä oot vittu juoninu mun mutsinki kanssa! Luuletsä että mä en saa tällasia selville!” Ehkä mielikuvitus teki nuorukaiselle tepposet, Janna arveli. Sitä paitsi, tuskin tämä oli oikea paikka tuon ikäiselle. Nuori mies, täynnä energiaa, sen pitäisi päästä urheilemaan, soittamaan kitaraa ja tekemään fyysistä työtä – ja muhinoimaan sen tyttönsä kanssa.
   Ville ilmestyi käytävälle tukka märkänä.
Mulla on idea, Janna sanoi, – tule.
   Ville oli heti mukana. Reitti oli vapaa. Janna ja Ville hiipivät liinavaatekaapille ja etsivät Villellekin hoitajan puvun.
Nyt pannaan nämä päälle, ja katsotaan kauan kestää että noi tulee huutamaan, Janna sanoi.
”Maanikot, nyt loppu!” Vittu, tuleekohan taas lisää nappia naamariin.
- Ihan sama.
   Villen vaihdettua vaatteet he istuivat oleskeluhuoneen sohvalle.
Et muuten arvaa, mitä Lelle teki viime yönä, Janna sanoi.
- No?
Sähän tiedät kun ne kiertää taskulampun kanssa yöllä nuuskimassa. No, mä olin kaapilla vaihtamassa yökkäriä kun olin vittu hikoillut niin paljon. Niin tämä tulee siihen osoittelemaan sen lamppunsa kanssa. Saatanan lesbo, tiiras oikeen joka sentin. Harmitti varmaan kun mulla oli alkkarit jalassa.
- Voi vittu.
Niinpä. Oikee raiskaajavampyyri. Mä en edes tajunnut sanoa mitään, olin ihan että mitä helvettiä.
Nää on niin kieroja, pervoja, kusipäitä, ei mitään rajaa, Ville sanoi. – Aina kun luulee, että joku on hyvä tyyppi, niin kohta tulee paskaa niskaan. Ai niin, mä en kertonutkaan mitä mulle eilen kävi. Se vitun Hitler-huora. Kato kun mä olin menossa kanttiiniin. Niin sit ku mä olin siinä jonossa pullat lautasella, niin mä huomasin että vittu lompakko jäi. Mä tulin sit hakeen sitä, ja sanoin sille akalle että unohdin rahat ja mulla on kahvi jäähtymässä, pääsiskö ulos. Niin arvaa mitä se sano? Että sinä käytit jo ulkoiluluvat, en minä voi enää päästää. Voi jumalauta.
- Aika kyrpä.
Todellakin. Ja sit se Jossupossukin vielä. Tänä aamuna oli sellanen vitutus päällä että ajattelin hakee tuplapamit. Tää oli että juurihan tässä jaettiin aamulääkkeet. Mä sanoin että ei mulla edes mee mitään aamutabuja. Sit se nillitti jotain että sinä taidat vain olla lääkehakuinen. Mikä vitun lääkehakuinen? Niin että pyydätkö sinä nyt oikeaan tarpeeseen, se vaahtos, minun täytyy lääkevastaavana arvioida tilanne. Mä sanoin että mä haen just sitä mitä siellä papereissa lukee, ja siellä lukee että diapam kymppi tai vitonen tarvittaessa kolme kertaa päivässä, ja nyt mä otan kympin.
No mitäs se sitte?
Se seiso vaan siinä ja kurtisti rumaa naamaansa. Mulla alko keittää ja huusin että vittu sä et oo mikään lääkäri. Dolly käveli just siitä ohi, niin sillon Jossupossu kipitti naama punasena hakemaan ne pamit. Sit ku Dolly oli menny, Possu alkoi rutiseen kun mulla ei ollut sukkia jalassa. Vitun väliä! No on, katsos voi jalkasilsa tarttua.
Apua! Ne onkin niin kivoja ne näitten rullasukat.
No älä! Vetäköön päähänsä Jossupossu. Ja nää kusiluikkarit on kans niin ihkut. "Vittuile aina kun voit." Hoitajan ohjesääntö ykkönen. Kaks: "Vittuile lisää, jos voit".
Totta. Mutta Buldoggi on ihan ok.
Joo, se on hyvä jätkä. Ruma mutta reilu. Antaa tuutunapit niinku pitääkin. Mut sit se toinen yökkö, se mikälie Vieno-Kaino Kapiainen, se on paska.
Todellakin. Hyvä yrittänyt repiä mua rinnuksista takas huoneeseen kun kerran heräsin yöllä ja tulin käytävään katsomaan kelloa.
Vitun hukkapala, sillä on joku Napoleon-kompleksi. Tappaja-ainesta. Kerran se oli hyökkäämässä mun kimppuun ihan ilman syytä. ”Minä varoitan sinua, tiedät mitä aggressiivisesta käytöksestä seuraa”. Olin kuulemma heiluttanu käsiä epäilyttävästi. Vittu ihmisen kädet heiluu kun se kävelee!
Aika paha, Janna nauroi. Mutta onhan tässä se hyvä puoli että me päästään täältä kohta ulos, noi ei ikinä.
No mutta ku ne niin nauttii joka solulla saatana. Systeemi! Ei jaksa. Pelataanko vähän, Ville ehdotti ja alkoi sekoittaa kortteja. – Maijaa, ookoo?
Ookoo, Janna sanoi.
Mä haluaisin jutella, kuului hiljainen ääni sohvan takaa.
Ykköshuoneen anorektikko! Tyttö jota ei näkynyt juuri koskaan, joka ei ikinä puhunut muille potilaille mitään.
No mitäs se Venla? Voidaan mennä tuonne lääkärin huoneeseen, Ville sanoi ääntään madaltaen ja kääntyi tyttöä kohti.
Voi vittu, tyttö tokaisi. Tunnisti heidät.
Janna ja Ville saivat kikatuskohtauksen.
Sä oot niin paras, Ville hihkui.
- Me ollaan.
Ei helvetti, Hiiri tulee, Ville huomasi.
Hiiri, oikealta nimeltään Hannu, oli saanut liikanimensä ylirauhallisen puhetapansa ja pienen kokonsa vuoksi. Kyllä sen naamataulukin vähän muistutti hiiren nokkaa.
No onneks ei Kojootti, vittu se räjähtäis, Ville sanoi.
Joo, Kojootti on kyllä pahin.
No no, Janna ja Ville, mistäs te olette nuo puvut saaneet?
-Tuolta vaan otettiin, kaappi oli auki, Janna sanoi.
Hyvänen aika, minä taisin unohtaa. Riisukaa nyt äkkiä ne pois ja pannaan ovi lukkoon.
Nyt tuli tilaisuus, Janna kuiskasi Villelle. - Me karataan.
- Häh?
Ville kurtisti kulmiaan.
Joo joo, olet vaan mukana, mä hoidan.
Ookoo, sori, oli tyhmä juttu, Janna sanoi Hannulle.
No niin, hipsitäänhän sitten, se vastasi.
Janna oli riisuvinaan. Hiiri korjaili aamutakkipinoja.
Nyt on muuten semmonen juttu, että annat meille avaimet, Janna vaati. - Ville, et päästä sitä ulos!
Janna, mitä vittua, ootsä ihan ääliö? Se painaa piippiä ja kohta on kymmenen korstoa kimpussa!
Estät. Me lähdetään ja tämä jää tänne panttivangiksi.
Mitkäs markkinat täällä on menossa?
Pelle Hermanni oli ilmestynyt ovelle ruokakärryn kanssa.
Ei mitään, Ville vastasi nopeasti.
Pientä erimielisyyttä, Hiiri sanoi.
Valakoset päällä. Ei oo oikia väri, ei. Hölömön hommaa, pölijän peliä. Jassoti jaa. Jasso, hedelmäpeliä unohtamatta. Ei kun verkkarit naulaan ja murkinalle. Se on kuulkaas kalasoppa ja rättänät jäläkiruuaksi!"

keskiviikko 12. heinäkuuta 2017

Lucia pimeässä


Tekisi mieli luoda jotain uutta ja ihastuttavaa. Mutta minulla ei ole voimia. Julkaisen pätkän romaanistani. Päähenkilöni Janna on masentunut manian ja hurjan työrupeaman jälkeen. Tältä tuntuu kuningattaresta, joka putosi:

”Katto on röpelöinen, nurkassa on pieni halkeama. Seinässä on mustia sormenjälkiä. Makaan tässä. Laitoin kaikki verhot kiinni. En tahdo valoa. En tahdo mitään.

Petri toi kahvin sänkyyn, suukotti, sulki oven. Lastenhuoneesta kuului mekkala, niin kuin aina: ei poikien paitaa, ei sukkahousut, pitää laittaa, ei voi pyjamassa lähteä, ei pois, älä nyt huuda, ei sukka, tulee kiire, ei kiire, nyt fleece, on kylmä, ei isi ei, äiti äiti, äiti nukkuu, anna isi auttaa. Sitten eteisessä ei haalari, tupsulakki, kauluri pitää olla, ei sininen, ei tarhaan ei ei ei, kengät, isi laittaa nauhat, ei saa potkia. Sitten ovi kolahti kiinni, melske loittoni ja minä jäin tähän.

Päivä on pitkä, kun mikään ei liiku. Tästä ei helposti pääse, liian raskas ruumis, liian monta vaihetta nousta ylös. Ehkä nukahdan vielä hetkeksi. Ehkä uni on hyvä, mutta luultavasti se on painostava, ja herään kohta ahdistukseen. Ehkä sitten on tullut nälkä. Ehkä käyn syömässä voileivän. Luultavasti en, sillä keittiöön on tästä pitkä matka, ja voileipä on monimutkainen ruoka.

Makaaminen on kammottavaa, mutta en pysty muuhun, on vaikea saada kehoa muuhun asentoon, vaikea liikuttaa jäseniä. Pitäisi pudottaa oikea jalka sängyn reunan yli lattialle. Pitäisi nousta kyynärpäiden varaan ja laskea vasen jalka oikean viereen. Ehkä rojahdan siihen poikittain, jalat lattialla, muu minä patjalla. En jaksa nousta jaloilleni enkä nostaa jalkoja takaisin vuoteeseen. Luultavasti jalkoja palelee, mutta en voi sille mitään. Ehkä puhelin soi. En muista, mihin olen laittanut puhelimen. Jos se on kaukana, annan sen soida. Jos se on tässä sängyllä, saatan katsoa, kuka soittaa. Jos se on Petri, ehkä vastaan. Ehkä se kysyy, kuinka voin. Kurjasti, minä vastaan. Ehkä itken puhelimeen, että on ikävä. Petri on töissä, minä makaan tässä.

En mene ulos. En mene kauppaan. En hae lapsia. En pääse. Makaan tässä.

Kaksi viikkoa sitten seisoin galleriassa kaksi tuntia 11 sentin koroilla ja hymyilin. Ihmiset jonottivat onnittelemaan. Sain kukkia ja kuohuviiniä. Minä säteilin, halasin, kättelin, innokkaasti elehtien vastasin kysymyksiin, tervetuloa, kiitos ja kilistys. Maalaukset hehkuivat valkeilla seinillä, seiso tuossa, ihmiset pyysivät, miten kaunis asu, saisinko vielä toisen kuvan tuolla. Kaikki oli ihanaa, olin niin kevyt, niin lämmin. Komea Petri suuteli välillä huuliani, hipaisten, niin että huulipuna pysyi; minä pysähdyin silittämään pukumiestäni, olimme niin ylpeitä toisistamme, miten upea pari, kaikki sanoivat. Jatkoilla ravintolassa sain nauttia ystävien seurasta, samppanjasta ja pitkän kaavan illallisesta. Menimme Petrin kanssa vielä kahdestaan yökerhoon, tanssimme ja rakastimme enemmän kuin koskaan.

Mutta juhlat loppuivat, rakkaus laimentui, muut menivät kotiin ja töihin ja pois. Minä jouduin tähän, pysähtyneeseen olemattomuuteen.

Katsoin eilen avajaiskuvia. Huomasin olevani ruma. Olin erehtynyt kuvitellessani itseni kaunottareksi ja sankarittareksi. Katsoin peiliin. Olen rumentunut lisää. Kasvoni alkavat pudota, silmät ovat sameat ja iholla on katkenneita verisuonia. Olen lihonut, lääkkeiden ja laiskuuden vuoksi. Kun en pääse edes keittiöön, kuinka ihmeessä pääsisin kuntosalille? Ja koska pääsen keittiöön harvoin, sinne päästessäni ahmin holtittomasti, kaikkea sekaisin, ruokia, joihin en yleensä edes koskisi. Kun suu on niin täynnä, että on pidettävä kättä suun päällä, ettei massa alkaisi valua leukoja pitkin, silloin on hetken hyvä olla. Ja kun maha alkaa tuntua piukealta, ja vielä tunkee keksipaketin sisuksiinsa, on vähän pidemmän hetken hyvä olla.

Mitä väliä oikeastaan, miltä näytän. Ei kukaan minua enää näe, Petriltä ja lapsiltakin voin piiloutua peiton sisälle. Ruumisarkussa ei tarvitse olla kaunis.

Katsoin kuvia maalauksistani. En usko, että olen maalannut nuo, sanoin Petrille. Miten olisin pystynyt? Tietenkin sinä maalasit ne, ja kohta maalaat lisää yhtä hienoja ja vielä hienompia. Mikä valhe! En maalaa enää ikinä. En nouse tästä eikä Petri enää rakasta. Raatovaimo, kurja luuseri.

Petri nosti kukkamaljakon yöpöydälle. Muutama lilja, orkidea ja ruusu on säilynyt vielä jonkinlaisena, kuin kukkia haudalla, vainajan viimeinen ilo.

Postiluukku kolahtaa ehkä parin tunnin päästä. Ehkä jaksan nousta ylös ja poimia kirjeet lattialta. Jos joku olisi muistanut minut, galleristi tai apurahalautakunta. Mutta Maniakuningatar heitti apurahahakemuksen roskiin, jo oli lystikästä sekin.

Hilma tulee viiden tunnin päästä. Ehkä se kurkkaa ovesta. Sanon sille, että olen päiväunilla, ei saa häiritä. Toivottavasti se ei tule lähemmäs, en halua että se näkee surkeaa turpeaa naamaani. Toivottavasti se ei tule kaverin kanssa. Hävettää kun makaan vain, ei se kuulu kenellekään.
Petri tulee kahdeksan tunnin päästä kaksosten ja kauppakassien kanssa. Lapset kömpivät hetkeksi viereeni, ja minä itken, koska makaan tässä. En jaksa syöttää, leikkiä, lukea. Eilen Aada toi kuvakirjan, näytti ”kukka punanen, ankka ui”. Minä itkin, ”äiti pipi”, tyttö sanoi.

Ehkä Petri vie minut illalla suihkuun. Yksin en pysty, sillä vesi pistelee ihoa, ja peseytymisessä on liian monta vaihetta yksin suoritettavaksi. Petri laittaa sampoota tukkaan, vaahdottaa ja huuhtelee, minä itken, koska on niin raskasta seisoa ja koska Petri sittenkin rakastaa, rakastaa ja huolehtii vaikka en uskoisi. Petri ottaa puhtaan pyyhkeen ja kuivaa syleillen samalla. Minä en voi kuin itkeä, kyynelten lämpö ja Petrin ihon lämpö lohduttaa vähän, ja kohta voin ottaa unilääkkeen ja unohtaa tämän päivän."