Uusi kieli

Sulamith (200x180) 2015

Täällä Miriam Ashkenazi, suoraan Jerusalemista, Boker tov Finland!

Huh mikä matka! Palattuani olin kulttuurishokissa ja aivan pyörällä päästäni. Alepassa ihmettelin, kun näin koko käytävällisen tekstit kerralla, pystyin lukemaan joka ikisen tuotteen nimen yhdellä katsomalla. Hepreankielisessä marketissa jouduin tavailemaan tekstejä että onko nyt luomua vai sokerishittiä vai mitä on. Lämpötila viileni kerralla 25 astetta. Ihmisille ei sovi puhua. Jos kuitenkin puhuu, täytyy puhua hiljaa. Hiljaakaan puhuessa ei kuulu koko ajan kysellä "onko kaikki hyvin?". Juutalaishuivin käyttäjää kummeksutaan. Pitää varoa possua. Tytär on hyrrä ja salama eikä litteä ruutukuva. Puistoissa ei ole roskia. Kenenkään nimi ei ole Batsheva saati Mordechai.Taivas saattaa olla harmaa. Viikko alkaa vääränä päivänä. Nurkan takaa ei saa 20 shekelin swarmaa ja munakoiso maksaa viisi kertaa liikaa. Ei sanotaan "ei" eikä "lo" ja "ken" onkin "joo". Ja mihin katosivat zz, shh ja roisi ch? Miksi kadut eivät vilise mustia hattuja?

Sitten hyppäsin maalaukseen, ja pääsin heti hurjiin syvyyksiin. Maalauspäiväni ovat olleet niin intensiivisiä, että joudun pitämään pari päivää taukoa ennen kuin menen uudestaan työhuoneelle. Päässä kihisee niin paljon. Kotona kuristun yöpaitaan.

Vapisen, melkein kuin Ben Gurionin turvatarkastuksessa, kun jouduin kuulusteluun. Paitsi että vapisen enemmän. Kuulen veren liikkeen. Irtoan, repeydyn ja puristun taas kokoon. Olen sotilas, rajavartioin maalia. Haavoitun siveltimestä. Yritän parantua sinisellä. Raavin. Olen palettiveitsiterrroristi. Vuodan punaista ja vihreää. En ole varma, kuka olen. Kuka on tappajista kaunein?

Muutuin. Huomaan sen maalaamisessa. Vietin Israelissa kaksi kuukautta. Halusin jäädä. Mutta en haluaisi olla Jerusalemissa nyt. Olisipa erilaisia uutisia, toisenlainen Israel. Kaikki toivovat toista, mutta toiveet eivät käy yksiin. Siksi kenenkään toive ei toteudu.

Vaikuttaa siltä, että maalaus alkaa puhua heti, ensimmäisellä maalauskerralla. Hyvin nopeasti se tuo tahtonsa ilmi, kertoo nimensä ja kieltäytyy jatkotoimenpiteistä. Kiellon vuoksi en voi olla maalausten kanssa joka päivä, etten koskisi. Tämä on uutta. Olen tottunut toimimaan toisin.
Keskeinen kysymys nyt on, kuinka paljon annan nimen kautta katsojalle vihjeitä. Ajatukseni risteilevat moneen suuntaan: historiaan, taidehistoriaan, nykypäivään, politiikkaankin. Ohjeita en halua antaa enkä käskeä katsomaan "oikein". Mutta merkityksen piilottaminen ei sekään ole tässä tapauksessa oikea ratkaisu. On monta nimeä. Kerronko kaikki, valitsenko, miten? Laitanko sulkeisiin, alistanko yhden nimen toiselle? Entä kokonaisuus, josta toivottavasti myöhemmin tulee näyttely - mikä sen nimi on?

Kaunis, rohkea, ylpeä

Ota teinistä mallia! Upea pieni ihminen.
Mutta flyer-cheerleader ei nouse eikä lennä ilman toisten tukea. On luotettava itseensä ja jengiin,
 ja kerta toisensa jälkeen ylitettävä itsensä, fyysisesti ja henkisesti.

Miten taideblogia kannattaisi kirjoittaa?  Kun täällä kotipesässä näpyttelee, on vaikea mieltää, minkälainen vastaanotto ja vaikutus postauksillani on lukijoihin tai salaperäiseen taidemaailmaan. (Hekumassa aiemmin tästä aiheesta täällä.) Olisiko hyvä pitäytyä pelkissä työasioissa? Mites kun välillä vähän räväyttelen? Onko haitallista kertoa, että minulla on bipolaarihäiriö? Pitääkö maniapulputus deletoida? Onko ironia ja sarkasmi vaarallista? Uskaltaako provosoida? Sanani voidaan tulkita täysin eri tavoin kuin olen tarkoittanut, lukijan tausta, lähtökohdat ja asenteet vaikuttavat siihen, miten hän lukee.

”Mitä ne musta ajattelee?” Olen kuullut sanottavan, että vahvan itsetunnon omaava ihminen ei pohdi tällaista, suoraselkäisesti hän on mitä on. Mutta kuvittelisin, että hyvin harvassa ovat ne, jotka eivät edes joskus mieti tätä kysymystä. Kaikkia ei voi miellyttää, eikä kaikista tarvitse tykätä. Toisten kanssa on vaikea tulla toimeen, ja jotkut vaan vaikuttavat täysiltä k-päiltä (ja muutamat ihan oikeasti ovat). Eli toisin päin, kaikki eivät tykkää minusta, ja joittenkin mielestä minä vaikutan k-päältä. Ihan riippumatta siitä, kuinka viisas Hekuma-kirjoittaja ja taitava maalari kenties olen.

Klisee kaksi, tärkeämpi klisee: meillä on vain yksi elämä. Olisi tuhlausta kutistaa itsensä jonkin manibisneksen, imagoasian tai silkan luulottelun vuoksi. Ja tämän takia minun on helppo vastata kaikkiin äsken esittämiini kysymyksiin. Kirjoitan niin kuin haluan kirjoittaa. Joskus provoja ja kummallisia. Julkaisen kuvia, joita haluan julkaista. Asiaankuuluvien teoskuvien lomassa joskus hassuttelukuvia. Entisenä toimittajana kiinnitän toki huomiota ”tuottamani materiaalin” laatuun. En siis julkaise mitään äkkipikaisia purkauksia (noo, voi olla jokunen lipsahtanut), mietin monesti yön tai kahdenkin yli, miten asiani muotoilen – ja jos sisältö edelleen on äkkipikainen, sitten se saa olla, ja sen kuuluu olla. Voi olla, että suuren suuni takia olen menettänyt joitakin tienaustilaisuuksia, mutta mieluummin kuitenkin sanon, mitä haluan sanoa kuin elän pelossa ja galleristin nuhteessa. (Yhtä sanomista kyllä ehkä vähän kadun: jostain syystä kirjoitettuani tämän, seksimies ei enää pyytänyt minua töihin  – hui, mikä himokas opettajatar olenkaan! ). Tämä on minun paikkani, en tykkää olla sängyn alla piilossa. Ja haluan olla oikea minä, en mikään paperinukke. Annan teille palasia maailmastani, koska haluan antaa.

Nainen nakuna

On tosi hassua, että kuva alastomasta ihmisestä saattaa tässä kaikennähneessä kulttuurissamme edelleen herättää hyvin voimakkaita tunteita. Hekumassa on ollut pari kuvaa minusta ilman vaatteita (ei linkkiä!). Kuvat liittyivät tilanteeseen, joka oli eräänlainen performanssi, taiteellinen teko, joka vain oli tehtävä. Olin ”pukeutunut” punaiseen guassiväriin. Sain kuvan takia viha- ja halveksuntapostia. Ei sellaiselle mitään mahda; vihaajat ja halveksujat vihaavat ja halveksuvat, ei niitä ole mahdollista millään selityksillä saada ”ymmärtämään”. Luin joskus haastattelun naisesta, joka ihan ajankuluksi tapasi roikkua netin keskustelupalstoilla ilkeilemässä, näppikselle pääsy oli hänen päivänsä kohokohta. Kummallista (ehkä?) kyllä, Vauva-lehden keskustelupalsta on näistä kiusaajista kuuluisa.

Mutta vielä siitä alastomuudesta. Kun välillä tsekkaan blogin tilastot, huomaan, että punavärikuvaani käydään aika ahkerasti katsomassa. Käynnit eivät taida liittyä taiteelliseen, vaan vähän toisenlaiseen harrastukseen. Näille harrastelijoille on ihan sama, mikä kuvan alkuperäinen konteksti on. Pitäisikö minun tämän vuoksi poistaa kuva? Ei pidä.

Keskeneräinen on hyvä

Minulla on ollut tapana julkaista vaihekuvia teoksista. Näytän huonoja ja keskeneräisiä maalauksia. Tunnustan ajoittaisen taitamattomuuteni. Tuon julki sen, että teokset menevät välillä prosessissa nurinnarin pilalle ja saatan olla täysin hukassa niiden kanssa. Hyvin harvoin osaan edetä suoraviivaisen suunnitelmallisesti. Sekin on minua – miksi siis esittäisin muuta? Yksi puoli vaihekertomuksissa on, että arvelen jonkun hyötyvän niistä omassa tekemisessään. Ja vaikka on olemassa ”insinööritaiteilijoita”, jotka etenevät työssään pisteestä A pisteiden B ja C kautta loppuun D, luulen, että on paljon myös minun kaltaisiani ihmeen armoilla keikkuvia. Minulla ei myöskään ole tarvetta salata löytämiäni teknisiä kikkoja; ilahdun keksiessäni uutta ja luonteeseeni kuuluu ilon jakaminen. Tiedän, että toiset varjelevat ”salaisuuksiaan” kuin lääketehdas patenttiaan, mutta minusta on vain kiinnostavaa, jos joku haluaa kokeilla minun löytöäni; luotan siihen, että ei kukaan yhdellä kikalla voi varastaa tyyliäni.

Sanoin tämän jo aiemmin, mutta tärkeää kannattaa toistaa: Minä olen minä – hyvä. Sinä olet sinä – hyvä. Niin kannattaa ajatella, olla ja elää.

Tuhma musta!

15/2005

6/2005

24/2005

27/2005

7/2005

Kymmenen vuotta sitten käytin maalauksissani aika paljon tummia sävyjä niin kuin näistä kuvista voi nähdä. Se oli aikaa, jolloin luomisvoima ja maalaamisen vimma murtautui esiin kuolemanvuosien jälkeen. En kuitenkaan itse kokenut maalauksiani mustina enkä varsinkaan synkkinä tai surullisina. Maalasin onnellisen kiivaasti, olin kuin lumottu. "Sinulla taisi olla rankempi vaihe", joku tuntematon katsoja kuitenkin myöhemmin kommentoi nähdessään tämän kauden teoksia. Merkitseekö musta synkkää, rankkaa, surullista? En maalaisi asunnon seiniä mustiksi, koska se pimentäisi ja pienentäisi tilaa, ja minä pidän valosta ja avaruudesta. Mutta tumma maalaus monesti hehkuu omanlaistaan valoa, se voi olla hyvin kiehtova ja innostava.

Sattumoisin juuri eilen näin näyttelyssä tummahkon maalauksen, josta en lainkaan pitänyt. Se ei ollut synkkä eikä rankka, se oli huono. Huonous ei kuitenkaan ollut tumman syytä. Syyllinen oli maalari, joka oli sekoittanut keskenään ruskeaa ja vihreää, hieronut sotkun kankaalle kuivalla pensselillä ja tukahduttanut kaiken valon. Tuo maalaus olisi kuulunut pilalle menneiden teosten näyttelyyn. Sellainen muuten oli juuri! Tarkemmin, näyttelyn nimi oli FAIL - Stage for Abandoned Art. Näyttelyn kuratoi Kuvataideakatemian opiskelija Martins Rozenfelds, joka esitteli projektin näin: 

"FAIL is a collection of art projects that the artists of Helsinki has concidered as a failure and therefore has quit working on them or, if completed, has never introduced them to public. It is organized to give a stage to outcast art and to define what artists themselves concider as a potentially unsuccesful art." Koska taide ei ole Cooperin testi, epäonnistumiselle ei voi määritellä sekunti- tai muuta rajaa. Martins ei myöskään käynyt työhuoneilla rankkaamassa, että tuossapa sulla onkin huono duuni, se me laitetaan. Kukin taiteilija mietti itse, miten haluaa huonon tai hylätyn tai epäonnistuneen tässä yhteydessä määritellä ja esittää.

"Älä käytä mustaa väriä, asiakkaat eivät pidä siitä", muuan galleristi totesi kerran osoittaen mustaa kohtaa tämän postauksen ensimmäisessä maalauksessa. Oli suuren suosion vuosi, jolloin myin maalauksia enemmän kuin ikinä. Mutta tummia teoksia ei saanut laittaa esille. Niinpä halusin tuoda nämä kielletyt työt FAIL-näyttelyyn. Onko musta paha?
EDIT. Koska väärinkäsityksiä on ilmennyt, painotan, että en itse pidä tämän postauksen teoksia ollenkaan epäonnistuneina. Epäkelpo-tuomio on tullut vain ja ainoastaan yhden galleristin suusta; muissa näytteyissä olen esittänyt kaikenlaisilla skaaloilla maalattuja töitä eikä galleristi ole koskaan dissannut teostani värin vuoksi.

P.s. Pahoitteluni, etten ehtinyt esitellä näyttelyä ajallaan, se jotenkin viuhahti niin nopeasti ohi, että en tajunnutkaan.

P.p.s. Olen kiltillä tuulella enkä mainitse huonoa taiteilijaa enkä tuhmaa setää nimeltä, oho, sen verran lipsahti että oli setä eikä täti.

JA AI NIIN! 80 000 raja on mennyt rikki! Kun kirjoitan tätä, mittari näyttää 80 417. Onnea Hekuma, kiitos lukijat!

Kritiikki

Turun Sanomat julkaisi kritiikin Toivo!-näyttelystä ihan vähän ennen sen päättymistä, eli viime maanantaina. Hyvä kun julkaisi, kritiikki kun on tätä nykyä uhanalainen laji. Taiteilija taas on lajina sellainen, että kritiikin kanssa on pakko olla ainakin vähän eri  mieltä, vähän suuttua tai ainakin ärtyä jostakin kohdasta, ylitulkita, väärintulkita, selitellä ja väittää tekstille vastaan. Itsekin kritiikkiä kirjoittaneena tiedän nämä taiteilijain reaktiot hyvin ja olen huvittunut siitä, että reagoin itse ihan samoin. Minusta kyllä vaikuttaa, että kriitikko on katsonut teoksiani ihan kunnolla ja ymmärtänytkin niistä. Kriitikko ei siis ole puusilmäidiootti niin kuin jotkut joskus ovat. Ei ole tarpeen kirjoittaa vastinetta, soittaa päätoimittajalle tms. Mutta pari kommenttia pitää toki sanoa, vähän saivarrella ja yksi asiavirhe korjata, ks. kuva. Pääasiassa tämä kritiikki on kuvaileva, vähemmän arvottava, kuten nykyään on tapana, mutta kuvailussaan se osuu minusta koko lailla oikeaan. Eläytyvää kokemista ja persoonallista tulkintaakin tekstissä on. Taiteilija merkitsi mielestään parhaan kohdan pinkillä.

Kyltymätöntä värimässäilyä

Maaria Oikarisen Toivo!-näyttely koostuu abstrakteista, ekpressiivisistä maalauksista. Taiteilija viittaa toivolla tähdenlentoon, syntymäpäiväkakun kynttilöihin, tilanteisiin, joissa toivomininen on aktiivista ja odotettavissa olevaa. Kimalle, helmiäishiukkaset, paljetit, helminauhat, rutatut muovipussit, skraadut rapatun näköisellä taustalla, liimat ja paksut värikasaumat luovat struktuuria, mikä lisää entisestään värin häilyvää ryöpsähtelyä. Keltaoranssin, sinivihreän, lilan, aprikoosin ja punaisen eri muunnelmien joukosta löytyy räikeää oranssia ja vihreää. Nokare valkoista raikastaa, poistaa tarpeettomia rinnastuksia, sitoo ja yhdistää väriaineita.

Monissa pienikokoisissa töissä värimassat ovat mätettyjä, suurikokoisissa väljempiä, jopa hajanaisia. Parhaimmillaan kompositio on sekä dynaaminen että ulospäin suuntautunut. Tällöin maalausten kokeminen lähenee raikuvaa ilotulitusta. Väriryöpyt ikään kuin sinkoavat tieltään turhan jahkailun rohkaisten uuteen. Toisaalta fosforinsävyiset, vellovat ja kiteytyneet värimassat assosioivat vedenalaiseen maailmaan koralliriuttoineen. Esimerkkinä mainittakoon teos nimeltään Gloria.

Subtraktiivisissa sekoituksissa pigmenttipitoisuus himmenee sekoittamisen ja ylipäätään värin kuivumisen seurauksena aina jonkin verran. Esillä olevissa maalauksissa taiteilija kuitenkin uhmaa pigmentin luonnollista tummumista ja samentumista kastikemaisten kiiltäviksi kuohkeutettujen, saostettujen, notkistettujen, hyytyneiden sekä sakkautuneiden värien kautta.

Värimaalaus ei tunnu merkitsevän Oikariselle niinkään valon heijastumien tai meditatiivisen loiston representaatiota vaan pikemminkin mässäilyä värin koostumuksella.

Hanna Lamnaouer
Julkaistu Turun Sanomissa maanantaina 29. maaliskuuta 2010

Tähän sopii tallettaa myös näyttelyn tiedoteteksti, joka nyt poistuu sivupalkista. Teksti on kirjoitettu eräänä yönä ripustus-avajaisviikolla, blogista tiivistäen. Halusin ytimekkään tekstin, joka informoi vietellen.

Toivo! Auran galleria, Turku 11.3.-31.3.2010

Kun näkee tähdenlennon, saa toivoa. Kun puhaltaa syntymäpäiväkakun kynttilät, silloin myös. Tässä näyttelyssä piisaa tähtien tuiketta, saa siis toivoa paljon! Maaria Oikarisen toivo on aktiivinen ja sähäkkä; se rätisee, kimmeltää ja leiskuu. Uudet maalaukset loistavat väriä ja valoa. Akryylimaalin seassa on glitteriä, helmiä ja paljetteja. Talvi kukkii, kevät helisee. Rakkaus rääkyy, kun maali pulppuaa, ryöpsähtelee ja sinkoilee. Rytmi huumaa, ravistelee ja rauhoittaa, toivo kantaa.

38 vuotta tai kolme varttia kevättä

Sarjasta Kevät (170x130cm) 2010

"Älä ikinä sano noin", taidebisnesrouva varoitti, "kuulostaa liian helpolta". Olin kertonut maalanneeni taulun kahdessa päivässä. "No, eihän se ihan niin ole", aloin selittää, "kun -" "Niin kyllä juu suunnittelu ja esityöt ja mitä kaikkea, mehän tiedämme, mutta jos sanot kaksi päivää - älä sano niin. Jos asiakas kysyy, kauanko maalasit, sano kuukausi". Myöhemmin opin vielä paremman tavan määrittää tauluun tarvittu aika: "Maalasin yllä olevaa pinkkiä maalausta 38 vuotta." Mark Rothko oli viisaampi kuin minä ja bisnesrouva yhteensä, hän oli vastannut omalla iällään kysyttäessä kauanko kesti maalata maalaus x. Tosiaan.

No, jos nyt arkisemmin puhutaan, pinkki maalaus valmistui kahdessa kuukaudessa. Ja jos maalaaminen olisi vain sitä, kun taiteilija koskettaa kangasta lisäten siihen väriä, siinä tapauksessa maalasin pinkkiä taulua viitenä päivänä. Jos ei lasketa edes värien valintaa, sekoittamista eikä niiden kuivumiseen tarvittavaa aikaa, luulenpa että maalasin pinkkiä taulua vain kolme-neljä tuntia. Jos vieläpä jätetään huomiotta ne minuutit, jotka käytin keskittymiseen ja intuitioni tarkentamiseen hakiessani seuraavan värin paikkaa ja levitystapaa, saattaa olla, että olen oikeastaan maalannut pinkin maalauksen puolessa tunnissa.

Vasemmalla maalaus on vaiheessa 4/5. Ristikkomainen rakenne on saatu aikaan valuttamalla maalia. Pisara piirtää viivan juostessaan kangasta alas, kohti lattiaa, ja kun taulua äkkiä kääntää 90 astetta, maali alkaa tietenkin juosta sinne missä lattia nyt on. Siniset kohdat ovat klönttimäisempää maalia, mediumin ja glitterin seosta, ja ne on painettu kankaaseen palettiveitsillä.

Isommassa kuvassa oikealla on valmis (olen melkein varma, en satavarma, että se on nyt valmis) maalaus. Maalasin ristikkoon eripunaisia pilkkuja tihentäen rakennetta alavasemmalla. Lisäsin vielä sinistä sekä vaaleaa glitteriä.

  Sarjasta Kevät (170x130cm) 2010

Oranssin maalauksen aikajänne on suunnilleen samanlainen. 38 vuotta tai 7 viikkoa tai 4 päivää tai kolme varttia. Viime vaiheen keltaiset, haarautuvat vinovalutukset onnistuivat minusta hyvin.

Tykkään näistä kahdesta, pinkistä ja oranssista kevättaulusta aika lailla! Niissä on lennokkuutta ja ilmavuutta ja tunne, että yksi ja kaksikin viivaa on osunut oikein. Hassua kyllä, näen tällä kertaa töissäni selvää esittävyyttä. Ai jaa, tätä maalaankin, huomasin sarjan alkuvaiheessa. Olen sitten ihan tietoisesti hakenut näihin rytmejä luonnosta, mutta mitä mikäkin voisi olla, jääköön katsojan koettavaksi. 

Maalaava haamu

- Hukkuminen. Mikä tää on? Et sä niinku hukut tohon maalaukseen?

- No joo.

- Ja sit sä oot haamu ku sullon noi valkoset vaatteet.

Tulkitsi tytär, 10v.

Viimeinen päivä

Hekuma-näyttelyni loppuu tänään. Toivottavasti viimeinen päivä on vilkas! Ainakin eilen ovi kävi tiuhaan. Oli hauska huomata, miten moni pysähtyi katsomaan ikkunasta sisään vaikkei sisään astunutkaan.

Galleristin mukaan värikäs näyttely on saanut ihmiset tavallista puheliaammiksi. Näyttely on koettu energiseksi ja iloa tuottavaksi. "Oikarisen maalausten lumo onkin ennen kaikkea rohkeassa väri-ilottelussa; teokset ovat täynnä kaikkea, ne ovat ylitsepursuavan runsaita ja näyttelyn nimen mukaisesti hehkuvat hekumaa", kirjoitti Mikko Oranen Skenet -verkkolehdessä.

Kun näyttely on menossa, taiteilija itse on jotenkin herkillä koko ajan. Parin vuoden työ on näytillä. Palautteen saaminen on tärkeää. Mitä näyttelystä sanotaan? Miten työni tulkitaan, luokitellaan, arvotetaan? Rivit luetaan tarkasti. "Hurja koloristi on tuonut uusia maalauksiaan esille Helsinkiin. Hätkähtäkäämme!" kirjoitti Pirkko Vekkeli Gloriassa. Ei kai vaan monikon imperatiivi ollut ivaileva? Huomion saaminen tuntuu kivalta mutta samalla se hämmentää ja heiluttelee mielentiloja. Hesari avataan aamulla C:stä: ei kritiikkiä tänäänkään.

Teoskokonaisuuden onnistumisen lisäksi puntarissa on oikeastaan koko työn mielekkyys, oikeutus ja tietenkin toimeentulo. Vuosia sitten pillitin poikaystävälle eräitten avajaisten päätteeksi: "ei tästä mitään tule, kukaan ei kuitenkaan ikinä osta yhtään taulua". Sillä kertaa ei ostanutkaan. Tällä kertaa pillitykseen ei ole tarvetta. Näyttelystä on ostettu kymmenkunta työtä. Eilen Vihreää kultaa merkittiin punaisella pallolla Suomen Taideyhdistyksen nimiin. Joku voittaa taulun itselleen tämän vuoden teosarpajaisissa.

Helsingin Sanomat julkaiseee tätä nykyä kuvataidekritiikkiä häpeällisen vähän. Näyttelyni huomioitiin kuvan kera eilisellä Minne mennä -palstalla, mutta arviota se ei saanut kuten ei moni muukaan samaan aikaan esillä ollut hyvä näyttely. Mutta Orasen asiaan paneutunut ja pohtiva Skenet-arvio ilahdutti. Kritiikki päättyy näin: "Oikarinen voi vielä kehittyä oivalliseksi koloristiksi ja rohkeaksi näyttävien teosten luojaksi, jollaisia Suomessa kaivattaisiinkin!" Tähän on hyvä pyrkiä.

Suosikit

Sarastus (2007-2009) 240x380cm

On kiehtovaa, miten katsoja valitsee lempiteoksensa näyttelyssä. Moni näyttelyvieras, jonka kanssa olen jutellut, on osoittanut yhden ehdottoman suosikin, toisilla on kaksi tai kolme lempparia. Teoslistalla on 22 taulua ja melkein jokainen on tullut mainituksi jonkun rakkaimpana.

"Mistä sinä pidät eniten?" kysyttiin minultakin. "Tietenkin pidän kaikista", sanoin ensin, mutta nimesin sitten kuitenkin kaksi maalausta.

Kyllä rakkain taitaa olla Sarastus, joka on suurin koskaan maalaamani työ. Oikeastaan koko näyttely alkoi ison maalauksen ideasta. Syksyllä 2007, kun näyttelystä oli sovittu, kävin mittaamassa seinän, kuvittelemassa maalauksen siihen. Halusin hyödyntää tilan mahdollisuudet: pitkän katseluetäisyyden ja yhtenäisen, korkean seinän.

Teos on käytännön syistä toteutettu kahdesta 240x190cm kokoisesta osasta. Syitä ovat: oviaukot, käytävät ja rappuset (isompi voisi jäädä jossain logistisessa kohdassa jumiin, esim gallerian ovi ei ole aivan valtava), autot (ei mahdu nytkään tavan pakuun) ja kangaspuut (maalaukseen valitsemani tiivis belgialainen pellava on muistaakseni 213cm leveää).

Pohjustin pellavan pelkällä liimalla, sillä halusin kankaan kauniin värin yhdeksi maalauksen väriksi. Puhdasta kangasta näkyy paikoin siellä täällä, suurempana alueena työn oikeassa laidassa. Taulu on maalattu tikkaita apuna käyttäen, pohja oli lähes koko ajan naulojen varassa seinässä kiinni. Piirsin aika paljon luonnoksia värikenttien kulusta työn eri vaiheissa, väärä kokeilu olisi tuhonnut aamunkoin herkkyyden.

Taulussa on paljon paljon läpikuultavia kerroksia. Olen käyttänyt enemmän siveltimiä kuin tavallisesti, mutta tietyissä vaiheissa isot lastat ja telat olivat tarpeen. Joitakin tanssahtelevia pursotuksia voi myös erottaa. Jäänomaiset kalvot ovat väritöntä mediumia. Värien lempeänvaloisa hohde on paljolti helmiäispigmentin ansiota.

Itku (2008-2009) 210x160cm

Toista lempilastani nimitin tekovaiheessa Siniseksi. Taulu sai nimen Itku. Ja nyt en osaa kovin hyvin selittää, miksi. Olkoon liikutuksen, onnen ja ilon kyynelten vuo, ei raskaan sydämen yksin.
P.s. Kumpikin taulu esiintyy useassa blogin kuvassa ja näyttää kaikissa vähän erilaiselta. Paras nähdä paikan päällä. Tervetuloa, jos et ole vielä käynyt!
P.p.s. Sinä, joka jo kävit näyttelyssä: Mikä oli sinun suosikkisi? Miksi?

Säväys ja Lempi

Säväys (160x120cm) 2006-2008

Kutsukortit tulivat painosta torstaina. Tiistaina olin tarkistanut koevedoksen Jon, galleria-apulaisen, kanssa. Painoon lähti pyyntö lisätä hieman sinistä. Lopputulos oli onnistunut. "Ihanan keväinen, herättää positiivisia mielikuvia", kehui galleristini Marjukka Uusitalo, "tällaista juuri ihmiset tähän aikaan vuodesta kaipaavat, ja värikkyys piristää taantuman keskellä".

Maalausten valokuvaaminen on haastavaa hommaa. Valoa pitää olla tarpeeksi ja sen on oltava väriltään neutraalia ja laadultaan tasaista. Päivänvalo tulee sisätiloihin ikkunan kokoisina kaistaleina, jolloin ison taulun reunat jäävät katveeseen. Tarvitaan tehokkaita lamppuja ja keinot estää maalipintojen liika kiilto ja heijastukset kuvassa. Digikuvan sävyjä voi toki säätää jälkikäteen, mutta aika mahdottomaksi menee, jos originaali on valoltaan hajanainen. Käytimme kuvaajani Otto Santalan kanssa yksinkertaista kikkaa: kannoimme suurimmat taulut kadulle ulkovaloon. Oli sopivan pilvinen päivä, valo oli täydellinen. Taulu nojasi Taideteollisen korkeakoulun seinää vasten, ohikulkijat pysähtelivät ihmettelemään. Otto joutui nostamaan jalustan keskelle Hämeentietä saadakseen tarvittavan välimatkan, minä varmistin takana, etteivät autot aja päälle.

Tarkistimme värit Oton isolta pc-näytöltä. Useimmat kuvat näyttivät hyviltä. Toisten kohdalla emmin: onko liian räikeä, miltä se näyttää, sano Otto sinä. Minun on vaikeaa katsoa uusia töitäni valokuvina, arvioida kuvaa neutraalisti. Tiedän millainen maalaukseni on, saatan nähdä kuvassa jotain, mitä siinä ei ole tai odottaa kuvalta sellaista, mihin se ei ikinä pysty. Niinpä kysyn muiden mielipidettä silloin, kun on valittava maalauskuva vaikkapa nettisivulle tai painotuotteeseen.

Kutsuun valittiin Säväys, jossa on voimakkaita kontrasteja ja laaja väriskaala. Hienovireisempi työ saattaisi näyttää painettuna pliisulta. Kooltaan maalaus on mittakaavassani keskikokoinen (160x120). Isoimmat työt tuntuvat jotenkin mitättömiltä pienenä kuvana.

Säväys ei ollut helppo maalattava. Hylkäsin sen pitkiksi ajoiksi, unohdin välillä kokonaan. En muista sen kaikkia vaiheita, sen muistan että ensimmäiset kerrokset olivat sinivioletteja. Taitaa olla niin, että kun en tiedä, mitä tehdä, turvaan punaiseen. Punainen on minulle väreistä tutuin ja luontevin. Taulussa on paljon punaisia: hentoa ruusunpunaa, paloauton fluoripunaa ja tummaa purppuraa. Erityisen hieno kalpea punaväri syntyi sekoittamalla hopeaväriin hieman kinakridon-pigmenttiä.

Väri yhdistetaan usein tunteeseen. Töideni on sanottu viestivän iloa ja energiaa. Vaaleanpunainen Lempi ihastutti erästä katsojaa: "olit varmaan hyvällä tuulella", hän arveli. Tosiasiassa maalarin tunnetila ei välttämättä heijastu työn tunnelmaan. Vihaisena voi maalata seesteisen työn, itkiessä ihanan. Voi kyllä olla niin, että tavoitellessaan maalauksen harmoniaa maalari samalla saa oman levottoman mielensä rauhoittumaan.

Lempi on maalattu ennätysnopeasti, yhdessä viikossa. Se on maalattu melkeinpä kerralla, ensimmäisen päivän parituntisessa työvaiheessa sommittelu ja värien suhteet menivät mielestäni hyvin kohdilleen. Myöhemmät maalauskerrat olivat enemmän korostamista ja pientä sävyttämistä. Keskialueen vaalea violetinpunainen on vedetty nopeasti lastalla, jätetty niin kuin on jäänyt.

Lempi (160x125cm) 2008

Nimeämisestä

Alla armon, auringon (190x230cm) 2006

Edellisen yksityisnäyttelyni teoslista oli hieman monotoninen: Maalaus, Maalaus, Maalaus , Alla armon, auringon, Kuume, Tuonen tarha, Maalaus, Maalaus, Maalaus... Esillä oli yhdeksäntoista teosta, joista vain kolmella oli muu nimi kuin Maalaus.

Pahemmaksi meni Taidekeskus Salmelan näyttelyssä samana vuonna 2007: koko salillinen Maalauksia. Miksi näin?

Koska. "Maalaus on maalaus eikä se ole mikään muu. Maalaus ei esitä mitään, se ei kuvaa mitään. Maalaus on abstrakti." Kyllä. Vastustin määrittelyä ja luokittelua. Vastustin selittelyä. "Maalarin kieli on maalaaminen ja on tuon kielen halveksimista kuitata koko kielioppi yhdellä proprilla!" Kysymyksiin, mitä töissäni on, tapasin vastata kysymällä "mitä sinä näet?" Katsojalla oli vastuu ja valta. Kömpelökielinen taiteilija ei saanut määrätä tulkitsijaa.

Paitsi että. Omiin muistivihkoihini olin listannut maalaukset numeraalein, vaikkapa 23/2005. Saman numeron olin sitten kirjoittanut kyseisen maalauksen taakse signeerauksen alle. Jotenkinhan piti tietää, mitkä maalaukset oli myyty, mitä tarjottu näyttelyihin, mikä hylätty. Tai mistä työstä on kyse, kun joku on kiinnostunut punaisesta maalauksesta. Oli hankalaa palauttaa mieleen, oliko 17 se keltainen ja 18 punainen vai toisin päin.

Vaihtelun vuoksi vuoden 2006 tuotanto on merkitty heprean kielen aakkosin. Lamed personoitui paremmin kuin 15 mutta aakkoset loppuivat äkkiä kesken, mikä eteen?

Sitä paitsi. Aloin luottaa maalaukseen enemmän. Ei se kutistu eikä latistu eikä varsinkaa katoa tai mitöidy, jos se on hyvä maalaus. Sillä voi olla nimi; sen nimi voi olla propri, adverbi, appellatiivi, adjektiivi, verbi, lause, partikkeli, tavu, tarina.

Niinpä näyttelyni nimi on Hekuma eikä Maalauksia. Voin melkein luvata että teolistassa ei ole taulua nimeltä Maalaus.