Nättiä vai sotkua?

006/2022, 85x85cm

Tämän viikon maalaus hämmentää minua. Se näyttää väriensä puolesta jonkun toisen tekemältä. Kokeilin: se ei sopinut yhdenkään työhuoneessa olevan teoksen viereen, ei sitten ainoankaan. En laittaisi maalausta kotini seinälle (en kyllä laittaisi monta muutakaan, vaikka tykkäänkin niistä, sillä koti on koti eikä työhuone). Jos se olisi vaate, en pukisi sitä päälleni (aika monta maalausta voisin mielelläni pukea). Kaikissa tämän vuoden valmiissa maalauksissani on vihreää. Mutta tässä kellanvihreä väri jotenkin ärhentelee kontrastissa vahvan oranssin kanssa. Tähän verrattuna edellinen violetti-pinkki-vihreä teos näyttää kiltiltä ja melkeinpä säyseältä. Vaikka teos on erilainen ja silmiini outokin, luulen että se on aika onnistunut.

Vaikka teoksella ei toistaiseksi ole kavereita, en lähtenyt vasiten niitä tekemäänkään ainakaan vielä. Halusin tänään maalata fluoripunaista, ihan päinvastaista väriä. Minulla oli valmiina kaksi 85x85cm pohjaa. Taitoin väriä vähän valkoisella ensimmäistä työtä varten ja maalasin tasaisen värin. Sitten lisäsin raakaa paloautoväriä ja sudin toisen pohjan tällä räikeämmällä seoksella. Ajattelin että ultramariininsininen sopisi hienosti paloautonpunaisen kanssa ja valutin litkumaista väriä kumpaankin työhön.

Ensimmäisessä työssä käytin lastaa niin että sain maalauspohjan valkoista vähän pilkottamaan joistakin kohdista. Sitten sekoitin fairy-pullossa vähän kiinteämmän pinkin, jolla pursotin kolme siksak-raitaa.

Toiseen työhön tuli myös raita samalla pinkillä ja lisäksi vähän turkooseja roiskeita, jotka tein isolla palettiveitsellä. Istuin alas seurailemaan maalin kulkua. Postasin Instagramiin: ”Maalivalvojaiset. Tuleeko nättii vai sotkuu?” No siihen tuli sitten saman tien joku toteamaan: ”Mikä ero niillä on.” En tiedä, oliko tämän neropatin ajatus, että työni on sotkua; lauseessa oli kysymyssana, mutta piste perässä. Ei huvittanut siinä hetkessä sanoa mitään, kommentti ärsytti minua. Ja ärtymys nosti esiin muita ärsyttäviä, työhöni liittyviä kommentteja, joita välillä kuulen. ”Se on varmaan tosi terapeuttista”. ”Elääkö sillä?” No onneksi ei ole terapeuttista. Terapiassa saatan mennä tolaltani ja itkeä, töissä en itke. En maalaa purkaakseni sieluani yhtään sen enempää kuin Suomen armeijan upseeri ei pura sieluaan suunnitellessaan sotaharjoituksia. Silti maalaan mieluummin kuin masinoin sotaharjoituksia. Mutta sotaharjoituksessa täytynee mm. suunnitella reittejä. Maalillekin pitää suunnitella reitti. Jos maali eksyy reitiltä kovasti, tulee sotkua. Maali on välillä kuritonta ja sattumalla on sijansa. Mutta sattumat pitää yrittää ennakoida. Täytyy esimerkisi tietää, minkä verran maaliin tulee lisätä vettä ja minkä verran mediumia.  

Oletetaan, että saamani kommentti oli kuitenkin kysymys eikä vittuilua, vaikka välimerkki oli väärä. Mikä ero siis on nätillä ja sotkulla? Nättihän tarkoittaa sanana vähän samaa kuin sievä ja kaunis. Tämän päivän valmis maalaus ei ole mielestäni tässä mielessä nätti. Mutta sotkunakaan en sitä pidä. Puhekielessä nätti voi tarkoittaa myös hienoa, onnistunutta tai coolia. Esimerkiksi huomenna on sairaan nättiä mennä jengin kanssa cheer-kisoihin Vierumäelle. Tavoitteena on puhdas ja nätti ohjelma. Mutta jos nousijat putoilevat pyramidista ja dinosaurukset eksyvät matkalla stuntista toiseen ja törmäilevät toisiinsa ja kaatuvat matolle, se ei ole nättiä, se on sotku. Minä haluan tehdä onnistuneen, hienon ja nätin maalauksen. Kun maali on märkää, on mahdollista että kuivumistulos ei ole halutunlainen, vaan maali on liikkunut liikaa ja sotkenut, esimerkiksi siten että keskellä taulua on tumma, samea lammikko. Tämän voi tietenkin tarvittaessa korjata seuraavalla maalauskerralla, mutta aina on hienoa, jos voi täräyttää kerralla kohdalleen. Sotku tulee, jos sählää kuin amatööri. Nättiä tulee, kun on treenannut tarpeeksi ja tietää, mitä välineellään tekee.

Juhannussydän

Räjähtävä sydän (140x120) 2015

Tämä maalaus on elimellisesti äsken näyttämäni harmaan pari. Ja konkreettisesti elimellisesti. Vierekkäin on kaksi sydäntä. Toinen pysähtyy. Toinen jatkaa lyömistään, järkyttyneenä ja kauhistuneena. Se menee rikki, melkein räjähtää, mutta se jatkaa lyömistään.

Hiipuva sydän ja Räjähtävä sydän

Harmaan maalauksen "tyhjyys" tulee ehkä paremmin perustelluksi tässä, kun asetan sen parinsa viereen. Minusta nämä soivat yhdessä ja ne myös esittävän asian, joka niiden on tarkoitus esittää. Kuten harmaalla parillaan, myös punaisella maalauksella on ollut pitkä matka lopputulokseen, välissä on tapahtunut useampi iso muodonmuutos. Joskus näin kuuluu tapahtua. 

Sateen jälkeen (2007-2008)

Lakkasin tykkäämästä tästä turkoosi-vihreästä noin puoli vuotta sen valmistumisen jälkeen. En inhonnut sitä, vaan siitä tuli yhdentekevä ja turha. Panin pois silmistä, hylkykasaan ystävänsä Niityn (ed. postaus) kanssa.

Ah, miten ruma! Halusin kai kostaa kakkiaiselle, kun tein sille näin inhottavasti. Teko oli kuitenkin teoksen rytmin kannalta hyödyllinen, kosto toi hyvän dynamiikan, jonka olen säilyttänyt, vaikka värit ovat kiepsahtaneet. Työstämällä runsaasta värimassalla mm. hammaslastoilla olen myös saanut teokseen sopivaa pintarakennetta. 

Tässä vielä maalauksen tokavika vaihe. Vaikka vaihdoin värit, lisäsin taas "rumuuselementtejä" eli kuivuneitä värimöykkyjä, joita voi repiä lattiamuovista ja sekoituspurkeista. Mutta vielä tarvitaan tehoja. Nyt käytin pursotustehniikkaa, väreinä kaksi vihreää, viileä ja lämpimämpi sekä läpikuultavaksi ohennettu fluorikeltainen. Valmis työ tuttuun tapaan yläkuvassa.

Anteeksi, Marianna!

Nimeämätön (140x180cm)

Voi hemputti. Nyt tuli matkittua pahemman kerran. Vai mitä sanotte tästä maalauksesta? Olen ainakin pari kertaa maininnut, että Marianna Uutinen on minulle tärkeä taiteilija. Hänen tuotannossaan on kausia ja teoksia, jotka saavat minut huohottamaan, joskin on myös vaiheita, joista en tykkää yhtään. Minusta on ollut huippukiinnostavaa kokeilla Mariannan kalvotekniikkaa ja hyödyntää sitä omissa teoksissani. Mutta tämän kuvan työ tuntuu jotenkin pahemmalta matkinnalta kuin mikään ikinä koskaan. Johtunee pinkistä väristä sekä siitä, että en ole oikeastaan tuonut maalaukseen mitään omaa (vai pelastavatko keltainen, kulta ja vihreä pinteestä?) Pinkki on Mariannan väri. Mutta eihän kukaan voi omistaa väriä? Suomessa on kirjoitettu 90-luvulla nousseesta ”tyttömaalauksesta”, jossa vaaleanpunaista ja pinkkiä käytettiin paljon, tähän lajiin kuuluvat mm. Katja Tukiainen ja Eeva-Leena Eklund, mutta eivät hekään pinkkiä keksineet. Neonvärit olivat vaatemuodissa kovaa huutoa 80-luvulla ja nyt ne ovat taas muotia, hot-pinkiksi kutsuttu fluoripinkki etunenässä. Väriä näkee teinien farkuissa ja kaikenikäisten tennareissa sekä urheiluvaatteissa. 

Aiempi vaihe

Sanotaan (Saarnaajan kirja, Vanha Testamentti), että auringon alla ei ole mitään uutta. No, ei kai kamalasti. Sitä Saarnaaja ei kuitenkan tiennyt, että 1900-luvulla jaa.oli tuleva akryylimaali. Sanotaan myös, että samaan virtaan ei voi astua kahta kertaa (Herakleitos). Täysin vastakkaiset viisaudet – toisen mukaan ei ole mahdollista keksiä tai kokea mitään, mikä ei olisi jo keksitty ja koettu, kun taas toisen mukaan kaikki muuttuu, vaihtuu ja uudistuu, joka hetki. Tykkään jälkimmäisestä enemmän. Saarnaajan kirja on kielellisesti kaunista luettavaa, mutta sisältö tiivistyy aika hyvin kirjan ensimmäisessä lauseessa: ”Turhuuksien turhuus, sanoi Saarnaaja, turhuuksien turhuus, kaikki on turhuutta”. Että hirteenkö sitten vaan? Ei sentään. Turhuuden pohdinta vie Saarnaajan päätelmään, että on hyvä iloita, syödä ja juoda ja nauttia elämän antimista kaiken murheen ja vaivan keskellä.

Muistan, miten I tuli kerran opiskelukaverinsa työhuoneelta suuttumusta puhisten: ”L on laittanut töihinsä neliöitä!” I oli käyttänyt neliöitä uusien teostensa elementteinä, ja nyt häntä vaivasi paha epäilys, että kollega oli varastanut neliöt. No mutta hei, minä sanoin, et sinä tainnut neliötä keksiä.

Aku Ankka ja veljenpojat löysivät joskus keskeltä viidakkoa hyvin hyvin vanhoja kuution muotoisia munia. Taisivat tehdä arkeologisista löydöksistä munakkaankin. Mutta kuka keksi kuution? Tai neliön? Äkkihakemalta löydän Googelista viitteitä lähinna Rubikin kuutioon ja isoäidin virkkausneliöihin. --- Eipäs, löytyi sieltä muutakin. Neliön käsite on ollut olemassa ainakin babylonialaisessa matematiikassa 3000-500 eaa (ei nyt Kukkeli kovin tarkasti tiennyt). (Kuitenkin jos ajatellaan käytännön asioita, niin esim kulmikasta arkkitehtuuria ei ole monessa maailmankolkassa edelleenkään nähty.)

Siis neliön”matkiminen” ei ole matkimista, minusta se on aivan selvää, koska neliö on ollut olemassa maailman sivu. Mutta kuten todettu, akryylimaalin historia on vielä melkoisen lyhyt. Tarkoittaako se sitten, että akryylitekniikan matkiminen on pahempaa matkimista? Ajatellaanpa vanhempaa tekniikkaa eli öljymaalausta. Matkiiko laseeraaja jotakuta? Entäs se, joka sekoittaa värit vasta kankaalla eikä paletilla? Kumpikin tekniikka tuo mieleen aika liudan maalareita. Entäs sitten maalausaiheet. Miksi ”kaikki” maalavat asetelmia, maisemia ja alastonmalleja? Aivan järkyttävää matkimista, eikö muka? En ole saanut selville, kuka ensimmäisenä kalvoili, myöhemmin tekniikkaa on hyödyntänyt minun lisäkseni ainakin Kaarina Haka. Itse "keksin" tekniikan ihan vahingossa. Olin sekoittanut väriä muovipurkin kannella. Kun väri oli kuivunut, huomasin, että se irtoaa alustasta kalvona, ja aloin kokeilla yhä suurempia kalvoja, ohuitaja paksuja, tasaisen läpikuultavia ja paksun möykkyisiä.

Orkidea-sarjaa varten tein aika rutosti kalvoja. Niitä maalatessa en kuitenkaan kokenut kovasti matkivani, luultavasti siksi, että maalauksista ensiksi pomppaava asia oli värimaailma eikä niinkään se, miten taulu oli teknisesti toteutettu. Tämän postauksen teos ei ole kovin koloristinen tekele, väritys perustuu aika yksinkertaiseen vastavarikontrastiin. Niinpä minun spesiaaliteettini ei niin pääse tässä esille. Kivalta se silti minusta näyttää. Silti en ole varma, miltä näyttää vaikkapa lokakuussa.

Kenkut kököt

Keskeneräinen (A)

WARNING! Contains unfinished ugly works!

Kaikki tämän postauksen maalaukset ovat kesken. Esitän ne tässä paskuusjärjestyksessä. Alimpana kaikkein kököin.

Minulta kysytään usein ”Mistä tiedät, että maalaus on valmis?” Siihen on ihan selkeitä kriteereitä, mutta tänään lähestyn asiaa toiselta puolelta, eli ”Mistä tiedän, että maalaus EI ole valmis?” Postauksessa esittelemäni maalaukset ovat (minun mittakaavassani) pieniä, (75x150cm). Tämän kokoluokan työ on minulle varsin vaikea maalattava. Tykkään siitä, että kangas on minua isompi, että joudun kurkottelemaan maalatessa ja ponnistelemaan siirtäessäni taulua. Kun kangas on pieni, koen, että tila loppuu kesken, se ei riitä viuhahtaviin, nopeisiin maalauseleisiini. En osaa saakeli sipostella. Kuitenkin olisi rankasti sanoen taiteellinen itsemurha maalata aina jättiteoksia. Ja ihan oikeasti se olisi taloudellinen itsemurha. Koska kliseisesti elääkin täytyy. En kuulu niihin onnekkaisiin, jotka ovat päässeet automaattiseen apurahaputkeen tai sellaiseen myyntiputkeen, että arkitriviaaleista ei tarvitsisi välittää.

Suomalaiset ovat aika arkoja tauluhankinnoissa, ja monella on valmis, jopa sentintarkka ajatus siitä, minkä kokoinen (=pieni) taulun sopii olla. Silloin tällöin onnistun vakuuttamaan tällaisen asiakkaan siitä, että kyllä siihen sohvan ylle mahtuu aika isokin taulu. En tee tätä rahanhimossa myyntityrkytysmielessä. Suuri tai suurehko taulu, jos se on ”se oikea”, on vain kerta kaikkiaan upea elementti kodissa. Todistusaineistoa täällä ja täällä. Joskus kysytään, voisinko tehdä pienemmän version tästä tai tuosta teoksesta. En yleensä voi. En osaa. Koska se ei vain mene niin, että voilà! pienennetään mittakaavaa. Tiedän taiteilijoita, jotka tekevät näin, ja ehkä, jos oikein pinnistelisin, saisin jonkinlaisen minikopion aikaiseksi, mutta tällainen tekeminen ei vain ole minua. Minulle jokainen työ on ainutlaatuinen yksilö, ja jopa pyyntö tehdä saman tapainen pienennetty teos tuntuu hankalalta.

Keskeneräinen (B)

On siis myyntipointti. Mutta ajattelen myös, että silloin tällöin on hyvä haastaa itsensä asiassa kuin asiassa (ehkäpä seuraavaksi oranssi vyö karatessa ja arabian lukutaito!). Niinpä välillä yritän tehdä näitä hillitymmän kokoisia teoksia. On hyvä kokeilla sellaista, mitä ei noin vain osaa, joutua pulaan ja pahaan paikkaan.

Voisi luulla, että ison maalauksen työstäminen vie hyvin kauan aikaa, ja pienemmän sutaisee nopeammin. Ei! Totta joo, että joitakin isoimmista teoksistani olen rakennellut kuukausikaupalla. Mutta pienempien kanssa on niin, että aloitan, turhaudun, annan olla, laitan sivuun, ja tämä toistuu monta monta kertaa. Olen keksivinäni hyvän ratkaisun, ja kohta joudun toteamaan, että eipä niin hyvä ollutkaan. Taas hylkään. Hapuilua voi kestää parikin vuotta. Ehkä, jos minulla olisi valta ja raha, en edes yrittelisi näitä ”helpommin kaupattavia tuotteita”. Mutta koska hynä ei heilu niin hyvin, aina minä sinnikkäästi yrittelen. Ja kun kovasti yrittää, ei voi välttää ajoittaisia onnistumisia.

Jos olisin superprofessionaali imagotarkka, en näyttäisi näitä haparointeja. Mutta jos minulla nyt jokin imago tai ideologia on, niin siihen kuuluu ajatus keskeneräisyyden ja vajavaisuuden kauneudesta. Tämän kirjoituksen maalaukset  C ja D ovat mielessäni ällöjä, mutta niitten on mahdollista kasvaa häikäiseviksi prinsessoiksi. Tai vaihtoehtoisesti niin kunnolla rumiksi ja ilkeiksi, että ne ovat ärhentelevyydessään hienoja teoksia.

Miten sitten analysoisin näitten teosten vikoja?

Katsotaan ylintä duunia (A). Sommittelu on pöhkö. Kaikki ”toiminta” lähtee teoksen keskeltä levittäytyen reunoja kohti. Tämä on mielestäni jotenkin alkeellista ja julistemaista. Näin on vissiin päässyt tapahtumaan, koska pohjan ollessa lattialla maali luonnollisesti hakeutuu kankaan keskikohdan syvänteeseen. Joskus sattuma on hyvä juttu, mutta tämä sattuma on liian ilmeinen ja tylsä. Yritän vähän siirtää painopistettä. Värillisesti tämä työ ei ole kamalan huono, mutta jotain sävyttelyä se kyllä vaatii. Nyt värikirjo koostuu vain lämpimistä sävyistä – lukuunottamasta turkoosia hippusta. Viileillä aksenteilla saisin tähän enemmän syvyyttä. Työ näyttää yllättäen kuvassa vähän paremmalta kuin livenä, mutta hyvä se ei tosiaankaan ole.

(B) Sinivalkoisessa maalauksessa ei välttämättä ole isoa vikaa. Mutta on se jotenkin tylsä. En ole keksinyt, millaisia muita värejä teokseen pitäisi tökätä. Katsotaan, selviänkö tilanteesta pienesti, vai pitääkö mennä ensin nurinkurin ja sitten vasta päästä ratkaisuun. Näissä tilanteissa tapahtuu joskus aivan holtitonta värin tuhlausta, kun pitkän taiston tuloksena käännän koko paletin ympäri – koska en vain osannut muuta.

Keskeneräinen (C)

Tämä pastelli-bastard on tuhnuinen ja hinkattu. Mitä mitä ihmettä olen sössinyt? Tiedättehän, kun muovailuvaha menee harmaanvihreäksi muusiksi lasten mössätessä värit keskenään. Osaa sitä aikuinenkin. Alempien kerrosten värit tunkevat päällimmäisen kerroksen ohuiden emmintävärien läpi.Täytyy löytää puhtaampia, selkeämpiä värejä. Ja jos harrastaa läpikuultavuutta, kerrostusvärien tulee joko sointua tai kontrastoitua tarpeeksi. Sori, nyt minulla on vaikeuksia selittää asiaani suomeksi. Miten määritellään sointuvuus? Eikö se ole katsojan silmässä ja mielessä?
Taiteilija on teoksensa ensimmäinen katsoja ja samalla tärkein kriitikko. Jos tekee parhaansa, ei muuta voi. Ja esimerkiksi tälle teokselle en ole vielä antanut parhaintani, se tarvitsee vielä aikaa ja yhdessäloa.

Keskeneräinen (D)

Onnea vaan jumbosijasta. Mee muualle, en jaksa kattoo sua!

Töherrys D on niin kamala että hävettää! Tuo olevinaan oranssi väri on samea. Meinasin sanoa, että oksettava, mutta olisipa edes sitä. Tässä vaiheessa maalaus on vain inhottava nuhjake. Yäk mitkä roiskeet ja valumat, mikä  ruttokeltainen, likavaalea ja kakkavihreä. Luulen kuitenkin, että kunhan löydän oikeat värit, ja saan sommittelun sopivaksti, tällä työllä on erityishyvät mahdollisuudet muuttua hyväksi maalaukseksi. Kaiken yrittelyn seurauksena kankaalle on muodostunut kiinnostava, röpelöinen pintarakennne (näin muos edellisessä aloitelmassa!), ja sehän ei häviä minnekään, vaikka värit muuttuisivat. Usein on myös niin, että hankalimmista kakaroista lopulta kasvaa parhaita teoksia - niiden kanssa kun joutuu oiken kunnolla jaakaamaan. Nopsaan valmistuva teos taas ei välttämättä ole niin ihmeellinen. Minä toivoisin, että maalaukseni olisivat henkeäsalpaavan upeita – siinä sitä tavoitetta loppuelämäksi.

Huhtikuun lumi

Huhtikuun lumi 1 (125x160cm) 2015

Huhtikuun lumi 3 (125x160cm) 2015

Näytin aiemmin maalauksen, joka on näitten kolmoissisko. Maalasin nämä periaatteessa triptyykinä, siis niin että kolme pohjaa oli vierekkäin lattialla reuna reunassa kiinni. Sain työskennellä niin kuin eniten tykkään - häärätä isolla alueella. Loppuvaiheessa kuitenkin varmistin, että eivät ole siamilaisia kolmosia, pakotettu kiinni toisiinsa.

Hyllylläni on seisonut monta vuotta useita purkkeja koristehiekkaa. "Nyt noita!" ajattelin. Ajatukseni oli tehdä maalauksia, jotka perustuisivat ennen muuta pintastruktuuriin. Päätin olla käyttämättä "väri-värejä". Keräsin kaikki kaikki valkoiset maalisävyt. Koristehiekkapurkeista valitsin mattavalkoista ja lasimaista valkoista sekä mustaa. Vaalean- ja tummanharmaata sain mikropalloista. Lisäksi kelpuutin hopeavärin ja kultapigmentin. Ja ennen muuta tarvitsin litrakaupalla sideaineita. 

Näitä oli kiva, jopa kepeä tehdä. Vähän kuin hiekkalinnaa rantaviivaan, rahisevaa ja solisevaa. Ei "väärinmaalaamista" eikä kuumeista suherrusta väärän päälle. Heittelyä, lotraamista, käsin kauhomista, sirottelua ja tökkimistä.

Kuten sanoin, en käyttänyt lainkaan värillisiä värejä. Maalauksiin on kuitenkin ilmestynyt vihreää sävyä. Se on syntynyt kultajauheen ja nesteen kohtaamisesta. Jos nyt jotain kemiasta ymmärrän, tätä kutsutaan hapettumisreaktioksi. Aika hieno sävy!

Sitten vähän pikkukuvia.

Räyhäkkäkö

Mikäs se mun lempiväri oikeen olikaan?

EDIT 24.10.2015 Nyt kun katson tätä, olen melkein sitä mieltä, että olisin voinut jättää maalauksen näin. Siinä on tosi hyvä energia, kannattaako liioilla kerrosteluilla pilata? Silti olen varsin tyytyväinen Tulivuori-sarjaan, joka näistä syntyi. Harmi, ettei voi pitää molempia!

Tämän maalausvaiheen resepti

Ainesosat:

fluoripinkkiä ja magentaa purkista, kinakridonpunaista pigmenttiä, mikropalloja,  mediumia ja vettä.

Välineet: 

sähkövatkain, kädet, kastelukannut ja palettiveitset

Tekniikka: roiskinta, kankaiden painallus ja hinkkaaminen vastakkain, valuttaminen kankaita käännellen ja jälkeä tarkasti kontrolloiden. Ei saa jättää yksin kuivumaan liian aikaisessa vaihessa.

Kaikki tämä tapahtuu lattialla.

Kappas kappas (joku sanoi tissiliiveiksi) 

Koska olen viime aikoina ollut suurnainen, tarvitsen äkkiä lisää suurpohjia! Missä ovat kaikki kahden metrin kiilapuuni? Maalattu! Valitin kriisiäni kollegalle, joka ei nähnyt kriisiä, vaan mahdollisuuden: "Ensi hätään otat tuolta nurkasta nuo:

Jess, 3x 150x100cm

Laitat ne vierekkäin niin saat yhden pitkulaisen taulun." Eli 150x300cm, siinä on jo vähän kokoa.
Olen tainnut laittaa keskimmäiseen pohjaan kaksi kerrosta gessoa, kahteen reunimmaiseen vain yhden. Eipä muuta kuin tela esiin ja kaksikko käsittelyyn.

Laitan rillit turvaan, ettei linsseille roisku valkoisia pisaroita. No, turvaan ja turvaan, kun avonainen gessopurkki on vieressä, siinähän on ihan upotuskasteen uhka.

Niin ihanasti virtaa

Tästä jatketaan ensi kerralla.

Suuteli kulkuri

Suuteli kulkuri (180x200cm) 2014

Koska yliopistolla on taukoviikko, armaat parhaat ystäväni Pa'al, Pi'ef, Hif'il, Hitpa'el, Huf'al, Nif'al ja Pu'al eivät ole koko ajan vaatineet huomiota. Niinpä olet vetänyt totaaliöverit. Punaista (kadmiumia, paloautoa ja alitsariinia), pinkkiä (rosaa ja magentaa, fluoria ja oopperaa (väritehdas keksinyt näin hienon nimen, kuin Lumene konsanaan)), oranssia (skitsoräikeää ja kadmium-takuuvarmaa), vihreää (kellanvihreää oltava), keltaista, violetttia ja turkoosia. Ooooh. Työhuoneella on useampikin kaksimetrinen pohja, mikä on täyttä luksusta – tai sitten inhaa piinaa, vuorotellen.

En osaa pelata shakkia, paitsi huonosti. Isojen maalausten kanssa pitäisi silti osata pelata taitavasti, ennakoida tulevia siirtoja hyvinkin pitkälle. Muuten käy niin, että olet äkkiä käyttänyt 50 kiloa maalia ja olet aina vaan pihalla.

Uusissa töissä olen käyttänyt paljon erilaisia teloja: rautakaupan leveitä, joilla maalataan seinää ja taiteilijakaupan 5-7 senttisiä vaahtomuovisia, ja mitä niitä onkaan siltä väliltä. Isot lastat ja veitset ovat myös olleet tarpeen. Siveltimet eivät niinkään. Ja kuten näkyy, vanha kunnon pursotusroiskailu on myös repertuaarissa.

Työn eka vaihe toi mieleen, että en kai nyt vaan ole kopioimassa menestysmaalaustani Loistoa. Osasin välttää (tai en osannut hyödyntää).

Sellaiset värit, sellaiset välineet. Mutta miten se iso kangas sitten oikein maalataan? Ehkä ensimmäinen seikka on mittakaavan huomioiminen. Iso kangas ei ole parhaimmillaan pikkupiperrettynä. Käytän isoja eleitä, niin että kankaalle syntyy selkeitä, suurehkoja alueita. Tällainen ele on hyvä tempaista vaikka sillä 20 cm telalla. Se, miten oikealla tavalla tempaistaan, onkin sitten salaista tietoa, niin salaista, että se tulee syvältä kehosta, ei järkisuunnitteluna. Oikea tempaisu näyttää samaan aikaan huolettomalta ja jämptiltä. On kohtalaisen helppo tempaista pieleen. Mistäs sen sitten tietää, että nyt lämähti laaki huti? Sen tietää oikein hyvin, ihan samalla lailla kuin pituushyppyyn ponnistaessa huomaa, että ei saakeli, nyt astuin yli. Se tuntuu kädessä: pentele, kyynärpää, petit.

Lähdin punaisemmalle linjalle

Päästyäni oranssista alusta halusin rakentaa vahvaa punaista. Se ei kuitenkaan heti onnistunut, väri oli kuivuttuaan haalea ja voimaton. Samoin sommittelu oli varsin tylsä "piikki piikki, viisipiikki", vaikkakin nuo tummat magentat olivat läheltä katsottuna hyvinkin kauniit. Pakko on tappaa.

Toin vaaleaa pinkkiä (sitä oopperaa, ei  nyt ihan suoraan purkista mutta kuitenkin), siniviolettia ja oikein väriopillisesti vihreän kontrastin. No jaa. Vielä ei näin toiminut. "Minä olen raisumpi henkilö", maalaus sanoi. Minä lisäsin ärhäkkää oranssinpunaista, ja siitä se tykkäsi; minäkin tykkään. (Valmis työ siis ylhäällä isona kuvana.)

Mitä ajattelit, kun maalasit sitä? 2.

II

Banaali totuus

Jaahas saamari, taas yksi pensseli kuivunut pilalle. Aina jotain jää: purkki auki, maali kuivumaan, välineitä pesemättä.

Kahvia. Pikakahvia. Kovettunut perkele. No, ruuvimeisselillä lohkeaa.

Jassoo, sinä siinä. Aika raju olet. Ainakaan ei voi kaupalliseksi täsmätuotteeksi sanoa. Let mii sii.

Oliko liian räväkkä ratkaisu? Ei kai. Tiukka paikka tempaista tuo keltainen. Oikein meni: sävy, koostumus, liike.

Naps. Vedenkeitin.

Vaatteet. Yhden eksän paita ja toisen eksän housut. Isojen miesten vaatteet ovat parhaita työvaatteita. Vyö, muuten putoavat.

Seksi. Oli kivan reipasta viimeksi.

Missä iso kahvimuki on? Siinä. Ei hometta. Ei saa jättää jämiä pohjalle, kamalat möhnät tulee. Ziisööz. Pohojalaaseet sanovat Ristus, mutta ei vapahtajaa saa käyttää kirosanana. Kristus on sama kuin Messias, se, joka saattaa tulla tai olla tullut tai olla tulematta.

Musaa. Mitä musaa? Ikuista Ismoa. mullon hullun paperit..jumalat jalassa ja housut mielessä..ekstaasiin.. Ei tänään – vielä. Radio. Saamari kun täällä on huono kuuluvuus. Sputnik-kanava, helluntaikanava, ei käy kumpikaan. Mikä tämä on? Ruotsia puhuvat. Ei varsinkaan.

Aika mustaa kahvia. Jossain oli joskus sitä maidon korviketta, mitä se teki kuin vähän valkoisti väriä? Musta on hyvä. Sekoitan ruuvimeisselillä.

Valokuva. Olisi syytä ostaa tukevampi jalusta. Onhan kädet puhtaat? Objektiivi pitää vaihtaa. Muistikortti. Etsimen keskikohta duunin keskikohta. Vinossa vielä. Tämä jalka alemmas. Yykaakoo–kymppi, zum.

Feeniks ja toinen Feeniks. Miten se juttu menikään? Lintu rakentaa pesän, polttaa sen ja samalla itsensä. Sitten tuhkasta nousee uusi Feeniks. Onko jompikumpi teistä alku ja toinen loppu? Ei, koko juttu perustuu siihen alkuun, palaa aina alkuun, palamisen jälkeen palaa palaakseen palatakseen, luuppina. Ikarokselle kävi huonommin, siivet sulivat, kun se lensi aurinkoon. Se putosi ja kuoli. Janatarina eikä kehätarina. Pasi on joskus maalannut Ikaroksen.

Kuuluuko tässä olla harmaata, että olisi tuhkaa? Onhan siinä. Ja tulta on. Vihreä, mikäs se on? Riikinkukon sulat, joku on arvellut Feeniksin riikinkukon kaltaiseksi. Mutta ei saa olla liikaa vihreää. Oi, ne Madeiran puutarhat! Papukaijojakin. Ja madeira-viini, mitä sitä oli 5 eri kuivuus-makeusastetta, oliko? Miehet tummia, tarjoilivat pikkulaseja matkamuistomyymälöissä, usein vihreät silmät, kiva yhdistelmä, mutta ihmeen pidättyväisiä, kun on tottunut eteläroikaleisiin. Saati nyt se alakerran bläkki, joka aina mankuu saunaseuraksi ”tuun peseen sun selän”, oikein päivystää ovella. Hotellin vieressä oli se 24/7 ostoskeskus. Ei ihan yötunneilla tullut mentyä, montako asiakasta siellä on klo 3 yöllä, hä?

Seksi. Pitäisikö heti tilata?

Miten se antenni alun perin vääntyi ja irtosi? Ehkä pikkulapsi asialla, taisi olla aika pieni lapsi minulla tämän hankkimisaikoihin. Mikä siinä kenkien laittamisessa oli niin vastustettavaa? Kerran se huusi ja potki oikosenaan lattialla, kun olisi pitänyt päiväkotiin. Huuda siinä sitten, minä sanoin. Huuto loppui. ”Miks sä noin sanoit?” Ei ollut ironia tuttu käsite.

Rautalankaa. Jep, kuuluu paremmin. Voice. Paskanjauhantakanava. 

Se yksi dancetunnin ohjaajajäbä. Kyllä menivät dantsut perseelleen kun sillä olise hihaton paita. Hauikset! En kestä. Seksi.

Hesarissa sanottiin, että seksi kuluttaa 250 kaloria puolessa tunnissa. Mutta jos toinen tekee enemmän duunia kuin toinen, miten ne kalorit sitten jakautuvat? Onhan näitä miehiä, jotka sanovat että ei tartte harrastaa liikuntaa, kun on niin paljon seksiä. Hah. Mul on kolmen minuutin muna, kenen biisi se nyt oli, meneehän siinä 25 kaloria.

Mitä ne sanovat, miten usein miehet ajattelevat seksiä? Viiden minuutin välein, ei, viiden sekunnin, taisi olla. Doupeinta settii. Oho, sanotaanko noin vielä. Sikasalee, että jos kysyn teiniltä niin ei tod. Ikäluokkakysymyksiä. 35veet sanovat varmaan vieläkin ihan helmee, ihan liekeissä, se oli muotia, kun ne oli 20vee. Entäs kuuminta hottia? Ei ole hottia enää eikä kaikki muumit laaksossa - out. ei välii mis päin oot, beibi meilloin bileet 

jos tämä ois iltani viimeinen, osaisinko olla onnellinen?  Miten päin se on tuon ajatellut, että tietää: kohta kuolen, vai ei tiedä? Jos tietää kohta kuolevansa, niin pystyykö siinä enää olemaan onnellinen? 

Kuinkahan monta maalausta voin vielä tappaa? Kun tulee tämä tappofiilis, sitä tekisi mieli ottaa kaikki vanhat maalaukset, joku sellainen ihme vimmavamma. Nytkin tuossa on parit puut isoon duuniin, mutta kun sen pohjan pitää olla hetipaikallatässänyt. Jos olisin varakas menestystaiteilija, palkkaisin hottis-apulaisen laittamaan tällaiset asiat kuntoon.

Epäterveelliset eväät tänään, fetapasteija ja tomaattipasteija. Illalla sentään body combat. Siinä menee jtn 700 kaloria. kuka muu muka, luukuta

Puntari näytti eilen enemmän kuin viimeksi. Tissit on isommat, kumpi parempi? Möhömaha ei käy. Pömppömaha? Menkkaturbomaha pahamaha. Pitää olla pikkasen pläski pläski, niinhän se oli. Iso peba hyvä peba. Onneksi ne on lopettaneet sen noille mä kyllä tarjoon kuoharit -mainoksen. Mutta jos sanoisi hottikselle salilla että sun sikspäkille mä tarjoon sikspäkin? Ei skulaa, skumppa sopii paremmin hottistilanteeseen. Meitsi on kuoharikuningatar eikä mikään siideri- tai bissepissis.  vain sinusta oon selvästi päihtynyt  

twenty dollars in my pocket... this is fuckin awesome tässä tehtiin se money walk.. that motherfucker... 50 dollars for a t-shirt... Ja lopuksi baby freeze, en olisi ikinä uskonut että sellainen menee. Sillä kertaa hottiksella oli t-paidassa hihat, ehkä siksi.
Hottiksia hottiksia! Kuntopyörästä on hyvä tarkkailla hottiksia. Kun käy yliopiston salilla on iso mahdollisuus että ulkonäköhottis on myös älyhottis. 

Miten 40veen kuuluu nimittää hottiksia? Miehiä ja naisia. Kundei ja mimmei.

Jannuja ja mirkkuja, sanovat 50veet stadin murteella. Jäbä on hyvä, jäbä toimii aina. Paitsi nainen ei perkele ole jäbä! 15veet sanovat muijii ja jätkii. Ennen muija oli vanha ja kulahtanut. Kun olin 18veenä kielikurssilla, oli muuten synttärit siinä niin sain ostaa kaikille loppuvuoden lapsille kaupasta viinaa. Kivoja ne pebbles-kivet ja pier (mikä se voi olla suomeksi, eihän niitä ole Suomessa? Laituri jossa on kauppoja ja pubi) ja aallonmurtajat ja niitä kalkkikivijyrkänteitä oli. 

girl i want to make you sweat ..Keravalaiset, olevinaan stadilaisia, sanoivat muuten muija, mutta miksi ne mieshenkilöitä sanoivat? Ehkä eivät puhuneet miehistä, kun en muista. Vaasassa sanottiin likka ja jätkä. Sen muistan kun telkkarista tuli Headbanger's Ball (Keravalla tykättiin kovasta hevistä) ja nukahdin poikakaverivirityksen kanssa sohvalle sitä katsoessa. Aamulla landlady tuli imurin kanssa olkkarin ovesta ja huusi getout. Oli muuten vihainen. Juttu vääntyi niin, että naapurihuoneen ruotsalaiskaksoset kertoivat meidän olleen alasti siinä sohvalla. Keravalaisilla oli myös sellainen verbi kuin 'kehittää', tarkoitti että yrittää iskeä.
helsinkiä pakoon soudan hankoon

Puhelin. Tuleekohan sieltä seksiä? Ei. X. Joo ei. Kehuskele itteäs ittekses vaan. Tämä sen viimeisin juttu oli, että pitää juosta maraton päiväntasaajalla keskipäivällä. Selvästi oli jäänyt kaivelemaan, kun kerran mainitsin, että maailmassa on yksi tosi kova heebo, joka on juossut maratonin kaikilla mantereilla, vain Antarktis puuttui.

On havaittu että äidinmaito on erinomainen juoma bodareille 
Ei helvetti. Tuo äidinmaitopannukakkujuttu on kuultu, onko se niitä urbaanilegendoja kuten se mummon matkalipun syönyt punkkari? Pikemmin kai ruraalilegenda, tapahtumapaikaksi sopii joku Raahe tai Oulunsalo. Oikein hyvää pannaria oli ollut. Mutta totuuden paljastuttua oli vessa varattuna sitten loppuillan. Se yksi äidinvihaaja oli aina sekoittanut jiddishe maman sapuskaan sianlihaa. Mama ei yrjönnyt kun ei tiennyt. Mutta ilkeä temppu kyllä. 

Onko tämä nyt Marilan matkimista kun näitä klimppejä laittelen? Ei voi olla yksinoikeutta klimppeihin.
what doesn't kill you makes you stronger. Epätosi.  jos ei se tapa niin se todellakin hajottaa

Puhelin. Mutsi. En vastaa. Sen asia on, että miten se teiniliini, eikös se nyt tulisi mummeliinin luokse viikonloppuna. Teiniltä pöllittiin puhelin salaisella öisellä limunhakureissulla, niin että teiniasiat hoidetaan jonkin aikaa minun puhelimeni kautta. Kuten päivällä kello kolme, kun teinifrendi soitti että tiedänkö teinin olinpaikasta jotain, hän on tässä ovella eikä kukaan avaa eikä se vastaa whatsappiin eikä  mihinkään. Sanoin että pimputtele siinä vielä, ja huuda postiluukusta, saattaa nukkua.

mietin mitä jää kun mä lähden täältä, se päivä ei oo vielä tänään
Onko kuolema muotia? Kaikissa biiseissä kuolemaläppää. Mistä vetoa, kohta surua kyynelin kastella täytyy.

En ole muistanut pelätä kuolemaa pitkään aikaan. Joskus pelkään koko ajan, yöllä varsinkin. Voiko pelkäämisen lopettaa?

Hassua, että muistan kaikkien eka- ja tokaluokan luokkakavereiden etu- ja sukunimet, ainakin melkein. that big fat but Kuulin, että S oli tehnyt itsemurhan, en tiedä, miten. Pikkuisen pullukka poika, ehkä silmälasit, siihen aikaan silmälaseista monesti kiusattiin. Sillä oli usein jussi-paita päällä, mutta puolella pojista oli, Etelä-Pohjanmaalla kun oltiin. Kerran oli bileet sen himassa, oltiin vissiin kutosella, ja se K, johon kaikki ihastuivat jo tarhassa, oli tavallista kiltimpi, tarjosi minulle sipsejä ja limua. Sitten mentiin makuuhuoneeseen pussailemaan. Ja seuraavana päivänä se ei tuntenut minua koulussa.
 we'll be counting stars

Shiit, nyt pöllähti pigmentit kengille.

Seiskalla olin ihastunut yhteen, jonka serkku oli olevinaan ystäväni. Kieroserkku järjesti "treffit" tämän ysiluokkalaisen jäbän kanssa.

Pyöräilin sitten siinä jäbän talon tietämillä. Jäbää ei näkynyt. Kiertelin tienoota ja ohitin talon uudelleen, toisen, kolmennen, ehkä neljännenkin kerran. Sitten sen pikkuveli tuli pihalle että mitä sä etit. En mitään, minä sanoin ja häivyin häpeissäni. 

Mutta kaikki ne itsemurhat. Lukion O:kin teki päälle parikymppisenä. ratatatataa Myöhemmin joku tiesi, että O oli ollut useamman kerran hullujenhuoneella. Masennusko? Psykoosi, harhat, mitä nyt voi olla. Sitten on näitä että taloudellinen ahdinko, pahimmillaan tappavat koko perheen siinä samalla. Entäs se morsian hääpäivän aattona?

niin selvin sanoin sain mä kuulla sen nyt että oisin vain se entinen

Kiiltopasta, missä olet? Missä? En jaksa teitä hukkautujia.

Hajuvesitesti. Tänään Anna Suin sininen. Aika ok. Toiset ovat menneet pilalle, mikä se Versacen hedelmämetsäinen punainen oli. oot mun brand uus ihanuus

Äiti ei koskaan käyttänyt hajuvesiä. Aina joskus nousin vessanpöntön kannelle ja otin pullot ylähyllyltä, nuuhkin vuorotellen. Se oli saanut ne papalta lahjaksi.

Puhelin. X. Pitäisi laittaa äänettömälle, mutta liikaa maalia käsissä. Kerran mikrofoni tukkeutui, piti parsinneulalla kaivella akryylit ulos. X soittaa kerran päivässä. Ainakin. Tai niin monta kertaa että vastaan kerran. Tai kuitenkin lisää. X on kyllä hyvä tietotoimisto, jos ihmettelen historiaa tai maailmanpolitiikkaa, sieltä saa faktaa ja analyysiä. Eilen ihmettelin Irania. Se tykkää; oliko vielä muuta, kysyi avuliaasti. Kiitos tällä kertaa, hyvä palvelu.

Seksi! Kuinkas näin unohdin. Parempaa kuin seksi, maalaminen, nyt. Suklaa on muka naisten mielestä parempaa kuin seksi. Kuka sanoo että pitää valita vain toinen? Paskaradio, loppui nyt. mä heitän punaviinit tapettiin

Taas puhelin. Antakaa nyt mun tehdä töitä! Hullupellefrendikaveri. Se on teinin asentama nimi. Ja siellä soittaa teini itse koska se limukeikka. "Mis oot? Millo tuut himaa? Osta mehuu ja nuudeleit. Ja jtn hyvää." Mahdollisesti: "Mikset oo himas? Vittu mullei oo avaimii." Soitan myöhemmin, kun olen pessyt kädet. 

Hakemaan vettä. Moi. Kollega P. Sekin tykkää työskennellä iltaisin. Eipä tästä kauan ole, kun piti neljältä lähteä äidiksi. Tai on siitä muuten aika kauan. Teini ei enää suostu mihinkään kello viiden ruoka-aikaan, kunhan huitelee menemään. Syödään sitten etelämaalaisittain ysiltä tai kympiltä. rappiolla on hyvä olla
Jos kirjoittaisi Hekumaan jutun "tätä ajattelin maalatessa" Äh hitto, nyt en voi ajatella rauhassa!

Miten kuvata ajattelua kirjoittamalla? Miten aistit ajatteluttavat, mikä on tietoista, mitä taustalla tapahtuu? Jos kirjoitan siitä, mitä ajattelen, ajattelen, mitä ajattelin, ajateltu on jo kadonnut, muuntunut. Ajatuksen muisto synnyttää uusia ajatuksia kuin säteitä ja kehiä, miten sitä kuvaisi, verkostoa, edestakaista liikettä, singahtelua, kimppuja, junnaamista, irrallisia pilkkuja ja katkonaisia viivoja. Toiset ajatukset häivähtävät ja katoavat, ehkä nousevat jossain uudestaan esiin, kenties eivät ikinä. Monet palaavat ja jatkuvat.

Puhelin. Jess! Seksi!

Mitä ajattelit, kun maalasit sitä? 1.

Feeniks 2 (140x250cm) 2014

Feeniks 1 (140x250cm) 2014

I

Virallinen kaunisteluversio

Kun kysytään, mitä taiteilija on ajatellut maalatessaan, kysymyksellä haetaan tietoa inspiraatiosta ja taiteellisesta prosessista – kai. Oma vastaukseni kysymykseen on yleensä tämänkaltainen:

Yhtäältä ajattelen koko ajan värejä, sommitelmaa, rytmiä, kuvapinnan kokonaistapahtumaa sekä teknisiä seikkoja: kun nyt maalaan tähän oranssia, voin huomenna tehdä päälle keltaista kuorrutusta tai punaisen lasuurin; nyt tarvitsen leveää palettiveistä, että voin tempaista tuohon liu'utuksen; tähän tarvitaan roisketta, täytyy nostaa maalaus lattialle, että ei tule epätoivottuja valumia. Tai että jassoo, kun nyt on noita lämminvärejä taulun täydeltä, täytyy tökätä vähän kylmää vastaväriä. Tuonne. Tuonne. Tänne.

Toisaalta, jos minulla on olemassa aihe, sanotaan vaikka auringonlasku tai syysyö, tavoittelen tiettyä valovaikutelmaa, väri- ja muotomaailmaa sekä tunnelmaa. Usein maalaan sarjan, jossa on esim. 3-10 osaa. Viimeinen tällainen sarja on ollut Orkideahuone, jossa on nyt viisi valmista maalausta ja kolme vielä tulossa.

Joskus maalaan tunne edellä ilman aihetta. Saatan olla riehakas ja maalata riehakkaasti; kuitenkin seuraavana päivänä samaan maalaukseen voi tulla toisenlaista tunnetta. Kysyn maalaukselta: kuka sinä olet? Ja vasta prosessin kuluessa saan vastauksen. Nimi saattaa olla arvoitus vielä hetken työn valmistuttua, se pitää vielä löytää.

Feeniks-maalausten kohdalla nimi nousi esiin maalausrupeaman aikana. Maalasin teokset hyödyntäen pohjina vanhoja teoksia, joiden katsoin jo eläneen oman aikansa. Tabula rasan sijasta minulla oli pohja, jolla oli historia ja tarina. Kiinnostava lähtökohta. Uudelleen maalatessa aloin kuljettaa tarinaa eteenpäin. Feeniks – siinäpä se, lintu, joka syntyy uljaasti uudelleen.

Huora!

Tunnustan pahan pinnallisen. Ajattelin kaupallisesti. Miten optimoida myynti? Kävin mielessäni läpi kaikkien aikojen suosituimmat maalaukseni ja kehittelin supertuotetta. Onko suosituilla yhteisiä piirteitä?

Kuulen usein kommentin: ”Ihanat värit”. Värikästä siis olla pitää. Tummia töitä ei osteta paljon. ”Älä laita mustaa”, torui galleristisetä ja oli kaupallisuuskannalta oikeassa (ja elämän kannalta täysin väärässä, mutta nyt piti ajatella bisnestä). Valkoiset, tai hyvin vaaleat työni ovat menneet hyvin kaupaksi, samoin keltaisista on aina tykätty kovasti. Olisin niin halunnut tuon, moni totesi ensi minuutilla ostetusta Joutsenet-maalauksesta Hekuma-näyttelyssä. Loisto, joka vastikään viimein löysi kodin, oli ollut vuosien varrella varattuna varmaan kymmenen kertaa, mutta se oli sitten aina 10 cm liian iso tai 500€ liian kallis. ”Eikö sulla olis mitään samanlaista, mutta pienempää?” Montakohan kertaa olen kuullut tämän kysymyksen? Myyntimielessä kannattaisi siis tehdä ”sohvatauluja”, sopiva koko olisi monen mielestä noin 100x150cm, tai sekin voi tuntua isolta, eli sitten vaikka 70x100cm. Miten paha asia olisi tällainen täsmäreseptimaalaaminen?

2000-luvun alussa taidekentällä oltiin hyvin kurttuotsaisia. Taide ei saanut olla kaunista, eikä sitä saanut myydä. Muuten oli huora. Oikea taide oli suppeaa taidepiiriä varten, tavallisen yleisön suosima ja ostama taide oli ilmiselvästi paskataidetta. Jos taideteos ostettiin museoon tai kokoelmaan, se oli ok ja toi rispektiä. Mutta kovin paljon ei saanut kuitenkaan tienata, sillä oikea taiteilija oli köyhyysrajalla elävä omistautuja, joka ei mammonasta piitannut. Joku taisi olla niinkin cooli että kieltäytyi isosta palkinnosta, koska palkinnon myöntäjä oli väärä. Ja yksi yritti elää kokonaan ilman ruokaa, valoenergialla.

Muistan, miten keväällä 2000 ihmettelin Hannu Castrénin tekstiä Ilkka Lammin näyttelyluettelossa. Tekstin lähtökohtana oli oletus, että kauneus on pannassa ja nyt hei kuulkaa kyllä kaunis voi olla ihan ok ja hyvää taidetta. Paitsi kauneuden ja hyvän myynnin takia, Ilkan taidetta dissattiin, koska se oli ”vanhanaikaista”. En tiedä, onko tämä tarina totta, mutta olen useammasta suusta kuullut, että Kuvataideakatemian valintaraati olisi kouluun pyrkijöitä seuloessaan kaavaillut Ilkan kohdalla: ”tehdään siitä abstraktikko”. No eivät omahyväiset onnistuneet. Minusta Ilkan parhaissa töissä abstrakti hiiliviivasto yhdistyy todella kauniisti, taitavasti ja omintakeisesti ihmisfiguuriin. Ihminen oli Ilkan ensisijainen kiinnostuksen kohde, eritoten nainen. Ilkka rakasti ja kunnioitti naisia yli kaiken – pikkuisen pelkäsikin – ja halusi tutkailla naisen olemusta ja sielua.

Ystävääni P:tä on huoriteltu. Hän maalaa ihmisfiguureja, ja on myös päässyt maalaamaan hyvän rahan virallisia muotokuvia – eli on siis saanut työstään korvausta eikä pelkkää miinusta niin kuin usein on laita. Oli P:n avajaisilta vuonna 2008, ja taulujen kylkeen oli ilmaantunut kivasti punaisia palloja. Silti taiteilija oli hieman synkkämielinen, sillä hän jännitti tulevia kritiikkejä ja pelkäsi huorakorttia. Sanoin että ei se haittaa, jos on huora, kunhan on kallis huora. Näkökulman vaihdos kohotti seurueen tunnelmaa, kilisteltiin ja naurettiin huoranaurua.

Huorakorttia ei kuitenkaan enää käytetä. En ole ainakaan kuullut. Homma on kovasti muuttunut. Taiteilijasta on tullut yrittäjä, labeli ja brändi. Nyt oikea taiteilija tienaa isot massipussit, vain luuserit ruinaavat pikkuhiluja kuten apurahoja. Isot palkinnot ovat jees, niistä saa kansainvälistäkin feimiä.

Vielä Ilkkaan palatakseni, tätä nykyä pensseleitä heiluttelee vähintään tusina matkijoita enkä nyt puhu väärennöksistä, vaikka niitäkin tehtaillaan. Tarkoitan taiteilijoita, jotka kopioivat toisen teoksista idean/aiheen ja tekniikan (sikäli kuin taidot riittävät), usein myös värimaailmaa ja sommitteluperiaatteita. No, kukaan ei tietenkään voi olla uniikki, vaikutteet kiertävät ja teemat toistuvat, niin maailma pyörii. Mutta osaisin nimetä monta tunnistettava tapausta, kuten kuka tahansa nykytaidetta seuraava. Ehkä kaikki eivät matki tietoisesti, mutta olen varma että moni matkii, olen nähnyt muutaman oikein härskin yritelmän. Eikös varas ole pahempi kuin huora?

Mutta kuinkas tämä minun markkinastrategiani sitten? Itseään kai saa kopioida? Taiteen historiassa on vallan tavallista, että taiteilija tekee useita versioita samasta aiheesta tai palaa vuosien päästä vanhaan työhönsä, ja tulkitsee sen uudelleen. Muotokuvien kohdalla tehdään usein niin, että taiteilija maalaa sen viralliselta taholta tilatun rinnalla toisen kuvan, jonka malli saa kotiseinälleen. Mutta sitten on sellaisia pahoja sanoja kuin tehtailu ja suoltaminen. Nounou. Sellaiselta pitäisi välttyä. Mutta kävele siinä nuoralla sitten, kun elääkin pitää.

Päädyin lopulta aika selkeään linjaukseen. Rehellisyys. Siihen kiteytyy työni haaste, ilo ja etiikka. Yrittämällä yritin maalata kolme ”markkinamaalausta”. Ensimmäisestä tuli hyvä. Ei maailman paras, mutta hyvä, sellainen jonka voi lähettää maailmalle. Raikas, kiva. Muistuttaa erästä toista teosta, mutta ei ole sama. Toisesta tuli valheellinen. Joku saattaisi jopa haluta ostaa sen, mutta minä en halua myydä. Teoksella ei ole sielua, se vaatii vielä aikaa ja työtä, ehkä suurenkin muutoksen. Sitten se kolmas markkinawannabe. Maalaus on vasta heräämässä, antaa heräillä rauhassa. Jutellaan. Ei valehdella.