maanantai 29. kesäkuuta 2015

Juhannussydän

Räjähtävä sydän (140x120) 2015

Tämä maalaus on elimellisesti äsken näyttämäni harmaan pari. Ja konkreettisesti elimellisesti. Vierekkäin on kaksi sydäntä. Toinen pysähtyy. Toinen jatkaa lyömistään, järkyttyneenä ja kauhistuneena. Se menee rikki, melkein räjähtää, mutta se jatkaa lyömistään.

Hiipuva sydän ja Räjähtävä sydän

Harmaan maalauksen "tyhjyys" tulee ehkä paremmin perustelluksi tässä, kun asetan sen parinsa viereen. Minusta nämä soivat yhdessä ja ne myös esittävän asian, joka niiden on tarkoitus esittää. Kuten harmaalla parillaan, myös punaisella maalauksella on ollut pitkä matka lopputulokseen, välissä on tapahtunut useampi iso muodonmuutos. Joskus näin kuuluu tapahtua. 

Sateen jälkeen (2007-2008)

Lakkasin tykkäämästä tästä turkoosi-vihreästä noin puoli vuotta sen valmistumisen jälkeen. En inhonnut sitä, vaan siitä tuli yhdentekevä ja turha. Panin pois silmistä, hylkykasaan ystävänsä Niityn (ed. postaus) kanssa.


Ah, miten ruma! Halusin kai kostaa kakkiaiselle, kun tein sille näin inhottavasti. Teko oli kuitenkin teoksen rytmin kannalta hyödyllinen, kosto toi hyvän dynamiikan, jonka olen säilyttänyt, vaikka värit ovat kiepsahtaneet. Työstämällä runsaasta värimassalla mm. hammaslastoilla olen myös saanut teokseen sopivaa pintarakennetta. 


Tässä vielä maalauksen tokavika vaihe. Vaikka vaihdoin värit, lisäsin taas "rumuuselementtejä" eli kuivuneitä värimöykkyjä, joita voi repiä lattiamuovista ja sekoituspurkeista. Mutta vielä tarvitaan tehoja. Nyt käytin pursotustehniikkaa, väreinä kaksi vihreää, viileä ja lämpimämpi sekä läpikuultavaksi ohennettu fluorikeltainen. Valmis työ tuttuun tapaan yläkuvassa.

Juhannusharmaa

Hiipuva sydän

Olen yleensä juhannuksena töissä, ja toivon että pahat päivät menevät äkkiä ohi. Minulle juhannus ei enää ikinä ole mikään juhla, missään nimessä en halua viettää. Jos sinulla on jokin trauma, ja jos traumalla on tietty vuosipäivä, tiedät, miten olosi muuttuu kurjaksi päivän lähestyessä. Aikaan, joka muuten on jo kietoutunut suojaamaan, lohkeaa rotko, joka vie sinut takaisin kauhuun. Toivot, että päivä poistettaisiin.

Tänä juhannuksena maalasin harmaan. Täysin harmaan. En ole ikinä maalannut sellaista. Näet tässä. Tulin tähän monen monen vaiheen kautta.  Teoksella on pari, joka on osaltaan vaikuttanut siihen, millainen tämä teos on. Ja eniten varmasti vaikutti juhannuspaha. Nyt katsomme tämän, ensi kertaa jo vuonna 2007 maalatun teoksen muodonmuutosta.

Niitty (2007)

Tämä maalaus oli hylkykasassa monta vuotta. Hylkykasa on ärsyttävä kasa. Voisin hyvin antaa sen olla nurkassa, onhan minulla työhuoneen lisäksi tilava varasto. Kasa kuitenkin kismittää niin, että otan sieltä teoksia melko usein katsottavaksi. Niin oli tämänkin vihreän Niityn kanssa. Katsoin ja ärsyynnyin, mutta en ryhtynyt toimenpiteisiin, vaan hylkäsin taas.

Puna-ailakki

Tänä keväänä jossain toimeliaisuuspuuskassa ajattelin, että nyt kyllä lähtee, ja otin taulun käsittelyyn. Tuli punavihreä. Nyn kun katson kuvaa, en ole varma, oliko ihan hyvä ratkaisu maalata Puna-ailakki kuoliaaksi. Niin siinä kuitenkin kävi. Ärtsy mikä ärtsy. Näissä tilanteissa voi olla kateellinen grafiikalle, siinä kun voi ottaa vaihevedoksia, jotka ovat ihan itsenäisiä teoksia, mikäli taiteilija niin haluaa. Maalausta ei voi monistaa, päällemaalatusta jää ainoastaa valokuva, jos edes sellaisen on tajunnut ottaa.


Tapoin punaisen ja murhasin vihreän. Ja tulikin tyly muutos. Mitäs tuolla tekisi?


Vissiin ole kovin hyvä murhaaja, koska kun seuraavan kerran tapasin henkitoreissaan olevan, halusin auttaa ja pelastaa. Harmaa tuomio tuntui liian tylyltä. Mitään riemusytkähtelyä teos ei silti saanut osakseen. Soin sille keltaisen ja fluoripunaisen. Tähänkin olisi voinut lopettaa, mutta tämä ei ollut juhannus - minun kuului nyt maalata juhannus sellaisena kuin se minulle on, juhannuskokostahan tämä kyllä kävisi. Väreista tuli kuivuttuaan kirkkaampia kuin olin toivonut, niinpä maalasin uuden harmaan kalvon koko taulun päälle. Käytin telaa ja rättiä. Lopulta ohennettu mediumkerros koko homman päälle, ettei jäisi liian mattaiseksi. Kun näin kuivuneen työn, en ollut edelleenkään tyytyväinen. Siispä uusi, lähes täysin peittävä harmaa. Palautin työn aika samanlaiseksi kuin se oli ennen tätä fluorivärivaihetta. Harmaa on vain vaaleampi, ja värin alta voi nähdä ihan pieniä aavistuksia tämän vaiheen kirkkaista väreistä. Kirkkaan tuho liitttyy paitsi maalauksen aiheeseen, siihen miten se suhtautuu pariinsa, toiseen juhannusmaalaukseen. Tästä lisää toisessa postauksessa.

sunnuntai 28. kesäkuuta 2015

Kaunis, rohkea, ylpeä

Ota teinistä mallia! Upea pieni ihminen.
Mutta flyer-cheerleader ei nouse eikä lennä ilman toisten tukea. On luotettava itseensä ja jengiin,
 ja kerta toisensa jälkeen ylitettävä itsensä, fyysisesti ja henkisesti.

Miten taideblogia kannattaisi kirjoittaa?  Kun täällä kotipesässä näpyttelee, on vaikea mieltää, minkälainen vastaanotto ja vaikutus postauksillani on lukijoihin tai salaperäiseen taidemaailmaan. (Hekumassa aiemmin tästä aiheesta täällä.) Olisiko hyvä pitäytyä pelkissä työasioissa? Mites kun välillä vähän räväyttelen? Onko haitallista kertoa, että minulla on bipolaarihäiriö? Pitääkö maniapulputus deletoida? Onko ironia ja sarkasmi vaarallista? Uskaltaako provosoida? Sanani voidaan tulkita täysin eri tavoin kuin olen tarkoittanut, lukijan tausta, lähtökohdat ja asenteet vaikuttavat siihen, miten hän lukee.

”Mitä ne musta ajattelee?” Olen kuullut sanottavan, että vahvan itsetunnon omaava ihminen ei pohdi tällaista, suoraselkäisesti hän on mitä on. Mutta kuvittelisin, että hyvin harvassa ovat ne, jotka eivät edes joskus mieti tätä kysymystä. Kaikkia ei voi miellyttää, eikä kaikista tarvitse tykätä. Toisten kanssa on vaikea tulla toimeen, ja jotkut vaan vaikuttavat täysiltä k-päiltä (ja muutamat ihan oikeasti ovat). Eli toisin päin, kaikki eivät tykkää minusta, ja joittenkin mielestä minä vaikutan k-päältä. Ihan riippumatta siitä, kuinka viisas Hekuma-kirjoittaja ja taitava maalari kenties olen.

Klisee kaksi, tärkeämpi klisee: meillä on vain yksi elämä. Olisi tuhlausta kutistaa itsensä jonkin manibisneksen, imagoasian tai silkan luulottelun vuoksi. Ja tämän takia minun on helppo vastata kaikkiin äsken esittämiini kysymyksiin. Kirjoitan niin kuin haluan kirjoittaa. Joskus provoja ja kummallisia. Julkaisen kuvia, joita haluan julkaista. Asiaankuuluvien teoskuvien lomassa joskus hassuttelukuvia. Entisenä toimittajana kiinnitän toki huomiota ”tuottamani materiaalin” laatuun. En siis julkaise mitään äkkipikaisia purkauksia (noo, voi olla jokunen lipsahtanut), mietin monesti yön tai kahdenkin yli, miten asiani muotoilen – ja jos sisältö edelleen on äkkipikainen, sitten se saa olla, ja sen kuuluu olla. Voi olla, että suuren suuni takia olen menettänyt joitakin tienaustilaisuuksia, mutta mieluummin kuitenkin sanon, mitä haluan sanoa kuin elän pelossa ja galleristin nuhteessa. (Yhtä sanomista kyllä ehkä vähän kadun: jostain syystä kirjoitettuani tämän, seksimies ei enää pyytänyt minua töihin  – hui, mikä himokas opettajatar olenkaan! ). Tämä on minun paikkani, en tykkää olla sängyn alla piilossa. Ja haluan olla oikea minä, en mikään paperinukke. Annan teille palasia maailmastani, koska haluan antaa.

Nainen nakuna

On tosi hassua, että kuva alastomasta ihmisestä saattaa tässä kaikennähneessä kulttuurissamme edelleen herättää hyvin voimakkaita tunteita. Hekumassa on ollut pari kuvaa minusta ilman vaatteita (ei linkkiä!). Kuvat liittyivät tilanteeseen, joka oli eräänlainen performanssi, taiteellinen teko, joka vain oli tehtävä. Olin ”pukeutunut” punaiseen guassiväriin. Sain kuvan takia viha- ja halveksuntapostia. Ei sellaiselle mitään mahda; vihaajat ja halveksujat vihaavat ja halveksuvat, ei niitä ole mahdollista millään selityksillä saada ”ymmärtämään”. Luin joskus haastattelun naisesta, joka ihan ajankuluksi tapasi roikkua netin keskustelupalstoilla ilkeilemässä, näppikselle pääsy oli hänen päivänsä kohokohta. Kummallista (ehkä?) kyllä, Vauva-lehden keskustelupalsta on näistä kiusaajista kuuluisa.

Mutta vielä siitä alastomuudesta. Kun välillä tsekkaan blogin tilastot, huomaan, että punavärikuvaani käydään aika ahkerasti katsomassa. Käynnit eivät taida liittyä taiteelliseen, vaan vähän toisenlaiseen harrastukseen. Näille harrastelijoille on ihan sama, mikä kuvan alkuperäinen konteksti on. Pitäisikö minun tämän vuoksi poistaa kuva? Ei pidä.

Keskeneräinen on hyvä

Minulla on ollut tapana julkaista vaihekuvia teoksista. Näytän huonoja ja keskeneräisiä maalauksia. Tunnustan ajoittaisen taitamattomuuteni. Tuon julki sen, että teokset menevät välillä prosessissa nurinnarin pilalle ja saatan olla täysin hukassa niiden kanssa. Hyvin harvoin osaan edetä suoraviivaisen suunnitelmallisesti. Sekin on minua – miksi siis esittäisin muuta? Yksi puoli vaihekertomuksissa on, että arvelen jonkun hyötyvän niistä omassa tekemisessään. Ja vaikka on olemassa ”insinööritaiteilijoita”, jotka etenevät työssään pisteestä A pisteiden B ja C kautta loppuun D, luulen, että on paljon myös minun kaltaisiani ihmeen armoilla keikkuvia. Minulla ei myöskään ole tarvetta salata löytämiäni teknisiä kikkoja; ilahdun keksiessäni uutta ja luonteeseeni kuuluu ilon jakaminen. Tiedän, että toiset varjelevat ”salaisuuksiaan” kuin lääketehdas patenttiaan, mutta minusta on vain kiinnostavaa, jos joku haluaa kokeilla minun löytöäni; luotan siihen, että ei kukaan yhdellä kikalla voi varastaa tyyliäni.

Sanoin tämän jo aiemmin, mutta tärkeää kannattaa toistaa: Minä olen minä – hyvä. Sinä olet sinä – hyvä. Niin kannattaa ajatella, olla ja elää.

perjantai 26. kesäkuuta 2015

Anteeksi, Marianna!

Nimeämätön (140x180cm)

Voi hemputti. Nyt tuli matkittua pahemman kerran. Vai mitä sanotte tästä maalauksesta? Olen ainakin pari kertaa maininnut, että Marianna Uutinen on minulle tärkeä taiteilija. Hänen tuotannossaan on kausia ja teoksia, jotka saavat minut huohottamaan, joskin on myös vaiheita, joista en tykkää yhtään. Minusta on ollut huippukiinnostavaa kokeilla Mariannan kalvotekniikkaa ja hyödyntää sitä omissa teoksissani. Mutta tämän kuvan työ tuntuu jotenkin pahemmalta matkinnalta kuin mikään ikinä koskaan. Johtunee pinkistä väristä sekä siitä, että en ole oikeastaan tuonut maalaukseen mitään omaa (vai pelastavatko keltainen, kulta ja vihreä pinteestä?) Pinkki on Mariannan väri. Mutta eihän kukaan voi omistaa väriä? Suomessa on kirjoitettu 90-luvulla nousseesta ”tyttömaalauksesta”, jossa vaaleanpunaista ja pinkkiä käytettiin paljon, tähän lajiin kuuluvat mm. Katja Tukiainen ja Eeva-Leena Eklund, mutta eivät hekään pinkkiä keksineet. Neonvärit olivat vaatemuodissa kovaa huutoa 80-luvulla ja nyt ne ovat taas muotia, hot-pinkiksi kutsuttu fluoripinkki etunenässä. Väriä näkee teinien farkuissa ja kaikenikäisten tennareissa sekä urheiluvaatteissa. 

Aiempi vaihe

Sanotaan (Saarnaajan kirja, Vanha Testamentti), että auringon alla ei ole mitään uutta. No, ei kai kamalasti. Sitä Saarnaaja ei kuitenkan tiennyt, että 1900-luvulla jaa.oli tuleva akryylimaali. Sanotaan myös, että samaan virtaan ei voi astua kahta kertaa (Herakleitos). Täysin vastakkaiset viisaudet – toisen mukaan ei ole mahdollista keksiä tai kokea mitään, mikä ei olisi jo keksitty ja koettu, kun taas toisen mukaan kaikki muuttuu, vaihtuu ja uudistuu, joka hetki. Tykkään jälkimmäisestä enemmän. Saarnaajan kirja on kielellisesti kaunista luettavaa, mutta sisältö tiivistyy aika hyvin kirjan ensimmäisessä lauseessa: ”Turhuuksien turhuus, sanoi Saarnaaja, turhuuksien turhuus, kaikki on turhuutta”. Että hirteenkö sitten vaan? Ei sentään. Turhuuden pohdinta vie Saarnaajan päätelmään, että on hyvä iloita, syödä ja juoda ja nauttia elämän antimista kaiken murheen ja vaivan keskellä.

Muistan, miten I tuli kerran opiskelukaverinsa työhuoneelta suuttumusta puhisten: ”L on laittanut töihinsä neliöitä!” I oli käyttänyt neliöitä uusien teostensa elementteinä, ja nyt häntä vaivasi paha epäilys, että kollega oli varastanut neliöt. No mutta hei, minä sanoin, et sinä tainnut neliötä keksiä.

Aku Ankka ja veljenpojat löysivät joskus keskeltä viidakkoa hyvin hyvin vanhoja kuution muotoisia munia. Taisivat tehdä arkeologisista löydöksistä munakkaankin. Mutta kuka keksi kuution? Tai neliön? Äkkihakemalta löydän Googelista viitteitä lähinna Rubikin kuutioon ja isoäidin virkkausneliöihin. --- Eipäs, löytyi sieltä muutakin. Neliön käsite on ollut olemassa ainakin babylonialaisessa matematiikassa 3000-500 eaa (ei nyt Kukkeli kovin tarkasti tiennyt). (Kuitenkin jos ajatellaan käytännön asioita, niin esim kulmikasta arkkitehtuuria ei ole monessa maailmankolkassa edelleenkään nähty.)

Siis neliön”matkiminen” ei ole matkimista, minusta se on aivan selvää, koska neliö on ollut olemassa maailman sivu. Mutta kuten todettu, akryylimaalin historia on vielä melkoisen lyhyt. Tarkoittaako se sitten, että akryylitekniikan matkiminen on pahempaa matkimista? Ajatellaanpa vanhempaa tekniikkaa eli öljymaalausta. Matkiiko laseeraaja jotakuta? Entäs se, joka sekoittaa värit vasta kankaalla eikä paletilla? Kumpikin tekniikka tuo mieleen aika liudan maalareita. Entäs sitten maalausaiheet. Miksi ”kaikki” maalavat asetelmia, maisemia ja alastonmalleja? Aivan järkyttävää matkimista, eikö muka? En ole saanut selville, kuka ensimmäisenä kalvoili, myöhemmin tekniikkaa on hyödyntänyt minun lisäkseni ainakin Kaarina Haka. Itse "keksin" tekniikan ihan vahingossa. Olin sekoittanut väriä muovipurkin kannella. Kun väri oli kuivunut, huomasin, että se irtoaa alustasta kalvona, ja aloin kokeilla yhä suurempia kalvoja, ohuitaja paksuja, tasaisen läpikuultavia ja paksun möykkyisiä.

Orkidea-sarjaa varten tein aika rutosti kalvoja. Niitä maalatessa en kuitenkaan kokenut kovasti matkivani, luultavasti siksi, että maalauksista ensiksi pomppaava asia oli värimaailma eikä niinkään se, miten taulu oli teknisesti toteutettu. Tämän postauksen teos ei ole kovin koloristinen tekele, väritys perustuu aika yksinkertaiseen vastavarikontrastiin. Niinpä minun spesiaaliteettini ei niin pääse tässä esille. Kivalta se silti minusta näyttää. Silti en ole varma, miltä näyttää vaikkapa lokakuussa.

Fashion Special


 Gown Best of Lappland
Bra Muriel
Hat MOI
Yhdistä runsas alaosa perustoppiin. Muista laadukkaat rintaliivit! Rohkea asustaa iltapuvun persoonallisella hatulla.

Nyt, Hekuma haastaa Voguen. Ennen julkaisematonta editorial -materiaalia vuosien varrelta!
Kuvat: Miriam-Mariam Rubenstein
Style: Batsheva Kukka-Maaria Sonnenschein
Model: MaariaOi, Model Agency Arabian Superstars
Päivän teema mekot ja juhla-asut

Shoes Mummunimum
Ammatti saa näkyä kengissä, lisäksi saat kivan small talk -aiheen.

 Skirt Duunari Liiga
Todellinen edelläkävijä jättää kengät narikkaan. Tarkistakuitenkin jalkapohjat. Varpaissa akryylilaikut ovat pirteä yksityiskohta. 

Jacket Sporttimä
Hood Some Expensive Label
Stockings Miumau
Hat Hirvimetsällä

Dress Mimi
Boots Mania

Wedding Gown  Best of Lappland
Woodwork Mäntyharjun Puu


Uniikki hää/iltapuku paljastaa treenatun selkäsi. Tähän upeuteen on käytetty 12 metriä käsin kudottua pellavaa. Neitsytmorsian asustaa puvun kuplamuovihunnulla.

lauantai 20. kesäkuuta 2015

Kenkut kököt


Keskeneräinen (A)
WARNING! Contains unfinished ugly works!
Kaikki tämän postauksen maalaukset ovat kesken. Esitän ne tässä paskuusjärjestyksessä. Alimpana kaikkein kököin.

Minulta kysytään usein ”Mistä tiedät, että maalaus on valmis?” Siihen on ihan selkeitä kriteereitä, mutta tänään lähestyn asiaa toiselta puolelta, eli ”Mistä tiedän, että maalaus EI ole valmis?” Postauksessa esittelemäni maalaukset ovat (minun mittakaavassani) pieniä, (150x75cm). Tämän kokoluokan työ on minulle varsin vaikea maalattava. Tykkään siitä, että kangas on minua isompi, että joudun kurkottelemaan maalatessa ja ponnistelemaan siirtäessäni taulua. Kun kangas on pieni, koen, että tila loppuu kesken, se ei riitä viuhahtaviin, nopeisiin maalauseleisiini. En osaa saakeli sipostella. Kuitenkin olisi rankasti sanoen taiteellinen itsemurha maalata aina jättiteoksia. Ja ihan oikeasti se olisi taloudellinen itsemurha. Koska kliseisesti elääkin täytyy. En kuulu niihin onnekkaisiin, jotka ovat päässeet automaattiseen apurahaputkeen tai sellaiseen myyntiputkeen, että arkitriviaaleista ei tarvitsisi välittää.

Suomalaiset ovat aika arkoja tauluhankinnoissa, ja monella on valmis, jopa sentintarkka ajatus siitä, minkä kokoinen (=pieni) taulun sopii olla. Silloin tällöin onnistun vakuuttamaan tällaisen asiakkaan siitä, että kyllä siihen sohvan ylle mahtuu aika isokin taulu. En tee tätä rahanhimossa myyntityrkytysmielessä. Suuri tai suurehko taulu, jos se on ”se oikea”, on vain kerta kaikkiaan upea elementti kodissa. Todistusaineistoa täällä ja täällä. Joskus kysytään, voisinko tehdä pienemmän version tästä tai tuosta teoksesta. En yleensä voi. En osaa. Koska se ei vain mene niin, että voilà! pienennetään mittakaavaa. Tiedän taiteilijoita, jotka tekevät näin, ja ehkä, jos oikein pinnistelisin, saisin jonkinlaisen minikopion aikaiseksi, mutta tällainen tekeminen ei vain ole minua. Minulle jokainen työ on ainutlaatuinen yksilö, ja jopa pyyntö tehdä saman tapainen pienennetty teos tuntuu hankalalta.

Keskeneräinen (B)

On siis myyntipointti. Mutta ajattelen myös, että silloin tällöin on hyvä haastaa itsensä asiassa kuin asiassa (ehkäpä seuraavaksi oranssi vyö karatessa ja arabian lukutaito!). Niinpä välillä yritän tehdä näitä hillitymmän kokoisia teoksia. On hyvä kokeilla sellaista, mitä ei noin vain osaa, joutua pulaan ja pahaan paikkaan.

Voisi luulla, että ison maalauksen työstäminen vie hyvin kauan aikaa, ja pienemmän sutaisee nopeammin. Ei! Totta joo, että joitakin isoimmista teoksistani olen rakennellut kuukausikaupalla. Mutta pienempien kanssa on niin, että aloitan, turhaudun, annan olla, laitan sivuun, ja tämä toistuu monta monta kertaa. Olen keksivinäni hyvän ratkaisun, ja kohta joudun toteamaan, että eipä niin hyvä ollutkaan. Taas hylkään. Hapuilua voi kestää parikin vuotta. Ehkä, jos minulla olisi valta ja raha, en edes yrittelisi näitä ”helpommin kaupattavia tuotteita”. Mutta koska hynä ei heilu niin hyvin, aina minä sinnikkäästi yrittelen. Ja kun kovasti yrittää, ei voi välttää ajoittaisia onnistumisia.

Jos olisin superprofessionaali imagotarkka, en näyttäisi näitä haparointeja. Mutta jos minulla nyt jokin imago tai ideologia on, niin siihen kuuluu ajatus keskeneräisyyden ja vajavaisuuden kauneudesta. Tämän kirjoituksen maalaukset  C ja D ovat mielessäni ällöjä, mutta niitten on mahdollista kasvaa häikäiseviksi prinsessoiksi. Tai vaihtoehtoisesti niin kunnolla rumiksi ja ilkeiksi, että ne ovat ärhentelevyydessään hienoja teoksia.

Miten sitten analysoisin näitten teosten vikoja?
Katsotaan ylintä duunia (A). Sommittelu on pöhkö. Kaikki ”toiminta” lähtee teoksen keskeltä levittäytyen reunoja kohti. Tämä on mielestäni jotenkin alkeellista ja julistemaista. Näin on vissiin päässyt tapahtumaan, koska pohjan ollessa lattialla maali luonnollisesti hakeutuu kankaan keskikohdan syvänteeseen. Joskus sattuma on hyvä juttu, mutta tämä sattuma on liian ilmeinen ja tylsä. Yritän vähän siirtää painopistettä. Värillisesti tämä työ ei ole kamalan huono, mutta jotain sävyttelyä se kyllä vaatii. Nyt värikirjo koostuu vain lämpimistä sävyistä – lukuunottamasta turkoosia hippusta. Viileillä aksenteilla saisin tähän enemmän syvyyttä. Työ näyttää yllättäen kuvassa vähän paremmalta kuin livenä, mutta hyvä se ei tosiaankaan ole.

(B) Sinivalkoisessa maalauksessa ei välttämättä ole isoa vikaa. Mutta on se jotenkin tylsä. En ole keksinyt, millaisia muita värejä teokseen pitäisi tökätä. Katsotaan, selviänkö tilanteesta pienesti, vai pitääkö mennä ensin nurinkurin ja sitten vasta päästä ratkaisuun. Näissä tilanteissa tapahtuu joskus aivan holtitonta värin tuhlausta, kun pitkän taiston tuloksena käännän koko paletin ympäri – koska en vain osannut muuta.

Keskeneräinen (C)

Tämä pastelli-bastard on tuhnuinen ja hinkattu. Mitä mitä ihmettä olen sössinyt? Tiedättehän, kun muovailuvaha menee harmaanvihreäksi muusiksi lasten mössätessä värit keskenään. Osaa sitä aikuinenkin. Alempien kerrosten värit tunkevat päällimmäisen kerroksen ohuiden emmintävärien läpi.Täytyy löytää puhtaampia, selkeämpiä värejä. Ja jos harrastaa läpikuultavuutta, kerrostusvärien tulee joko sointua tai kontrastoitua tarpeeksi. Sori, nyt minulla on vaikeuksia selittää asiaani suomeksi. Miten määritellään sointuvuus? Eikö se ole katsojan silmässä ja mielessä?
Taiteilija on teoksensa ensimmäinen katsoja ja samalla tärkein kriitikko. Jos tekee parhaansa, ei muuta voi. Ja esimerkiksi tälle teokselle en ole vielä antanut parhaintani, se tarvitsee vielä aikaa ja yhdessäloa.

Keskeneräinen (D)
Onnea vaan jumbosijasta. Mee muualle, en jaksa kattoo sua!

Töherrys D on niin kamala että hävettää! Tuo olevinaan oranssi väri on samea. Meinasin sanoa, että oksettava, mutta olisipa edes sitä. Tässä vaiheessa maalaus on vain inhottava nuhjake. Yäk mitkä roiskeet ja valumat, mikä  ruttokeltainen, likavaalea ja kakkavihreä. Luulen kuitenkin, että kunhan löydän oikeat värit, ja saan sommittelun sopivaksti, tällä työllä on erityishyvät mahdollisuudet muuttua hyväksi maalaukseksi. Kaiken yrittelyn seurauksena kankaalle on muodostunut kiinnostava, röpelöinen pintarakennne (näin muos edellisessä aloitelmassa!), ja sehän ei häviä minnekään, vaikka värit muuttuisivat. Usein on myös niin, että hankalimmista kakaroista lopulta kasvaa parhaita teoksia - niiden kanssa kun joutuu oiken kunnolla jaakaamaan. Nopsaan valmistuva teos taas ei välttämättä ole niin ihmeellinen. Minä toivoisin, että maalaukseni olisivat henkeäsalpaavan upeita – siinä sitä tavoitetta loppuelämäksi.

lauantai 6. kesäkuuta 2015

Tuhma musta!


15/2005

6/2005

24/2005

27/2005

7/2005


Kymmenen vuotta sitten käytin maalauksissani aika paljon tummia sävyjä niin kuin näistä kuvista voi nähdä. Se oli aikaa, jolloin luomisvoima ja maalaamisen vimma murtautui esiin kuolemanvuosien jälkeen. En kuitenkaan itse kokenut maalauksiani mustina enkä varsinkaan synkkinä tai surullisina. Maalasin onnellisen kiivaasti, olin kuin lumottu. "Sinulla taisi olla rankempi vaihe", joku tuntematon katsoja kuitenkin myöhemmin kommentoi nähdessään tämän kauden teoksia. Merkitseekö musta synkkää, rankkaa, surullista? En maalaisi asunnon seiniä mustiksi, koska se pimentäisi ja pienentäisi tilaa, ja minä pidän valosta ja avaruudesta. Mutta tumma maalaus monesti hehkuu omanlaistaan valoa, se voi olla hyvin kiehtova ja innostava.

Sattumoisin juuri eilen näin näyttelyssä tummahkon maalauksen, josta en lainkaan pitänyt. Se ei ollut synkkä eikä rankka, se oli huono. Huonous ei kuitenkaan ollut tumman syytä. Syyllinen oli maalari, joka oli sekoittanut keskenään ruskeaa ja vihreää, hieronut sotkun kankaalle kuivalla pensselillä ja tukahduttanut kaiken valon. Tuo maalaus olisi kuulunut pilalle menneiden teosten näyttelyyn. Sellainen muuten oli juuri! Tarkemmin, näyttelyn nimi oli FAIL - Stage for Abandoned Art. Näyttelyn kuratoi Kuvataideakatemian opiskelija Martins Rozenfelds, joka esitteli projektin näin: 
"FAIL is a collection of art projects that the artists of Helsinki has concidered as a failure and therefore has quit working on them or, if completed, has never introduced them to public. It is organized to give a stage to outcast art and to define what artists themselves concider as a potentially unsuccesful art." Koska taide ei ole Cooperin testi, epäonnistumiselle ei voi määritellä sekunti- tai muuta rajaa. Martins ei myöskään käynyt työhuoneilla rankkaamassa, että tuossapa sulla onkin huono duuni, se me laitetaan. Kukin taiteilija mietti itse, miten haluaa huonon tai hylätyn tai epäonnistuneen tässä yhteydessä määritellä ja esittää.

"Älä käytä mustaa väriä, asiakkaat eivät pidä siitä", muuan galleristi totesi kerran osoittaen mustaa kohtaa tämän postauksen ensimmäisessä maalauksessa. Oli suuren suosion vuosi, jolloin myin maalauksia enemmän kuin ikinä. Mutta tummia teoksia ei saanut laittaa esille. Niinpä halusin tuoda nämä kielletyt työt FAIL-näyttelyyn. Onko musta paha?
EDIT. Koska väärinkäsityksiä on ilmennyt, painotan, että en itse pidä tämän postauksen teoksia ollenkaan epäonnistuneina. Epäkelpo-tuomio on tullut vain ja ainoastaan yhden galleristin suusta; muissa näytteyissä olen esittänyt kaikenlaisilla skaaloilla maalattuja töitä eikä galleristi ole koskaan dissannut teostani värin vuoksi.

P.s. Pahoitteluni, etten ehtinyt esitellä näyttelyä ajallaan, se jotenkin viuhahti niin nopeasti ohi, että en tajunnutkaan.
P.p.s. Olen kiltillä tuulella enkä mainitse huonoa taiteilijaa enkä tuhmaa setää nimeltä, oho, sen verran lipsahti että oli setä eikä täti.

JA AI NIIN! 80 000 raja on mennyt rikki! Kun kirjoitan tätä, mittari näyttää 80 417. Onnea Hekuma, kiitos lukijat!