Kusetusta taidekentällä

Yle uutisoi eilen, että Miina Äkkijyrkän osallistuminen kesänäyttelyyn peruuntui. Teokset oli jo kuljetettu näyttelypaikalle, mutta taiteilijan ja järjestäjän erimielisyydet estivät yhteistyön. Uutinen ei anna täyttä varmuutta erimielisyyksien laadusta, mutta se ainakin on pääteltävissä, että kunnon sopimusta ei ole etukäteen kirjoitettu.

Koska kyseessä on juuri Äkkijyrkkä, nimensä mukaisena, räväkkänä ja uhmakkaana, julkisuudessa tunnettu taiteilija, kerrotaan uutista varmaan jossakin eteenpäin tyyliin "taas se Miina riehuu". Olisin kuitenkin taipuvainen uskomaan, että Miina ei riehu aiheetta. Oikeastaan haluaisin yllyttää kaikkia taiteilijoita riehumaan aina, jos tarjotaan huonoa sopimusta. Mutta koska riehujaa ei ehkä oteta vakavasti, parempi strategia lienee viileä periksiantamattomuus.

Viimeksi turvauduin tällaiseen viileyteen toissapäivänä puhelimessa. Näyttelynjärjestäjä halusi viedä töitäni ulkomaille. Anteeksi, kuka soittaa, tarkistin. Ahaa, kiitos, mutta valitettavasti olen kuullut, että ulkomaan näyttelyissänne kaikki kustannukset lankeavat taiteiljalle, eikä vastaavasti myyntiä ole tapahtunut; pitääkö tämä paikkansa? "Niin kyllä taiteilijat ovat maksaneet osallistumismaksun ja omat matkansa..." Aivan, minulla on kotimaan myynti viime aikoina vetänyt niin hyvin, että en koe tarvetta lähteä mukaan tällaiseen, ellei ole selvää näyttöä siitä, että taiteija on hyötynyt osallistumisesta. (Miten osasinkin puhua noin vakuuttavasti!) "Ahaa, juu, no sitten..." Ainakaan äkkiseltään soittaja ei osannut osoittaa kysymääni hyötyä. Onko teillä tarkempaa, kirjallista tietoa asiasta, kysyin kuitenkin kohteliaasti, ja informaatio luvattiin toimittaa saman tien sähköpostiini. Mitä todennäköisimmin en tule lähtemään ko. projektiin mukaan.

Edellisen kerran kieltäydyin yhteisnäyttelystä, koska näytteilleasettaja oli kahmaisemassa ennenkuulumattoman myyntiprovision työstäni. Minusta 50% on kipuraja. Olen laskenut, että materiaalikustannukset ovat ainakin 20% teosteni myyntihinnasta. On vaikea perustella logiikkaa, jonka mukaan se, joka ripustaa taulun myyntiseinälle, saa tuplasti enemmän rahaa kuin se, joka on taulun maalannut ja ostanut tarvikkeet. Härskiä ahneutta!

Huipullakin kusetetaan, ja kunnolla. Ars Fennica -palkittu ja viime vuoden Venetsian biennaalin taiteilija Jussi Kivi kirjoitti aiheesta Taide-lehdessä (2/2010) ironisella otsikolla Pätkä menestystarinaa... Taiteilija oli sivuhenkilö ja nälkäpalkkalainen kuraattorien ja komissaarien kalliissa kärkihankkeissa. "Tuntuu siltä, että toisinaan taiteilijaan suhtaudutaan kuin lapseen, riittää kun sille antaa vähän karkkirahaa, niin sitten se taas leikkii pitkään tyytyväisenä". Taiteilijan työtä ei arvostettu. Lisäksi hankkeissa tapahtui luvattoman paljon epäammattimaista töpeksintää - mutta kannattaako kuraattorin nyt niin vimpan päälle niuhottaa, museohan maksaa kuukausipalkkaa.

Oma lukunsa on, millaista kohtelua taiteilija voi saada ihan "omassa tallissaan". On olemassa galleristeja, jotka pitävät kuin kukkaa kämmenellä, kunnioittavat ja rohkaisevat; taiteilija voi luottavaisin mielin keskittyä omaan työhönsä. Valitettavasti tällaiset galleristit ovat harvassa.

Aivan liian usein olen kuullut kollegoiden valittavan, kuinka galleristi/kuraattori on epäreilu, epärehellinen, ynseä, paskantärkeä tai suorastaan ilkeä. Olen nähnyt taiteilijan itkevän, toisen sadattelevan, kolmannen neljännen viidennen jne. harmittelevan, juopottelevan, murehtivan päiväkaudet, kun tärkeä työsuhde takkuaa. Tyhjiä lupauksia satelee, mutta sopimukset eivät pidä, rahat eivät tule ajallaan, teoksia katoaa, sähköposteihin ei vastata, tyyppiä ei saa puhelimellakaan kiinni virka-aikaan, mutta yöllä se soittaa kännissä ja tilittää seksiongelmiaan.

Tajuatteko, taiteen valtiaat, että kohtelemalla taiteilijoita huonosti te tapatte taidetta?