maanantai 30. maaliskuuta 2009

Ripustus
















Suvivirsi (2008-2009) 160x210cm

Näyttely ripustettiin tänään. Lönnrotinkadulle loistaa nyt keltainen Soidin.

Kadun puoleinen sali toteutui pääosin sellaisena kuin olin työhuoneella gallerian pohjapiirrokseen hahmotellut. Sarastus, Soidin ja "Oi, oppi ottakaatte joutsenista" 1 ja 2 ottivat paikkansa. Olin helpottunut. Vaikka kuinka mittaa, arvioi, eläytyy ja ennakoi, ei voi ihan tietää, miltä taulut paikan päällä, tilassa ja valossa näyttävät. Salmelassa viime talvena maalamani Sarastus on sitä paitsi niin kookas, etten kunnolla pystynyt tarkastelemaan sitä nykyisessä Arabian työhuoneessani.

Toinen puoli oli vaikeampi. Sitä en ollut niinkään suunnitellut. Töitä kokeiltiin ja siirreltiin monta kertaa. Onko punaista liikaa? Eikö vihreä tulisi tähän? Ei taida. Tähän kolme, mutta missä järjestyksessä? Onko levoton? Toisin päin. Katsokaa, nyt tumma nousee hyvin keskeltä esiin. Näitä on oltava seitsemän! Ei kai. Kyllä kyllä, eikö. Kappas. Haluan tämän valkoisen! Kokonaisuus syntyi yhteistyönä. Mukana olivat Marjukka, Jo ja Heikki, joka hoiti käytännön mittaamisen, naulaamisen ja poraamisen.

Kevät, päivänvalo, tulee Lönnrotinkadulta galleriaan. Päivän avuksi huomenna vielä suunnataan lamput.

Kesäheinä (2006) 235x165cm

sunnuntai 29. maaliskuuta 2009

Ulkotaiteellinen jännitys



Kolme yötä avajaisiin! "No, onko kaikki valmista? Jännittääkö?" ihmiset kyselevät. Jännittää, jännittää, vastaan. Työt ovat olleet valmiina jo useamman viikon, huomenna on ripustuspäivä.

Näyttely on kahden vuoden työn huipennus. Olen iloinen päästyäni galleriaan, josta jo vuosia aiemmin haaveilin. Olen tyytyväinen töihini, ylpeä niistä. On syytä juhlaan. Ajatukset ovat avajaisjuhlassa. Kampaaja on varattu, meikit valittu.

Löysin puvun, joka väriltään sopii tauluihini täydellisesti. Puku oli kallis, mutta olkoon. Kuvan kengät ja helmikorut viimeistelevät asun.

perjantai 27. maaliskuuta 2009

What is that?

Kuohu (2008) 160x125cm

”Abstrakteja, värikkäitä”, määrittelen nopeasti kysyttäessä, millaisia töitä teen. ”Mieluiten suuria maalauksia”.

Maalaamisessani oli vaihe, jolloin työt näyttivät ei-esittävältä, mutta perustuivat kuitenkin havaintoon.

Keväällä 1997 olin maalauskurssilla Kreetalla. Työskentelin öljypastelleilla; tekniikka on nopeahko ja sopii hyvin matkoille. Eräs havainto kaappasi mielenkiintoni pitkiksi ajoiksi. Olin maalannut merta ja taivasta, oliivipuiden rytmiä kukkuloilla, piirtänyt ränsistyneitä rakennuksia, pihoja ja portteja. Istuin lempikujallani maalattuani koko päivän jo. Aurinko oli kääntynyt länteen, turistit palasivat rannalta punakoina. Keräsin kamppeitani, liituja järjestäessä kului tovi. Nostin katseeni seinään, joka oli äsken ollut valkoinen. Vastapäiset talot piirtyivät rappaukseen värikkäänä siluettina. Vaaleanpunaista, vihreää, turkoosia! Ihailin näkyä, joka vähä vähältä muuttui kuin hidas elokuva. Värit liikkuivat, kirkastuivat, vaihtuivat, sitten hiipuivat. Näky katosi, katsoin kelloa. Huomenna olisin samassa paikassa hyvissä ajoin.

Niin sitten koetin ottaa kiinni muuntuvan varjon, joka oli olemassa vain joidenkin minuuttien ajan. Ulkona maalatessa ihmisiä aina kertyy selän taakse. Katsojat vertaavat maalausta ja näkymää kankaan tai lehtiön takana. Naapurusto tunsi minut jo, olinhan maalannut paapan portaat ja mamman pyykit. Nyt jouduin selittämään kuvaa. ”There’s a shadow, very colourful”, osoitin. Oo, niinpäs onkin, yleisö totesi. Mamma pulputti hyväksyvästi pojan tulkattua kreikaksi.

Kunnes värikäs varjo taas katosi. Työni oli kesken, jatkoin turvautuen muistikuvaan. Selitykseni ”There was a colourful shadow” ei oikein toiminut. ”Hä? Mitä toi oikeen tekee?” Ohi kulki remakka suomalaiporukka. ”Excuse me, what is that?” vaalea teinipoika kysyi kohteliaasti. ”It’s a shadow” vastasin selittämättä enempää ja paljastamatta suomalaisuuttani. ”Very nice”, poika hymyili. ”Mitä se sano?” perheen isä kysyi. ”Emmätiiä, emmätajuu, kai se on jotain apsraktii”.

sunnuntai 22. maaliskuuta 2009

Säväys ja Lempi

Säväys (160x120cm) 2006-2008

Kutsukortit tulivat painosta torstaina. Tiistaina olin tarkistanut koevedoksen Jon, galleria-apulaisen, kanssa. Painoon lähti pyyntö lisätä hieman sinistä. Lopputulos oli onnistunut. "Ihanan keväinen, herättää positiivisia mielikuvia", kehui galleristini Marjukka Uusitalo, "tällaista juuri ihmiset tähän aikaan vuodesta kaipaavat, ja värikkyys piristää taantuman keskellä".

Maalausten valokuvaaminen on haastavaa hommaa. Valoa pitää olla tarpeeksi ja sen on oltava väriltään neutraalia ja laadultaan tasaista. Päivänvalo tulee sisätiloihin ikkunan kokoisina kaistaleina, jolloin ison taulun reunat jäävät katveeseen. Tarvitaan tehokkaita lamppuja ja keinot estää maalipintojen liika kiilto ja heijastukset kuvassa. Digikuvan sävyjä voi toki säätää jälkikäteen, mutta aika mahdottomaksi menee, jos originaali on valoltaan hajanainen. Käytimme kuvaajani Otto Santalan kanssa yksinkertaista kikkaa: kannoimme suurimmat taulut kadulle ulkovaloon. Oli sopivan pilvinen päivä, valo oli täydellinen. Taulu nojasi Taideteollisen korkeakoulun seinää vasten, ohikulkijat pysähtelivät ihmettelemään. Otto joutui nostamaan jalustan keskelle Hämeentietä saadakseen tarvittavan välimatkan, minä varmistin takana, etteivät autot aja päälle.

Tarkistimme värit Oton isolta pc-näytöltä. Useimmat kuvat näyttivät hyviltä. Toisten kohdalla emmin: onko liian räikeä, miltä se näyttää, sano Otto sinä. Minun on vaikeaa katsoa uusia töitäni valokuvina, arvioida kuvaa neutraalisti. Tiedän millainen maalaukseni on, saatan nähdä kuvassa jotain, mitä siinä ei ole tai odottaa kuvalta sellaista, mihin se ei ikinä pysty. Niinpä kysyn muiden mielipidettä silloin, kun on valittava maalauskuva vaikkapa nettisivulle tai painotuotteeseen.

Kutsuun valittiin Säväys, jossa on voimakkaita kontrasteja ja laaja väriskaala. Hienovireisempi työ saattaisi näyttää painettuna pliisulta. Kooltaan maalaus on mittakaavassani keskikokoinen (160x120). Isoimmat työt tuntuvat jotenkin mitättömiltä pienenä kuvana.

Säväys ei ollut helppo maalattava. Hylkäsin sen pitkiksi ajoiksi, unohdin välillä kokonaan. En muista sen kaikkia vaiheita, sen muistan että ensimmäiset kerrokset olivat sinivioletteja. Taitaa olla niin, että kun en tiedä, mitä tehdä, turvaan punaiseen. Punainen on minulle väreistä tutuin ja luontevin. Taulussa on paljon punaisia: hentoa ruusunpunaa, paloauton fluoripunaa ja tummaa purppuraa. Erityisen hieno kalpea punaväri syntyi sekoittamalla hopeaväriin hieman kinakridon-pigmenttiä.

Väri yhdistetaan usein tunteeseen. Töideni on sanottu viestivän iloa ja energiaa. Vaaleanpunainen Lempi ihastutti erästä katsojaa: "olit varmaan hyvällä tuulella", hän arveli. Tosiasiassa maalarin tunnetila ei välttämättä heijastu työn tunnelmaan. Vihaisena voi maalata seesteisen työn, itkiessä ihanan. Voi kyllä olla niin, että tavoitellessaan maalauksen harmoniaa maalari samalla saa oman levottoman mielensä rauhoittumaan.

Lempi on maalattu ennätysnopeasti, yhdessä viikossa. Se on maalattu melkeinpä kerralla, ensimmäisen päivän parituntisessa työvaiheessa sommittelu ja värien suhteet menivät mielestäni hyvin kohdilleen. Myöhemmät maalauskerrat olivat enemmän korostamista ja pientä sävyttämistä. Keskialueen vaalea violetinpunainen on vedetty nopeasti lastalla, jätetty niin kuin on jäänyt.

Lempi (160x125cm) 2008

keskiviikko 18. maaliskuuta 2009

Pieniä maalauksia


Galleristi toivoi, että toisin joitakin pieniä töitä alakerran Studio U -myyntitilaan jo ennen avajaisia. Valitsin kymmenen taulun sarjan, vein taulut galleriaan viikonloppuna.

Kun ruusut puhkesivat puhumaan (2007-2008) 35x30 cm





Purppuraa (2007-2008) 60x50cm


Pienen taulun maalaaminen on monella tapaa erilaista kuin suuren. Minusta se on vaikeampaa. Liikekieli supistuu: metrinen lastanveto ei mahdu, raisu roiske osuu puoliksi lattiaan. Kuvapinta on kiinteästi näkökentässä, maalaaminen on käpertymistä ja hiljaisia eleitä. Olen maalannut joitakin pikkutauluja kolmekin vuotta.

Kun maalaan pieniä, ripustan parikymmentä taulua työhuoneen seinälle. Siirtelen, kääntelen, vuorottelen. Joku nousee joukosta kiinnostavaksi, sitä jatkan ja vaalin. Toiseen kyllästyn, hyvä, maalaan päälle ärhäkän värin.

Usein yksi väri hallitsee pientä. Joskus hallitsevana pysyy ensimmäisenä maalattu, vahva pohjaväri, toisinaan väri rakentuu ja muuntuu lasuurikerroksilla. Joskus ensimmäinen väri on vain jäämä taulun reunassa tai pieni, peittävän kerroksen alta raaputettu vihje. Ylimmässä ruusu-taulussa umpumaiset möntit nousevat pari senttiä kankaasta. Pinnassa oleva violetti pigmentti on juuri ja juuri kiinni alustassa, pigmentin samettinen ominaisluonne tulee esiin. Purppura-maalaus on aloitettu kirkkaalla kellanroosalla, joka kuultaa paikoin valona tummemmassa. Olen käyttänyt lasihelmien rykelmiä maalin tavoin muodostaakseni värialueita kirkkaan mediumin alle.

Vihreää kultaa maalatessani olin lumoutunut kullan ja hopean väriseoksesta. Katselin metallilaskoksissa siirtyilevää valoa enkä malttanut jatkaa. Vasta puolen vuoden kuluttua keksin oikeat värit, ohuen ohuena kuultavan kellanvihreän ja maltillisen kadmiumoranssin.
Vihreää kultaa (2008-2009) 60x41cm

perjantai 13. maaliskuuta 2009

Lehdistötiedote


Altti Kuusamo kävi työhuoneellani pari viikkoa sitten. Altti oli lupautunut kirjoittamaan näyttelyni lehdistötiedotteen. Tiesin Altin kelpo kirjoittajaksi, mutta emme olleet koskaan tavanneet. Esittelin maalauksiani, jännitin. Jos se ei tykkää, jos se ei älyä?


Älysi, tykkäsi, sanoi ihan innostuneensa. Tekstistä tuli hyvä, tällainen:

VÄRIEN MONTA OLOMUOTOA

Maaria Oikarinen on antanut näyttelylleen nimen Hekuma. Teeman laaja kate paljastuu maalauksia tarkasteltaessa. Oikarisen työskentelymenetelmät ovat moninaiset. Sen lisäksi, että hän valuttaa värejä pitkin kankaan pintaa, hän myös kiinnittää akryylikalvoja värin päälle. Heijastusvaikutukset saadaan aikaan glitterin, paljettien ja helmiäispigmentin avulla. Oikarisen maalauksissa väri on muovaavan ja jäsentelevän aineen roolissa.

Hänen käyttämänsä värit näyttäytyvät kuin risaisten ja silti hyytelöityneiden vaatteiden läpi, joihin on kiinnitetty helminauhoja, kokkaroitunutta akryyliväriä ja koristehiekkaa. Läpikuultavan mediumin käyttö tuo esiin alempia värikerroksia. Myös lastan jäljet näkyvät. Näin värit muuttuvat esineiksi maalauksen pinnalle: akryylikalvot kohtaavat hyvin valuneen ja värikkään värihyytelön.

Vaikka maalaus on Oikariselle kaikkiruokainen substanssi, jokaisella hänen maalauksellaan on kuitenkin oma olemisen tapansa ja väriskaalansa. Vaaleat sävyt ja punaisen eri asteet ovat hallitsevassa asemassa. Oikarisen maalausten muodot syntyvät monipuolisen työskentelyn puristuksessa ja luovat haastavia väriyhdistelmiä. Muodot tuntuvat olevan kuin jatketta niistä asennoista, joilla värejä heitetään ja valutetaan kankaalle. Aivan kuin voima puristaisi muodon esiin väristä. Tämä menetelmä tekee Oikarisen maalauksista yhtä abstrakteja kuin konkreettejakin. Väri on aineen jäsentävää halua.

Muutamien maalausten nimet tuovat läsnä oleviksi myös elämänviitteet, assosiaatiot. Maalaus ”Väite haavoista ja timanteista” esittää monipuolisia argumentteja värin vaellusreiteistä. Värin valuma on kuin pidennetty väitelause, värin oma jakautunut kanta. Värit väitteinä valuvat. Muodot ovat väriesineiden pinnalla ja esineitä on maalauksen muotojen pinnalla. Värien saumoillakin on saumansa. Maaria Oikarisen maalaukset ovatkin muodon, voiman ja värin saumatonta yhteistyötä.

Altti Kuusamo

Wanton Bliss - Press Release


THE MANY ASPECTS OF COLOUR

Maaria Oikarinen has called this exhibition of her work Hekuma - Wanton Bliss. The breadth of this theme is revealed when examining her paintings. Oikarinen uses a variety of techniques in her work; she drips colour onto the surface of the canvas, attaches acrylic film on top of the colour and achieves reflective effects with glitter, sequins and mother-of-pearl pigment. In Oikarinen’s paintings colour takes on the role of matter that both forms and deconstructs.

The colours she uses are seen as if through ragged and gelatinous garments; garments to which are attached pearls, clots of acrylic paint and which are textured with sand. The transparent medium Oikarinen uses allows the underlying layers of colour to show through. One can also see the tracks of spatula. In this way the colour is transformed into objects on the surface of the painting: acrylic film encountering the oozing, colourful pigment.

Even though for Oikarinen painting is all-consuming, each of her paintings has its own individual form of existence and colour range. Light colours and different intensities of red dominate. From the chosen mix of her various working methods the forms in her work arise and create challenging colour combinations. The forms are a continuation of the gesture of throwing and dripping the colours onto the canvas - as if a kind of power has forced form out of colour. This working method makes Oikarinen’s paintings both abstract and concrete. Colour becomes a will structuring form.

The titles of the paintings call forth associative references to existence. The painting "Thesis on wounds and diamonds" presents multifaceted arguments through the traces left by the pathway of the colour. The run of colour is like an extended contradictory statement, its own divided position. Colours as arguments drip. Forms exist at the surface of colour-objects and objects are atop painting-forms. Even the seams of colour have seams. The paintings of Maaria Oikarinen are a seamless combination of form, strength and colour.

Altti Kuusamo

sunnuntai 8. maaliskuuta 2009

Maalarin paletti

Viime viikolla ilmestyneen Taidemaalaus-lehden (1/2009) teemana on väri. Suosittelen lehteä kokonaisuudessaan. Värin maailma on laaja ja loputtoman kiehtova.

Väri on sähkömagneettista säteilyä, kuvaputken valoa ja painettuja pisteitä. Kulttuurit, uskonnot ja järjestelmät ovat antaneet väreille symbolisia merkityksiä ja tehtäviä. Esimerkiksi kuolemaan, valtaan, seksuaalisuuteen, sotaan ja rauhaan liittyy runsaasti erilaisia värikoodeja ja assosiaatioita.

Värin sävy, lämpötila ja kylläisyys ovat käsitteitä, joiden avulla väristä koetetaan puhua objektiivisesti. Peruskoulun kuvaamataidossa harjoitellaan sävyjen sekoittamista, valööri- ja kulöörikontrastien rakentamista, yleensä vesivärien avulla. Paletilla on kaksi keltaista, kaksi punaista, kaksi sinistä - kylmä ja lämmin kutakin. Opitaan, miten pääväreistä sekoitetaan välivärit. Väriä taitetaan lisäämällä valkoista ja murretaan sekoittamalla väriin sen vastaväriä.

Taidemaalarille väri on pigmenttien ja sideaineitten muodostamaa maalimateriaa. Peruskoulun väriteoria "pääväreistä voi sekoittaa kaikki värit" osoittautuu karkeaksi huijaukseksi. Pigmenttejä on olemassa ainakin satoja eikä aito pigmentti periaatteessa ole korvattavissa toisella saati sekoitettavissa muista. Käytännössä rikas koloristinen paletti voidaan rakentaa aika vähin värein, kaikki eivät halua pinkkiä tai puhdasta turkoosia. Mutta jos todella haluaa perehtyä väriin, on alkajaisiksikin hyvä hankkia muutamia kymmeniä tuubeja tai purnukoita. Taiteilijapigmenteille on olemassa kirjain-numero-koodit, jotka kelpo valmistaja ilmoittaa tuotteen kyljessä. Esimerkiksi Maimerin Bordeaux-niminen väri on tehty thioindigo-pigmentistä, jonka koodi on PR88 (PR = pigment red).

Koska väri on omassa taiteessani ensisijainen elementti, pigmentti- ja maalivalikoimani on varsin laaja. Mikä tahansa väri, jonka voin nähdä, pitäisi voida saada aikaan työhuoneella. Perinteisten väriympyrän värien lisäksi on olemassa fluori- ja helmiäisvärejä, joihin olen tätä nykyä ihastunut. Fluorivärit ovat arkikielessä neonvärejä, helmiäisvärien olemus on tuttu vaikkapa luomiväreistä ja silkin hohteesta. Luonnossa tällaisia värejä esiintyy ainakin kukissa, kaloissa ja linnuissa mutta myös maaperässä ja eri kivilaaduissa. Ja sitten ovat vielä metallivärit: pronssin, hopean ja kullan eri sävyt, nikkeli, teräs ja alumiini.

Värivaranto on ääretön. Aarre ei hupene. Typerä se, joka sanoo "punainen on jo maalattu".

Nyt lainaan suosittelemaani lehteä. Taidemaalari Tuomo Saali kertoo väripaletistaan:

"Väriajatteluni tärkein työväline on maalauspalettini värilajitelma. Kutsun palettia maalarin soittimeksi. Maalarin täytyy ennen maalaamista rakentaa itse soitin ja virittää se tilannetta ja henkistä vireyttä vastaavaksi. Paletilla täytyy olla valmiiksi sekoitettuna riittävä määrä "värisointuja".
Värien on oltava myös erilaisissa olomuodoissa, eri tavoin sekoitettuna erilaisia tarpeita varten. Olomuodoilla tarkoitan värin paksuutta ja kuultavuutta sekä peittävyyttä. Vaikka tämä tieto on materiaalioppia, se on keskeisintä maalatessa tarvittavaa tietoa." (Taidemaalaus 1/2009, s. 14)

Olennaista on valita äärettömästä. Saali maalaa öljyväreillä, mutta akryylimaalaukseen pätevät aivan samat ajatukset. Ainoastaan itse paletti fyysisenä esineenä on erilainen. En tiedä, käyttääkö kollega perinteistä puupalettia, paperilautasia vai voipaperia työpöydällä. Luultavimmin hän kuitenkin puristaa maaleja tuubeista alustalle, sekoittaa palettiveitsellä ja ryhmittelee värejä sävyperheiksi. Oma palettini voi olla rykelmä muovipurkkeja vaikkapa näin:

Olen sekoittanut purkeissa viisi väriä tekeillä olevaa maalausta varten. Metallioranssi on paletilla sellaisenaan, sekoitan sitä muihin, hyytelömäistä mediumia sisältäviin väreihin suoraan maalauksen pinnassa.

Toinen kuva on viime syksyltä. Se näyttää laajemman paletin, joka on ryhmittynyt lattialle. Maalausvuorossa on punainen taulu, joka sai tammikuussa nimekseen Rääkyvä rakkaus. Työ on lähitarkastelussa, koska ruskea tuoli on noin lähellä maalausta. Maalauksen edessä on termoksen kahvikuppi. Olen käyttänyt tuolin ympärillä olevia värejä edellisinä päivinä. Nyt väripurkit ovat kiinni, olen siis miettimässä, miten jatkaa. Oikealla puolen kuvassa näyttäisi olevan toinen paletti, olen maalannut lattialla seinään nojaavaa työtä Kuohu, jossa on paljon kultaa ja oransseja. Kuvan ulkopuolella ne värit, jotka eivät ole akuutissa käytössä, seisovat siisteissä riveissä hyllyssä.

Silloin kun tarvitsen pienemmän määrän väriä, sekoitusalustaksi käy hyvin purkin kansi, tällä tavoin:

torstai 5. maaliskuuta 2009

"Oi, oppi ottakaatte joutsenista" 2

Olen joskus haaveillut valkoisesta maalauksesta. Reliefimäinen maalaus olisi toteutettu titaani- ja sinkkivalkoisella, edes luonnonvalkoisia tai harmahtavia sekoitusvalkoisia (mm. off white, broken white) en kelpuuttaisi. Hekumoisin massalla ja työvälineiden moninaisilla jäljillä.

Olen monesti aloittanut valkoisen maalauksen. Koskaan en ole saanut sellaista valmiiksi. "Oi, oppi ottakaatte joutsenista" 2 on tähän mennessä lähimpänä ideaa. Sain pitäydyttyä vaaleassa, pidettyä valkoisen tärkeimpänä värinä. Valkoinen idea mielessäni tilasin 20 purkkia Maimerin superleggera akryylipastaa, jonka olemus on kuin tehty tarkoitukseeni. Pasta on kermavaahdon kuohkeaa ja pilvenkeveää, väriltään puhtaanvalkoista eikä sävy kuivuessa muutu.
Kerroin toissapäivänä, kuinka aloitin Joutsen-duon ensimmäisen osan aggressiivisella räiskimismentaliteetilla. Valkoinen maalaus alkaa toisella tapaa. Ensin on peitettävä puuvillakankaan oma väri, joka on luonnonvalkoinen eikä niinkään tasainen: kankaassa on tummia pilkkuja, melkein mustia oikeastaan. En halunnut käyttää gessoa, joka antaa vähän karhean alustan, vaan sekoitin mediumiin sinkkivalkoista ja maalasin telalla useamman kerroksen, jolloin sain liukkaan, vähän kiiltävän, lähes valkoisen pinnan. Italian-tilausta piti odotella useampi viikko. Maalasin muita töitä, mutta välillä otin valkoisen tauluni esiin ja nautin sen kuulaudesta.

Himoitun pastan saavuttua aloin rakentaa struktuuria. Päätin käyttää ideavalkoisten lisäksi helmivalkoista ja luunvalkoista, hopeapaljetteja ja kultaglitteriä sekä sallia muutaman värin vaaleina sekoituksina. Tuli vihreää, turkoosia ja ruusunpunaista. Vaalensin sekoituksia entisestään maalaamalla ohuen ohutta valkoista värien päälle. Pursotin titaanivalkoisia nauhoja sinne tänne. Valkoista glitteriä, joka heijastaa vaaleanpunaista ja -vihreää valoa, käytin paljon. Aivan viimeiseksi ruiskutin haaleaa helmiäisoranssia poikittaisina ryöpsähdyksinä taulun keskikolmannekselle, laidasta laitaan. Kaikkea tätä tein tarkastellen samalla, kuinka maalaus keskustelee ensimmäisen osan kanssa. Värit eivät jatku yhtenäisinä työstä toiseen, mutta joitakin jatkumoita on: hopeapaljettien rypäs, poukkoilevat pursotuslinjat ja ehkä selkeimpänä turkoosi väri, joka ensimmäisessä on maalia, toisessa sukulaissävyistä glitteriä.

maanantai 2. maaliskuuta 2009

"Oi, oppi ottakaatte joutsenista" 1

Katselin tänään hyvillä mielin tätä 160x210cm kokoista maalausta. Taulu on valmis, mutta teen paraikaa sille saman kokoista paria, joka on yleisilmeeltään vaalea. Huomenna, kun käyn galleriassa, yritän taas siirtää muistikuvan tauluista seinälle ja katsoa kaksikkoa tulevalla paikallaan. Ajatukseni on, että pari ripustettaisiin vierekkäin, keskelle voi tulla pieni väli, tai sitten reunat ovat toisissaan kiinni, mikä parhaalta näyttää. Voi silti käydä niin, että taulut ovat galleriassa eri huoneissa; niinkin voi käydä, että toinen on esillä, toinen ei. Teosten pitäisi toimia diptyykinä ja erillisinä yksilöinä.

Lopullinen ripustus, johon tullee 10-15 työtä, päätetään paikan päällä kuukauden kuluttua. Pisimmältä yhtenäiseltä seinältä aloitetaan: siihen tulee kaikkein suurin maalaus, Sarastus, kooltaan 240x380cm.

Työhuoneella tarkastelen maalausten yhtenäisyyttä ja erillisyyttä ryhmittelemällä niitä eri tavoin. Kumpi osa kuuluu vasemmalle, kumpi oikealle? Voisivatko Golgata ja Sulo olla vierekkäin? Se, mitä Soidin vielä kaipaa, taitaa olla vihreä, jollaista ei muissa ole. Sitten taas keskityn yhteen työhön, siirrän muita pois näköpiiristä.

Kuvassa oleva työ valmistui muutama viikko sitten. Aloitin sen marraskuussa ikään kuin kaamoksen vastaisen taistelun tunnelmissa. Olin äkäinen. Rätkin kankaalle punaista, valkoista ja Tiimarin joulukoristeluun tarkoitettuja helminauhoja. Työn nimi "Oi, oppi ottakaatte joutsenista" on lainaus Eino Leinon runosta Lapin kesä. Nimi ilmestyi helmikuussa, aurinkoisena pakkaspäivänä. Se tuli kuorolauluna valkoista taulua maalatessani. Siinä! Kehottavaan joutsen-sitaattiin liittyy humoristisia muistoja isästäni, joka kuoli seitsemän vuotta sitten, aurinkoisena pakkaspäivänä. Itse runo on minusta kokonaisuudessaan upea. Ehkä valkoisessa voi nähdä joutsenen siiveniskun, väreissä ja kimmellyksessä nopean kukinnan, räiskeen ja hiljaisuuden rinnastuksessa intohimon ja melankolian dialogin.