Rotkosta kapuaja

Murtaudun ulos. Taas kerran. Murtaudun ulos masennuksesta. Kiipeän jyrkkää seinämää kohti terveyttä. Hetki sitten olin vielä rotkossa. Nyt kiskon ja ponnistan, vihdoin minulla on taas voimaa; lihakseni puskevat, tahdonvoimani puskee lujempaa. Sanoin eilen itselleni: olet hyvä tyyppi. Olin unohtanut. Tänään sanoin: olet kaunis. Senkin olin unohtanut. Makasin rotkossa enkä päässyt omin avuin pois. Tämä on tapahtunut niin monta kertaa, että en osaa laskea ja mitä todennäköisimmin se tulee tapahtumaan taas uudestaan. Rotko. Joskus masennus on kuoppa, josta selviää vähän helpommin, hiljainen sietäminen ja lääkitysmuutokset saattavat auttaa. Mutta jos joutuu rotkoon eli vakavaan masennukseen, sieltä ei niin helposti kivuta. Tällä kertaa tarvitsin sairaalahoitoa.

Cheekin kappale Jumalten keinu kertoo artistin mukaan kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Ehkä niin, mutta varsin yksipuolisesti, sillä kyseessä on ylimielinen maaninen rykäisy ja sankaritarina. Tarinan päähenkilö on ”hiphopjumalan poika”, joka kantaa ristinsä ja kruununsa eikä luhistu. Hän kestää salamat ja vastatuulen, ottaa kohtalon tyynesti vastaan. ”Legendat kulkee hänen teoistaan, näiltä kentiltä ei löydy hänen veroistaan”. Kristinuskon jumalan poika ratsasti aasilla, hiphopjumalan pojan aasit ovat ”tuhansia akkoja, mutta aasia hän ei suostu painaa”. Kertosäe kuuluu: ”Joka keinussa jumalten keinuu, väliä taivaan ja helvetin heiluu, hän kokee huiput ja kuilut kun keinuu kun keinuu”. Mutta missä on se kuilu? Masennuskuilussa ei koeta voitontunteita, kaikki gloria puuttuu. Tässä biisissä ei käydä pohjalla, vaan ”sä tsiigaat voittajaa”, kuten Cheek toisessa kappaleessaan sanailee.

Pohjalla ihminen jähmettyy. On kuin olisi kuollut. Paitsi että hengittää vielä, ja hengittäminen sattuu. On paras olla hiljaa paikallaan, sillä kaikki muu sattuu vielä enemmän. Yhteys muihin ihmisiin katoaa, koska kommunikointi on melkein mahdotonta. Ajatukset ovat hajallaan, sanat eivät muodostu, ääni ei jaksa puhua. Eino Leinon Jumalien keinussa sanotaan:

Kuka keinussa jumalien keinuu,/ ei hällä elon aika pitkä ole./ Syyn, syyttömyyden hän huiput nähköön - /sitten tulkohon tumma yö. Ennustetaanko tässä kaksisuuntaiselle lyhyttä elämää? Koska kaksisuuntainen elämä kiertää kehää, säkeet voisi lukea myös siten, että ”elo” viittaisi tavalliseen elämään ja tumma yö tarkoittaisi masennusta. Runo loppuu tähän tummaan yöhön samoin kuin masentuneesta tuntuu, että koko elämä on loppunut.

Minä siis makasin sängyssä monta viikkoa. Makaaminen ei loppunut makaamalla. Jos tytär laittoi ruokaa, nousin syömään. Jos olin yksin, söin kerran päivässä joulusta jääneitä suklaita. Yksi kipinä ei kuitenkaan sammunut: kaksi kertaa viikossa nousin, puin, kävelin ratikalle ja menin cheerleading-harjoituksiin. Joku kuntosali tai zumba ei tullut kyseeseenkään, mutta cheeriin menin luultavasti siitä syystä, että se on joukkulaji, ja minulla on paikkani joukkueessa. Lähteminen ei ollut helppoa, ja vielä alkulämmittelyn aikana liikkuminen tuntui raskaalta, mutta kun vauhtiin päästiin, minulla oli treenin verran hyvä olla. Ikävä kyllä hyvä olo ei jatkunut treenin jälkeen, mutta ehkä saatoin olla edes pikkuisen ylpeä itsestäni. Ja siitä olen ylpeä, että hain ja vaadin apua. Jouduin todella vaatimaan, sillä ensimmäinen lääkäri lähetti minut kotiin, koska en ollut itsetuhoinen (nuori mieslääkäri, ”teinilääkäri”, sanoisi kirjani päähenkilö Janna). Minulle ei tosiaan tule tätä masennusoiretta, että rupeaisin murhaamaan itseäni; ehkä siksi että tiedän niin hyvin, mitä äkkikuolema läheisille tekee. Tämän oireen puuttuminen ei kuitenkaan tee vakavasta lievää.

Miten sitä masennusta sitten sairaalassa hoidetaan? Ensin tarkistetaan lääkitys. Minun lääkitystäni muutettiin taas kerran ja aika radikaalisti tällä kertaa. Ehdotetusta sähköhoidosta kieltäydyin. Alkuun helpottaa hiukan ihan se, että saa säännöllisesti kunnollista ruokaa. Tärkeintä on ihmiskontakti. Toinen ihminen auttaa eloon heräämisessä. Joka päivä ainakin yhden kerran hoitaja kysyi, miten voin, ja pitempiä keskusteluja käytiin useasti. Hoitajan kanssa tehdään ”lukujärjestys”, jossa ensimmäisenä tehtävänä voi olla käydä suihkussa. Sitten päiväohjelmaan merkitään erilaisia ryhmiä. Musiikkiryhmä, kuvaryhmä, ahdistuksenhallintaryhmä, liikuntaryhmä. Okei, pystyn yhteen päivässä. Tässä me nyt olemme, yhtä avuttomina. Jos tuo saa hennolla äänellä sanottua, että tykkäsin tästä kappaleesta, ehkä minä voin sanoa, että en osaa sanoa nyt mitään, vaikka tuo yksi osasikin analysoida rumpukomppia. Kuvaryhmässä sain värittää paperia keltaisella ja punaisella öljypastellilla, kukaan ei tiennyt ammattiani, ei tarvinnut tehdä teosta, kunhan liikutti kättä ja antoi värin liukua. Sairaanhoitajaopiskelija pelasi kanssani lautapeliä ja lähti kävelylle. Kävin kirjastossa. Sitten kun jaksan, luen tämän.

Jostain syystä minua hävettää kirjoittaa tätä. Miten voi ihminen olla niin avuton? Ihan kuin kirjoittaisin lastentarhasta. Mutta niin se vain on. Sairaus voi lamaannuttaa niin pahasti. Ja koska hävettää, juuri siksi pitää kirjoittaa. Onneksi kuvatunlainen hoito, pieni pukkausapu voi auttaa. Sitten kun toipuminen lähtee käyntiin, toipilas voi jo itse auttaa itseään. Sitä teen nyt. Olin sairaalassa reilut kaksi viikkoa, kotiutumisestani tulee kohta kolme. On mahdollista, että jos en olisi mennyt sairaalaan, makaisin edelleen. Hoidosta oli ehdottomasti apua.

Kuvasin tekstin alussa toipumista rotkosta kiipeämisenä ja lihastyönä. Konkreettisesti hoidan nyt itseäni näin. Olen käynyt uimassa, kävelemässä ja salilla. Kuulemma jo 20 minuuttia liikuntaa päivässä auttaa mieltä pysymään terveenä. Oloni on vähemmän raskas, ajoittain pystyn tuntemaan iloa ja näkemään kauneutta. Toipumisen huomaa pienistä asioista. Kaksi esimerkkiä: voileivän teko, ajattelin, että onpas tämä helppoa; kengännauhojen sitominen, menipä näppärästi. Molemmat asiat olisivat muutama viikko sitten tuntuneet isoilta ponnistuksilta. Usein koen oloni tyhjäksi, koska en pysty vielä tekemään työtä. Mutta pystyin kirjoittamaan tämän. Tiedän, että tämä on tärkeää.

Siinto vaaran tuulisen

Siinto vaaran tuulisen, mi nukkuu (100x100cm)

Tuoksut vanamon ja varjot veen (100x100cm)

Työ on ollut harvinaisen hankalaa viime päivät. En meinaa tulla toimeen sinisen kanssa. Olen tottunut maalaamaan paljon punaista, oranssia, keltaista. Sinistä on yleensä ollut vain ripaus, pieni viileä vire kiihkon keskellä.

Nyt olen rajannut värit siniskaalaan, vähän turkoosia ja violettia saa olla, mutta ei muuta. Täytyy hakea, kokeilla, puurtaa, aina vaan yrittää. Nämä maalaukset ovat syntyneet hyvin hitaasti pienenpienillä vivahteilla rakentaen. Tuntuu, että sinisen luonto on verkkainen ja meditatiivinen. Minä kun tahtoisin räjähdyksiä tai leimahduksia nyt ainakin, säpinää! Mutta tekee hyvää astua välillä epämukavuusalueelle ja yrittää jotain, mitä ei meinaa osata. Olen tottunut temperamenttisiin teinityttöihin, nyt koetan kasvattaa näitä kilttejä ja hiljaisia pikkupoikia.

Aiheena sininen

Aloitin kukista. Mitä kaikkia niitä onkaan? Lilja, lemmikki, ruiskukka, kissankello, sinivuokko, orvokki, helmihyasintti... Marjatkin voisivat päästä mukaan: mustikka, herukka, karhunmarja, juolukka. Selasin kasvikirjaa. Kurjenmiekka, sudenmarja, kylmänkukka, hiirenvirna, akileija. Sinisen skaala kukissa ulottuu hennon vaaleansinisestä tummaan siniviolettiin. Turkooseja kukkia ei ainakaan Suomen luonnossa taida olla, ilmeisesti kukan väri olisi silloin liian lähellä lehtien vihreää, mikä hankaloittaisi hyönteisten hommia.

Ajattelin kokeilla tällä kertaa keskikokoisia pohjia. Päädyin mittoihin 65x81cm. Haen oikeat mitat kokeilemalla useaan kertaan. Rajaan työhuoneen lattialle suorakulmion esimerkiksi pitkien kiilapuiden avulla, siirtelen reunoja kunnes koko ja mittasuhteet miellyttävät silmää. Mittaan. Puran rakennelman ja teen uuden vaikkapa paperien avulla tällä kertaa. Mittaan. Kokeilen kotonakin, matolla kirjojen avulla. Seuraavana päivänä taas työhuoneella. Näin löydän vähitellen oikeat mitat, sillä pikkuhiljaa kokeilut tuottavat aina saman tuloksen, sen mikä tuntuu alkavaan työhön parhaalta.

Etsin kaikki siniset pigmentit ja purkkivärit ja sekoittelin sopivia sävyjä. Maalasin ensimmäiset kerrokset. Seuraavilla alkoi tuntua, että eivät nämä mitään kukkia ole, kun haluan pintoihin rosoa ja röpelöä. Vaan mitäs sitten? Luulen että ne ovat suviöitä, sellaisia kuin täällä etelässä, sillä pohjoisen yöt ovat valkeita ja oransseja, niitä olen ennen maalannut. Tai ehkä sitten loppukesän pohjoisöitä. Aion varastaa näille nimiä Eino Leinon runosta Nocturne.

Kiikkuu, kiikkuu ja ahdistuu

"Aina pitää ahistaa", tapasi eräs tuntemani nuori miestaiteilija hokea. En tiedä hokeeko edelleen, partasuu-urhona. Sama juippi kutsui itseään Messiaaksi ja ystäviään opetuslapsikseen, kyllähän nuo, vähän hiljaisemmat, kuuntelivat, kun tämä messusi palopuheita baaripöydissä. Minulle ei koskaan selvinnyt, oliko kyse tietoisesta "minä olen hullu nero" -metodista vai luonnosta, jolle mitään ei mahda, mutta jolle psykiatria saattaisi antaa sairausluokituksen. Ainakin Messiaalla oli toimissaan hieman tilannetajua. Taiteilijabileissä hän saattoi hypätä pöydälle, huutaa yhdet lehmiksi ja loput luusereiksi, juoda lehmiltä kaljat ja kaataa luusereiden juomat näiden päähän. Julkisemmassa taidetilanteessa (lue: yhdenkin galleristin, kuraattorin, kriitikon tms. ollessa lähettyvillä) mies oli pääasiassa hiljaa, pälyili pikkuisen tavalla, jonka voisi tulkita ujoudeksi. Omissa avajaisissaan hän  seurasi menoa kadulta, tupakoi vähän kumarassa, välillä jupisi seuraajilleen "saatana apinana tässä ollaan".

Ahdistuseloa

Wannabe-Jeesuksen ahdistus-dogmi tarkoitti sitä, että taiteen täytyy olla rankkaa ja rajua, ja että sopiva päiväannos angstia tekee taiteilijalle hyvää, tai on peräti välttämätön: onpahan mitä katsojien silmille roiskia. Alaston kriitikko on tunnustanut, että nuorena miehenä hänkin oli sitä mieltä että paras taide rankka taide.

Minä en rakasta rankkaa, mutta elämä on. En etsi rankkaa, mutta välillä rankka tulee ja sitä pitää elää. Ja maalata. Toisinaan ahdistaa kohtalaisesti, joskus ankarasti. Olen kiinnostunut ihmismielestä ja sen mekanismeista. Olen kiinnostunut tunteista ja niiden ilmaisusta, rehellisestä, rohkeasta, kokonaisesta ihmisyydestä, onnen mahdollisuudesta.

Julkaisin viimeksi Eino Leinon runon Tumma, jossa "syntymässä säikähtänyt" saa kauhukohtauksia. Runo on aika rankka ja raju. Siinä kuvatut angstiannokset ovat niin suuria, että työt jäävät tekemättä. Ei tulisi taiteilijankaan työstä mitään, jos noin kovin ahdistaisi. Olen miettinyt, miten nykylääketiede selittäisi Tumman kokemukset. Onko kyseessä runoniekan paniikkihäiriö, vaivaako poikaa skitsoaffektiivinen häiriö vai ilmeneekö tässä akuutti psykoosi?

Tumman kriisi ratkeaa kontaktilla isä-vainajaan. Tuntemani psykologi luki tämän jotenkin niin, että vanhemman poissalo on estänyt lapsen identiteetin muotoutumisen, ja kohtaaminen, se että poissaolleelle tulee hahmo, nytkäyttää jumittuneen kehityksen eteenpäin. Isän neuvot liittävät äidin helmoissa kasvaneen pojan miessukupolvien ketjuun, Tumma ei olekaan niin kumma, sillä ”säikkyivät isätkin ennen, toki aikansa elivät”.

Runon loppu on optimistinen, mutta ei se ylen positiivinen ole! Kiinnitin huomiota siihen, että viime säkeistössä, jossa Tumma pärjäilee loppuelämänsä, ei ole lainkaan pisteitä: aika kulkee toimien monotonisena listana ”ei iloiten eikä surren”.  Satuolennoista, ”sinipiioista saloilla, vellamoista veen selillä” haaveilu on se, mikä joskus tuottaa vähän nautintoa elämään. Olisiko nykypäivän Tumma depressioon taipuvainen nettipornon käyttäjä?

Jumalien keinu

Vajaa vuosi sitten, kun Hekuma-näyttelyni oli ohi, valittelin ystävälle alakuloa. ”No mutta”, tuo virkkoi, ”sinulla on tietenkin post-ekshibitionaalinen stressi! Se on normaalia.” Sukkelasanainen kollega oli kehittänyt diagnoosin tilasta, joka valtaa taiteilijan näyttelyn päätyttyä. Kuinka osuva termi! Tyhjä olo jonkin tultua valmiiksi on varmasti tuttu kaikille luovan työn tekijöille. On raatanut ja rakastanut niin hyvin kuin osannut, sitten luovuttanut rakkaan maailmalle. Anja Snellman on puhunut pelastusrenkaasta, jonka hän varaa itselleen kirjan valmistuttua. Pelastusrengas on uusi, aluillaan oleva teksti, johon voi tarrata, ettei huku tyhjään.

Runossaan Jumalien keinu Eino Leino uumoili kuolon yön tuloa taivaan ja maan välissä kiikkujalle. Ihan niin synkkiä en ole näyttelyn jälkeen kokenut, mutta runon kuvaus

”hän tänään pilvien ääriä kulkee,

ja huomenna makaa

maassa niin syvällä

kuin koski, mi vuorten

kuilussa kuohuu”

sopii kyllä kokemukseeni.

Minusta näyttely sinänsä on stressaavaa aikaa. Viime näyttelyn yhteydessä kirjoitinkin, kuinka hermot melkein pettivät alkumetreillä, niin monta asiaa olisi voinut mennä pieleen. Yhtäkkinen esilläolo hermostuttaa erakkoa. On se ihanaa pukeutua illan tähdeksi ja olla vähän aikaa jonkin keskipisteenä, ja kiva jos mediakin noteeraa. Mutta on se silti hermostuttavaa, jopa paniikin rajoille ahdistavaa joskus.

Kun näyttely on päällä, olo on vähintäänkin levoton. Voi olla, että työhuoneella olisi taulun alkuja, mutta niihin ei oikein osaa käydä käsiksi, kun tavallaan pitäisi pysyä siinä hengessä, mitä esillä oleva teoskokonaisuus edustaa, seisoa työnsä takana, vähän vahtiakin sitä ja jännittää sen puolesta. Tuleeko myyntiä, tuleeko kritiikkiä, soiko puhelin kohta, jos soi, niin kuka siellä on mitä se sanoo, ja mitä tapahtuu vai eikö tapahdu mitään. Eräs mieskaksikko on määritellyt normitilaa näin (T = taiteilija):

T1: Onpas tullu juotua viime aikoina aika paljo. Hitto. Taas ollaan kaljalla.

T2: Hei, sulla on näyttely!

T1: Ai nii joo.

Pentti Saarikosken mukaan Eino Leinon Jumalien keinu on ”omakohtaisiin havaintoihin perustuva tieteellinen kuvaus pakonomaisen juomisen psyykillis-fyysillisestä tapahtumaketjusta”. Kuulutettuaan ensin nousuhumalassa maailmojen mahtia juoja makaa syvällä ”kuten sepittäjä vertauskuvallisesti esittää krapulan tuskaa ja ahdistusta, kuolemanpelkoa, joka tulee aina, johon ei totu”.  (Saarikosken teoksesta Eino Leino, 1974). Hulluutta yhtä kaikki, joskin mainitsemani mieskaksikko taisi harrastaa ihan harmitonta ja tuiki tavallista näyttelyn ripustus-avajais-seuraavat päivät-purku-jälkimaininki –ryypiskelyä. Luultavasti vielä osasivat loiventaa niin etteivät siitä syystä kuiluun pudonneet.

Vaikka näyttely menisi hyvin, se voi silti ahdistaa. ”Mitä ne nyt niitä ostelee? Hävettää”, sanoi eräs kollega kerran. (Hän ei ollut mies – eikä Messias.) Toinen (hän oli mies, ja nero, mutta ei hullu, mielestään) kiroili, että nyt pääsee vouti saatavilleen.

Aina voi ahdistaa! Kerran eräs kuilussa pötköttäjä oli hakeutunut huipputaiteilijoiden seuraan, sellaisten, jotka myyvät kaiken näyttelystä, Kiasmaan ja ulkomaan kokoelmiin, joilla on suhteet ja verkostot, jotka lentelevät alvariinsa sinne tänne tonne biennaaliin triennaaliin, ihan minne vaan, kun koko ajan kutsutaan. Niiden puhelin ei lakkaa soimasta, ne sanovat monta kertaa päivässä hymyillen ei kiitos epäkiinnostaville projekteille. Ne ovat Imagen kannessa ja Glorian tuoksutestissä, City-lehden cool-listalla, Ellen muotikuvissa ja vissiin Playboyssa ja Voguessakin; ne saavat fanipostia, niillä on bändäreitäkin ja mitä vielä. Pötköttäjä palasi piristyneenä: megamenestyjän ja suihkuseurapiiritaiteilijan rotko oli ollut vielä syvempi, sellaisia juttuja oli samppanjan ääressä tilitetty.

Tumma (Hommage à Eino Leino)

Tuo oli tumma maammon marja

syntymässä säikähtänyt,

näki kauhut kaikkialla,

haltiat pahat havaitsi,

ei hyviä ensinkänä.

Pani äiti paimenehen. –
Paimen metsästä palasi,
tuli outona tupahan,
haasteli haralla hapsin:
»Oi emoni, älä minua
pane karjan paimenehen!

Lempo seisoi suon selällä,
Hiidet hirnui kankahalla,
juuttahat jälestä juoksi,
maasta maahinen kohosi.»

 Ei pojasta paimeneksi. –
Pantihin kalan kutuhun.

Palasi mereltä poika,
tuli valjuna tupahan,
kertoi kynnet kylmillänsä:
»Kauhea saloilla kansa,
meren kansa kauheampi!

Näin minä Tursahan tulevan,
meren kahtia menevän,
Kalpea karilla istui,
Tyhjä alla ammotteli.

Ei pojasta merelle miestä. –
Pantihin palon tekohon.

Palasi palolta poika,
tuli vauhkona tupahan,
sanoi silmin seisovaisin:
»Hirveät meriset hirmut,
tulen hirmut hirveämmät!

Sylki kyyt kyventä, liskot
puhui liekkiä punaista,
Syöjätär porossa keitti,
Kehno käänti kattilata!»

Suku jo surmata saneli:
»Mitä työstä tyhjän miehen!»

Ennätti emo etehen,
kyyditti kylän kisoille.

Palasi kylästä poika,
ei tohi tupahan tulla,
kujilla kuvahtelevi,
piilee peltojen perillä;
löysi äiti seisomasta
takaiselta tanhualta.

Poika kaulahan kavahti:
»Oi emoni, kantajani!
Paras on minun paeta,
paras mennä näiltä mailta,
mennä Kalman karsikkohon,
piillä Tuonelan pihoille!

Kolkkoja kotona näin ma,
kamalampia kylässä!
Veräjällä Vento seisoi,
Vennon poika portahalla,
loukossa Vahinko vaani,
Kouko kohtasi ovella.»

Tunsi äiti tummaisensa,
tunsi jo tuhon-alaisen
syntymässä säikkyneeksi;
itki, itki, ei evännyt,
virkkoi, vienosti saneli:
»Niin menekin, poloinen poika,
mene kuolon kuusikkohon,
vainajien varvikkohon,
tuvan taakse taaton saaman,
lempeän lepotiloille,
missä seisoo puut pyhäiset,
hongat himmeät puhuvat
ollehista, mennehistä,
murehessa yön ikuisen.»

Taatto haudassa havasi.
»Mitä itket, heimon helmi?

»Tuota itken, oi isoni,
ei minuhun metsä mielly.»

»Lehto laululla lepytä,
niin teki isätkin ennen.»

»Tuota itken, oi isoni,
ei minusta merelle miestä.»

»Ahti uhreilla aseta,
niin teki isätkin ennen.»

»Tuota itken, oi isoni,
ei tuli minulle tuttu.»

»Tuli kytke kahlehisin,
niin teki isätkin ennen.»

Yhä itki heimon helmi.
»Mitä itket, oi iloni?"

 Tuska ilmoille ajoihe:
»Oi isoni, ota minutkin
kera Kalman kartanoihin,
kun olen maammon tumma lapsi,
syntymässä säikähtänyt,
näen kauhut kaikkialla,
enin ihmisten elossa.

 Nousi ääni nurmen alta,
sana Tuonelta samosi:
»Säikkyivät isätkin ennen,

toki aikansa elivät.

Autio elämän aamu,

Manan ilta autiompi.

Pirtit on pienet Tuonelassa

maan alla kaitaiset kamarit,

kuu ei loista, päiv' ei paista, 

yksin istut, yksin astut,

toukka seuloo seinähirttä,

itse seulot itseäsi,

ikävässä ainaisessa, 

haikeassa, vaikeassa.

Poika Tuonelta palasi,

tuli miesnä hiljaisena,

istui tuttuhun tupahan;

kohenteli takassa tulta,

talon töitä toimitteli,

hymysuin hyreksi joskus

sinipiioista saloilla,

vellamoista veen selillä;

meni merelle, metsähänkin,

vei verkon, asetti ansan, 

niin eli ikänsä kaiken,

ei iloiten eikä surren,

pannen päivät päälletyksin

niin tulevat kuin menevät,

niin paremmat kuin pahemmat;

päällimmäiseksi paremmat.

Eino Leino: Helkavirsiä, 1904
Maalauspari Tumma, 2010, á 210x200cm 

"Oi, oppi ottakaatte joutsenista" 1

Katselin tänään hyvillä mielin tätä 160x210cm kokoista maalausta. Taulu on valmis, mutta teen paraikaa sille saman kokoista paria, joka on yleisilmeeltään vaalea. Huomenna, kun käyn galleriassa, yritän taas siirtää muistikuvan tauluista seinälle ja katsoa kaksikkoa tulevalla paikallaan. Ajatukseni on, että pari ripustettaisiin vierekkäin, keskelle voi tulla pieni väli, tai sitten reunat ovat toisissaan kiinni, mikä parhaalta näyttää. Voi silti käydä niin, että taulut ovat galleriassa eri huoneissa; niinkin voi käydä, että toinen on esillä, toinen ei. Teosten pitäisi toimia diptyykinä ja erillisinä yksilöinä.

Lopullinen ripustus, johon tullee 10-15 työtä, päätetään paikan päällä kuukauden kuluttua. Pisimmältä yhtenäiseltä seinältä aloitetaan: siihen tulee kaikkein suurin maalaus, Sarastus, kooltaan 240x380cm.

Työhuoneella tarkastelen maalausten yhtenäisyyttä ja erillisyyttä ryhmittelemällä niitä eri tavoin. Kumpi osa kuuluu vasemmalle, kumpi oikealle? Voisivatko Golgata ja Sulo olla vierekkäin? Se, mitä Soidin vielä kaipaa, taitaa olla vihreä, jollaista ei muissa ole. Sitten taas keskityn yhteen työhön, siirrän muita pois näköpiiristä.

Kuvassa oleva työ valmistui muutama viikko sitten. Aloitin sen marraskuussa ikään kuin kaamoksen vastaisen taistelun tunnelmissa. Olin äkäinen. Rätkin kankaalle punaista, valkoista ja Tiimarin joulukoristeluun tarkoitettuja helminauhoja. Työn nimi "Oi, oppi ottakaatte joutsenista" on lainaus Eino Leinon runosta Lapin kesä. Nimi ilmestyi helmikuussa, aurinkoisena pakkaspäivänä. Se tuli kuorolauluna valkoista taulua maalatessani. Siinä! Kehottavaan joutsen-sitaattiin liittyy humoristisia muistoja isästäni, joka kuoli seitsemän vuotta sitten, aurinkoisena pakkaspäivänä. Itse runo on minusta kokonaisuudessaan upea. Ehkä valkoisessa voi nähdä joutsenen siiveniskun, väreissä ja kimmellyksessä nopean kukinnan, räiskeen ja hiljaisuuden rinnastuksessa intohimon ja melankolian dialogin.