Kahdestoista Hukkuminen

Tämäkin on hukkunut.

Ensin kävi näin.

Sitten näin

Ja näin

Kahden viimeisen kuvan erona on vain se, että jälkimmäisessa paksu mediumpitoinen maali on kuivunut reilun vuorokauden verran (vasemmalla alhaalla näkyy vielä olevan pieni vaalea läntti, joka ei ole ihan kuiva). Käyttämäni violetti on Spectrumin purkista, mutta olen sekoittanut väriin reilusti helmiäistä, muuten tulos olisi paljonpaljon tummempi.

Seuraavassa postauksessa katsotaan tätä tarkemmin. Lähikuvat ovat samalta päivältä kuin viimeinen kuva tässä. Opettelen valokuvausta ihmetellen että millainen se maalaus nyt sitten oikein onkaan.

Mitä tähän kuvasarjaan tulee, en hämmästy, jos joku on sitä mieltä, että olen pilannut tai ylityöstänyt hyvän alun. Ehkä. Oikeastaan näiden kuvien perusteella epäilen itsekin näin käyneen. Miksi en säilyttänyt ensimmäistä, kuulasta maalausta? (Onko pilaaminen, tuhoutuminen, peittyminen peräti jotensakin välttämätöntä, niin kuin menetys tai unohtaminen tai muiston piilottaminen? Että elämän raskaus on maalin raskaus. Tai. Kai. En saa aavistustani sana-asuun enkä oikein haluakaan, sillä edelleen koen epäluuloa sanoja kohtaan. En halua eksyä enkä eksyttää, valehdella!) Mutta, on hyvä muistaa kuvien mittakaava: kankaiden koko on n. 180x170cm. Kuva ruudulla on siis kovin kutistettu; siksipä harvempirakenteinen luonnosmainen maalaus voi näyttää pienenä paremmalta kuin tiheä, kolmiulotteinen ja monikerroksinen.

Mutta kun katson näitä, arvelen (ilman sanojen rautalankakytkösta elämään, aikaan ja muistiin, änkytys äng, sössön söö) että kuulaan kepeän päälle vyörynyt on vyörynyt syystä, että tämä maalaus on tarvinnut punaiset kourat ja violetin myrskyn ja pinkin puristuksen, vielä kultarippeet verihyhmän sisään.

Outoja värejä

Tänään, kun kävelin töistä kotiin, aurinko oli laskenut ja hämärä muuttumassa pimeäksi. Lumi hohti ja heijasti ympäristön valoja. Raitiovaunu, autot, bussit, kauppakeskuksen valokyltit. Pizzeria open välkytti fluoripunaista lumeen, auraustraktorin kulmikkaat rengasjäljet kasvoivat liikennevalojen valaisemina valtaviksi. Olosuhteet olivat Helsingissä poikkeukselliset, ja kotimatka tuntui siksi jännittävältä; oli erikoisia kajoja, valojen ja varjojen yllätyksiä. Tyypillisempi kokemus tähän vuoden- ja kellonaikaan on kulkea ruskeanharmaassa nielussa, likaisen kitalaen alla, kun taivas on tiivistä valosaastetta, tähdet piilossa eikä lumesta tietoakaan.

Monta kertaa pysähdyin: mitkä värit nuo ovat, miten tuon valon ja varjon maalaisi? Korosteena kummille väreille lumen kiderakenne kimalsi pakkasessa. Koin outoa tuttuutta: jotain tällaista taitaa olla kaksi päivää sitten valmistuneessa maalauksessani.

Kuvan työ, kooltaan 70x70cm, nimetön vielä, on samaa sarjaa kuin syksyllä esittelemäni Myrkkyä, makeaa. Punavioletti, toisaalla paksu, toisaalla hyvin ohut sekä helmiäisvaaleanpunainen viimeistelivät kauan askarruttaneen teoksen.

Suosikit

Sarastus (2007-2009) 240x380cm

On kiehtovaa, miten katsoja valitsee lempiteoksensa näyttelyssä. Moni näyttelyvieras, jonka kanssa olen jutellut, on osoittanut yhden ehdottoman suosikin, toisilla on kaksi tai kolme lempparia. Teoslistalla on 22 taulua ja melkein jokainen on tullut mainituksi jonkun rakkaimpana.

"Mistä sinä pidät eniten?" kysyttiin minultakin. "Tietenkin pidän kaikista", sanoin ensin, mutta nimesin sitten kuitenkin kaksi maalausta.

Kyllä rakkain taitaa olla Sarastus, joka on suurin koskaan maalaamani työ. Oikeastaan koko näyttely alkoi ison maalauksen ideasta. Syksyllä 2007, kun näyttelystä oli sovittu, kävin mittaamassa seinän, kuvittelemassa maalauksen siihen. Halusin hyödyntää tilan mahdollisuudet: pitkän katseluetäisyyden ja yhtenäisen, korkean seinän.

Teos on käytännön syistä toteutettu kahdesta 240x190cm kokoisesta osasta. Syitä ovat: oviaukot, käytävät ja rappuset (isompi voisi jäädä jossain logistisessa kohdassa jumiin, esim gallerian ovi ei ole aivan valtava), autot (ei mahdu nytkään tavan pakuun) ja kangaspuut (maalaukseen valitsemani tiivis belgialainen pellava on muistaakseni 213cm leveää).

Pohjustin pellavan pelkällä liimalla, sillä halusin kankaan kauniin värin yhdeksi maalauksen väriksi. Puhdasta kangasta näkyy paikoin siellä täällä, suurempana alueena työn oikeassa laidassa. Taulu on maalattu tikkaita apuna käyttäen, pohja oli lähes koko ajan naulojen varassa seinässä kiinni. Piirsin aika paljon luonnoksia värikenttien kulusta työn eri vaiheissa, väärä kokeilu olisi tuhonnut aamunkoin herkkyyden.

Taulussa on paljon paljon läpikuultavia kerroksia. Olen käyttänyt enemmän siveltimiä kuin tavallisesti, mutta tietyissä vaiheissa isot lastat ja telat olivat tarpeen. Joitakin tanssahtelevia pursotuksia voi myös erottaa. Jäänomaiset kalvot ovat väritöntä mediumia. Värien lempeänvaloisa hohde on paljolti helmiäispigmentin ansiota.

Itku (2008-2009) 210x160cm

Toista lempilastani nimitin tekovaiheessa Siniseksi. Taulu sai nimen Itku. Ja nyt en osaa kovin hyvin selittää, miksi. Olkoon liikutuksen, onnen ja ilon kyynelten vuo, ei raskaan sydämen yksin.
P.s. Kumpikin taulu esiintyy useassa blogin kuvassa ja näyttää kaikissa vähän erilaiselta. Paras nähdä paikan päällä. Tervetuloa, jos et ole vielä käynyt!
P.p.s. Sinä, joka jo kävit näyttelyssä: Mikä oli sinun suosikkisi? Miksi?

Lehdistötiedote

Altti Kuusamo kävi työhuoneellani pari viikkoa sitten. Altti oli lupautunut kirjoittamaan näyttelyni lehdistötiedotteen. Tiesin Altin kelpo kirjoittajaksi, mutta emme olleet koskaan tavanneet. Esittelin maalauksiani, jännitin. Jos se ei tykkää, jos se ei älyä?


Älysi, tykkäsi, sanoi ihan innostuneensa. Tekstistä tuli hyvä, tällainen:

VÄRIEN MONTA OLOMUOTOA

Maaria Oikarinen on antanut näyttelylleen nimen Hekuma. Teeman laaja kate paljastuu maalauksia tarkasteltaessa. Oikarisen työskentelymenetelmät ovat moninaiset. Sen lisäksi, että hän valuttaa värejä pitkin kankaan pintaa, hän myös kiinnittää akryylikalvoja värin päälle. Heijastusvaikutukset saadaan aikaan glitterin, paljettien ja helmiäispigmentin avulla. Oikarisen maalauksissa väri on muovaavan ja jäsentelevän aineen roolissa.

Hänen käyttämänsä värit näyttäytyvät kuin risaisten ja silti hyytelöityneiden vaatteiden läpi, joihin on kiinnitetty helminauhoja, kokkaroitunutta akryyliväriä ja koristehiekkaa. Läpikuultavan mediumin käyttö tuo esiin alempia värikerroksia. Myös lastan jäljet näkyvät. Näin värit muuttuvat esineiksi maalauksen pinnalle: akryylikalvot kohtaavat hyvin valuneen ja värikkään värihyytelön.

Vaikka maalaus on Oikariselle kaikkiruokainen substanssi, jokaisella hänen maalauksellaan on kuitenkin oma olemisen tapansa ja väriskaalansa. Vaaleat sävyt ja punaisen eri asteet ovat hallitsevassa asemassa. Oikarisen maalausten muodot syntyvät monipuolisen työskentelyn puristuksessa ja luovat haastavia väriyhdistelmiä. Muodot tuntuvat olevan kuin jatketta niistä asennoista, joilla värejä heitetään ja valutetaan kankaalle. Aivan kuin voima puristaisi muodon esiin väristä. Tämä menetelmä tekee Oikarisen maalauksista yhtä abstrakteja kuin konkreettejakin. Väri on aineen jäsentävää halua.

Muutamien maalausten nimet tuovat läsnä oleviksi myös elämänviitteet, assosiaatiot. Maalaus ”Väite haavoista ja timanteista” esittää monipuolisia argumentteja värin vaellusreiteistä. Värin valuma on kuin pidennetty väitelause, värin oma jakautunut kanta. Värit väitteinä valuvat. Muodot ovat väriesineiden pinnalla ja esineitä on maalauksen muotojen pinnalla. Värien saumoillakin on saumansa. Maaria Oikarisen maalaukset ovatkin muodon, voiman ja värin saumatonta yhteistyötä.

Altti Kuusamo

"Oi, oppi ottakaatte joutsenista" 2

Olen joskus haaveillut valkoisesta maalauksesta. Reliefimäinen maalaus olisi toteutettu titaani- ja sinkkivalkoisella, edes luonnonvalkoisia tai harmahtavia sekoitusvalkoisia (mm. off white, broken white) en kelpuuttaisi. Hekumoisin massalla ja työvälineiden moninaisilla jäljillä.

Olen monesti aloittanut valkoisen maalauksen. Koskaan en ole saanut sellaista valmiiksi. "Oi, oppi ottakaatte joutsenista" 2 on tähän mennessä lähimpänä ideaa. Sain pitäydyttyä vaaleassa, pidettyä valkoisen tärkeimpänä värinä. Valkoinen idea mielessäni tilasin 20 purkkia Maimerin superleggera akryylipastaa, jonka olemus on kuin tehty tarkoitukseeni. Pasta on kermavaahdon kuohkeaa ja pilvenkeveää, väriltään puhtaanvalkoista eikä sävy kuivuessa muutu.
Kerroin toissapäivänä, kuinka aloitin Joutsen-duon ensimmäisen osan aggressiivisella räiskimismentaliteetilla. Valkoinen maalaus alkaa toisella tapaa. Ensin on peitettävä puuvillakankaan oma väri, joka on luonnonvalkoinen eikä niinkään tasainen: kankaassa on tummia pilkkuja, melkein mustia oikeastaan. En halunnut käyttää gessoa, joka antaa vähän karhean alustan, vaan sekoitin mediumiin sinkkivalkoista ja maalasin telalla useamman kerroksen, jolloin sain liukkaan, vähän kiiltävän, lähes valkoisen pinnan. Italian-tilausta piti odotella useampi viikko. Maalasin muita töitä, mutta välillä otin valkoisen tauluni esiin ja nautin sen kuulaudesta.

Himoitun pastan saavuttua aloin rakentaa struktuuria. Päätin käyttää ideavalkoisten lisäksi helmivalkoista ja luunvalkoista, hopeapaljetteja ja kultaglitteriä sekä sallia muutaman värin vaaleina sekoituksina. Tuli vihreää, turkoosia ja ruusunpunaista. Vaalensin sekoituksia entisestään maalaamalla ohuen ohutta valkoista värien päälle. Pursotin titaanivalkoisia nauhoja sinne tänne. Valkoista glitteriä, joka heijastaa vaaleanpunaista ja -vihreää valoa, käytin paljon. Aivan viimeiseksi ruiskutin haaleaa helmiäisoranssia poikittaisina ryöpsähdyksinä taulun keskikolmannekselle, laidasta laitaan. Kaikkea tätä tein tarkastellen samalla, kuinka maalaus keskustelee ensimmäisen osan kanssa. Värit eivät jatku yhtenäisinä työstä toiseen, mutta joitakin jatkumoita on: hopeapaljettien rypäs, poukkoilevat pursotuslinjat ja ehkä selkeimpänä turkoosi väri, joka ensimmäisessä on maalia, toisessa sukulaissävyistä glitteriä.