keskiviikko 6. joulukuuta 2017

Yellow Hello! 2






 '
Tässä uusia pikkumaalauksia (35x30cm) Yellow Hello -sarjasta.

sunnuntai 26. marraskuuta 2017

Oranssiöverit

 Poikkeus 4 (61x50cm) 2017

 Poikkeus 5 (61x50cm) 2017

 Poikkeus 6 (61x50cm) 2017

Poikkeus 7 (61x50cm) 2017

Huh huh ja OMG. Sain tänään yliannostuksen oranssia ja muita värejä, tuli tärinä ja päänsärky, ja piti äkkiä lähteä kotiin rauhoitttumaan. Silloin kun työvire uupuu ja masennus painaa, toivoisin usein asuvani ateljeeasunnossa; voisin tehdä edes jotain pientä, vaikka en pääsisi talosta ulosta. Nyt taas on erinomaisen hyvä, että koti ja ateljee ovat erikseen, muuten lähtisi homma lapasesta, ja olisin jo maalaamassa lisää, keittäisin lisää kahvia ja maalaisin vielä lisää. Huh niitä öisiä maalauskohtauksia joskus nuorempana, silloinkin oli oranssi riivaamassa! 

Tässä uusimmat maalaukset Poikkeus-sarjasta. Jatkan näitä ja Yellow hello! -sarjaa nyt. Siis ei nyt tällä sekunnilla, vaan huomenna ja lähiviikkoina.

tiistai 21. marraskuuta 2017

Come on baby, tee sääntöön poikkeus!

 Poikkeus 3 (61x50cm) 2017

 Poikkeus 2 (61x50cm) 2017

 Poikkeus 1 (61x50cm) 2017


Päässäni on soinut riesaksi asti Asteen biisi Poikkeus sääntöön. Tämä johtuu siitä, että se on cheerleading-joukkuueemme Dinosaurusten kisamusa (joo-o, me kilpaillaan Jyväskylän Winter Wildness -kisoissa klassikko-sarjassa 2.12.17!). Liekö aivojen jankutus sitten vaikuttanut siihen, että poikkesin eilen rutiineistani monta kertaa. Hyvällä tavalla.
1. Minähän en jaksa tehdä kuin ehkä yksi ja puoli asiaa päivässä, kun on tämä harmaa ja musta ja räntäkin vielä. Olin kutosessa tulossa kaupungilta pankkiasioilta. Ajattelin ajaa Arabiaan ja käydä Kipsarissa syömässä (eipähän tarvitsisi miettiä ruuanlaittoa) ja sitten viran puolesta vähän piipahtamassa työhuoneella, jos vaikka jonkun niitin jaksaisin kiilapuuhun kiinnittää. Mutta. Come on baby! Hakaniemessä iski hillitön valkoisen kankaan himo, äkillinen maalauspakotus! Tein pikapäätöksen nousta ratikasta ja mennä taidetarvikeliikkeeseen.
2. Minähän en ikinä käytä valmispohjia. Mutta come on baby, onko vaihtoehtoa, jos on pakkopakko maalata heti? No ei.
3. Minähän en ikinä maalaa pieniä tai keskikokoisia maalauksia. En muka osaa. (Edellisessä postauksesa esiintynyt XS-koko on sitten oma lukunsa, koska niitä kasvatan "isoiksi" ja reliefimäiseksi maalimassalla Suosikkikokoni on on XXL (sellainen parimetrinen), mutta sellaisia valmispohjia ei tietenkään ollut saatavilla. Ei myöskään kokoa XL tai L. Ei tainnut olla edes M-kokoa (jos se olisi vaikka metri kertaa jotain). Come on baby, tee sääntöön poikkeus! Silmäni kiinnittyi S-kokoisiin pohjiin (61x50cm), joissa oli mielestäni hyvät mittasuhteet. Niitä sitten. Hinta ei ollut ihan paha, joten ajattelin että viisi ei ole liikaa. Ostin myös vähän väritäydennyksiä: keltaisia, valkoista ja oranssia, ja selvisin alle satasella.
Maalaus sujui kuin unelma! Aloitin kaikki viisi, koska oli pakko. Tänään totesin kolme viidestä valmiiksi. Huomenna menen ostamaan lisää pohjia. Onko kymmenen paha?


sunnuntai 12. marraskuuta 2017

Yellow Hello!


 Yellow Hello! 1 (35x30cm) 2017


Yellow Hello! 2 (35x30cm) 2017


Sunnuntaisin cheerleading-treenit ovat aikaisin aamulla (eli klo 11-13, lol). Olen jaksanut herätä joka kerta, koska cheer on tärkeää hommaa, varsinkin nyt kun treenataan oikein kisoihin  ja jengiä ei jätetä! Tänään sää ei ollut mikään morsian, mutta popsittuani lounaan hoksasin, että ehtisin vielä valoisan aikaan vaikkapa duuniin. Jonkin aikaa työstämäni keltainen sarja saattaisi olla kuvausvalmis.  

Sielläpä ne pikkuiset iloisina odottivat. Maali oli muhkeaa ja sävyt intensiiviset. Tuomaroin kaksi valmiiksi, neljä muuta jää vielä tarkkailtavaksi/ viimeisteltäväksi. Yhden unohdin kuvata, mutta hyvä niin, se jo houkuttaa menemään seuraavalla kerralla töihin. Taisin kertoakin joskus, että kerran suurieleisesti tilasin kiilapuut sataan pikkupohjaan. Vuosien varrella olen tehnyt ja myynytkin kymmeniä, mutta vielä näkyi olevat puut pariinkymmeneen kehykseen. Seuraavaksi siis pingotan näille kavereita. 

Lisää tulossa...

perjantai 3. marraskuuta 2017

Haastateltavana Kirjamessuilla

Kukitettuna Hesarin lavakeskustelun jälkeen

Sunnuntai oli kamalan jännittävä päivä. En ole tottunut esiintymään isommalle yleisölle ja pelkäsin, että jokin yllättävä kysymys saa minut ihan sanattomaksi. Uni ei oikein tullut silmään ja aamuyöstä heräilin tsekkailemaan, joko Hesarin juttu (linkissä nyt myös videotaltiointi palkintoehdokkaiden lavahaastattelusta) näkyy verkossa. Vaatteet olin valinnut jo kaksi päivää aiemmin (onneksi oli avaamaton sukkahousupakkauskin sellaista kalliimpaa laatua, joka ei raksahda heti rikki.) Koska olin varhain hereillä, aikaa oli aamutoimien lisäksi ihan liikaa hermoilemiseen. Se oikea silmämeikkipaletti meinasi olla hukassa, mutta lopulta meikki meni helposti kohdilleen ja tukkakin totteli. Chattailin vähän ystävän kanssa tsemppiä imien. Messupaikalla kustantamon porukka suorastaan upotti minut hyväntuulisiin toivotuksiin, mutta silti jäin lounaalla tuijottamaan puoliksi syötyä lautastani, kun h-hetki alkoi lähestyä.

Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnosta kisaavat tänä vuonna Silja Kejonen, Olavi Koistinen, Heikki Kännö, Ossi Nyman, Maaria Oikarinen, Ari Räty, Marjo Katriina Saarinen, Tuuli Salminen, Annastiina Storm ja Pauli Tapio. Hesarin järjestämä keskustelu Kirjamessujen Aleksis Kivi -lavalla oli tunnin mittainen eli kullekin kirjoittajalle oli varattu noin viisi minuuttia aikaa. Siinä vaiheessa, kun tapasin muut ehdokkaat ennen koitosta ja kuulin, etten tosiaan ole ainoa hermoilija, tilanne vähän helpotti. Mutta hui! Olinkin järjestyksessä ensimmäinen haastateltava. Ehdin bongata yleisöstä muutamia tuttuja kasvoja ja ajatella, että kyllä minä turvassa olen. Tilanne oli aika nopeasti ohi ja minulle jäi äimä olo että hupsis, mitähän minä nyt oikein puhuin. Sitten saatoin keskittyä kuuntelemaan muita. Harmitti, etten ollut ehtinyt lukea ensimmäistäkään (tai oikeastaan en ole jaksanut tänä vuonna juurikaan lukea), mutta nyt on yksi kilparomaaneista hankittu ja aloitettu ja muutama varattu kirjastosta! Kannattaa  katsoa koko ylhäällä linkkaamani keskustelu. Uskaltauduin itsekin katsomaan tyttären kanssa eikä nyt sentään hävetä tarvinnut. 

Sanon haastattelussa, että kaksisuuntainen mielialahäiriö on hauska sairaus. Päästettyäni tämän suustani hätkähdin, että mitä minä oikein juuri sanoin, ja jatkoin, että se on myös erittäin ikävä sairaus. Itselläni ei ole pitkään aikaan ole ollut sairauden kanssa hauskaa enkä kovin riehakasta hauskaa haluakaan, sillä siitä seuraa vääjäämättä se toinen ääripää eli masennus. Mutta romaanin lähtökohta oli mania ja siihen liittyvä hilpeys, railakkuus ja nurinkurinen koomisuus. Nauroin paljon kirjoittaessani Luciaa, myös joissakin traagisemmisissa kohdissa – osa kirjan huumorista on varsin mustaa. Nauru on ihana asia, varsinkin kun sen saa jakaa muiden kanssa. 

sunnuntai 29. lokakuuta 2017

Lucia loistaa

Tulivuori-maalauksen edessä kirjan kannen suunnitelleen taiteilija Ulla Karttusen kanssa. Kuva: Raimo Granberg

Ajastan tämän postauksen ilmestymään samaan aikaan, kun sunnuntain Hesari alkaa kolahdella postiluukuista. Sitä ennen en saa tätä loistavaa uutista kertoa. Nyt on syytä olla iloinen ja ylpeä onnistuneesta työstä: Lucian silmät on valittu Hesarin esikoiskirjakilpailussa kymmenen finalistin joukkoon! 
Tiesinhän minä, että tämä on hyvä kirja, mutta joskus hyväkin taide jää vaille kummempaa huomiota. Luciasta on helmikuisen ilmestymisen jälkeen pitkin matkaa kirjoitettu paljon ja olen saanut kovasti kiitosta lukijoilta. Tämä tunnustus siihen päälle tuntuu varsin hyvältä.

Herkistyin muistelemaan, kuinka nuorena haaveilin, että joskus vielä kirjoitan oman kirjan. Sitten kun tosiaan kirjoitin, sain aika kauan haaveilla kustannussopimuksesta ennen kuin haave toteutui. Sitten toivoin, että kunpa Hesari noteeraisi kritiikillä, mitä sain odottaa jokusen kuukauden. Kritiikki sitten jo tarkoittikin, että olen mukana kisassa, mutta en tiedä, uskalsinko toivoa pääseväni tähän asti. Oho, ajattelin, kun toimittaja soitti onnitellen alkuviikosta.

Taisin vähän pelätä, että kirjan kaunokirjalliset arvot ohitettaisiin omaelämäkerrallisuuden vuoksi; varsinkin alussa julkisuus liittyi paljolti tähän puoleen, että miten minä elän kaksisuuntaisen mielialahäiriön kanssa. Päätin olla avoin, koska luulen siten voivani auttaa muita. Mutta kuten olen kertonut, naistenlehtijulkisuus oli henkisesti rankempaa kuin osasin odottaa. Tämä vuosi on ollut vaikea, sillä olen sairastanut enemmän kuin ollut terve, en ole juurikaan pystynyt luomaan mitään uutta. On vähän traagista, että jos minulla ei olisi bipolaarihäiriötä, koko hienoa romaania ei varmasti olisi syntynyt. Sairastaminen on välillä niin kivuliasta, että ei siinä mikään tunnustus lämmitä. Välillä ehdin hengähtää, mutta masennus ehti taas ahmaista minut aika syvälle pari viikkoa sitten. Tuskailin peiton alla, paino rinnan päällä teki vaikeksi liikkua yhtään mihinkään.  Niinpä saatuani uutisen ehdokkuudesta mieli kääntyi hetken ilon jälkeen murehtimaan esimerkiksi sitä, että onko minulla ehjiä sukkahousuja, jotka voisin pukea mekon kanssa Kirjamessujen haastatteluun - miten vaivalloista, jos joudun lähtemään ostoksille! Pitääkö laittaa kynsilakkaa? Ja tietenkin: miten osaan puhua fiksusti? No, valiteltuani vähän, ehkä paljonkin, läheisilleni masennusajattelu vaikeni ja osasin olla taas iloinen. Tänään kävin Kirjamessuilla ja kustantamon väellä oli melkoinen into pinnassa asiasta, sovittiin juhlatkin ehdokkuuden kunniaksi. Masennusta ei kutsuta mukaan.

Nyt olen hyvällä mielellä, sopivasti jännittynyt. Sunnuntaina klo 15-16 kaikki kilpailun finalistit ovat haastateltavana Kirjamessujen Aleksis Kivi -lavalla. Tervetuloa kuuntelemaan! Kai se hyvin menee.