Puhuvat värit

Yritän kirjoittaa jotain siitä, että värit osaavat puhua. Kuka kertoisi, mistä valkoinen puhuu, mistä punainen? Yritän sanoa, että maalauksessa on elämä ja rakkaus ja että kuolema tulee sekin joskus ihan lähelle maalauksessa. On kokemus syleilystä, on hukkumisen pelko, on yötön yö ja öisin yö. On polte, on tuhka ja on hiljaisuus. Yritän kirjoittaa olennaisesta, voiko siitä monta sanaa sanoa?

(Toisin sanoen roikottelen sohvalla ja yritän laatia lehdistötiedotetta Turun näyttelylle sekä kirjoittaa Artist's Statementiä ja englanninkielistä CV:tä Romanian symposiumiin, jonne olen lähdössä heinäkuussa melkein heti avajaisten jälkeen.)

Onko sielu vihreä?

Olipahan työhuoneen kahvikerhossa puhetta eräästä meneillään olevasta näyttelystä. Sanoin boitsuille, että puolet maalauksista oli hyviä, puolet ei. "Mikäs se nyt niin radikaalin eron aiheuttaa, että jos ei ole hyvä, on huono?" kollega terävästi kysäisi. "No, niissä hyvissä oli jotenkin vaan asiat kohdallaan, jälki oli varmaa ja sujuvaa. Huonot taas vaikuttivat suttuisilta, puuttui ryhti. Yksi työ oli kyllä semmoinen, että kauan piti katsella, oliko hyvä vai huono; kai se sitten hyvä oli kuitenkin", selitin.

Palasin töihin jääden miettimään aina ajankohtaista, toistaiseksi ratkaisematonta, kysymystä: mikä tekee taideteoksesta hyvän? Taiteilijan kannalta kai kyse on vastuusta ja rehellisyydestä. Ei tule laittaa esille muuta kuin teoksia, jotka itse hyväksyy ja joista voi olla ylpeä. Ei siis tuoda näytille "ateljeen nurkkaan roikkumaan jäänyttä pikkupaskaa" (sitaatti Alastomalta kriitikolta, joka kävi Taidemaalariliiton teosvälityksessä). Aina ei katsoja älyä taiteilijan hikeä ja kyyneleitä (taikka krokotiilinkyyneleitä!). Yhden sydänverellä maalattu ei vain kosketa toista. Muistan joitakin vuosia sitten kirjoittaneeni Taiteeseen myönteisen kritiikin otsikolla Sitruuna ja sielu. Maalauksella pitää olla sielu! Mutta sielun paikantaminen onkin sitten vaikeampaa. Jos katsoja kokee sielunyhteyttä maalauksen kanssa, kokemus on arvokas, vaikka toinen katsoja ei samaa saavuttaisi.

Sielu ei ollut mielessä, kun lisäsin 7. valkoiseen punaisen viereen mintunvihreää. Ajattelinpahan vastavärin raikastavan ja vähän sähköistävän työtä. Peitin paljetit paksulla binder-mediumilla, jotta ne jäivät kirkkaan kalvon alle. Sekoitin myös kauniin lämpimän valkoisen kullasta ja titaanivalkoisesta. Värin voi paikantaa siellä täällä paljettien ympärillä. Työ on parantunut. Mutta alimmainen "kolmio" on ihan kökkö vielä, epävarmaa suttua. Työvälineiden jäljet erottuvat liikaa ja vaalea punainen taitaa olla sävyltään väärä. Mutta se vihreä on kyllä hyvä.

Sanoja maalauksista

Posti toi eilen Kimi Pakarisen kutsukortin. Kortin mukana on taiteilijan kirjoittama lyhyt tiedote, joka on otsikoitu Työskentelystäni. Lyhykäisyydessään teksti on tällainen:

"Maalaaminen itsessään on tapahtuma, joka edetessään vie avoimeen, intuitiiviseen tilaan, jossa on mahdollista löytää – ilman ennakkoon tehtyjä suunnitelmia tai niistä huolimatta – maalaus todellisuutena, elävänä asiana.

Näyttelyssä on esillä öljymaalauksia ja kolmen suurikokoisen tussimaalauksen sarja, eräänlainen triptyykki."

Tiedote kiinnitti huomioni kolmesta syystä.

1) Minulla on vuosikaudet ollut tapana lukea taiteilijoiden tekstejä kuin piru Raamattua ja napostella epätäsmällisiä ilmauksia, korrelaattivirheitä ja mitäänsanomattomuuksia.

2) Ylipäätään pidän lyhyistä ja ytimekkäistä tiedotteista. Tämä oli piristävän, jopa hämmentävän lyhyt. Nykyään monet tiedotteet ovat vakavan "taideasiantuntijan" (esim. kriitikko, taidehistorioitsija tai tohtorikoulutuksessa oleva, omaa työtään teoreettisesti lähestyvä taiteilija) kirjoittamia ja huhhuh ovat pitkäpiimäisiä jaarituksia; en juuri lue niitä. (Kärjistin vähän, koska se on kivaa, oikeasti katson tiedotteen alalaidasta kenen käsialaa teksti on, se vaikuttaa päätökseeni lukea/ kierrättää saman tien, mm. Seppo Heiskasen tekstit yleensä luen, myös Ilona Anhavalla  on sana hallussa).

3) Tämä on tärkein syy: Koska Pakarinen on abstrakti maalari, jaamme tiedote-ongelman: Miten kirjoittaa maailmasta, jonka ei-esittävä maalaus tuo näkyviin.

Piru ei pääse isompia pitoja pitämään tämän tekstin kustannuksella, mutta kolmossyy tekee minusta hyvin ankaran lukijan. Taiteilijana tiedän täysin, mitä Pakarinen tarkoittaa: maalaaminen on ihmeellistä. Mutta katsojana haluaisin lukea, mitä taiteilija on intuitiivisessa tilassaan tällä kertaa löytänyt, mihin joutunut tai päätynyt? Millainen on elävän taiteilijan ja elävän maalauksen välinen suhde? (Vai onko tämä liian intiimiä tietoa?) Tarvitaanko katsojaa, kun taiteilija ja maalaus kuhertelevat?

Onneksi on kutsukorttti. Se kuhertelee minulle suoraan: kyllä, tulen ihastelemaan sinua ja veljiäsi, valitsemaan komeimman joukosta.

Kimi Pakarisen näyttely 16.9.-10.10.2010 galleria Aarnissa, WeeGee, Ahertajantie 5, Tapiola, Espoo

Tämänvuotisista näyttelytiedotteista suosikkini on ollut Janne Kaitalan runomainen teksti:

Näissä teoksissa ei ole vihaa ei rakkautta, 
näissä maalauksissa on viivoja ja väriä.
Näissä teoksissa ei ole alkoholismia,
ei mielenterveysongelmia.
Näissä maalauksissa on viivoja ja väriä.
Näissä teoksissa ei ole rahahuolia
tai muitakaan huolia,
näissä maalauksissa on viivoja ja väriä.
Näissä teoksissa ei ole alemmuudentunnetta
eivätkä ne alenna mitään.
Näissä maalauksissa on viivoja ja väriä.
Näissä teoksissa ei ole liikettä eikä energiaa.
Nämä maalaukset ovat pysähtyneessä tilassa
ja ne ovat kylmiä.
Nämä teokset eivät ole arkkitehtonisia
eivätkä ne käy arkkitehtuuria vastaan.
Nämä maalaukset ovat viivoja ja väriä.
Näissä maalauksissa ei ole viivoja ja väriä.
Nämä maalaukset ovat tekijänsä uni. 

Kaitalakin maalaa abstraktia, ja teksti toistaa "näissä maalauksissa on viivoja ja värejä". Mutta kertomalla lisäksi, mitä maalauksissa ei ole, taiteilija ikään kuin livauttaa sellaista, mitä niissä hyvinkin saattaisi vähäsen olla. Huomaa loppu, jossa maailma vielä kerran keikahtaa. Teksti löytyy otsikolla Näyttelytiedot galleria Uusitalon sivulta, jossa on nähtävillä myös maalauskuvia Kaitalan viime kevään näyttelystä.

Lehdistötiedote

Altti Kuusamo kävi työhuoneellani pari viikkoa sitten. Altti oli lupautunut kirjoittamaan näyttelyni lehdistötiedotteen. Tiesin Altin kelpo kirjoittajaksi, mutta emme olleet koskaan tavanneet. Esittelin maalauksiani, jännitin. Jos se ei tykkää, jos se ei älyä?


Älysi, tykkäsi, sanoi ihan innostuneensa. Tekstistä tuli hyvä, tällainen:

VÄRIEN MONTA OLOMUOTOA

Maaria Oikarinen on antanut näyttelylleen nimen Hekuma. Teeman laaja kate paljastuu maalauksia tarkasteltaessa. Oikarisen työskentelymenetelmät ovat moninaiset. Sen lisäksi, että hän valuttaa värejä pitkin kankaan pintaa, hän myös kiinnittää akryylikalvoja värin päälle. Heijastusvaikutukset saadaan aikaan glitterin, paljettien ja helmiäispigmentin avulla. Oikarisen maalauksissa väri on muovaavan ja jäsentelevän aineen roolissa.

Hänen käyttämänsä värit näyttäytyvät kuin risaisten ja silti hyytelöityneiden vaatteiden läpi, joihin on kiinnitetty helminauhoja, kokkaroitunutta akryyliväriä ja koristehiekkaa. Läpikuultavan mediumin käyttö tuo esiin alempia värikerroksia. Myös lastan jäljet näkyvät. Näin värit muuttuvat esineiksi maalauksen pinnalle: akryylikalvot kohtaavat hyvin valuneen ja värikkään värihyytelön.

Vaikka maalaus on Oikariselle kaikkiruokainen substanssi, jokaisella hänen maalauksellaan on kuitenkin oma olemisen tapansa ja väriskaalansa. Vaaleat sävyt ja punaisen eri asteet ovat hallitsevassa asemassa. Oikarisen maalausten muodot syntyvät monipuolisen työskentelyn puristuksessa ja luovat haastavia väriyhdistelmiä. Muodot tuntuvat olevan kuin jatketta niistä asennoista, joilla värejä heitetään ja valutetaan kankaalle. Aivan kuin voima puristaisi muodon esiin väristä. Tämä menetelmä tekee Oikarisen maalauksista yhtä abstrakteja kuin konkreettejakin. Väri on aineen jäsentävää halua.

Muutamien maalausten nimet tuovat läsnä oleviksi myös elämänviitteet, assosiaatiot. Maalaus ”Väite haavoista ja timanteista” esittää monipuolisia argumentteja värin vaellusreiteistä. Värin valuma on kuin pidennetty väitelause, värin oma jakautunut kanta. Värit väitteinä valuvat. Muodot ovat väriesineiden pinnalla ja esineitä on maalauksen muotojen pinnalla. Värien saumoillakin on saumansa. Maaria Oikarisen maalaukset ovatkin muodon, voiman ja värin saumatonta yhteistyötä.

Altti Kuusamo