Aihetta juhlaan

Bileet 89x180cm 2007

Korona jyllää pahimmillaan, ja saatat ihmetellä miksi otsikoin tekstini niin kuin otsikoin. Koska korona ei haittaa minua ollenkaan. Voisi luulla, että olen vastuuton, kun sanon noin. Sanon siis että korona haittaa minua hieman. Käytän kyllä maskia kauppakeskusssa, vaikka aina en muista. Maski on epämukava. Mutta aion vihdoin hankkia cooleja maskeja niitten sairaalarumilusten sijaan. Pesen käsiä ja yritän olla rynnimättä kassajonossa. Tervehdin kyynärpäällä tai kaukohalilla. Olen ollut harmissani, kun cheerleading on peruttu ja uimahallit on suljettu. Ja nyt suljetaan vielä kuntosali. Kyllä nämä harmittavat. Mutta eivät ne silti hirveästi haittaa. Nämä ovat naurettavan pieniä asioita minulle. (EDIT. 2.3.2012 Nyt, kun rajoitukset tiukentuivat entisestään, saattaa alkaa haitata. Jos tulee vielä ulkonaliikkumiskielto, miten pääsen muuttamaan työhuoneelle?)

Olen melkeinpä glitter-mielialalla, koska vihdoin aloitan työt. Eilen kävin katsomassa tytöhuonetta ja totesin: tässä se on. Muutto on huhtikuun alussa. Aion aloittaa pienestä. Minulla on minikiilapuita ja kangasta kotona. Aion naputella ja niittailla pohjia valmiiksi pikkuhuoneessa.

Minä pystyn. Nyt olen valmis ja varma. Ja se on parempaa kuin paraskin juhla. 

No jopas

Osa isosta

Toinen osa

Maalasin tämän ennen kuin lähdin Israeliin. Nyt en oikein tykkää siitä, koska maailma on toinen. Maalaus on ”kaikkea roppakaupalla jouluvappupääsiäinen” -tyyliä, jota olen joskus aiemmin harrastanut. Esimerkiksi Väite haavoista ja timanteista kuuluu tähän luokkaan, vaikka onkin olevinaan vakava maalaus; taitaa sitä paitsi olla parempi kuin tämä, (vaikkei kukaan olekaan sitä ostanut; joskus ostaminen tarkoittaa, että työ on hyvä ja ostamattomuus, että se ei ole, mutta usein se ei tarkoita mitään). Itse asiassa maalasin tämän vanhan päälle. Dissasin vanhaa, koska siinä tuntui olevan liikaa kamaa, ja sitten kokeilin, mitä tapahtuu, jos lisään vielä enemmän kamaa. Torppasin lelutimantteja, helmiä ja glittereitä. Kuten näkyy, tavaraa ja turhaketta piisaa. Kuvassa työ näyttää oikeastaan pelkältä kaatopaikalta, lupaan että se on livenä vähän parempi - keltaiset ja ylipäätään vaaleammat maalaukset ovat vaikeita kuvata, kun minulla ei ole mitään erikoiskalustoa, kuten kuvausvalaisimia. Toisekseen pieneksi tiivistettynä tällaisestä vyörytysteoksesta on vaikea saada käsitystä. Mutta olkoon tuossa kuitenkin (alakuva). Meinasin laittaa nimeksi Jerusalem, mutta ei tämä sitä ansaitse. No, tykkään kyllä vähän, mutta tämä ei ole maailma, missä nyt matkan jälkeen olen. Eli tämä tästä. Kohta tulee muuta.

Koko sirkus 

Paljonko paljastaa?

Uutukainen mietinnässä

On mennyt tovi, etten ole postannut tänne mitään. Olen miettinyt paljastelukysymystä. Ja nyt heti ihan vasiten asetin sanani vähän provosti niin, että kaikenlaisia tulkintoja voi tehdä. No niin, tykkään välillä vähän tökkäistä. En ole viime aikoina ehtinyt/jaksanut/viitsinyt/uskaltanut käydä työhuoneella. Kerronko, vai olenko kertomatta miksi? No kerron.

Kun kuollut heräsi

Kymmenen vuotta sitten kirjoitin jääkaapin oveen: ”Räjäytetään yliopisto”. Olin suomen kielen pääaineopiskelija hyvässä vauhdissa graduun ryhtymässä. Mutta tuli maalaaminen. Rakas rakas maalaaminen, joka oli ollut kuollut monta vuotta, hiipi takaisin, kiihdytti, roihahti ja otti. Se oli ihmeistä ihanin minulle, joka olin luullut etten enää ikinä kykene maalaamaan.

Vuonna 2000 elämäni oli järkkynyt sijoiltaan, kun I kuoli. I, jonka kanssa katsoimme auringonlaskua, I, joka kysyi: jos nyt maalaisit, maalaisitko myös kuuset? En, minä sanoin, maalaisin vain taivaan. I olisi maalannut kuuset. Se oli viimeinen ilta.

Tuli kauheita vuosia. Hyppään nyt kuin niitä ei olisi. Sillä on vuosi 2004 ja minä maalaan. Se on tärkeää ja täysin ehdotonta, se ottaa ja antaa kaiken. Hiiteen yliopisto! (Sen verran selitän, että kesällä 2002 olin alkanut opiskella ja kirjoittaa, sekin oli ihme, sillä pahimmassa jamassa en osannut edes lukea. Pelkäsin, että syvään masennukseeni yritetty sähköhoito oli tuhonnut jotain aivoissani, vienyt muistini ja älykkyyteni. Onneksi näin ei ollut. Opiskelu tuotti iloa, samoin kriitikon ja toimittajan hommat, mutta koko ajan kaipasin suurinta rakkauttani, maalaamista.)

Olen värissä, maalaan kaikki hukatut vuodet, lähes yötäpäivää maalaan. Sukellan äärettömään, kirjoittamattomaan, osaan uida siinä, löydän aarteita. Näin uin monta vuotta, ja niin on hyvä.

Toinen tulokas

Niin vahvasti omistauduin. Pidin maalaamisesta kiinni aina ja koko ajan. Ehkä taustalla oli pelko, että jos yhtään hellitän, maalaus saattaa taas kadota. Nyt uskon, että maalaaminen on ja pysyy, että me kuulumme toisillemme eikä maalaus hylkää minua, vaikka en ihan joka hetki olisi sen kanssa.

Never say never – Paluu Fabianinkadulle

Viime syksy oli vaikeaa aikaa. Rahaa ei tullut mistään. Annoin työhuoneen vuokralle. Aloin ahdistua ja miettiä ahdinkoa jatkuvasti. Mitä jos tämä onkin tätä nyt loppuelämä? Kukaan ei enää halua maalauksiani, olen out. Sekin setä, joka yhtenä vuonna myi seinät tyhjiksi näyttelystäni, sanoi puhelimessa ”kiitos ei ja hyvää jatkoa”. Olinko alkanut maalata vääränlaisia töitä? Olinko kenties kirjoittanut vääriä mielipiteitä? Nyt pitäisi mennä oikeisiin töihin. Mihin? Kun ei ole  ”kunnon” ammattia.

Sitten muistin, että on olemassa yliopisto, ja keskeneräinen maisterin tutkinto, jonka saattaisin saada suoritettua kohtuullisella vaivalla kohtuullisessa ajassa, jos unohtaisin perfektionismin. Aloin selvitellä asioita. Selvisi, että Alma Mater ottaisi minut avosylin vastaan. Selvitin lisää, aivan kamalasti oli selvitettävää, mutta sain selville. Tammikuun puolivälissä istuin suomen kielen syventävän kieliopin kurssilla, ja siitä se lähti.

Olen iloinen, että tein tällaisen päätöksen. Olen iloinen jopa siitä syksyn ahdingosta, koska muuten en olisi keksinyt opiskeluajatusta. Tykkään opiskelusta, siitä miten se haastaa ja virkistää ajattelua. Opiskelu kuitenkin syö valtavasti aikaa ja energiaa, niinpä maalaaminen on ollut vähän tauolla. On vaikeaa mennä maalaamaan, jos on muita asioita kesken. Maalaamista ei voi tunkea kahden tunnin rakoon.

Katotaanko tänne mun meikkipussiin?

Blogin rajat

Yliopistopaljastaminen ei tietenkään ole mitään kohupaljastelua. Kyse on enemmän siitä, mitkä asiat kuuluvat blogin piiriin. Kielitieteen opiskelu ei ihan elimellisesti liity maalaamiseen. Vaikka voi se liittyäkin. Taidan väittää että se liittyy. Väitän. Esimerkiksi siksi, että puhun töissä maalausten kanssa useammallakin kielellä. Ja maalaaminen sinällään on kielistä paras.

Näistäkö mun piti tänään kirjottaa?

Seuraan itse monenlaisia blogeja, mm. Karkkipäivä-meikkiblogia, jota pitää fiksu ja mukava Sanni. Sanni kirjoittaa myös matkajuttuja, joissa on usein upeita kuvia. Karppiruokaohjeet eivät niin nappaa ja tissiliivijutun kohdalla olin hetken että no hei haloo, mutta sitten ajattelin, että onhan tämä kaikkia naisia koskettava aihe. ”Minulla on paksut sääret” -juttu herätti monissa lukijoissa närää, huoltakin, nainen on niin hoikka pikkiriikkinen, mitä se selittää, onko sillä syömishäiriö? Mutta tässäkin, kun bloggari jakoi (monen mielestä aiheettoman ja harhaisenkin) huolensa, hän nosti vahvalla tavalla esiin aikamme hurjat ulkonäkövaatimukset ja -paineet.

Alaston kriitikko mainitsee jallut ja röökit, ja aikanaan hän kertoi vakavasta sairaudestaan raadollisen realistisesti suunnilleen kaiken mahdollisen. Ai niin! Kerran tapasin tämän herra Paddingtonin, joka siihen aikaan oli Taide-lehden päätoimittaja, haikailemassa tekemättä jäänyttä graduaan. Oli perjantai-iltapäivä, ja olin viemässä juttuja Punavuoren toimitukseen (tämä tapahtui tosiaan niin vanhaan aikaan, että jutut vietiin disketillä!). Itämainen musiikki soi ja melankolistunteellinen Nalle (se ei tykkää yhtään tästä synonyyminimestä, ok, seuraavan kerran sanon sitten Mesikämmen, saappaaksi en sentään sano, että annetaan Kontion olla) tilitti keskenjääneistä opinnoistaan. Kun työ oli työllistänyt, papereita ei tarvittu, mutta tällaiset asiat voivat tosiaan jäädä vähän kaihertamaan. Monesti myös tutut muistuttavat että mikset sinä ja olisihan tuota kannattanut... Äitiä en nyt edes mainitse.

Hekuma on maalarin blogi ja tulee sellaisena pysymään. Mutta välillä voin puhua muistakin minua kiinnostavista/ koskettavista aiheista tai vähän höpsötellä – onhan höpsöilykin silloin tällöin tarpeen ja tärkeää.

Sori kun tässä on näin vähän kenkiä. Leopardi Friis&Co, vihreä Minna Parikka

Älä nyt vaan

Monesti kirjoitan Wordiin luonnoksia blogipostauksia varten. Joskus luonnoksesta tulee postaus, joskus ei tule. Viimeksi jätin yhden taidebisnesjutun julkaisematta. Ehkä vielä muokkailen, ja julkaisen sen. Ehken. Aihe on vähän niin kuin kielletty. Hys hys, antaa galleristien riistää rauhassa, ei saa kannella, antaa ”asiantuntijoiden” olla typeryksiä, hys hys, pitää varoa. Ei välttämättä kannata ottaa sellaista riskiä, että joutuu pannaan. Piiri pieni pyörii, ja tuhmat tyrkätään ulos.

Siihen aikaan, kun kirjoitin Taide-lehteen, olin monesti tuhma. ”Haukuin” kollegoja. Siitä tuli joskus varsin aggressiivista palautetta. Kriitikko ei olisi saanut yhtään kritisoida. Ja minä sentään pääsin vähällä. Olen kuullut, että tappouhkauksiakin on puhelimeen huudeltu ja turpaan anto nyt tietenkin on sellainen ihan pikku miesjuttu.

Bisneksistä vielä sellainen asia, että jos hehkutan ”jess, myin kaksi maalausta”, joku luulee, että olen yhtäkkiä upporikas, lottovoittaja perkele, sellainen tauluhan maksaa galleriassa monta tonnia. Joo, ja työhuone maksaa 500 kuussa ja tonnilla saa kaksi pussia värejä, jotka eivät edes kovin kauan kestä (ja kuiskaan: se galleristin riistoprovisio on hillitön). Sitten on ne samat menot kuin tavallisilla ihmisillä. Mutta nyt kannattaa kadehtia, koska oikeasti myin kolme.

Ja hyvänen aika! Imago! Taiteilijan kuuluisi ehkä tiukantarkasti miettiä julkisuuskuvaansa, ja eritoten sitä, mikä myy. Ei saa mitä sattuu kirjoitella, täytyy brändäytyä. Ollako viileän asiallinen jakkupukunainen vai kannattaisiko kuitenkin olla pikkuisen räväkkä daideilijapersoona vai oikein outo raikuliriekuli? Jos kertoisin, kuinka mokasin kännissä? Ei sitä kaikkein pahinta, mutta jonkun kivasti viihdyttävän? Voisin paljastaa, että minulla oli yhteen aikaan kahdeksan poikaystävää. (No ei ollut, mutta yhdellä kollegalla oli, tai ainakin aika monta, nuorena ja ujona se ei osannut sanoa ihailijoille ei.) Vai esiintyisinkö oikein muodikkaana, jos näyttäisin, että olen sisustuksen ja pukeutumisen tyylitaituri? Taulut markkinoituisivat siinä sivussa. Esittelisinkö kenkiäni vähän enemmän? Voi hitsi, miksi minä sen mummomaisen virkkausmaton näytin? Avajaismeikki ei näkynyt kunnolla kuvissa! Ja helvettiäkö tuossa äsken kirjoitin olleeni köyhä, luuserina pitävät.

Bipon kanssa

Ostin eilen korvakorut ja kynsilakkaa. Sain käydä Stockmannilla, koska piiitkästä aikaa sain palkkaa. Niin, sain palkkaa, niin kuin monet saavat ihan kerran kuussa! Olin aiemmin päättänyt, että jos saan hieman isomman rahan jostakin, sallin itselleni pienen ostoksen. Mutta nämä ostokset tehtyäni poistuin tavaratalosta pikaisesti, en saanut käydä ylemmissä kerroksissa. Kengät ja alusvaatteet ovat vaarallisia asioita. Aleksanterinkatu on vaarallinen. Silmät pitää panna kiinni Zion kohdalla. Mikonkadulle ei missään nimessä saa poiketa eikä Galleria Esplanadiin todellakaan, tai Minna Parikkaan saati Wolfordille, hui kauhistus (ja nyt hei tuli niin paljon mainosta että lähettäkää tänne niitä kenkiä ja kaikkia)! Näin se vain on. Minimania saattaa pyörähtää käyntiin yksistä korkokengistä ja viuh viuh kohta juoksen kaupasta toiseen niin nopeasti, että järki jää jälkeen ja äkkiä sitä ollaan ihan kunnon maniassa.

Sanoinko mä että ostin yhden -en niin sanonukaan. 4 pientä ja halpaa vaan. Korallinenvärinen ei päässyt kuvaan, se on niin tavis. (Otin kyllä jtn 20 erilaista kuvaa, kauhee valita niistä).

Ja nyt ollaan sellaisessa aiheessa, jota jakaessa tunnen olevani aika alaston. Koska minulla on häiriö, olen jonkun mielestä kokoaikapsyko, ihan vialla päästäni. Koska käytän säännöllistä lääkitystä, olen toisen mielestä addikti. Vissiin diabeetikkokin on, ja epileptikko, se syö samoja tabuja kuin minä. Oletteko muuten katsoneet Isänmaan puolesta -sarjaa? Voisi olla kiva valistusjuttu, kun päähenkilö on bipo. Mutta kyllä korpeaa, kun sillä on koko ajan hullunkiilto silmissä, ja sitten vielä annetaan ymmärtää, että lääkkeitä napataan päänviirauskohtauksessa kädet täristen äkkiä kourallinen. Oikeasti lääkkeitä otetaan tarkka määrä tarkkoina kellonaikoina. Juuri tällaisten väärien streotypioiden takia olen päättänyt olla julkibipo. Ja siellä lukijapuolellakin on ihan kohtalainen määrä bipoja – joidenkin arvioiden mukaan keskimääräinen esiintyvyys väestössä olisi yhden prosentin luokkaa. Eli jos Hekumassa on 1500 käyntiä kuussa, 15 kertaa klikkaaja on ollut bipo. (Veikkaan kyllä, että prosentti moninkertainen, koska lukijoistani moni on taidealalla, bipojen suosikkiammateissa.) 

Ihana kun näitäkin saa erivärisinä.

Bipo ei lähde lääkkeillä eikä terapioilla – vaikka molemmista on paljon hyötyä. Hyvät elämäntavat auttavat pysymään kunnossa, mutta sairausjakson uhka on aina olemassa.  Kevään alussa pelotti jonkin verran, että mitä jos opiskelut katkeavat sairastumiseen; jos mania vie keskittymiskyvyn ja alkaa riepotella kummiin kiireisiin tai jos masennus ei päästäkään sängystä ylös ovesta ulos. Tämänkään takia en kertonut opiskelun aloittamisesta blogissa. Olisin tuntenut itseni todella epäonnistuneeksi. Toki olisin myös voinut alun alkaen ajatella pessimistisesti, että hullu ajatus, kaikki menee kuitenkin pilalle, turha yrittää. Yleensä kannattaa yrittää.

Päivän runo:

Natr. valproas et acid.

valproic. respond,

natr. valproas 300 mg,

color (E171), constit. q.s.

Tabletit nieltävä kokonaisina.

Tabletterna bör sväljas hela.

Muuan tuttava sanoi kerran kauniisti, että maalaukseni koskettavat, koska minä olen juuri minä, kaikkine kokemuksineni. (Mutta huom. minun suustani ei koskaan tulla kuulemaan, että päivääkään en vaihtaisi pois tai että kärsimys jalostaa.) Vaikka bipo on hankala ja tuskallinenkin asia, se voi olla myös voimavara. Olen tänään terve, virkeä ja kuplivan iloinen. Osaisinko olla yhtä vahvasti onnellinen ilman bipoa?

Ja nyt tämä bipo lähtee työhuoneelle ihanaan maalimaahan keskustelemaan uusien alkujen kanssa. Ajattelin sanoa niille hepreaksi moi: Shalom!

Ei ku tässä on tää koralli vielä.

Sinikevät

Sarjasta Kevät (130x170cm) 2010

Taivaansininen kevätmaalaus tuli valmiiksi eilen. Se on maalattu pääasiassa tiputellen, pirskotellen ja sirotellen. Glitter kiinnittyy hyvin, kun maalauksen pitää lattialla ja sirottelun jälkeen lusikoi jauheen päälle laimennettua mediumia.

Maanantaisen tilanteen jälkeen olen tehostanut maalauksen sinisyyttä ja lisännyt keltavihreitä sävyjä sekä aavistuksen kuparia. Sitten tietenkin glitteriä: roosaa, violettia, sinivihreää, sinistä, kultaa ja vaaleaa.

Toivo!

Toivo! (2007-2010) 165x265cm

Päätin viikko sitten Turun näyttelyni nimen. Siitä tulee Toivo! Ajattelin ensin nimeä Toivo, substantiivia.
Päädyin siihen, että haluan toivon olevan verbi, aktiivinen ja sähäkkä, ja siksi lisäsin nimeen huutomerkin. Kun näkee tähdenlennon, saa toivoa. Kun puhaltaa syntymäpäiväkakun kynttilät, silloin myös.

Näyttelyn nimikkomaalauksessa piisaa tähtien tuiketta, saa siis toivoa paljon!

Valokuva on aina valju esitys maalauksesta, selvä se. Toivo! on suuri, säkenöivä ja moniulotteinen. Glitterit, joita olen käyttänyt paljon, saavat sen  vaihtamaan väriä valaistuksen ja katselukulman vaihtuessa.

Maalasin tämän työn kertaalleen valmiiksi syksyn 2007 ja alkutalven 2008 kuukausina. Tänä talvena tarkastelin maalausta uudelleen ja huomasin olevani tyytymätön. Turkoosi, keltainen ja oranssi eivät oikein asettuneet sopuun, siltä tuntui. Työ on nyt silloista vaalempi ja kimmeltävämpi - kaksi vuotta sitten glitterit olivat vasta ilmaantumassa palettiini.

Hillittömyyden hallinta

Gloria (2009-2010) 200x170cm, osa maalauksesta

 Ei ehkä uskoisi, mutta eräs kiinnostavimmista kursseista taidekoulussa oli mielestäni "Yksi viiva".  Leonhard Lapinin kurssilla toistettiin yksinkertaista tehtävää. Yhä uudelleen täytyi piirtää paperille viiva, yksi ainoa viiva. Oli olennaista keskittyä, olla valpas, suorastaan harras. Kun nyt piirrän tämän viivan, siinä on kaikki.

Ensin tuli kikkailtua. Viiva - olkoon vaikka spiraali taikka kaunokirjoitettu lause, piirtäähän sitä elukan yhdellä viivalla, miksei koko Suomenlinnan. Ei. Yksi viiva, suora viiva piti piirtää. Ei muuta. Viiva ei kaarru eikä kierry, se vain kulkee paperin poikki, niin hyvä viiva kuin ikinä osaat.

En ihan muista, miten Lapin harjoituksen selitti. Varmasti hän puhui itämaisesta ajattelusta, jotain buddhalaisuudesta luultavimmin ja tyhjyydestä hänen on täytynyt puhua. Yks joon, yksi viiva, sitä piti harjoitella ja paljon. Joka kerta toimme tunnille pinkan piirustuksia ja valitsimme parhaan viivan kunkin opiskelijan pinkasta. Mistä hyvän viivan sitten tunnisti? Yllättäen hyvä ja paras löytyi yleensä yksimielisesti, sen vain näki. Viiva oli jäntevä, herpaantumaton ja kaunis.

 Ajatus yhdestä viivasta askarruttaa välillä mieltäni, kun kuorrutan maalauksia kimallekerroksilla. Juuri nyt ilmaisulleni on ominaista ylenpalttisuus, ryöpsähtely, pulppuaminen. Ah ja oih, wow, iik, uuh! Roihu, rieha, flirtti, hekuma ja ilakointi. Tamburiinit! Rummut! Uiuiuijui - hurraa, jihaa, jess halleluuja. Kiljutaan! Kuoro! Vyöry! Pasuunat! Kikatus, räkätys, jekku, lällällää, hähähää! Jouset, kaikki! Yllytys, kiihdytys, huumaus, loikka ja läiske, ponnahdus.

Miten hallita hillittömyys, glitterin hurma ja valon arvaamattomuus, sinkoilu, ihmettelin vähän aikaa sitten. Tuntui todennäköiseltä saada aikaan sekavista sekavinta, levotonta säkenöintiä, vailla mieltä ja rauhaa. Huh huh, sanoin monet kerrat päivän päätteeksi, oivoi.

Paljettiremellys, säihkymyräkkä ja kymmenen kirosanaa. Kimalletta tukassa ja korvissa kaupan päälle.

Yhtenä päivänä kirosanoja ei ollut missään. Oli hiljaista. Katso, maalaus sanoi. Yllätyin. Oli kimaltava hiljaisuus. Jotenkin miljoona kaikkea oli tullut yhdeksi. Niin näin.

Enenee

 

  

  

  

  

  

 

Säihketutkimuksia

Glitter

Kimmeltävät hiukkaset, glitterit, tulivat maalauksiini pari vuotta sitten.  Irtohippusia voi ripotella märän maalauksen pintaan tai sekoittaa väriiin ja mediumiin. Ensin olin innostunut heijastavista fluoriväreistä, sitten metalliväreistä ja hohtavista helmiäisistä. Fluoripunainen on huikeampi kuin kadmium, fluorikeltainen räikeämpi kuin sitruuna, pronssi peittoaa toki ruskean ja hopea on kiinnostavampi kuin harmaa. Kyse on valosta ja sen liikkeestä.

Glitterissä valo tuntuu olevan jatkuvassa liikkeessä, se kertautuu, säkenöi ja hurmaa.

 

Olen hankkinut parhaat glitterini kalliolaisesta automaalikaupasta. Muutamat kimmeltävät kaikissa spektrin väreissä, kuten kuvien hopeinen ja violetti. Kun glitterin sitten siirtää purkista maalin sekaan tai päälle, sen väri muuntuu huomattavasti pohjavärin ja ympäristön mukaan. Allaoleva maalaus kertoo tästä: vaalea glitter kimaltaa vihreänä mustan päällä, vaalealla se on vaalea, vihreä tai vaaleanpunainen vuorotellen.

Sarjasta Romanssi (35x30cm) 2009

Juuri nyt työstän isoa maalausta, jossa glitteriä on paljon paljon, tarkoitus on maalata miltei yksinomaan eri värisillä kimalteilla vaalealle pohjalle. Olen melkoisissa vaikeuksissa sen kanssa. Yksityiskohtien säihkekasaumat ovat hienoja, mutta kokonaisuuden hallinta tällaisessa hillittömyydessä - mahtaako onnistua?

Outoja värejä

Tänään, kun kävelin töistä kotiin, aurinko oli laskenut ja hämärä muuttumassa pimeäksi. Lumi hohti ja heijasti ympäristön valoja. Raitiovaunu, autot, bussit, kauppakeskuksen valokyltit. Pizzeria open välkytti fluoripunaista lumeen, auraustraktorin kulmikkaat rengasjäljet kasvoivat liikennevalojen valaisemina valtaviksi. Olosuhteet olivat Helsingissä poikkeukselliset, ja kotimatka tuntui siksi jännittävältä; oli erikoisia kajoja, valojen ja varjojen yllätyksiä. Tyypillisempi kokemus tähän vuoden- ja kellonaikaan on kulkea ruskeanharmaassa nielussa, likaisen kitalaen alla, kun taivas on tiivistä valosaastetta, tähdet piilossa eikä lumesta tietoakaan.

Monta kertaa pysähdyin: mitkä värit nuo ovat, miten tuon valon ja varjon maalaisi? Korosteena kummille väreille lumen kiderakenne kimalsi pakkasessa. Koin outoa tuttuutta: jotain tällaista taitaa olla kaksi päivää sitten valmistuneessa maalauksessani.

Kuvan työ, kooltaan 70x70cm, nimetön vielä, on samaa sarjaa kuin syksyllä esittelemäni Myrkkyä, makeaa. Punavioletti, toisaalla paksu, toisaalla hyvin ohut sekä helmiäisvaaleanpunainen viimeistelivät kauan askarruttaneen teoksen.

Nainen katoaa maalaukseen

Latvatähti päähän! En muista, kenen suusta idea tuli, jossakin hulvattomassa kikatuskeskustelussa joku sen heitti. Avajaisia edeltävänä päivänä olin Tiimarissa hankkimassa materiaalia kampaukseeni, ja siinähän niitä oli, tähtiä, pakettinauhojen, pallukoitten ja ruusukkeiden vieressä, koriin vaan sellainenkin.

Kampaaja oli juonessa mukana, ilman muuta joulutähti kampauksen kruunuksi. Kähertelin nauhoja samalla kun tukkaa krepattiin ja tupeerattiin. Päässäni on kullanvihreää laineikasta lamettaa, taulussa käteni kohdalla kirkkaansinistä. Kampaus on viimeistelty glitterlakalla.

Pukeuduin teokseksi teosteni rinnalle. Silti katsoessani näitä kuvia hämmästyin, kuinka sulaudun maalaukseen, muutun sen elementiksi.

"Oi, oppi ottakaatte joutsenista" 2

Olen joskus haaveillut valkoisesta maalauksesta. Reliefimäinen maalaus olisi toteutettu titaani- ja sinkkivalkoisella, edes luonnonvalkoisia tai harmahtavia sekoitusvalkoisia (mm. off white, broken white) en kelpuuttaisi. Hekumoisin massalla ja työvälineiden moninaisilla jäljillä.

Olen monesti aloittanut valkoisen maalauksen. Koskaan en ole saanut sellaista valmiiksi. "Oi, oppi ottakaatte joutsenista" 2 on tähän mennessä lähimpänä ideaa. Sain pitäydyttyä vaaleassa, pidettyä valkoisen tärkeimpänä värinä. Valkoinen idea mielessäni tilasin 20 purkkia Maimerin superleggera akryylipastaa, jonka olemus on kuin tehty tarkoitukseeni. Pasta on kermavaahdon kuohkeaa ja pilvenkeveää, väriltään puhtaanvalkoista eikä sävy kuivuessa muutu.
Kerroin toissapäivänä, kuinka aloitin Joutsen-duon ensimmäisen osan aggressiivisella räiskimismentaliteetilla. Valkoinen maalaus alkaa toisella tapaa. Ensin on peitettävä puuvillakankaan oma väri, joka on luonnonvalkoinen eikä niinkään tasainen: kankaassa on tummia pilkkuja, melkein mustia oikeastaan. En halunnut käyttää gessoa, joka antaa vähän karhean alustan, vaan sekoitin mediumiin sinkkivalkoista ja maalasin telalla useamman kerroksen, jolloin sain liukkaan, vähän kiiltävän, lähes valkoisen pinnan. Italian-tilausta piti odotella useampi viikko. Maalasin muita töitä, mutta välillä otin valkoisen tauluni esiin ja nautin sen kuulaudesta.

Himoitun pastan saavuttua aloin rakentaa struktuuria. Päätin käyttää ideavalkoisten lisäksi helmivalkoista ja luunvalkoista, hopeapaljetteja ja kultaglitteriä sekä sallia muutaman värin vaaleina sekoituksina. Tuli vihreää, turkoosia ja ruusunpunaista. Vaalensin sekoituksia entisestään maalaamalla ohuen ohutta valkoista värien päälle. Pursotin titaanivalkoisia nauhoja sinne tänne. Valkoista glitteriä, joka heijastaa vaaleanpunaista ja -vihreää valoa, käytin paljon. Aivan viimeiseksi ruiskutin haaleaa helmiäisoranssia poikittaisina ryöpsähdyksinä taulun keskikolmannekselle, laidasta laitaan. Kaikkea tätä tein tarkastellen samalla, kuinka maalaus keskustelee ensimmäisen osan kanssa. Värit eivät jatku yhtenäisinä työstä toiseen, mutta joitakin jatkumoita on: hopeapaljettien rypäs, poukkoilevat pursotuslinjat ja ehkä selkeimpänä turkoosi väri, joka ensimmäisessä on maalia, toisessa sukulaissävyistä glitteriä.