Black Box – bipolaariset aivot

Uu, heitin mun lääkkeet vessanpönttöön
Olen yhteydessä Kaikkeuteen.

Tämä kirjoitus on tyyppiä ”Vähemmistön edustaja vetää herneen nenään”. Vähemmistöt vetävät joskus herneen nenään ja vänisevät aivan mitättömistä jutuista – ts. ko. vähemmistöön kuulumaton saattaa nähdä asian näin. Samaan aikaan vähemmistön edustaja kokee tulleensa hyväksikäytetyksi, syrjityksi, ohitetuksi, pilkatuksi, karrikoiduksi tai leimatuksi. Muistatteko feikkisaamenpukutwerkkivideokohun viime keväältä? Saamelaistaiteilijat Marja Helander ja Outi Pieski kirjoittivat Hesariin kritisoiden Kiasmaa saamelaiskulttuurin halventamisesta. Jenni Hiltusen Grind -teoksen hankkiminen museon kokoelmiin merkitsee heidän mukaansa alkuperäiskansojen hyväksikäyttöä. Kiasma vastasi kritiikkiin, että teoksessa ei ole kyse saamelaisuudesta. Saamelaisten kokemus ja mielipide ei vaikuttanut Kiasman näkemykseen teoksen luonteesta eikä Kiasman selitys poistanut saamelaisten mielipahaa. Itse katsoin teosta ennen kohua ja jälkeen kohun silkkana visuaalisena leikkinä: väriä, muotoa, ryhmiä. Keskustelu kuitenkin tuotti aiheesta kiinnostuneille uutta informaatiota saamelaiskulttuurista, saamelaisten historiasta ja erilaisten pukujen merkityksistä; tämä oli pelkästään hyvä asia.

Koht mä sylkäsen nää pois

Mutta siis nyt minulla on herne nenässä. Koska minun vähemmistöstäni valehdellaan telkkarissa!

Olen närkästynyt tv-sarjasta Black Box, joka on tällä hetkellä katsottavissa Areenassa.

Ylen sivuilla sarjaa esitellään näin:

”Aivotutkija Catherine Black (Kelly Reilly) on oman alansa kiistaton huippu. Hän työskentelee Kuutiossa, neurokirurgian edistyksellisessä erikoissairaalassa. Tohtori Blackilla on kuitenkin salaisuus, joka vaikuttaa sekä hänen uraansa että yksityiselämäänsä. Tutkija sairastaa kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Se pysyisi hallinnassa lääkityksellä, mutta Catherine Blackilla on taipumus jättää lääkkeensä ottamatta. Hän nimittäin kokee olevansa silloin luovimmillaan ja säkenöivimmillään.”

Kuulostaa jännältä. Jännää onkin. Mutta. Sarja antaa bipolaarihäiriöstä aika kummallisen kuvan, ja se suututtaa minua. Ok, kyseessä on fiktio eikä dokumentti, ja fiktiossahan voi vissiin tapahtua mitä tahansa. Käsitän kyllä, että seikat, joita minä pidän virheinä, johtuvan tv-kerronnan ”vaatimuksista” vetää mutkia suoraksi, ja vauhdikkaat bipokuviot tuovat kerrontaan kivasti suolaa ja chiliä. Mutta näin bipon asiantuntijana katson aiheelliseksi vähän analysoida tarun ja toden suhdetta Black Boxissa.

Jee mä oon Lintsil, paitsi et tää on viel parempaa

Heti ensimmäisessä jaksossa päästään kunnolla vauhtiin. Catherine lähtee työmatkalle. Hänen on määrä pitää puhe aivotutkijoiden kongressissa. Kirjoittaminen ei kuitenkaan ihan ota sujuakseen. No mutta, äkkiäkös jumista selvitään! Catherine jättää lääkkeet syömättä, ja simsalabim, mielikuvitus saa siivet, kuumeinen kynä kirjoittaa nerokkaan puheen!

[Öhöm: se, että jättää lääkkeet yhden kerran ottamatta ei todellakaan aiheuta nousukiitoa seuraavana päivänä. Parin viikon lääkkeettömyys saattaa jo sitten laittaa vipattamaan. Mutta on yhtä mahdollista, että lääkkeistä kieltäytyminen johtaa masennukseen. Eli kaksisuuntaista ei noin vain voi ohjailla kuin raitiovaunua.]

Stay upit vilahtavat lyhyen helman alta, kun Catherine nousee taksiin. Paljastava mekko ei välttämättä ole korrektein asu tilaisuuteen. Mutta pitäähän maailman seksikkäimmän naisen ilmaista seksuaalisuuttaan!

”Te olette täysin tietämättömiä”, Catherine aloittaa puheensa. Seinälle on heijastettu valtava kuva Vincent van Goghin maalauksesta Tähtikirkas yö. Yleisössä kohahtaa. Mutta Catherinen puhe on juuri sopiva kombinaatio provokaatiota ja briljeerausta. Hän muistuttaa, kuinka vähän aivoista loppujen lopuksi tiedetään. Hän luettelee ”hulluja neroja”: Sylvia Plath, Hemingway, Charles Dickens, Herman Melville... ja kysyy: ”Olisiko heidät pitänyt lääkitä keskinkertaisiksi?” Kun puhe päättyy, yleisö nousee taputtamaan ja huutamaan bravota. 

Matkalla hotellille Catherine elehtii takapenkillä vamppimaisesti ja nappaa autonkuljettajan mukaansa. Mekko meinaa lähteä päältä jo hississä. Kiihkeyksien jälkeen mies kerää vaatteensa ja nappaa rahatukun Catherinen lompakosta. Catherine ei huomaa mitään, hänellä on kiire parvekkeelle, yöilmaan. 

[Kaikki tämä on hyvin kuvattu ja näytelty ja myöskin mahdollista ja uskottavaa.]

Lisää lisää lisää!!!!! Vielä vielä vielä!!!!

Catherine seisoo parvekken kaiteella. Taivas muuttuu Vincentin maalaukseksi. Hurmioitunut päähenkilömme näkee itsensä liitelemässä kaupungin yllä.

[Öhöm, tässä mennään ennätystahtiin jo psykoosin puolelle. Läheskään kaikilla maanikoilla tila ei etene tämänkaltaiseen hengenvaaralliseen pisteeseen.] Käsikirjoittaja pelastaa päähenkilön täpärästi, puhkeaa rajuilma, joka heittää Catherinen takaisin parvekkeen turvalliselle puolelle. Ja kappas, seuraavana aamuna Catherine herää ihan tavallisena! Kiva seikkailu, kaikki hyvin!

[Öhöm, tällainen ei nyt vaan mitenkään ole mahdollista! Maniasta toipuminen vie viikkoja, ja psykoosipotilasta on aina hoidettava sairaalassa.]

Toisen kerran Catherine käyttää ”lääkkeet pois ja neroksi” -kikkaa kohdatessaan vastaanotolla vesikauhuun sairastuneen tytön. Tauti on edennyt pitkälle ja lääkärit toteavat, että parannuskeinoja ei ole. Mutta nero-Catherine keksii ratkaisun!
[Neroratkaisujen keksiminen on hyvinkin mahdollista, peräti todennäköistä (hypo)maniatilassa, mutta öhöm taas tuo "hankitaanpas äkkiä mania tarpeeseen".]

Catherine käy säännöllisesti terapeutin juttusilla. Siinä missä Catherinen hahmo on kirjoitettu osittain ”väärin”, harmaatukkainen naispsykiatri (Vanessa Redgrave) tuntuu kaikin puolin uskottavalta hahmolta. Hän on ymmärtäväinen, mutta analyyttinen ja tiukka, hän ei lässytä, vaan haastaa potilaansa ajattelemaan ja ottamaan vastuuta. Kun Catherine hehkuttaa manian ihanuutta, maailmanvalloitusfiilistä ja luettelee hullunerosankareitaan, terapeutti muistuttaa, kuinka sankarit kuolivat huumeisiin tai tappoivat itsensä. ”Sitäkö sinä haluat, olla poikkeuksellinen ja kuollut?” hän kysyy.

Lopettakaa meteli, sammuttakaa jouluvalot, pysäyttäkää huvipuisto!

Sarjan loppujaksoissa bipolaarihäiriö alkaa näyttäytyä realistisempana. Kikkanapin napsauttaminen lääkkeillä pelleilemällä ei lopulta onnistukaan, Catherine ei hallitse sairautta. Kivakiva loppuu, ahdistus kasvaa.[Vähemmistön edustaja relaa, mutta muistuttaa kuitenkin, että kaikki bipot eivät esim. kuule vainoavia ääniä.] En kuvaa juonta tämän enempää, mutta lopulta Catherine joutuu tahdonvastaiseen hoitoon ja viettää hoitolaitoksessa kuukauden verran. Harmi kyllä, itse hoitoa ei kuvata. Mutta se, miten hauraana sankari palaa kotiin ja työhön, on hyvin realistista ja koskettavaa. Päädynkin suosittelemaan sarjaa. Valitettavasti Black Boxia ei ole tehty yhtä tuotantokautta enempää. Vähemmistön edustajana toivoisin jatkoa.

Mitä mieltä sinä olet Black Boxista?
Niille lukijoille, joille bipolaarihäiriö ei ole kovin tuttu, suosittelen tätä Duodecimin artikkelia ja
bipoinfo-sivustoa.

Keltaisia maalauksia

Suvivirsi (160x210cm) 2008-2009

Viime aikoina käydessäni materiaalikaupassa olen melkein aina ostanut keltaisia värejä, niitä kuluu paljon. Myös valkoisia, oransseja ja punaisia on ostoskorissani - ja tietenkin kultaa. Pyrin pitämään värivalikoimani runsaana ja mahdollisimman täydellisenä, eli ostan toki silloin tällöin sinisiä, violetteja, mustia ja vihreitäkin. Ruskeat sitä vastoin eivät tunnu hupenevan lainkaan.

Vastikään minulta tiedusteltiin puhelimessa "jotain keltaista tai oranssia, mutta sellaista rauhallista, kun toiset työsi ovat niin rajuja". Aloin miettiä keltaista väriä ja sen taustaa ja merkitystä töissäni. Jos nyt ei mennä varhaislapsuuden kukkakedoille, vaan mielen säilömiin taidekokemuksiin, muistan Rafael Wardin tehneen lähtemättömän vaikutuksen jo kauan sitten. Näin kelta-oransseja asetelmia ensi kerran Aineen taidemuseossa joskus 1980-luvun alussa. Sittemmin olen ihastellut Wardin kuumaa palettia monen monet kerrat. Olen ihaillut Wardin myöhempiä ihmiskuvia ja kukkamaalauksia, mutta edelleen pidän erityisen vaikuttavina noita lapsena näkemiäni 1960-luvun asetelmamaalauksia. Keltaisen värin käyttöön ovat rohkaisseet myös ainakin Pierre Bonnard ja Gustav Klimt ja suorastaan ajanut varsinkin Vincent van Gogh.

Esittelen tässä postauksessa muutaman keltaisen maalaukseni. Yläkuvan Suvivirsi on paraikaa esillä Auran galleriassa. Olen käyttänyt siinä enimmäkseen kylmiä keltaisia, joita aiemmin vierastin. Fluorikeltainen on melkoisen raju väri, liikennemerkkien ja huomioliivien väri on tehty näkymään ja kauas, se esiintyy usein tumman rinnalla ja pomppaa silmään hämärästä. Halusin esittää fluorikeltaisen mahdollisimman tavallisena värinä, jätin valöörikontrastit vähäisiksi. Ärtsykeltainen (fluorin lisäksi olen käyttänyt intiankeltaista ja sitruunankeltaisia) ja ruohonvihreä rinnastettuina sekä toisiinsa sekoitettuina ovat pääosassa. Onhan tuo oranssikin aika vahva, mutta muut värit ovat sitten kilttejä hempukoita. Noita sinisiä, oikeaa vaaleaa mutta vielä kylläistä, hain kauan sekoittamalla. Valmiiksi työ tuli sitten kun vaaleanvaaleanoransseja tipluja oli tarpeeksi.

Maalaus syntyi varsin pidäkkeettä, en asettanut prosessille raameja. Nimi tuli myöhemmin. Muuten, siinä on vähän ironiaa. Aina eivät kakarat niin suloisesti veisaa sitä "kauniisti joka paikkaa koristaa kukkanen", koulun piano on epävireessä, laulunopettajan mies hikoilee häpeissään. Mutta siunaustaan suopi ja uudeks luopi, kutsuu elohon! Eikö muuten siinä alkukesän vimmassa ole jotakin vallan röyhkeää? Niin rajuja asioita tuntuu tapahtuvan, lokitkin koko ajan huutavat ja vihreä räjähtää kaikkialle.

Soidin (160x375cm) 2008-2009

Triptyyki Soidin oli yksi Hekuma-näyttelyni tärkeimmistä ja pidetyimmistä teoksista. Olen maalannut tämän kolmesta (160x125cm) pohjasta koostuvan työn siten, että kankaat ovat puolet ajasta olleet kiinni toisissaan, puolet erillään. Teos on yksi, mutta halusin joka palan toimivan myös itsenäisenä maalauksena, niin että kankaat voidaan ripustaa yhtä hyvin erilleen kuin kuvan mukaisesti reuna reunaan. Tarkoituksella vain osa maalauksen elementeistä jatkuu kuin rajoja ei olisi. Maalasin tätä koko ajan nimen kanssa, varhaiskevään tunnelmassa  (vaikka olikin syksy ja talvi työtä tehdessä).

Oli muuten sillä hilkulla ettei Soidin tullut Toivo!-näyttelyyn Suvivirren kumppaniksi. Hurjaksi olisi äitynyt, jotain tosi hienoa siinä oli, mutta olisi jonkun mielestä taatusti mennyt liioittelun ja mauttomuudenkin, ei rohkeuden ja huikeuden piikkiin. Laitettiin sille paikalle vähän pienempi maalaus sarjasta Kevät (keltaoranssi).

Siunaus (160x200cm) 2006-2008

Sitten on Siunaus, jossa on kultaa, keltaista ja valkoista vaikka kuinka.  Onko tämä nyt sellainen rauhallisempi, jos Suvivirsi oli raju? Omasta mielestäni tärkeää ja onnistunutta työssä on se, että 2006 maalatut pigmenttipurskahdukset ja muutamat hienonhienon ohuet kohdat ovat säilyneet uudempien kultapuserrusten, telahinkkausten ja lastarapsutusten kanssa samassa työssä ja kokonaisuus on jotenkin ihanan ilmava.

 

Maalaus (180x170cm) 2007

Löysinpäs vielä kaksi vähän vanhempaa kuvaa! Maalaus on samaa uudelleen maalattujen sarjaa kuin aiemmin esittelemäni Roihu ja Kehtolaulu. Paitsi että tätä ei ole maalattu uudelleen, eikä maalata. Teos on löytänyt hyvän kodin niin kuin on tämän tarun viimeinenkin, Kuume. Siinä keltainen ilmaantuu kalvoina tumman päälle. Oikeasti olin korkeassa kuumeessa loppuratkaisun keksiessäni. Houre voi olla kaunis tai kivulias, kumpaakin voi maalauksesta lukea.

Kuume (120x180cm) 2006-2007