Rakkaustarina

Oli kevättalvinen aamuyö, kun me tapasimme. Tangoa, sinä sanoit, tanssitaan tangoa.

Lumiyöstä suviyöhön, rospuutosta tähtiyöhön. Tuoksui hiili ja tärpätti, mäntymetsä, meri.

Keväälle, sinä sanoit, meille, minä sanoin, ja onnelle, me sanoimme. Kultainen juoma kupli, koivut versoivat. Rakkaudelle, me sanoimme ja viina oli kylmää ja hyvää, yö sinisentiheä.

Kahvia ja sokeria, minä sanoin ja aurinko kiillotti pöydänpinnan. Ja tupakkaa, sinä sanoit ja pöly leijaili pöydän yllä. Ja tupakkaa, minä sanoin, kun savukiekura hajosi ikkunalasiin.

Äitä, lapsi sanoi, Iika, lapsi sanoi, kukki, me kaikki sanoimme; oli maitiaisten ja haituvien aika.

Harmaata, sinä sanoit, punaistapas, minä sanoin. Mustia viivoja, sinä sanoit, paksua valkoista lastalla, sitten vähän okraa. Paljon vettä, minä sanoin, ihan vähän väriä, kolmekymmentä kerrosta.

Hyvää yötä, puhelin sanoi, ja huomenta rakas kohta jo, katselen muistikuvaa sinusta.

Varjot kasvoivat pitkiksi, rosoinen seinä oli lämmin. Näinkö, minä kysyin ja asetuin seinää liki, katse etelän suuntaan. Aivän niin, sinä sanoit, juuri niin, sinä sanoit ja nostit kameran katseesi eteen.

Kumpulan laaksossa kukkivat omenapuut, Limingantiellä tuoksui multa. Asfaltti kimmelsi, lauta-aidan vihreä maali rapisi.

Reittejämme tuolla täällä. Mennään Lasipalatsin kahvilaan, sinä sanoit. Kahvi lämmitti pakkasposket, kaakussa oli mustikoita. Tutti putosi lattialle, voitteko huudella, sinä pyysit.

Mennään Lasipalatsin kahvilaan, minä sanoin. Vihainen mieli viileni, suutelimme suklaahuulin, lapsi nukkui rattaissa ikkunan takana.

Mennään Suomenlinnaan, sinä sanoit, ja minä pakkasin koriin lihapullia ja perunasalaattia, oliiveja ja patonkia. Ja viltti mukaan, minä sanoin, viinipullo viltin sisään, sinä sanoit.

Mennään Tornin terassille, minä sanoin. Oli kevät, oli iltayö, kepeänsininen. Kesämekon aika, minä sanoin; eipäs ollutkaan, sinä sanoit ja vedit minut takkisi suojaan.

Katso noita lehmuksia, minä sanoin, siinä vasta kultainen vihreä. Mennään koulun ullakolle rakastelemaan, sinä sanoit ja me juoksimme Bulevardia kikattaen.

Julkinen surullinen

Yksi otos Anna-lehden kuvauksista. Sain poikkeuksellisesti tämän maksutta käyttööni blogia varten. Normaalisti kuvattava joutuu ostamaan kuvat, jos haluaa niitä itselleen.

Menin laskuissa sekaisin kymmenen jälkeen. Niin monta kertaa olen ollut julkisuudessa tänä keväänä, eniten lehdissä ja netissä, kerran radiossa ja kerran eräässä keskustelutilaisuudessa. Kuten viimeksi vihjasin, olen tällä hetkellä uupunut – niinpä en ole jaksanut edes julkaista lehtijuttuja Hekumassa. Kotivinkissä (nro 11, 31.5.2017) oli juttu, josta itse tykkäsin. Lupaan postata sen myöhemmin. Annan jutun julkaisin aiemmin, ja sain siitä paljon positiivista palautetta. Lukijat olivat valinneet artikkelin lehden parhaaksi jutuksi. Koin kuitenkin itse ikävänä sen, miten isosti elämäni isoin trauma ("hieno tragedia, tästä tulee hyvä juttu") nostettiin esiin. Kun en halunnut vastata kysymyksiin, toimittaja etsi sopivan Iltalehti-sitaatin netistä. Suoraan sanottuna menin ihan tolaltani joksikin aikaa.

Nyt on juhannusaatto. Kuten lähipiirini ja Annan jutun myötä moni muukin tietää, minulla on vaikea olo. Koska I on kuollut. Tai oikeastaan I tulee kuolemaan ensi yönä, koska ajassa on tällä hetkellä rotko. Tällä hetkellä me syömme, juomme ja juhlimme ystävien kanssa, aurinko on kirkas, ja vauva nauraa. Joku sanoo, että vauvalla on samanlaiset silmät kuin isällään, ja tällä kertaa I ei korjaa, että hän ei ole isä. I on pukeutunut iänikuiseen mustaan poolopaitaan, vaikka on lämmin, hän kuvittelee kaulansa näyttävän muunlaisessa paidassa typerältä. Hänen tukkansa punertaa niin nätisti. Vielä vuosien päästä löydän punaisia kiharahiuksia novellikirjan välistä.

Olen aikanaan ja nyt taas viime aikoina pohtinut käsitettä 'surutyö'. Että mitä se tarkoittaa ja voiko suremista tehdä kuin jotain hemmetin duunia. Ei ainakaan projektina: otan tämän tehtäväksi ja teen ripeästi ja sitten se on hoidettu pois – ei. Sureminen voi kestää vuosia vuosia ja voi olla, että se ei ikinä kokonaan lopu. Ihmiset kokevat asiat eri tavalla, eikä ole oikeaa aikaa tai tapaa surra. Itse kuitenkin ajattelen, että jos läheinen menehtyy nuorena ja aivan yllättäen, suru on tavallista vaikeampi kantaa, kestää, työstää ja mitä verbejä tähän nyt vielä lisäisin. Surussa on monenlaisia vaiheita ja se kattaa kaikki inhimilliset tunteet, tätä olen kuvannut Lucian silmien Uljas-jaksoissa. Ihan turha väittää muuta, nämä jaksot ovat hyvin omaelämäkerrallisia. 

Pengoin eilen työhuoneen lipastosta öljypastelleja. Löysin valokuvan Salmelasta vuodelta 2000. I on Kesän nuori taiteilija, ja hän pitelee kädessään kukkakimppua, joka mätsää täysin minun fuksianpunaiseen silkkimekkooni. Näytämme onnellisilta, tarpeetonta mainitakaan. Löysin toisia kuvia syksyltä 2009. Niissä teen surutyötä, konkreettisesti, maalaan Hukkuminen-sarjaa. Näytän hirvittävän ahdistuneelta – niin ahdistuneelta, että tekee pahaa katsoa noita melkein tuntemattomia kasvoja. Tuo työ kesti kaksi vuotta, maalasin kai kolmisenkymmentä isoa työtä paljain käsin. Olen tehnyt surutyötä myös kirjoittamalla; ihan siitä kesäkuusta 2000 alkaen kirjoitin, ensin päiväkirjaa, sitten romaanin Helmenharmaa, viinintumma vuosina 2002-2004. Tuota romaania ei julkaistu, ja luulen että niin on hyvä, sen verran riipivän henkilökohtainen se oli. Olen surrut paljon myös terapiassa. Kirjoitin uuden romaanin vuosina 2012-2017, sen, joka sitten julkaistiin. En ottanut mukaan tekstimateriaalia vanhasta. Surin lisää kirjoittaessani Jannan surusta (ja surutyöstä?). Eräässä lukijapalauteessa sanottiin, että "Uljas on kirjan umami". Annassa minun sanotaan sanoneen, että ehkä suru on nyt vihdoin käsitelty loppuun. Siinä mielessä ehkä, että mielentilani on tänään rotkosta huolimatta melkein seesteinen. Mutta I:llä tulee aina olemaan iso paikka sydämessäni. Minulla on edelleen käytössä joitakin I:n maalausvälineitä enkä voi olla ajattelematta häntä, kun käytän niitä, mutta tuntuu hyvältä, että saan käyttää niitä. Sen sijaan tätä maalausta en pysty pitämään seinällä:

Ilkka Lammi Maaria, kesä 2000. Hän maalasi tämän vain pari viikkoa ennen kuolemaansa.

Minusta on hyvä, jos juhannus on kolea. Eikä ainoastaan siksi, että se sopii paremmin mielentilaani. Hukkuneita on silloin vähemmän. Minä en vietä juhannusta, mutta te jotka vietätte, pitäkää huoli itsestänne ja läheisistänne.

Huora!

Tunnustan pahan pinnallisen. Ajattelin kaupallisesti. Miten optimoida myynti? Kävin mielessäni läpi kaikkien aikojen suosituimmat maalaukseni ja kehittelin supertuotetta. Onko suosituilla yhteisiä piirteitä?

Kuulen usein kommentin: ”Ihanat värit”. Värikästä siis olla pitää. Tummia töitä ei osteta paljon. ”Älä laita mustaa”, torui galleristisetä ja oli kaupallisuuskannalta oikeassa (ja elämän kannalta täysin väärässä, mutta nyt piti ajatella bisnestä). Valkoiset, tai hyvin vaaleat työni ovat menneet hyvin kaupaksi, samoin keltaisista on aina tykätty kovasti. Olisin niin halunnut tuon, moni totesi ensi minuutilla ostetusta Joutsenet-maalauksesta Hekuma-näyttelyssä. Loisto, joka vastikään viimein löysi kodin, oli ollut vuosien varrella varattuna varmaan kymmenen kertaa, mutta se oli sitten aina 10 cm liian iso tai 500€ liian kallis. ”Eikö sulla olis mitään samanlaista, mutta pienempää?” Montakohan kertaa olen kuullut tämän kysymyksen? Myyntimielessä kannattaisi siis tehdä ”sohvatauluja”, sopiva koko olisi monen mielestä noin 100x150cm, tai sekin voi tuntua isolta, eli sitten vaikka 70x100cm. Miten paha asia olisi tällainen täsmäreseptimaalaaminen?

2000-luvun alussa taidekentällä oltiin hyvin kurttuotsaisia. Taide ei saanut olla kaunista, eikä sitä saanut myydä. Muuten oli huora. Oikea taide oli suppeaa taidepiiriä varten, tavallisen yleisön suosima ja ostama taide oli ilmiselvästi paskataidetta. Jos taideteos ostettiin museoon tai kokoelmaan, se oli ok ja toi rispektiä. Mutta kovin paljon ei saanut kuitenkaan tienata, sillä oikea taiteilija oli köyhyysrajalla elävä omistautuja, joka ei mammonasta piitannut. Joku taisi olla niinkin cooli että kieltäytyi isosta palkinnosta, koska palkinnon myöntäjä oli väärä. Ja yksi yritti elää kokonaan ilman ruokaa, valoenergialla.

Muistan, miten keväällä 2000 ihmettelin Hannu Castrénin tekstiä Ilkka Lammin näyttelyluettelossa. Tekstin lähtökohtana oli oletus, että kauneus on pannassa ja nyt hei kuulkaa kyllä kaunis voi olla ihan ok ja hyvää taidetta. Paitsi kauneuden ja hyvän myynnin takia, Ilkan taidetta dissattiin, koska se oli ”vanhanaikaista”. En tiedä, onko tämä tarina totta, mutta olen useammasta suusta kuullut, että Kuvataideakatemian valintaraati olisi kouluun pyrkijöitä seuloessaan kaavaillut Ilkan kohdalla: ”tehdään siitä abstraktikko”. No eivät omahyväiset onnistuneet. Minusta Ilkan parhaissa töissä abstrakti hiiliviivasto yhdistyy todella kauniisti, taitavasti ja omintakeisesti ihmisfiguuriin. Ihminen oli Ilkan ensisijainen kiinnostuksen kohde, eritoten nainen. Ilkka rakasti ja kunnioitti naisia yli kaiken – pikkuisen pelkäsikin – ja halusi tutkailla naisen olemusta ja sielua.

Ystävääni P:tä on huoriteltu. Hän maalaa ihmisfiguureja, ja on myös päässyt maalaamaan hyvän rahan virallisia muotokuvia – eli on siis saanut työstään korvausta eikä pelkkää miinusta niin kuin usein on laita. Oli P:n avajaisilta vuonna 2008, ja taulujen kylkeen oli ilmaantunut kivasti punaisia palloja. Silti taiteilija oli hieman synkkämielinen, sillä hän jännitti tulevia kritiikkejä ja pelkäsi huorakorttia. Sanoin että ei se haittaa, jos on huora, kunhan on kallis huora. Näkökulman vaihdos kohotti seurueen tunnelmaa, kilisteltiin ja naurettiin huoranaurua.

Huorakorttia ei kuitenkaan enää käytetä. En ole ainakaan kuullut. Homma on kovasti muuttunut. Taiteilijasta on tullut yrittäjä, labeli ja brändi. Nyt oikea taiteilija tienaa isot massipussit, vain luuserit ruinaavat pikkuhiluja kuten apurahoja. Isot palkinnot ovat jees, niistä saa kansainvälistäkin feimiä.

Vielä Ilkkaan palatakseni, tätä nykyä pensseleitä heiluttelee vähintään tusina matkijoita enkä nyt puhu väärennöksistä, vaikka niitäkin tehtaillaan. Tarkoitan taiteilijoita, jotka kopioivat toisen teoksista idean/aiheen ja tekniikan (sikäli kuin taidot riittävät), usein myös värimaailmaa ja sommitteluperiaatteita. No, kukaan ei tietenkään voi olla uniikki, vaikutteet kiertävät ja teemat toistuvat, niin maailma pyörii. Mutta osaisin nimetä monta tunnistettava tapausta, kuten kuka tahansa nykytaidetta seuraava. Ehkä kaikki eivät matki tietoisesti, mutta olen varma että moni matkii, olen nähnyt muutaman oikein härskin yritelmän. Eikös varas ole pahempi kuin huora?

Mutta kuinkas tämä minun markkinastrategiani sitten? Itseään kai saa kopioida? Taiteen historiassa on vallan tavallista, että taiteilija tekee useita versioita samasta aiheesta tai palaa vuosien päästä vanhaan työhönsä, ja tulkitsee sen uudelleen. Muotokuvien kohdalla tehdään usein niin, että taiteilija maalaa sen viralliselta taholta tilatun rinnalla toisen kuvan, jonka malli saa kotiseinälleen. Mutta sitten on sellaisia pahoja sanoja kuin tehtailu ja suoltaminen. Nounou. Sellaiselta pitäisi välttyä. Mutta kävele siinä nuoralla sitten, kun elääkin pitää.

Päädyin lopulta aika selkeään linjaukseen. Rehellisyys. Siihen kiteytyy työni haaste, ilo ja etiikka. Yrittämällä yritin maalata kolme ”markkinamaalausta”. Ensimmäisestä tuli hyvä. Ei maailman paras, mutta hyvä, sellainen jonka voi lähettää maailmalle. Raikas, kiva. Muistuttaa erästä toista teosta, mutta ei ole sama. Toisesta tuli valheellinen. Joku saattaisi jopa haluta ostaa sen, mutta minä en halua myydä. Teoksella ei ole sielua, se vaatii vielä aikaa ja työtä, ehkä suurenkin muutoksen. Sitten se kolmas markkinawannabe. Maalaus on vasta heräämässä, antaa heräillä rauhassa. Jutellaan. Ei valehdella.

Teoriaa, käytäntöä ja punainen huivi

Viimeksi oli puhe taidepuheesta. Niin nytkin, sillä on ollut intoa ja mielenkiintoa lukea taidekirjoja. Yksi lukemistani on Jukka Mäkelän näyttelyluettelo Merkki ja ele vuodelta 1999. Luettelossa on kaksi pidempää tekstiä: Altti Kuusamon essee ja Jukka Mäkelän ja Maaretta Jaukkurin Keskusteluja ateljeessa. 

Siteeraan kumpaakin, tuskin vaikea arvata, kumpaa kulloinkin.

a) "Ehkä 90-luvun töihin on vaikuttanut tietty metsä tai ei oikeastaan metsä vaan sellainen risukko. Sen harvennus ja sitten ne oksat... ensilumen aikaan ja sitten taas... ensimmäinen jää, ja mitä siellä näkyy... Siellähän näkyy kaikki, aivan kuin mikroskoopista. Ne ovat hyvin yllättäviä asioita, siksi kannattaa kävellä ja tarkkailla ympäristöä, eikä aina vaan tulla suoraan ateljeehen. Nämä ovat pankkia päässä." 

b) "maalaukset eivät ole tähdättyjä jonkin salassa pidetyn totuuden paljastumiseen (aletheia) vaan asettuvat homoiosikseen: vastaavuuksien ja yhtäaikaisen vertailun kenttään, jossa visuaalinen samanaikaisuus toteutuu kuin musiikin ikuinen preesens: muoto ja väri yhdessä jakavat maailman tässä ja nyt. Aletheiaan liittyy se, että valmis työ on mallin (idean) toteutuma. Homoiosikseen puolestaan se, että valmis työ vierastaa mallia. Kaikki tyhjentyy toiminnassa, totuudelle ei ole mitä paljastua vaan ilmiöt toteuttavat omia läsnäolevia suhteitaan, ilmiökimput vastaavat toisilleen jännittyneen tasapainon kielellä. Näin se, mikä on väliainetta, levittäytyy sisältöön, joka taas itse on pelkkää prosessoitua pintaa, levittymisen tulos, joka itsessään on sisältöä, jne."

c) "Kyllä minä voin oikein hyvin kertoa, että tässä on oksia lumessa. Ja itse asiassa siinä on. Ihmiset ymmärtävät sen yleensä oikein hyvin. He ymmärtävät myös sen kauneuden."

d) "Tarvitaan muistin ja kokemusten eräänlainen välimaasto, jonka kautta luontokokemus muuntuu esitykseksi, kulttuurimaisemaksi. Mäkelälle se on 1990-luvun alussa toistamiseen ollut kuohuviinipullon metallikehikot. Ne ovat pitäneet huolta välittymisen ilmeestä ja ihmeestä. Mäkelä puristi kehikot litteään muotoon [---] otti valokopioita, piirsi ja varioi. Freixenet-pullojen kehikot ja oksistojen yksityiskohdat kohtaavat ja risteytyvät lukuisissa luonnoskirjoissa. Lopulta ne päätyivät muuntuneina suurille kankaille."

"Suora" ateljeekeskustelu oli minusta Kuusamon "pyörittely"tekstiä kiinnostavampaa luettavaa. Ehkä kohdassa b) yritetään kääntää suomen kielelle sitä, minkä maalari maalauskielellään itsestään selvästi tietää, ja käy niin, että kun ei silkka suomi riitä, otetaan kreikan kieli ja toisto avuksi.

Kuitenkin sitaatti d) sisältää minulle aivan uutta tietoa ja on siksi kenties jännittävin yksityiskohta koko tekstimassasta (tosin Mäkelän on varmasti täytynyt kertoa korkkijuttu luonnoskirjojaan esitellen Kuusamolle, tokko tämä sitä muuten olisi hoksannut). Sitaatin a) päänsisäinen pankki on jokaiselle taiteilijalle tärkeä; ja kun sen keruutavasta tällä lailla muistutetaan, sitä taas tajuaa niitten rannoilla ja puistoissa maleksimispäivien arvon. Sitaatti c) kaikessa yksinkertaisuudessaan on varsin viehättävä.

Nostaisin vielä esiin yhden sitaatin, sillä Kuusamon kuvatessa Mäkelän 1980-luvun prima-maalausta teksti saavuttaa yhden kohokohtansa:

e) "aika sai uuden roolin, kahdessa merkityksessä. Toisaalta se merkitsi ensimmäisyyttä: teoksen muodot syntyivät simultaanisessa prosessissa ja aika, joka käytettiin teoksen muotoamiseen, on samalla liikkeeseen sidottu. "Ajan tulee näkyä". Ja toisaalta se merkitsi lopullisuutta: Mäkelä oli koko ajan tekemässä viimeistä maalaustaan. Kaikki on tehtävä nyt ja kerralla. Maalaus on kuin "viimeiselle retkelle lähtö". Siihen pitää latautua. "Jos sinulla on jotain sanottavaa, sano se heti." Tässä hetkessä ratkaistaan kaikki. "Tämä on juuri se maalaus."

Lainaamassani kappaleessa kirjoittaja on säilyttänyt taiteilijan äänen tekstissä. Itse hän esiintyy ikään kuin kuuntelijana ja kirjurina puhetilanteessa; tässä syy miksi tekstinpätkä on mielestäni selkeämpi ja tärkeämpi kuin moni muu pätkä pitkähkössä esseessä.

Oma ensikohtaamiseni Mäkelän teosten kanssa tapahtui Ilkka Lammin ateljeessa keväällä 2000. Selailin samaista näyttelyluetteloa, josta nyt olen kertonut, ja kysyin "tietääkö setä, että olet matkinut sitä?" Ilkkaa nauratti, totta kai hän oli matkinut, mutta ei tainnut setä vielä tietää. Hän kyllä aikoi soittaa sedälle, että saisiko tulla ateljeevierailulle. Katsopas mitä muuta olen matkinut, Ilkka innostui ja selaili valtavaa muotilehtivarantoaan: tuttu nainen, eikö totta?

Mutta ei asia toki niin yksinkertainen ollut. Luulen, että Ilkka vain sattui alun alkaen olemaan kiinnostunut samankaltaisista luonnonmuodoista kuin Mäkelä; kuten esikuvallaan hänellä oli tapana valokuvata risukkoja ja metsänpohjaa. Ja mitä muotilehtiin tuli, niistä saattoi löytää kohtalokkaan naishahmon silloin kun ei ollut mallia käytettävissä, keskiyöllä vaikka, jos silloin huvitti maalata; ja usein Ilkkaa huvitti.

Kirjoittaessani viimeistä Mäkelä-Kuusamo-sitaattia vasta tajusin: Ilkan ihan oikeasti Viimeiseksi maalaukseksi jäi se, jossa minä seison metsänreunassa, kurkottelen oksia. Maisema on pelkistynyt hiiliviivoiksi ja leveiksi siveltimenvedoiksi. Hienoiseen hämärikköön avautuu muutamia vaaleankeltaisia pilkahduksia maalauksen yläosassa. Muutoin ainoa väri maalauksessa on huivini punainen.