Miten kirjoitan Irinan?

Käytin eilen 0,45% apurahasta ostamalla Irinalle tavaroita. Tiimarissa oli kaikenlaista hauskaa sälää 90% alennuksella! Kun Irina on maniassa, on yhtä aikaa joulu, vappu ja pääsiäinen.

Koska Irinaa ei oikeasti ole olemassa, minun täytyy keksiä Irina. Miten se tapahtuu?

Aiemmin syksyllä tein Irinaa näyttelevän Anna-Sofian kanssa vähän harjoituksia, joissa haimme tuntumaa siihen, millainen mania-Irina voisi olla. Olin tätä ennen keksinyt Irinalle ammatin: hän työskentelee kuntosalilla personal trainerina ja ryhmäliikuntatuntien vetäjänä. Keräsin kaapeistani pari laatikollista vaatteita, joita maaninen nainen saattaisi käyttää. Maanikko on usein överi ja kummallinen, joten laitoin Irinan yhdistelemään ja kerrostamaan erityylisiä ja -värisiä vaatteita. Meikkasin silmät vahvalla oranssin ja turkoosin yhdistelmällä. Mietimme Irinan puhetapaa, ilmeitä ja eleitä. Kehitin tilanteita: Irina jumppaa kotona yöllä, Irina on lenkillä, Irina on lähdössä bilettämään. Otin valokuvia, näitä joilla olen viime postauksia kuvittanut. Valokuvien tarkoitus oli myös näyttää apurahoista päättäville, mistä on kyse.

Päässäni on aika iso varanto bipomateriaalia. Olen lukenut aiheesta useamman kirjan ja tutustunut ja vähän osallistunutkin netin keskusteluforumeihin. Olen käynyt puolivuotisen oireidenhallintakurssin, jolle osallistui kymmenkunta bipopersoonaa. Saimme faktatietoa ja teimme erilaisia tehtäviä, joiden avulla opimme ymmärtämään omaa sairauttamme ja kehittämään keinoja bipon hallintaan. Kurssi oli samalla ryhmäterapiaa: kokemusten jakaminen oli tärkeässä osassa. Olen kuullut paljon tarinoita maniatempauksista ja masennuksen kamaluudesta. Myös sairaalassa olen tutustunut moniin bipoihin ja nähnyt häiriön kumpaakin laitaa. Kun laittaa monta maanikkoa yhteen, voi tulla aika hassua ja raisua menoa, (jonka hoitajat tosin helposti pilaavat, onneksi ne eivät aina joka paikkaan kerkiä eivätkä viitsi, kun pullakahvittelevat keskenään).

Taiteilijoiden joukossa on lukemattomia bipoja – välillä tuntuu, että ainakin joka toinen. Voi olla, että bipo on taiteilijalle helpompi kantaa, kuin säännöllisesti viisi päivää viikossa klo 8-16 työskentelevälle. Taiteilija saattaa pystyä suuntaamaan maniaenergian työhönsä ja välttymään täten liioilta törttöilyiltä. On mielenkiintoista, että taiteellinen prosessi sinällään noudattaa maanisdepressiivistä kaavaa. Luomisvaiheessa taiteilija laittaa työhönsä valtavasti energiaa, keskittyy ja pyrkii ylittämään itsensä. Kokemus voi olla huima, lennokas ja ekstaattinenkin. Teoksen valmistuttua tulee tyhjä olo. Mitäs minä nyt teen, kun olen antanut kaikkeni? Siinäkö se oli, muuttuiko maailma miksikään? Väsyttää. Tulee hiljainen vaihe, johon liittyy usein surua ja masennustakin. Amerikkalainen psykologi Kay Redfield Jamison, itsekin bipo, on tutkinut tätä aihetta ja kirjoittanut siitä erinomaisen kirjan Touched with Fire: Manic-depressive Illness and the Artistic Temperament.

Kaikesta yllä kertomastani on paljon hyötyä Irinan kirjoittamisessa. On silti hyvä tehdä vähän tutkivaa taustatyötä. Ensinnäkin on hyvä kerrata joitakin asioita ja miettiä teosta niiden valossa. Seuraavista linkeistä on hyötyä niille, joita aihe kiinnostaa enemmän.

Käyn läpi mielialahäiriökyselyn, jolla selvitetään, saattaisiko potilaalla olla kaksisuuntainen mieliahäiriö ennen tarkempia tutkimuksia ja Youngin mania-asteikon, jonka avulla hoitohenkilökunta arvioi, onko potilas maaninen ja missä määrin. Nämä toimivat ikään kuin muistilistana, jonka avulla kehittelen Irinan hahmoa, ja mietin, millä lailla mania juuri Irinalla ilmenee. Onko Irina vilkas ja levoton vai ihan hyperaktiivinen? (Sitten mietin millä tavalla tämä näkyy, miten kerrron sen elokuvallisesti.) Onko hänellä kyseenalaisia suunnitelmia vai peräti hallusinaatioita? Tuhlaako hän rahaa? Huuteleeko ihmisille? (Taitaa muuten huudella, mutta mitä, kenelle ja missä? Tähän voi keksiä vaikka mitä!)

Käypä hoito -suosituksesta löytyy lääketieteellinen tietopaketti, joka sisältää mm. diagnostiset kriteerit ja potilasohje, nekin on hyvä lukea ajatuksella läpi. Teos ei tule olemaan dokumentti eikä valistusvideo mutta on hyvä tietää laajemminkin, mistä puhuu.

Tällä viikolla olen lukenut kaksi uutta, tänä syksynä ilmestynyttä kirjaa. Kaksisuuntainen mielialahäiriö: Opas sairastuneille ja heidän omaisilleen on oikein hyvä perusteos. Plussaa potilasesimerkeistä ja vivahteikkaasta ja konkreettisesta kielestä. Luku bipon historiasta olisi voinut olla laajempikin, enpäs tiennytkään, että "vanhimmat tekstit, joissa melankolia ja mania kuvataan selkeästi saman sairauden osina, ovat Aretaios Kappadokialaisen (30-150) laatimia".

Päivi Storgårdin romaani Keinulaudalla kertoo toimittaja-Outista, joka sairastuu bipoon. Kirja on ok, mutta ei mitenkään erinomainen. Mielestäni siinä kuvataan liikaa tuiki tavallista elämää, ei sillä etteikö sitäkin voisi tehdä kiinnostavasti, mutta miksipä ei irrottelisi sillä bipolla vähän enemmän, herkullinen aihe kuitenkin. Ehkä kirjoittaja ja kustannustoimittaja ovat ajatelleet, että kun kuvataan parisuhdetta, lasten saamista ja perhe-elämää, tavis tajuaa, että sairaus voi tulla kaiken sen tavallisen keskelle ja ehkä pystyy samastumaan päähenkilöön paremmin. Outin bipo on masennuspainotteista, jotenkin odotin koko ajan, että milloin sitä maniaa nyt oikein tulee. Masennus on tylsää, mania on kivaa! Tulihan sitä maniaakin sitten, oikein hurja seikkailu. Vaikka tietyt jutut, kuten korostunut itsetunto, kiireen tuntu, ja rahan tuhlaus, ovat aika tavallisia maniassa, ihmisaivot voivat tuossa tilassa keksiä mitä kummallisempia asioita ja tekemisiä. No, oikeasti mania on myös aika traagista, niin tässäkin kirjassa. Hesarin kriitikkoa häiritsi, että Outin elämä muistuttaa niin paljon kirjoittajan omia kokemuksia, joita tämä on jakanut haastatteluissa, olisi pitänyt etäännyttää enemmän. Minusta tämä ei ole kovin olennainen kysymys.

Näiden tutkimusten jälkeen onkin sitten aika hullutella. Mitä Irina voisi tehdä keltaisilla ja punaisilla cheerleader-huiskilla?

Karuselli

Pururata. Hahmo juoksee kohti kameraa. Kun juoksija lähestyy, huomaamme, että hän ei olekaan aivan tavallinen aamulenkkeilijä. Naisella on jalassa verryttelyhousut, mutta niiden päälle hän on pukenut paljettimekon. Tukassa on höyheniä ja lasten prinsessatiara. Nainen pysähtyy ja vaihtaa juoksun x-hyppelyyn. Hän on Karuselli-videoteoksen päähenkilö Irina.

Karuselli kertoo kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä, eli bipolaarihäiriöstä, jota ennen kutsuttiin maanisdepressiivisyydeksi. Vaikka sairaus on tunnettu kauan, sen yleisyyttä ei ole ymmärretty, ja diagnoosimenetelmät ovat olleet kehnot; tutkijat ovat arvelleet esim. skitsofreenikkona pidetyn kirjailija Lauri Viidan kärsineen bipolaarihäiriöstä. Aivan viime vuosina tutkimus on edistynyt huimasti ja uusia lääkkeitä on kehitetty. Suurelle yleisölle sairaus on edelleen melko tuntematon.

Irina on 30-vuotias kuntosaliohjaaja, joka manian puhjetessa jättää menemättä työpaikalleen. Sen sijaan hän kokee missiokseen valmentaa ja valistaa ihmisiä, missä tahansa liikkuukin. Irina ei noudata sosiaalisia normeja: hän tunkee lähelle, tutkii ihmisten ruokakasseja, puristelee miesten lihaksia ja käskyttää bussin odottajia kyykkäämään. Irina tekee paljon muutakin kummallista, hänellä on yötkin aikaa puuhailla, koska häntä ei ollenkaan nukuta.

Bipolaarihäiriö, tuttavallisesti bipo, on eräänlainen aivojen tasapainohäiriö. Meillä kaikilla menee välillä vauhdikkaasti, välillä hitaammin: tunnemme onnea, riemua ja iloa, toisinaan mieli on maassa, voimat loppu, itsetuntokin heikko. Bipo-ihmisillä nämä vaihtelut ovat tavallista voimakkaampia ja esiintyvät kausittaisina mania- ja depressiojaksoina. Se, joka kiipeilee vuorilla, on vaarassa pudota rotkoon. Lääkityksellä pyritään rajujen äärimielialojen tasoittamiseen. Bipo-häiriön kanssa on ajoittain raskasta elää, vaikka söisi lääkkeensä kiltisti, sairausjaksot saattavat välillä viedä suljetulle, ja toipilasajatkin voivat olla pitkiä. Silti monet kokevat, että biposta on tavallaan hyötyäkin: lennokkaassa hypomaniatilassa (= manian lievempi muoto, tai manian esiaste) saattaa syntyä upeita taideteoksia, nerokkaita tieteellisiä oivalluksia, ja mahtavia bisnesideoita. Kiihkeä mieli toimii nopeasti ja rohkeasti, vapaasti assosioiden, piittaamatta siitä, miten "kuuluisi" tehdä ja ajatella. Luovat kanavat ovat auki vailla pidäkkeitä. Hypomaaninen noste tuntuu mielettömän hienolta, olo on leijailevan onnellinen, voi tehdä monta asiaa yhtä aikaa ja onnistua kaikissa, olla suorastaan super. Mutta jos hypomania kehittyy varsinaiseksi maniaksi, ei enää ole kovin kivaa. Tili saattaa tyhjetä, kun shoppailuvimma yltyy megalomaaniseksi, saattaa tulla isot velat, kun bisnekset eivät ihan luistakaan, ihmissuhteet voivat kriisiytyä, kun henkilö äityy riitaisaksi häiriköksi tai seksisekoilee, hengenlähtökin voi olla lähellä, jos tyyppi hurjastelee liikenteessä, saattaapa luulla voivansa lentääkin, jolloin piipaa-autoa tarvitaan heti paikalla.

Sain itse bipolaarihäiriö-diagnoosin kolme vuotta sitten. Hakeuduin hoitoon masennuksen pahennuttua suisidaaliseksi, jakso oli elämäni viides. Olin aika pitkälti pistänyt raastavat mielialanvaihtelut taiteilijuuden piikkiin, mutta onneksi kohtasin viisaan lääkärin, joka alkoi kanssani tutkia asiaa. Tajusin, että minulla oli ollut myös hypomanioita ja manioita, mutta en ollut pitänyt vauhtiviikkojani mitenkään kummallisina. Diagnoosin saaminen oli helpottava kokemus. Muutamien erilaisten kokeilujen jälkeen sain myös lääkityksen, joka auttaa melko hyvin.

Olen kokenut sairauteni häpeälliseksi. En mielelläni puhu siitä, paitsi aivan läheisten ihmisten kanssa. Kuitenkin olisi tärkeää puhua, että häpeän muuri murtuisi, että mielen sairauksia alettaisiin ymmärtää ja tunnistaa, ja kynnys hakea apua madaltuisi. Ja koska olen opetellut sairauden kanssa selviämistä ja sen hallintaa, minulla ehkä on tietoa, joka voi olla hyödyllistä jollekulle toisellekin. Olen pitkään kokenut, että minun kuuluu ottaa tämä asia julkisesti puheeksi. Millä tavoin voisin tehdä sen taiteen kautta? 

Pyörittelin asiaa mielessäni aika pitkään. Sitten keksin Irina, keksin Karusellin. Liikkuva kuva tuntuu juuri oikealta välineeltä tähän projektiin. Videon liike- ja ajallinen ulottuvuus tavoittaa maanikon sähäkkyyden ja masentuneen pysähtyneisyyden. Maanikko saa pulputtaa puhevyöryään, joka ei anna kuuntelijalle suunvuoroa, masentunut puhuu soinnittomalla äänellä, hitaasti, synkkiä sanoja tai tuijottaa, kykenemättä puhumaan. Kirjoitan kohtauksia, joissa näytän sairauden molempia puolia.

Nyt, armas lukija, on hyvä paikka kommenteille. Toivoisitko minun kertovan bipolaarihäiriöstä, sen tunnistamisesta ja hoidosta vielä lisää yleisellä tasolla? Herättikö tekstini kysymyksiä? Voin jakaa omia kokemuksiani ja kirjoittaa pärjäilykeinoistani, mutta mitään kiihottavia paljastuksia ei ole luvassa.

Hyväksytty hakemus U/ 2298/ 13

Mania-Irina, roolissa Anna-Sofia Sysser

Jätin teidät eilen eteiseen. Jotain oli tapahtumaisillaan. Niin, lattialla oli A4-kokoinen kirje. Sellaiset ovat joskus tärkeitä. Ne voivat olla veemäisiä tai sitten oikein kivoja. Kirjekuoressa luki Avek. Siis tärkeä, päätöksen sisältävä. Äkkiä kuori auki! Joo, tämä on kiva kirje: Hyväksytty hakemus!

Kirjoitin aiemmin epämääräisesti tekeväni jotain kirjoitushommaa. Panin työn alulle alkusyksyksystä saatuani mielestäni hyvän idean. Pitäisi tehdä videoduuni, joka käsittelee kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Sain aika nopeasti materiaalia kasaan, luonnoksia useamman kohtauksen verran. Leffa-alan ystävä neuvoi hakemaan Avekista käsikirjoitustukea. Näin tein. Kuten kollegalukijat hyvin tiedätte, apurahahakemusten väsääminen on ihan oman taiteenlajinsa. Näin paljon vaivaa. Samalla hahmottui itsellenikin paremmin, mitä olen tekemassä. Tulipahan hyvä hakemus, ajattelin.

Puuhasin välillä muuta, kuten virkkasin, leivoin sämpylöitä ja katsoin Netflixiä. Body Combat -tunneilla annoin Avekille varalta turpaan. Olin päättänyt, että kirjoitan jutun enivei, mutta pontta saadakseni odotin päätöstä. Joko kirjoittaisin innoissani tai sitten hakisin energian ärsytyksestä.

Tuki ei ole suurensuuri, mutta se, että Audiovisuaalisen kulttuurin edistämiskeskus katsoo projektini tukemisen arvoiseksi, tuntuu hyvältä. Teen työtä, jolla on tarkoitus, ja saan siitä pienen palkankin.

Kappas kappas, nyt soi puhelin. Menen toiseen työhön, jolla on tarkoitus, eli opettajan sijaiseksi. Ilmoittauduin vähän aikaa sitten muutamaan kouluun, jotain oli keksittävä huonon rahatilanteen paikkaamiseksi. Tein sijaisuuksia opiskeluaikana, eli aika kauan sitten, ja tämä on nyt ensimmäinen kerta kun puhelin soi. (Kukas se sanoikaan, että sitten kun asioita alkaa tapahtua, sitten tapahtuu!) Hyvä että olin hereillä ja valppaana. Koulu alkaa ysiltä, eli ehdin laittaa vielä huulipunaakin. Olen noussut ylös jo 6.40, mieli kihisi koko yön intoa ja jännitystä. Apua, toivottavasti koulupäivä menee hyvin! Palataan myöhemmin kässäriin ja päähenkilöön Irinaan, jonka näette kuvassa.