lauantai 24. helmikuuta 2018

Rotkosta kapuaja


Murtaudun ulos. Taas kerran. Murtaudun ulos masennuksesta. Kiipeän jyrkkää seinämää kohti terveyttä. Hetki sitten olin vielä rotkossa. Nyt kiskon ja ponnistan, vihdoin minulla on taas voimaa; lihakseni puskevat, tahdonvoimani puskee lujempaa. Sanoin eilen itselleni: olet hyvä tyyppi. Olin unohtanut. Tänään sanoin: olet kaunis. Senkin olin unohtanut. Makasin rotkossa enkä päässyt omin avuin pois. Tämä on tapahtunut niin monta kertaa, että en osaa laskea ja mitä todennäköisimmin se tulee tapahtumaan taas uudestaan. Rotko. Joskus masennus on kuoppa, josta selviää vähän helpommin, hiljainen sietäminen ja lääkitysmuutokset saattavat auttaa. Mutta jos joutuu rotkoon eli vakavaan masennukseen, sieltä ei niin helposti kivuta. Tällä kertaa tarvitsin sairaalahoitoa.

Cheekin kappale Jumalten keinu kertoo artistin mukaan kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Ehkä niin, mutta varsin yksipuolisesti, sillä kyseessä on ylimielinen maaninen rykäisy ja sankaritarina. Tarinan päähenkilö on ”hiphopjumalan poika”, joka kantaa ristinsä ja kruununsa eikä luhistu. Hän kestää salamat ja vastatuulen, ottaa kohtalon tyynesti vastaan. ”Legendat kulkee hänen teoistaan, näiltä kentiltä ei löydy hänen veroistaan”. Kristinuskon jumalan poika ratsasti aasilla, hiphopjumalan pojan aasit ovat ”tuhansia akkoja, mutta aasia hän ei suostu painaa”. Kertosäe kuuluu: ”Joka keinussa jumalten keinuu, väliä taivaan ja helvetin heiluu, hän kokee huiput ja kuilut kun keinuu kun keinuu”. Mutta missä on se kuilu? Masennuskuilussa ei koeta voitontunteita, kaikki gloria puuttuu. Tässä biisissä ei käydä pohjalla, vaan ”sä tsiigaat voittajaa”, kuten Cheek toisessa kappaleessaan sanailee.

Pohjalla ihminen jähmettyy. On kuin olisi kuollut. Paitsi että hengittää vielä, ja hengittäminen sattuu. On paras olla hiljaa paikallaan, sillä kaikki muu sattuu vielä enemmän. Yhteys muihin ihmisiin katoaa, koska kommunikointi on melkein mahdotonta. Ajatukset ovat hajallaan, sanat eivät muodostu, ääni ei jaksa puhua. Eino Leinon Jumalien keinussa sanotaan:
Kuka keinussa jumalien keinuu,/ ei hällä elon aika pitkä ole./ Syyn, syyttömyyden hän huiput nähköön - /sitten tulkohon tumma yö. Ennustetaanko tässä kaksisuuntaiselle lyhyttä elämää? Koska kaksisuuntainen elämä kiertää kehää, säkeet voisi lukea myös siten, että ”elo” viittaisi tavalliseen elämään ja tumma yö tarkoittaisi masennusta. Runo loppuu tähän tummaan yöhön samoin kuin masentuneesta tuntuu, että koko elämä on loppunut.

Minä siis makasin sängyssä monta viikkoa. Makaaminen ei loppunut makaamalla. Jos tytär laittoi ruokaa, nousin syömään. Jos olin yksin, söin kerran päivässä joulusta jääneitä suklaita. Yksi kipinä ei kuitenkaan sammunut: kaksi kertaa viikossa nousin, puin, kävelin ratikalle ja menin cheerleading-harjoituksiin. Joku kuntosali tai zumba ei tullut kyseeseenkään, mutta cheeriin menin luultavasti siitä syystä, että se on joukkulaji, ja minulla on paikkani joukkueessa. Lähteminen ei ollut helppoa, ja vielä alkulämmittelyn aikana liikkuminen tuntui raskaalta, mutta kun vauhtiin päästiin, minulla oli treenin verran hyvä olla. Ikävä kyllä hyvä olo ei jatkunut treenin jälkeen, mutta ehkä saatoin olla edes pikkuisen ylpeä itsestäni. Ja siitä olen ylpeä, että hain ja vaadin apua. Jouduin todella vaatimaan, sillä ensimmäinen lääkäri lähetti minut kotiin, koska en ollut itsetuhoinen (nuori mieslääkäri, ”teinilääkäri”, sanoisi kirjani päähenkilö Janna). Minulle ei tosiaan tule tätä masennusoiretta, että rupeaisin murhaamaan itseäni; ehkä siksi että tiedän niin hyvin, mitä äkkikuolema läheisille tekee. Tämän oireen puuttuminen ei kuitenkaan tee vakavasta lievää.

Miten sitä masennusta sitten sairaalassa hoidetaan? Ensin tarkistetaan lääkitys. Minun lääkitystäni muutettiin taas kerran ja aika radikaalisti tällä kertaa. Ehdotetusta sähköhoidosta kieltäydyin. Alkuun helpottaa hiukan ihan se, että saa säännöllisesti kunnollista ruokaa. Tärkeintä on ihmiskontakti. Toinen ihminen auttaa eloon heräämisessä. Joka päivä ainakin yhden kerran hoitaja kysyi, miten voin, ja pitempiä keskusteluja käytiin useasti. Hoitajan kanssa tehdään ”lukujärjestys”, jossa ensimmäisenä tehtävänä voi olla käydä suihkussa. Sitten päiväohjelmaan merkitään erilaisia ryhmiä. Musiikkiryhmä, kuvaryhmä, ahdistuksenhallintaryhmä, liikuntaryhmä. Okei, pystyn yhteen päivässä. Tässä me nyt olemme, yhtä avuttomina. Jos tuo saa hennolla äänellä sanottua, että tykkäsin tästä kappaleesta, ehkä minä voin sanoa, että en osaa sanoa nyt mitään, vaikka tuo yksi osasikin analysoida rumpukomppia. Kuvaryhmässä sain värittää paperia keltaisella ja punaisella öljypastellilla, kukaan ei tiennyt ammattiani, ei tarvinnut tehdä teosta, kunhan liikutti kättä ja antoi värin liukua. Sairaanhoitajaopiskelija pelasi kanssani lautapeliä ja lähti kävelylle. Kävin kirjastossa. Sitten kun jaksan, luen tämän.

Jostain syystä minua hävettää kirjoittaa tätä. Miten voi ihminen olla niin avuton? Ihan kuin kirjoittaisin lastentarhasta. Mutta niin se vain on. Sairaus voi lamaannuttaa niin pahasti. Ja koska hävettää, juuri siksi pitää kirjoittaa. Onneksi kuvatunlainen hoito, pieni pukkausapu voi auttaa. Sitten kun toipuminen lähtee käyntiin, toipilas voi jo itse auttaa itseään. Sitä teen nyt. Olin sairaalassa reilut kaksi viikkoa, kotiutumisestani tulee kohta kolme. On mahdollista, että jos en olisi mennyt sairaalaan, makaisin edelleen. Hoidosta oli ehdottomasti apua.

Kuvasin tekstin alussa toipumista rotkosta kiipeämisenä ja lihastyönä. Konkreettisesti hoidan nyt itseäni näin. Olen käynyt uimassa, kävelemässä ja salilla. Kuulemma jo 20 minuuttia liikuntaa päivässä auttaa mieltä pysymään terveenä. Oloni on vähemmän raskas, ajoittain pystyn tuntemaan iloa ja näkemään kauneutta. Toipumisen huomaa pienistä asioista. Kaksi esimerkkiä: voileivän teko, ajattelin, että onpas tämä helppoa; kengännauhojen sitominen, menipä näppärästi. Molemmat asiat olisivat muutama viikko sitten tuntuneet isoilta ponnistuksilta. Usein koen oloni tyhjäksi, koska en pysty vielä tekemään työtä. Mutta pystyin kirjoittamaan tämän. Tiedän, että tämä on tärkeää.

keskiviikko 6. joulukuuta 2017

Yellow Hello! 2






 '
Tässä uusia pikkumaalauksia (35x30cm) Yellow Hello -sarjasta.

sunnuntai 26. marraskuuta 2017

Oranssiöverit

 Poikkeus 4 (61x50cm) 2017

 Poikkeus 5 (61x50cm) 2017

 Poikkeus 6 (61x50cm) 2017

Poikkeus 7 (61x50cm) 2017

Huh huh ja OMG. Sain tänään yliannostuksen oranssia ja muita värejä, tuli tärinä ja päänsärky, ja piti äkkiä lähteä kotiin rauhoitttumaan. Silloin kun työvire uupuu ja masennus painaa, toivoisin usein asuvani ateljeeasunnossa; voisin tehdä edes jotain pientä, vaikka en pääsisi talosta ulosta. Nyt taas on erinomaisen hyvä, että koti ja ateljee ovat erikseen, muuten lähtisi homma lapasesta, ja olisin jo maalaamassa lisää, keittäisin lisää kahvia ja maalaisin vielä lisää. Huh niitä öisiä maalauskohtauksia joskus nuorempana, silloinkin oli oranssi riivaamassa! 

Tässä uusimmat maalaukset Poikkeus-sarjasta. Jatkan näitä ja Yellow hello! -sarjaa nyt. Siis ei nyt tällä sekunnilla, vaan huomenna ja lähiviikkoina.

tiistai 21. marraskuuta 2017

Come on baby, tee sääntöön poikkeus!

 Poikkeus 3 (61x50cm) 2017

 Poikkeus 2 (61x50cm) 2017

 Poikkeus 1 (61x50cm) 2017


Päässäni on soinut riesaksi asti Asteen biisi Poikkeus sääntöön. Tämä johtuu siitä, että se on cheerleading-joukkuueemme Dinosaurusten kisamusa (joo-o, me kilpaillaan Jyväskylän Winter Wildness -kisoissa klassikko-sarjassa 2.12.17!). Liekö aivojen jankutus sitten vaikuttanut siihen, että poikkesin eilen rutiineistani monta kertaa. Hyvällä tavalla.
1. Minähän en jaksa tehdä kuin ehkä yksi ja puoli asiaa päivässä, kun on tämä harmaa ja musta ja räntäkin vielä. Olin kutosessa tulossa kaupungilta pankkiasioilta. Ajattelin ajaa Arabiaan ja käydä Kipsarissa syömässä (eipähän tarvitsisi miettiä ruuanlaittoa) ja sitten viran puolesta vähän piipahtamassa työhuoneella, jos vaikka jonkun niitin jaksaisin kiilapuuhun kiinnittää. Mutta. Come on baby! Hakaniemessä iski hillitön valkoisen kankaan himo, äkillinen maalauspakotus! Tein pikapäätöksen nousta ratikasta ja mennä taidetarvikeliikkeeseen.
2. Minähän en ikinä käytä valmispohjia. Mutta come on baby, onko vaihtoehtoa, jos on pakkopakko maalata heti? No ei.
3. Minähän en ikinä maalaa pieniä tai keskikokoisia maalauksia. En muka osaa. (Edellisessä postauksesa esiintynyt XS-koko on sitten oma lukunsa, koska niitä kasvatan "isoiksi" ja reliefimäiseksi maalimassalla Suosikkikokoni on on XXL (sellainen parimetrinen), mutta sellaisia valmispohjia ei tietenkään ollut saatavilla. Ei myöskään kokoa XL tai L. Ei tainnut olla edes M-kokoa (jos se olisi vaikka metri kertaa jotain). Come on baby, tee sääntöön poikkeus! Silmäni kiinnittyi S-kokoisiin pohjiin (61x50cm), joissa oli mielestäni hyvät mittasuhteet. Niitä sitten. Hinta ei ollut ihan paha, joten ajattelin että viisi ei ole liikaa. Ostin myös vähän väritäydennyksiä: keltaisia, valkoista ja oranssia, ja selvisin alle satasella.
Maalaus sujui kuin unelma! Aloitin kaikki viisi, koska oli pakko. Tänään totesin kolme viidestä valmiiksi. Huomenna menen ostamaan lisää pohjia. Onko kymmenen paha?


sunnuntai 12. marraskuuta 2017

Yellow Hello!


 Yellow Hello! 1 (35x30cm) 2017


Yellow Hello! 2 (35x30cm) 2017


Sunnuntaisin cheerleading-treenit ovat aikaisin aamulla (eli klo 11-13, lol). Olen jaksanut herätä joka kerta, koska cheer on tärkeää hommaa, varsinkin nyt kun treenataan oikein kisoihin  ja jengiä ei jätetä! Tänään sää ei ollut mikään morsian, mutta popsittuani lounaan hoksasin, että ehtisin vielä valoisan aikaan vaikkapa duuniin. Jonkin aikaa työstämäni keltainen sarja saattaisi olla kuvausvalmis.  

Sielläpä ne pikkuiset iloisina odottivat. Maali oli muhkeaa ja sävyt intensiiviset. Tuomaroin kaksi valmiiksi, neljä muuta jää vielä tarkkailtavaksi/ viimeisteltäväksi. Yhden unohdin kuvata, mutta hyvä niin, se jo houkuttaa menemään seuraavalla kerralla töihin. Taisin kertoakin joskus, että kerran suurieleisesti tilasin kiilapuut sataan pikkupohjaan. Vuosien varrella olen tehnyt ja myynytkin kymmeniä, mutta vielä näkyi olevat puut pariinkymmeneen kehykseen. Seuraavaksi siis pingotan näille kavereita. 

Lisää tulossa...

perjantai 3. marraskuuta 2017

Haastateltavana Kirjamessuilla

Kukitettuna Hesarin lavakeskustelun jälkeen

Sunnuntai oli kamalan jännittävä päivä. En ole tottunut esiintymään isommalle yleisölle ja pelkäsin, että jokin yllättävä kysymys saa minut ihan sanattomaksi. Uni ei oikein tullut silmään ja aamuyöstä heräilin tsekkailemaan, joko Hesarin juttu (linkissä nyt myös videotaltiointi palkintoehdokkaiden lavahaastattelusta) näkyy verkossa. Vaatteet olin valinnut jo kaksi päivää aiemmin (onneksi oli avaamaton sukkahousupakkauskin sellaista kalliimpaa laatua, joka ei raksahda heti rikki.) Koska olin varhain hereillä, aikaa oli aamutoimien lisäksi ihan liikaa hermoilemiseen. Se oikea silmämeikkipaletti meinasi olla hukassa, mutta lopulta meikki meni helposti kohdilleen ja tukkakin totteli. Chattailin vähän ystävän kanssa tsemppiä imien. Messupaikalla kustantamon porukka suorastaan upotti minut hyväntuulisiin toivotuksiin, mutta silti jäin lounaalla tuijottamaan puoliksi syötyä lautastani, kun h-hetki alkoi lähestyä.

Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnosta kisaavat tänä vuonna Silja Kejonen, Olavi Koistinen, Heikki Kännö, Ossi Nyman, Maaria Oikarinen, Ari Räty, Marjo Katriina Saarinen, Tuuli Salminen, Annastiina Storm ja Pauli Tapio. Hesarin järjestämä keskustelu Kirjamessujen Aleksis Kivi -lavalla oli tunnin mittainen eli kullekin kirjoittajalle oli varattu noin viisi minuuttia aikaa. Siinä vaiheessa, kun tapasin muut ehdokkaat ennen koitosta ja kuulin, etten tosiaan ole ainoa hermoilija, tilanne vähän helpotti. Mutta hui! Olinkin järjestyksessä ensimmäinen haastateltava. Ehdin bongata yleisöstä muutamia tuttuja kasvoja ja ajatella, että kyllä minä turvassa olen. Tilanne oli aika nopeasti ohi ja minulle jäi äimä olo että hupsis, mitähän minä nyt oikein puhuin. Sitten saatoin keskittyä kuuntelemaan muita. Harmitti, etten ollut ehtinyt lukea ensimmäistäkään (tai oikeastaan en ole jaksanut tänä vuonna juurikaan lukea), mutta nyt on yksi kilparomaaneista hankittu ja aloitettu ja muutama varattu kirjastosta! Kannattaa  katsoa koko ylhäällä linkkaamani keskustelu. Uskaltauduin itsekin katsomaan tyttären kanssa eikä nyt sentään hävetä tarvinnut. 

Sanon haastattelussa, että kaksisuuntainen mielialahäiriö on hauska sairaus. Päästettyäni tämän suustani hätkähdin, että mitä minä oikein juuri sanoin, ja jatkoin, että se on myös erittäin ikävä sairaus. Itselläni ei ole pitkään aikaan ole ollut sairauden kanssa hauskaa enkä kovin riehakasta hauskaa haluakaan, sillä siitä seuraa vääjäämättä se toinen ääripää eli masennus. Mutta romaanin lähtökohta oli mania ja siihen liittyvä hilpeys, railakkuus ja nurinkurinen koomisuus. Nauroin paljon kirjoittaessani Luciaa, myös joissakin traagisemmisissa kohdissa – osa kirjan huumorista on varsin mustaa. Nauru on ihana asia, varsinkin kun sen saa jakaa muiden kanssa.