Tänään olen Fatima

Hei hei mitä kuuluu? Nyt taas kuuluu! Eilen pato murtui ja koski alkoi räyhätä. Nyt on ehkä 77 ja 7 ideaa! Mutta en kerro vielä lällällää.

Tässä on ollut se tavanomainen näyttelynjälkeinen emmätiiä emmämitään emmäjaksa emmäosaa -olo. Näin siis näin taidemaalarina. Kirjoittajana on ollut erilainen olo, että vallanpas osaankin ja tärkeitä juttuja tuli kirjoitettua, kun on sinne tänne haastateltu ja kuvattu. Mutta en minä tällä hetkellä ajattele että jaahas tässä kirjailijan ura urkenee. Kunhan räpätän pärpätän näitäni. 

Pieni ihminen on tilannut illallisen klo 21.20. Laitan kanabulguria. Afrikkalaisella jäbäkaverilla on erikoinen kikka: se ruttaa muovisen hedelmäpussin melkein valmiin riisin päälle ja väittää että liika vesi haihtuu sillä lailla, on se haihtunutkin. Kokeilen, mutta poppaskonsti ei toimi ilman poppamiestä. 21.22 Pieni ihminen tulee, aika tarkalleen, koska minä tilasin Fazerin sinistä, niin aikataulu muuttui 2 minaa. Laitan sapuskaan marokkolaista maustetta. Ei voi tietää, mitä maustetta se on, koska pussista on nimilappu irronnut; voi olla kanamauste tai kalamauste tai couscous-mauste. Kaikki tosin näyttävät ja haisevat samalta, taitoi beduiini Agadirin torilla huijata. Ei se mitään, sillä mössöstäni tulee maukasta. Pieni ihminen ottaa lisää. (Tavallaan Pieni ihminen on jo iso ihminen, sehän täytti jo 18vee, mutta kun se on niin pieni (168cm). Minua taas haukutaan tässä talossa joskus Kirahviksi (174cm).)

Pieni ihminen on kauan sitten kehottanut minua luomaan Instagram-tilin. No en ole ymmärtänyt. Minä luulin että siellä joutuu vaan katselemaan fb-kavereitten voileipäkuvia. Ja vastaavasti kiusaamaan samoja fb-kavereita huonoilla selfiellä, ja tietenkin tätä varten alvariinsa ottamaan niitä huonoja selfieitä. No, kuten näkyy, tänään otin huonon selfien. Tai minusta selfie on tosi hyvä, mutta laadultaan se on huono, koska Pienen ihmisen ex-puhelimen (aifounnelone) etukamera ottaa paskoja kuvia. Lienen kertonutkin että musliminimeni on Fatima, minusta ihmisellä on hyvä olla kaikkien kolmen Kirjan uskonnon mukaiset nimet. Someraivoaja käski minun pari päivää sitten vetää burkhan päälle. Fatima ei käytä burkhaa, mutta pienen silkkihuivin (#marjakurki) se voi hyvin sitaista päähänsä. Koska huivi on cool. Fatima löysi myös gettouskottavan takin, että tyyli on kuvassa kaikin puolin kohdallaan (#swag).

Someraivoajat ovat raivostuttavia, ne ovat niin helvetin tyhmiä. Tämä someraivo liittyi siis muslimihuiviin. Kangaskaistale alistaa saatana. Heitin siihen huvikseni että jaa, kun Jerusalemissa laitan huivin juutalaisesti päähän, tekeekö se minusta hupsis vaan uskonnon ja miesten uhrin. Vastaus tuli heti. Kyllä se tekee. No pohdin sitten siinä, että tulee vaikea tilanne, kun hengaan Jerusalemissa palestiinalaisen poikaystävän kanssa juutalaishuivi päässä, silloinhan olen ”väärin alistettu”. Someraivoaja ei ihan hiffannut vaan käski minun pitää turpani kiinni poikaystävistä ja tosiaan vetää sen burkhan päälle. Tein vielä pienen tekstianalyyttisen huomion someraivoajan kielenkäytöstä ja heikosta argumentaatiosta. Arvaatte varmaan, että tämä huomio sai someraivoajan vaihtamaan intelligenttiselle linjalle.

Oo, Apulanta laulaa Lähetyssaarnaajaa! Voiko paljon parempaa olla? Lannoitettua Dingoa!

Apulantaa tulee nappikuulokkeista, koska Pieni ihminen kielsi metelin, koska iltamania voi tulla. (Meillä saa vitsailla maanisdepressiivikoista ja neekereistä, koska täällä hengaa paljon molempia.) En ole varma, kenen nappikuulokkeet ovat, Pieni ihminen ei kumma kyllä ominut niitä, joten ne ovat jonkun Ruskean ihmisen ehkä.

Nyt on kai alkanut olla muotia lähteä mäkeen somesta? Juuri kun älysin mennä sinne Instaan. Minulle on vissiinkin jossain määrin ammatillisesti fiksua ”tuottaa laadukasta somesisältöä” eli mm. ladata maalauskuvia Instaan – ainakaan haittaa ei ole siitä, että follaajissa on ulkomaisia gallerioita ja kuraattoreita ja nyt heti myös lontoolainen sisustustoimisto, kun älysin hästägätä #artandinteriordesign. Vastaavasti olen hoksannut, että kuva-avaruudesta voi hakea ihan mitä ikinä tahansa. Perseitä tai persialaisia mattoja esimerkiksi. Mutta että hysteerisesti koko ajan tsekkailee, kuka tykkää ja kuka seuraa ja miksi ton kuvasta tykkää 31 ja mun vaan 22 = häiriintynyttä käytöstä. Nytkin, kun kirjoitan tätä, olen käynyt pari kertaa kommentoimassa fb-kommentteihin ja tarkistanut, kuka instaseuraaja nro 120 on. Ja toki hitusen mesettelen että kokkaillaanko huomenna jollof-riisiä, bankua vai pinaattipataa. Kanaa on aina oltava, sitä ei tarvitse erikseen mainita. Afrikkalaisen jäbäkaverin puhelimen kansikuvana on kanankoipitaivas! Ja nyt tuli 121. instafollaaja. Mutta snapchattia mulla ei vielä ole. Ei Maarialla eikä Batshevalla eikä Fatimalla. Mutta vlogi! Miriamilla olisi asiaa. Ja sitten on vielä se räppimuija, Sanna Mania.

Israel-maanikko Vaasan Ikkunassa

Sähköä ilmassa

Sähköä ilmassa (170x130cm) 2016

Minusta tuntuu välillä, että olen kävelevä säätutka ja ilmapuntari. Niin vahvasti säätila vaikuttaa mielialoihini. Nyt sää on hiostava ja epävakaa, ja minä olen levoton. Keskittymiskykyni on miinuksen puolella. Touhuan sitä tätä siksak, monta asiaa yhtä aikaa, kutakin vain hetken kerrallaan. Romaanin lukeminen on täydellisen mielenrauhan merkki, tykkään lukea iltaisin. Turha sanoa, että ei puhettakaan sellaisesta nyt. Joskus saatan lukea aamusta iltaan, jos ei ole menopakkoja, silloin sängyssäni on miehen paikalla kymmenen kirjaa. Nyt kirjaston osittain luettu metripinkka tönöttää jakkaralla kirjoituspöydän vieressä. Ja olohuoneen puolella sijaitsee toinen torni (tämä sijainti merkitsee, että kirjat ovat menossa takaisin kirjastoon). Torni sisältää tietokirjoja, natsikirjoja; en aio avata niitä enää. Luin puolet, koska olin keväällä natsikurssilla (sen täsmällinen nimi oli ”Holokaustin jälkivaikutukset israelilaisessa yhteiskunnassa”).

Päätän katsoa leffaa. Areenalta löytyy kehuttu ranskalainen. Katson alkutekstit, ei tässä enempää kylmiltään jaksa. Pause. Haen pesukoneesta muutaman märän vaatteen, ripustan ne kuivaustelineelle, joka on olohuoneessa, puolentoista metrin päässä natseista. Räps, leopardimekon saumat suoraksi! Myöhemmin ripustan taas vähän, jos muistan. Pikkupyykit ovat rasittavimmat, ne pitää napsutella roikkotelineeseen (mikä sellaisen nimi on? Varmaan joku perkeleen pyykkikaruselli.)

Elokuva kertoo vanhasta pariskunnasta. Jätän ne aamuteelle ja otan pari valokuvaa fb-kirpparikamoista, keitän kahvia. Laitan joogamaton lattialle ja jatkan leffaa. Teen tasapainoharjoituksia, toinen jalka varpaillaan, toinen ilmassa, keikun ja huojun. Ärsyttää, miksi en voi olla trapetsitaiteilija. Iso vehka täytyy kastella, vien sen suihkuun. Pause. Kirjahyllyssä on muutama kirja vinossa, ärsyynnyn ja suoristan. Istun jumppapallolle. Leffa play. Kattovalo pistää silmiin. Sammutan sen ja sytyvän laavalampun. Toistelen leffan ranskarepliikkejä.

Aurinko on laskenut, luoteistaivas on oranssi.

Teen vatsalihasliikkeitä pallon päällä. Jos elokuvassa on viipyilevä kohtaus, taivutan selkää siltaan. Kämmenet pitäisi saada lattiaan, paino käsille, ojennus ja pallo tietenkin pois perseen alta. Vielä ei onnistu. Lisää habaa, lisää notkeutta. Mä aion tehdä sen. Koska musta tulee syyskuussa cheerleader! Joo joo, Golden Spiritiin on perustettu aikuisten joukkue Dinosaurs (niinku isoja ja kömpelöitä vai?) Harjoittelin kärrynpyörää puistossa mun koutsin kaa. Cheertyylissä on ihan omat kommervenkkinsä, käsien pitää olla ”donitsiasennossa” ennen kuin lähdetään mihinkään. Opin, mutta suoritukseni ei ollut vielä kovin sulava. Koutsi oli silti ylpee. Se käski harjoitella myös käsillä seisontaa seinää vasten. Yritin salilla zumban jälkeen. No, ensin en uskaltanut ottaa tarpeeksi vauhtia. Sitten pääsin suoraksi, mutta jalat eivät osuneet seinään, joten jäi lyhyeksi se seisonta. Vika kerralla sain jalat seinään, ja kroppa luuli kai ettei tässä mitään muuta tartte tehdä, joten putosin ja löin pääni seinään.

Nyt alataivaalla on vaalenpunaisia raitoja. En näe horisonttiin, koska vastapäinen talo on edessä. Sen voisi räjäyttää. Tai tähän voisi rakentaa kymmenen kerrosta lisää, muuttaisin sinne ylimpään.

Unohdin sen kahvin. Pannussa on jotain, mikä näyttää likavedeltä; suodatinpussi on ollut rytyssä. Asettelen pussin kunnolla ja kaadan litkun uudestaan suodattimeen. Rymäytän puhtaat, kuivuneet aterimet laatikkoon, en jaksa lajitella niitä lokeroihin. Tiedän, että tytär nalkuttaa asiasta myöhemmin. Nyt se on Weekendissä. Onneksi siellä on viinaratsia. Ellei se sitten tehnyt kossutissejä. Kohtalaisen yleinen naiskikka kuulemma, mutta menee huonosti läpi, muijavartijat kopeloivat. 

Ikkunalaudalla on lehtiä, kasa on epäsiisti. Selaan sen läpi. Otan luetut lehdet ja vien ne eteiseen paperinkeräyskoriin. Samalla nostan Kirkko ja kaupungin eteismatolta ja työnnän sekaan. Se ei koskaan pääse siitä edemmäksi.

Onko sulla mania? tytär kysyi eilen, koska puhuin sen mielestä outoja. Kielsin ehdottomasti. (Ja miten niin muka, koko ajanhan tässäkin toimin erinomaisen järjestelmällisesti!) Pohdin, mikä olisi sellainen rikollisuuden laji, josta tienaisi hyvin, mutta kiinnijäämisriski olisi pieni. No, autojen varastaminen, tytär vastasi. Se on vähän huono, totesin, eihän mulla ole ajokorttia. Oisko jotain muuta? Oot hullu, tytär sanoi. En ole, kunhan tässä eläydyn erilaisiin tilanteisiin. Eläydytkö vankilaan saakka? Olisihan se kokemus sekin, aloin miettiä.

Nyt sininen harmaa vaaleanpunainen turkoosi, olen näkevinäni katon siluetin takana myös himpun verran keltaista.

Pieni nälkä. Parempi syödä vähän ennen kuin muuttuu isoksi. Pilkon tomaattia ja kurkkua israelilaistyyppisesti. Laitan sekaan kikherneitä ja kastikkeeksi pestoa. Tulee hirvittävä ikävä Israeliin, salaatissa kuuluisi ehdottomasti olla tahinia ja vähän hummusta reunalla. Aih, kaipaan merta, Tel Avivin yökerhoja, Palestiinan Muhammedia (se ei puhunut mulle vähään aikaan chatissa, kun sanoin että deittailen nykyään vain alle 35vee miehiä, sitten tajusin että se oli just täyttänyt 36 ja korjasin erheen). Kaipaan Jerusalemin vihreäsilmäisiä boitsuja, swarmaa ja kuutamouintia Kuolleessa meressä. Haluaisin mennä Vanhaan kaupunkiin huivishoppailemaan, moikata bedueeni-Belalia ja opiskella kielioppia 70vee Arien kanssa. Harifa-maustekin on melkein loppu.

Olen unohtanut klo 19 lääkkeen. Otan sen samalla kun klo 21 lääkkeet. Otan tuplat, niin kuin siksak-vaiheessa kuuluu. Saan ehkä paremmin nukuttua, neljän tunnin yöunet ei hyvä. Vien oranssit vauhtilääkkeet piiloon, etten vahingossa nappaa niitä aamulla, niitä syödään silloin kun on liian hidasta, ei missään tapauksessa silloin kun on nopeaa.

Elokuvan nainen halvaantuu epäonnistuneen leikkauksen tuloksena. En tykkää, miksi piti epäonnea kirjoittaa? Mies tuo naisen pyörätuolissa kotiin. Lupaa, et enää ikinä vie minua sairaalaan, nainen vaatii.

Jostain tulee paha haju. Nuuhkin ympäriinsä. Keittiön lattia. Sulatin pakastimen päivällä ja lattialle on kuivunut raikasta sulatusvettä. Suihkin mäntysuopaa ja rättiluistelen.

Somppunumerosta soitetaan. En voi tietää, kuka se on, koska ne jättävät puhelimia junaan ja soittavat kaverin numerosta ja vaihtavat numeroa koko ajan. Yhden nimi on Muhis, kuinkas muutenkaan. Ryyppäsin niitten kanssa pari viikkoa sitten, ja puheluista päätellen ne ovat jatkaneet menoa siitä saakka joka päivä. Näin sen laihan Alepan kulmilla pari päivää sitten, kun olin menossa salille. Siinä se huojui paljain jaloin Karjala-tölkin kanssa. ”Mihin sä meet babygirl? Millon sä tuut? Nainen, mä haluun nähä sua. Mihin sä meet, millon sä tuut? En oo kännissä, kaks kaljaa vaan join. Millon sä tuut? Mä oon sonni.” Vastaan puhelimeen. En saa selvää, kuka niistä se on. Laiha soitti päivällä, tämä on joku muu. Se puhuu suomea huonosti, joten se ei ole laihan kalju kämppiskään. Laihalla on somppuaksentti, sellainen, että sanojen loppuvokaalit venyvät. Kaljulla ei ole aksenttia, mutta sillä on tyhmemmät jutut kuin laihalla. Tämä on ehkä joku niitten kaveri tai sukulainen. Se haluaa tulla mun luokse juomaan kaljaa. Sanon että ei käy, mä en juo. Se ihmettelee, että mitä mä muka sitten teen. Muistutan että lainasin niille kakskybää, voit kyllä tulla maksamaan sen. Joo huomenna, se sanoo, Partajätkä tulee ja maksaa velan, ja sitten mä maksan sulle. Mitä sä teet, se kysyy uudestaan. Sanon että töitä, on tässä pari kirjoitushommaa. En saa selvää, mitä muuta se sanoo. Sitten luurista ei kuulu mitään, vaikka linja on auki. Se varmaan pudotti kännykän tai jotain.

En halua enää elää, elokuvan nainen sanoo.

Taivas on koboltinsininen, ei, nyt se muuttuu yhtäkkiä tummanharmaaksi.

Mitä jos hyppäisin pyörän selkään ja surraisin töihin? Ei hyvä, sitten en nuku ikinä. Ja miksi mennä tummanharmaaseen? Sitä paitsi mähän olin tänään jo kerran töissä. Jotain oranssia maalasin ja jotain punaista ja keltaista ja pinkkiä. Lopetin hyvän sään aikana (kirjaimellisesti), muuten olisi tullut sotkua. Sitten haahuilin Arabian myymälässä ja vittuunnuin Angry Birds -mukeista. Onneksi nyt on tullut se Pokemon Go, ehkä se tappaa paskalinnut.

Naisen tila huononee, tietenkin. Mies pitää huolta. Mutta ei tämä tästä iloksi muutu, vaikka leffan nimi on Rakkaus. Ei fiilaa. Valitsen toisen Areena-leffan, koska siinä on Keira Knightley. Tämä kertoo intialaisesta jalkapallomuijasta, joka haluaa Beckhamiksi Beckhamin paikalle. Hetken jo pelkäsin että Keira esittää intialaista jalkapallomuijaa. Ei sentään.

Tsekkaan onko kukaan varannut mun feissikirppisjuttuja. No ei, mutta X on lähettänyt kymmenen naamakuvaa ja kaksi videota. Aina niin kiva katsoa sen jättinenää.

Keiran blondimutsi on huolissaan kun Keiralla ei ole jäbää. Keira on semiblondi, mutta ei se halua jäbää, se haluu pelaa. Intialaismuijalla ei ole nappulakenkiä. Keiralla ei ole paitaa, se pelaa adidastopissa. Tää on vaikeuksien kautta voittoon -leffa, selvä peli. Ei tartte kattoo enempää.

Pam! Pam! Ilotulitus idässä. Menen makuuhuoneeseen katsomaan. Oho, Weekendin huipennusnumero. Osa tähtisyöksyistä sinkoaa kirkon tornin viereen. Aika boring. Ei jaksa kattoo enempää.

Keitän lisää kahvia, enemmän kahvia.

Jos lähetän vielä 2000 kuvaa, saanko lähestymiskiellon, X kysyy. Vastaan että lähetä enemmän. Jotain tekemistä sillekin. No nyt se soittaa ja ehehhehhehhehhetttelee. Oota, laitan vähän lisää volaa! Ai niin, tuuthan säki sinne Dinosaurs-joukkueeseen! Ehehhheh. Voisit vaikka oppia kuperkeikan, ehehheheh. 

Pampam loppuu. Itätaivas on musta. Länsitaivas on tummansininen. Otavasta puuttuu yksi tähti. Kahvi on mustaa. Alan kirjoittaa tätä.

Jerusalemin veri

Eeli Eeli, lama sabaktani?

Oletko jo kuullut Ryhmä OOOsta? Tulet kuulemaan aivan pian, sillä OOO on nyky-abstraktin ykkönen. Ihan kohta voit myös nähdä OOOn, merkitse muistiin avajaispäivä 4.3. ja tule silloin Jätkäsaaren Huutoon! (Näyttely on auki 20.3. saakka.) Hekuma esittelee OOOn taiteilijat kohtapuoliin ja kukin kertoo jokusen sanan siitä, miten työskentelee ja mitä on tuomassa näyttelyyn. Tänään minä kerron vähän enemmän omasta osuudestani.

Esitän Huudon näyttelyssä teoksia sarjastani 

  The Most Beautiful Killers – The Most Precious Blood
היפים שבהורגים, היקר שבדמים
أجمل القتلة، أغلى الدماء

Toisin kuin tavallisesti, teoksillani on reaalimaailmaan kiinteästi liittyvä sisältö. Epätavanomaista on myös, että nimi ei ole suomenkielinen, nyt ei liikuskella Lapin Luonnottaren helmoissa eikä korpien kuiskinnoissa. Ollaan Israelissa ja Palestiinassa, tarvitaan heprean ja arabian kieliä. Olen näyttänyt sarjan maalauksia aiemmin blogissa ja nimennut ne vihjaamaan sisällöstä, mutta fb-testaukseni osoitti, että nimet eivät riitä nostamaan esiin haluamiani kysymyksiä. Kirjoitan niistä nyt. (HUOM: silti edelleen ja aina katsojalla on katsojan/kokijan oikeus! Nimiä ei tarvitse vilkaista, eikä tekstejä tarvitse lukea, punaisen saa nähdä sinisenä ja rekka-auton voi kuulla heinäsirkkana. Ja jos maalaus on huono, maalaus on huono, vaikka taiteilija miten sanoilla kiekurtelisi.)

Syksyllä 2015 aloittamani sarja sai alkunsa Jerusalemissa, jossa opiskelin kesällä kaksi kuukautta. Työllä on historiallisia, poliittisia ja uskonnollisia ulottuvuuksia, viittaan Israelin ja Palestiinan väliseen konfliktiin, holokaustiin ja kertomukseen Jeesuksen ristiinnaulitsemisesta.

Kuukausien ajan Israelista on kantautunut lähes joka päivä väkivaltaisia uutisia: kivityksiä, puukotuksia, ampumisia. Sekä palestiinalaisia että juutalaisia on kuollut yhteenotoissa. Jotkut journalistit ovat jo kutsuneet tilannetta kolmenneksi intifadaksi. Tuleeko taas sota niin kuin kesällä 2014? Tuolloin Gazassa kuoli yli 2000 ihmistä, suurin osa siviilejä, ja näistä 551 oli lapsia. Näiden lasten muistoksi olen maalannut teoksen, jossa olen käyttänyt Palestiinan lipun värejä, punaista, vihreää, mustaa ja valkoista. 

551

IbrahimIbrahim NabilNidam TalaTawfeeq Iyad

FatimaFatimaFatima AmeenAya DinaDina

Ayyoob

Maalauksen nimeksi olen poiminut tapettujen lasten nimilistasta nämä nimet kuin runoksi. Samalla nimien alkukirjaimet muodostavat sanan intifada.

Toinen, sinivalkoinen maalaus, näyttää kauniilta kuin poutataivas. Nimen kautta vien taas tulkinnan vähän toiseen suuntaan.

We will always protect you!

Love,

XOXO

Idit, Dalia, Fanni

Suojelijanaisten nimikirjaimet viittaavat Israelin armeijaan IDF, Israeli Defence Forces. Ajattelin, että on tavallaan irvokasta laittaa nimeen nuorison suosima viaton nettisymboli: X tarkoittaa suudelmaa, O halausta. Armeija kun suutelee ampumalla. Valkoiset pilvet sinisellä taivaalla voivat viitata myös palestiinalaisten ampumiin raketteihin: kun Israelin Iron Dome-järjestelmä tuhosi raketin ilmassa, syntyi pieni valkoinen pilvi, kaunis näky, jos ei tietäisi mistä on kyse, jos ei kuulisi jyrinää Gazasta.

Avaan teossarjani sisältöä ja nimeä, The Most Beautiful Killers – The Most Precious Blood, hieman lisää. Sotilas, joka puolustaa maataan, kuten juuri IDF:n sotilas, ajattelee kaiketi toimivansa oikein ja moraalisesti. Israelissa koetaan yleisesti, että eurooppalainen media vääristelee asioita. Mieluusti myös vedotaan antisemitismiin: juutalaisia on aina vainottu ja tullaan aina vainoamaan. Mutta uusi juutalainen on vahva, eikä suostu vainoon. Koska palestiinalaiset ärhentelevät, miehittäjällä on oikeus koviin toimiin. Jos yksi israelilainen kuolee, tuhat palestiinalaista ansaitsee kuoleman. Näenkö väärin? Sen varmasti näen oikein, että jokainen kuolema tässä on konfliktissa on tragedia. Jokainen ihmishenki on yhtä kallisarvoinen.

Milloin toisen ihmisen tappaminen on oikeutettua? Voiko olla? Puolustustarkoituksessa on, yleensä ajatellaan. Omasta historiastamme tiedämme, että monet maatamme puolustaneet veteraanit vammautuivat sodassa henkisesti, puhutaan sukupolvien taakasta. Psyyke joutui koville, koska kuoleman uhka oli jatkuva ja todellinen, vierestä kuoli tovereita. Yhtä lailla monen oli vaikea kestää ajatusta siitä, että oli itse tappanut. Lähitaistelussa kuolleen venäläisen kasvot jäivät kummittelemaan vuosikymmeniksi. Tilanne oli ”tapa tai tule tapetuksi”, mutta silti syyllisyys saattoi jäädä kalvamaan sotilasta, joka näki, että että oli tappanut ihmisen, itsensä kaltaisen, olkoonkin ryssä ja vihollinen.

Ihmiset ovat syyllistyneet sotarikoksiin ja hirmutekoihin kyseenalaistamatta koneistoa, jonka osana toimivat; näin tapahtui natsi-Saksassa. Moni natsisotilas välitti perheestään, oli seuraelämässä ja tuttaviaan kohtaan kohtelias ja mukava, lähipiirissään rakastettu. Kaunis tappaja. Jos Eva Braun rakasti Adolf Hitleriä, eikö se tarkoita, että Führerissä oli jotain hyvää? (EDIT. Sain tähän hyvän kommentin psykologian ammattilaiselta. Jos Eva Braun rakasti, se tarkoittaa, että Eva Braunissa oli jotain hyvää, sillä ihminen voi rakastaa psykopaattia ja kuvitella tälle ominaisuuksia, joita ei oikeasti ole.)

Israelissa kuolemaantuomittu Adolf Eichmann totesi oikeudenkäynnissä: tein vain työtäni, tottelin käskyjä. Eichmannia vartioinut vanginvartija on kertonut, että vanki oli oikein kohtelias ja hyvätapainen. Eichmann todettiin henkisesti terveeksi, hän ei ollut psykopaatti, hänessä ei ollut mitään poikkevaa. Tämä on hyvin häiritsevä fakta, emme saa tätä henkilöä tökättyä ”toiseksi”. Hannah Arendt on kirjoittanut aiheesta ”pahan banaalisuutena”. Näin joudumme kysymään: asuuko minussakin tappaja, joka joissain olosuhteissa nousee toimimaan?

Sulamith

Margarete

Holokaustin historaa esittelevä Yad Vashem – museo Jerusalemissa teki minuun suuren vaikutuksen. Aloitettuani mustanpuhuvan maalauksen, jonka nimeksi myöhemmin tuli Sulamith, koin mieleni tuoneen museossa näkemiäni ja kokemiani asoita maalaukseen. Nimi Sulamith on viittaus Anselm Kieferiin, joka maalasi 80-luvulta lähtien lähes loputtomasti teoksia nimeltä Sulamith ja Margarete, lähtökohtanaan Paul Celanin runo Todesfuge, jossa nämä nimet edustavat arjalaista ja juutalaista naista: ”dein aschnes Haar, Sulamith, dein goldenes Haar Margarete”. Sulamithin hiukset ovat tuhkaa, Margareten kultaa. Niinpä maalasin myös Margareten; toteutin hänet mustakeltaisena teoksena.

Näiden teemojen jälkeen vien katsojan Via Dolorosalle, Jeesuksen kärsimystielle. Tämä reitti kulkee Jerusalemin Vanhassa kaupungissa, ja tarinan mukaan juuri tätä tietä Jeesus on kulkenut ristiään kantaen kuolemaannsa kohti. Reitillä on 14 pysähdyspaikkaa, jotka kaikki edustavat jotakin tapahtumaa tarinasta, mm. Jeesuksen kerrotaan nojanneen tiettyyn kohtaan seinässä, ja tähän kohtaan on kulunut syvä jälki pyhiinvaeltajien kosketuksista. Kenties vaikuttavin kohta kärsimyskertomuksessa on epätoivon hetki, jonka Jeesus kokee juuri ennen kuolemaansa huutaessaan ”Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?”

Elämän valttikortit

Vähänkö ollaan ihania

Mietin useamman päivän, että jättäisinkö tämän jutun julkaisematta. Teksti on (nolon?) henkilökohtaista, puheeni syrjähtelee eikä juurikaan liity taiteeseen. Mutta ehkä tässä voi olla jotain tärkeää inhimillisyysasiaa. Että antaa mennä. 

Terve ihminen ulisee joskus

Vietin tuossa viikon verran minimasista. Nyyhnyyh uliuli voivoi valivali. Tämä kirjoitus kuuluisi kai pikemmin yksityiseen päiväkirjaani, jonka nimi muuten on Kymmenes elämä. Olen jakanut elämäni jaksoihin eri vaiheiden mukaisesti.[Deletoitu tarkempi selostus.] Kymmenes elämä on jonkinlainen uuden vapauden elämä, koen olevani eheämpi, vahvempi ja rohkeampi kuin ennen enkä vatvo menneitä ikävyyksiä niin paljon kuin joskus tapasin tehdä. Tunnistan omat rajani enkä anna käyttää itseäni hyväksi – tai jos näin pääsee käymään, hoksaan kuvion ajoissa, ja kävelen pois. En ryhdy vaimoksi, en osaa enkä halua olla sellainen. Olen ylpeä sinkkuäiti. Minulla on bipolaarihäiriö, ja syön joka päivä lääkkeitä, aamulla ja illalla. Bipo on kuin diabetes, tasapainosta on huolehdittava. Juuri nyt olen terve, ja luulen, että riskini sairastua maniaan tai masennukseen on aiempaa pienempi. Tähän kaikkeen auttoi myös monivuotinen terapia, jonka lopetin viime keväänä. Jotkut puhuvat terapiasta kaikenmullistavana kokemuksena. Omani ei ollut sellainen. Usein tuli puhuttua ihan tavallisia arkiasioita, ja kotiin kävellessäni mietin, että mitä järkeä tuossa taaskin oli. Terapian loputtua kalenterissa oli kahdella päivällä tyhjä aukko – mitenkäs nyt aikataulutetaan? Vasta kun mietin, miten ongelmainen olin ollut terapian alkaessa, käsitin, että paljon on tapahtunut.

Minimasis on kiva

Huomaa aloitukseni ja sananvalintani siinä. En ole potenut enkä sairastanut. Yleensähän vietetään kivoja asioita kuten synttäreitä ja joulua ja vappua. Jos ei halua viettää, voi yleensä valita olla viettämättä tai olla osallistumatta viettoihin. Joskus minä ikään kuin valitsen surkeuden maksimoinnin, vaikka kykenisin pienin ponnistuksin esim. siivoamaan keittiön (ei kivaa, mutta kun sen saa tehtyä, on saanut jotain aikaan, ja puhdas keittiö on kivempi kuin tiskivuoret ja murulattia), lähtemään salille (myöskään ei aina kivaa, mutta lähes poikkeuksetta tuottaa hyvän mielen), opiskelemaan (joskus kivaa) tai lukemaan kirjaa (yleensä kivaa, mutta laiska pää ei jaksa). Päätän mennä aamupalan jälkeen takaisin nukkumaan. Saatan ajatella, että myöhemmin teen jotain hyödyllistä. Herään, kun tytär tulee koulusta, lämmitän ruokaa, jos olen edellisenä päivänä tehnyt sellaista, jos en, käsken laittaa nuudeleita tai keittää kananmunia. Sitten se lähtee treeneihin. Minua ei huvitakaan tehdä hyödyllista. Menen nukkumaan. Herään illalla. Katson Netflixiä kuusi tuntia, jotain kaavamaista sarjaa, koska ei huvita katsoa mitään mahdollisesti hyödyllistä, kuten älyllistä dokumenttia tai kenties taiteellisesti kiinnostavaa elokuvaa. Menen nukkumaan.

Rahapula ei kiva

En halua käyttää sanaa masennus/depressio turhaan, koska se tarkoittaa vakavaa sairautta. Siksi sanoin masis, joka on sellainen tuttavallinen vieras, joka välillä piipahtaa, mutta aika vaaraton. Ja minisellainen, niitä on kaikilla joskus. On tietenkin oikeastaan luksusta, että saatan tällä lailla masistella ikään kuin huvikseni, päivätyössä se ei olisi mahdollista. Toisaalta minulla ei ole päivätyön tuomaa taloudellista turvaa. Ja tämä rassaa ajoittain todella paljon – ja meinaa joskus ihan oikeasti masentaa. Aina on lupauksia ja meinauksia, tauluja varauksessa ja sovituksessa, sähköpostitiedusteluja ja palataan asiaan -juttuja. Tälläkin hetkellä on viisi ehkä-tilannetta. Arvioni on, että yksi saattaa toteutua muutaman viikon kuluttua, toinen muutaman kuukauden, kolme ei ikinä tai ehkä sitten kun Messias tulee. Ja samaan aikaan teen töitä kahta uutta näyttelyä varten, ja pelkään, että niitäkään töitä ei kukaan osta. Jep, ja viime viikolla sain taas kerran kirjeen, jossa ilmoitettiin että me ei anneta sulle apurahaa. Jotenkin olin kuvitellut, että tällä kertaa olin onnistunut tekemään erinomaisen hakemuksen, ja muutenkin kenties olisi minun vuoroni saada se vuosipalkka, mutta eipä ei. Sitten taas toivotaan, josko seuraava raati olisi toista mieltä. Ja anellaan almuja taivaasta.

Luin jostakin, että köyhä menestyy älykkyystestissä paljon oikeaa tasoaan huonommin, koska päivittäinen huolehtiminen leiväntyngästä vie niin paljon aivokapasiteettia. Uskon tähän täysin. Meinasin yrjötä, kun kävin äsken verkkopankissa. Olen köyhä. Ihan oikeasti köyhä. Mutta hei, kohta tulee ALV-palautukset! Ja jospa sen ensi viikon asiakas ehkä sitten kuitenkin. (Niin, ja jospa viimein nytkäyttäisin niitä suomen kielen opintojani gradun suuntaan? Maisteri saattaisi saada maisteritöitä.)

Muhis kiva Shlomo paha

Melkein kaikki rahani menivät kesällä Israelissa, vaikka sainkin 2500 dollarin opiskelustipendin – se nimittäin kattoi vain kurssimaksun. Kallis maa, tämä toinen kotimaani. Piti ostaa kirjoja ja ruokaa ja ajaa raitiovaunulla. Jouduin maksamaan kälyisestä opiskelijakopista melkein saman verran vuokraa kuin kolmiokodistani Vallilassa. Bonuksena tuli homeinen jääkaappi ja kämppisten haisevat tiskit, rasvatahmaiset seinät ja kaapinovet sekä roskasäkit keittiössä. Oli siellä yksi hiirikin. Ja torakka. Onneksi en oikeastaan tehnyt kämpässä muuta kuin opiskelin ja nukuin. Muualla oli viihtyisää ja kaunista. Yliopiston kasvitieteellinen puutarha oli yksi lempipaikoistani. Mutta kaupungin puistot: pitävät kaatopaikkoina!

Yksi hurskas kusipää, jota en heti hoksannut kusipääksi, vaan luulin poikaystäväksi, ehti aiheuttaa vähän harmia. [Deletoitu paskamainen stoori.] Mutta muut poikaystävät olivat kivoja ja reiluja. Eniten kaipaan sitä palestiinalaista. Ja kaipaan Israelia, sitä että saa puhua päivittäin hepreaa, sitä että ihmiset ovat iloisia ja ystävällisiä (jostain syystä tosin osa on ihan moukkia, mitään keskilaimeita tyyppejä ei juuri kohtaa) ja falafeliin saa valita salaatit kymmenestä vaihtoehdosta. Mutta pelkoa en kaipaa. Yhtenä viikonloppuna en uskaltanut lähteä minnekään, kun oli varoitukset päällä, että tuonne ei saa mennä ja tuonne ei pidä mennä ja jos tuonne menee, pitää olla erityisen varovainen. Saimme siis yliopistolta välillä tällaisia tilannetiedotteita ja ohjeistuksia. Mitenhän se on, jos asuisin pitempään Israelissa, oppisinko elämään ”tänään on tänään” -elämää niin kuin paikalliset tuntuvat tekevän? Kai nekin pelkäävät joskus, mutta jos pelkäisivät jatkuvasti, johan siellä olisi koko poppoo halvaantunut kuoliaaksi.

Nou mani, nou mania

Ai niin! Siitä rahattomuudesta vielä. Yksi hyvä puoli. Se näyttää toimivan manian ehkäisijänä. Minulla on nimittäin aika hyvä arkijärki. Kun tiedän, että ylimääräistä rahaa ei ole, en kuljeskele kaupungilla kenkiä katselemassa, en jää näyteikkunoiden eteen haaveilemaan, en klikkaudu vaarallisille nettisivuille. Kerran menin vahingossa Minna Parikkaan, ja enkös kohta jo himoinnut jotain ihme pupuhäntäkenkiä. Että jos nyt kuitenkin, kun alennuksessa ovat. Kesti kaksi päivää, että sain mielenrauhan: ei, en tarvitse niitä, pystyn elämään ilman niitä, en edes halua niitä. Jos minulla olisi ollut rahaa, olisi kenties alkanut kierre: nyt näihin sopiva käsilaukku, jaa, tuo toinenkin on kiva ja mitäs tuossa naapurikaupassa olisi, ai ei löydy punaista, no mistä löytyy, samalla sininenkin... en saa unta, haluan viininpunaiset nilkkurit, kappas, samansävyinen nahkatakki, totta kai, jne jne – mania mania.. Sinä toinen bipo siellä, tiedän että olet siellä! Toimikoo sinunkin pääsi näin? (Tosin myös nainen vailla diagnoosia saattaa käyttäytyä näin.) Viimeksi sairaalassa hoitaja lohdutti: "Et sentään ole ottanut lainaa tai pikavippejä, sellainen ei ole ollenkaan harvinaista maniatilassa. Tuhlasit pari tonnia, et parikymmentä, iloitse kauniista tavaroistasi, älä syyllistä itseäsi. Nyt voit taas paremmin, nyt on taas uusi alku."

On toki paljon muunkinlaista maniaa kuin shoppailumania. Taannoinen Tinder-harrastukseni oli vähän siinä rajoilla. (Sweet shiksa goes bro-ho!) En juuri muuta tehnyt kun deittailin ja chattailin ja sovin uusia deittejä. Mutta ei täytä manian merkkejä, maanikko tapaa joutua hankaluuksiin, tämä oli vain mukavaa säpinää. Oli yhdet heprealaisetkin deitit. Sitten löysin internetin komeimman ja fiksuimman, enää ei tarvitse riehua Tinderissä.

Hyväkiva happymama

Tämän kirjoituksen piti olla jotenkin sellainen, että vaikka mulla menee vähän huonosti, niin oikeasti menee hyvin. Miten tästä siihen pääsee? Aika helposti, katsomalla tuota kuvaa. Siinä on kaksi onnekasta onnellista. Miten rakastankaan tuota 17-vuotiasta kaunotarta! Onneni. Jokapäiväinen onni.
Silti joskus ulisen kotona – ja vieläpä ihan avoimesti. Kun tyttö oli pienempi, onnistuin hillitsemään vähän. Mutta ajattelen, että lapset eivät mene pienestä rikki eikä niiltä voi piilottaa mitään. [Deletoitu pitkä paasauspätkä kasvatusohjeita.] Lapsi hämmentyy ja syyllistyy teeskentelystä. Jos vanhempi on surullinen, pienikin lapsi huomaa sen. Silloin voi sanoa olevansa surullinen, äitikin on joskus, mutta sinä olet ihana tyttö, maailman paras tyttö. Jos lapsi on iso, silloin voi selittää, että olen vähän huolissani, mutta kyllä me pärjätään. Uli uli, vaikka minä olen paska luuseri. Tytär sanoo et ole. Minä sanon, että niinhän sinäkin aina sanot, haukut luuseriksi, omaa äitiä. Se sanoo että no joo, läpällä, mutta oikeasti äiti, jos olisit luuseri ei sinulla olisi näin hienoa lasta. No siinä luuserinleikkijä-äiti vielä vähän ulisee että eihän se minun ansiotani ole uliuli. On, sanoo topakka, sinähän minut olet kasvattanut, sinultahan minä olen kaikki arvot saanut! Jo loppui ulinat.

XOXO

We Will Allways Protect You

Love,

XOXO

Idit, Dalia, Fanni

(174 x 200cm) 2015

Uusi kieli

Sulamith (200x180) 2015

Täällä Miriam Ashkenazi, suoraan Jerusalemista, Boker tov Finland!

Huh mikä matka! Palattuani olin kulttuurishokissa ja aivan pyörällä päästäni. Alepassa ihmettelin, kun näin koko käytävällisen tekstit kerralla, pystyin lukemaan joka ikisen tuotteen nimen yhdellä katsomalla. Hepreankielisessä marketissa jouduin tavailemaan tekstejä että onko nyt luomua vai sokerishittiä vai mitä on. Lämpötila viileni kerralla 25 astetta. Ihmisille ei sovi puhua. Jos kuitenkin puhuu, täytyy puhua hiljaa. Hiljaakaan puhuessa ei kuulu koko ajan kysellä "onko kaikki hyvin?". Juutalaishuivin käyttäjää kummeksutaan. Pitää varoa possua. Tytär on hyrrä ja salama eikä litteä ruutukuva. Puistoissa ei ole roskia. Kenenkään nimi ei ole Batsheva saati Mordechai.Taivas saattaa olla harmaa. Viikko alkaa vääränä päivänä. Nurkan takaa ei saa 20 shekelin swarmaa ja munakoiso maksaa viisi kertaa liikaa. Ei sanotaan "ei" eikä "lo" ja "ken" onkin "joo". Ja mihin katosivat zz, shh ja roisi ch? Miksi kadut eivät vilise mustia hattuja?

Sitten hyppäsin maalaukseen, ja pääsin heti hurjiin syvyyksiin. Maalauspäiväni ovat olleet niin intensiivisiä, että joudun pitämään pari päivää taukoa ennen kuin menen uudestaan työhuoneelle. Päässä kihisee niin paljon. Kotona kuristun yöpaitaan.

Vapisen, melkein kuin Ben Gurionin turvatarkastuksessa, kun jouduin kuulusteluun. Paitsi että vapisen enemmän. Kuulen veren liikkeen. Irtoan, repeydyn ja puristun taas kokoon. Olen sotilas, rajavartioin maalia. Haavoitun siveltimestä. Yritän parantua sinisellä. Raavin. Olen palettiveitsiterrroristi. Vuodan punaista ja vihreää. En ole varma, kuka olen. Kuka on tappajista kaunein?

Muutuin. Huomaan sen maalaamisessa. Vietin Israelissa kaksi kuukautta. Halusin jäädä. Mutta en haluaisi olla Jerusalemissa nyt. Olisipa erilaisia uutisia, toisenlainen Israel. Kaikki toivovat toista, mutta toiveet eivät käy yksiin. Siksi kenenkään toive ei toteudu.

Vaikuttaa siltä, että maalaus alkaa puhua heti, ensimmäisellä maalauskerralla. Hyvin nopeasti se tuo tahtonsa ilmi, kertoo nimensä ja kieltäytyy jatkotoimenpiteistä. Kiellon vuoksi en voi olla maalausten kanssa joka päivä, etten koskisi. Tämä on uutta. Olen tottunut toimimaan toisin.
Keskeinen kysymys nyt on, kuinka paljon annan nimen kautta katsojalle vihjeitä. Ajatukseni risteilevat moneen suuntaan: historiaan, taidehistoriaan, nykypäivään, politiikkaankin. Ohjeita en halua antaa enkä käskeä katsomaan "oikein". Mutta merkityksen piilottaminen ei sekään ole tässä tapauksessa oikea ratkaisu. On monta nimeä. Kerronko kaikki, valitsenko, miten? Laitanko sulkeisiin, alistanko yhden nimen toiselle? Entä kokonaisuus, josta toivottavasti myöhemmin tulee näyttely - mikä sen nimi on?

Taivaanrantaan, Jerusalemiin!

Kurkotin kuuseen, kultalehvään, kukkalatvaan. Joka kurkottaa, kapsahtaa. Vaan en minä! Joka nuolaisee, tipahtaa. Vaan en minä! Nuolaisin, sain suun täydeltä hunajaa. Vihreää aidan takana, minun ruoho vihreämpi.

Kiipesin kultakuuseen, kapusin kaunolatvaan. Nappasin tähden, sain kuun reunasta kiinni. Otava otti kyytiin.

Luulin itsestäni liikoja, olin enemmän. Kuvittelin suuria, löysin suurempia. Kolkutin, ei avattu. Palasin seitsemän kertaa. Ei avattu. Palasin seitsemän kertaa seitsemän kertaa. Aukeni rautaovi, aukeni kultaovi ja timanttiovi. Kimmeltää. Taivaan kellot helisevät ja kerubit ja serafit asuvat huoneissani.

Minä olen taivaanrannanmaalari. Suomen kielen perussanakirja sanoo, että sellainen on epämääräinen henkilö, haihattelija. Wictionary sanoo, että taivaanrannanmaalari on mahdottomien asioiden uneksija ja ainainen haaveilija. Mutta minä olen myös jääräpää. Ja jääräpäähaihattelelija ottaa, tekee ja menee.

Toteutunut uni on tämä: Matkustan tähtikyydissä pyhimmistä pyhimpään, Messiaan kaupunkiin Jerusalemiin! Amerikkalainen Thanks to Scandinavia -säätiö myönsi minulle opiskelustipendin Heprealaiseen yliopistoon. Opiskelen kieltä Holy Landissä tänä vuonna peräti kaksi kuukautta. Olen niin iloinen ja ylpeä.

Olin arvellut, että säätiössä minua saatettaisiin tosiaan pitää epämääräisenä henkilönä. Olen vuosien varrella tehnyt niin monenlaisia juttuja, jotka eivät välttämättä liity lainkaan toisiinsa. Olen välillä keskeyttänyt yliopisto-opinnot kymmeneksi vuodeksi, olen suoritellut kummia kursseja semiotiikasta antiikin tutkimukseen; minulla on ihan liikaa opintopisteitä, mutta ei ihan järkeviä opintokokonaisuuksia. Ilmeisesti intohimoni vakavuus tuli ilmi kirjoittamassani motivaatiokirjeessä ja heprean opettajani sekä proffani erinomaiset suositukset auttoivat asiaa. Säätiö myöntää vuosittain kaksi stipendiä kuhunkin Skandinavian maahan. En tiedä, keitä kilpailijani olivat. Mahdollisesti siellä oli pari muuta judaistiikan opiskelijaa, kenties joku Lähi-Idän tai eksegetiikan tutkija, väikkärinväsääjä, alueeseen keskittynyt toimittaja ja luultavasti jokunen teologian opiskelija. Hyväksyntäkirjeessä sanoivat, että taso oli ollut tänä vuonna erityisen kova. Jännä nähdä sitten, kuka se toinen suomalainen on.

Lähden matkaan huomenna. Hekuma jää tauolle, edelliskesän Haifan kokemuksesta tiedän, että kesäyliopisto-opiskelu on todella tiivistä, ja päivän oppituntien ja läksyjen jälkeen ei aina jaksa muuta kuin tempaista falafelin ja mennä nukkumaan. Aion kuitenkin olla viime kesää aktiivisemmin tekemisissä paikallisten kanssa ja puhua kieltä vaikka väkisin. Jos bussikuski yrittää vaihtaa kielen englanniksi, sanon ”Ma? Ani lo medaberet anglit”. Että häh, en puhu englantia. Olen löytänyt Couchsurfingin kautta useamman ystävän Jerusamista ja kirjoitellut sähköposteja sekä hepreaksi että englanniksi. Nuoret miehet ottavat mielellään yhteyttä, varmasti käyn niitten kanssa kahvilla, mutta eniten olen kirjoitellut 79-vuotiaan Ninan ja 73-vuotiaan Arian kanssa. Odotan malttamattomana, että saan kuulla lisää heidän elämäntarinoistaan.

Jerusalem! Tulen huikaistumaan tuhat kertaa.

Hyvää loppukesää!

En ole näyttänyt täällä naamaani vähään aikaan, niin näytän tässä. Teini valisti, että tämä ei ole selfie, koska ei ole sellainen käsi ojossa räpsäisty, vaikka onkin itse otettu.

Sanon työhuoneelle heippa vähäksi aikaa. Nousen huomenna lentokoneeseen, joka vie minut Kiovaan. Siellä vaihdan konetta ja illalla saavun Tel Aviviin. Määränpääni on Haifan yliopisto, jossa opiskelen hepreaa neljän viikon ajan. Miksi opiskelen hepreaa? Miksi sitä aina kysytään? Kysytäänkö rakastuneelta "Miksi rakastat?" Miksi syön, miksi hengitän? Minä rakastan kielioppeja ja kummallisia kirjaimia, hengitän outoja äänteitä ja ahmin uusia sävelkulkuja.

Rakastan myös juutalaisuutta ja Israelia. Se ei kuitenkaan tarkoita, että olisin fanaattisesti "Israelin puolella" ja kannattaisin IDF:n toimia. Olen ihmisyyden ja elämän puolella. Olen viime viikkoina päivittäin seurannut konfliktiin liittyviä uutisia ja keskusteluja, Facebook-postauksia ja twiittejä sekä lukenut laajempia artikkeleita monesta eri lähteestä. On faktajuttuja, kiihkojuttuja, hämmentäviä juttuja, vihajuttuja. On analyyttisia, punnitsevia juttuja, historiaa valottavia juttuja ja pohdintaa rauhan edellytyksistä sekä mahdollisista pysyvämmistä ratkaisuista. Tämä kaikki on mielenkiintoista ja samalla erittäin monimutkaista. En katso ymmärtäväni asioita niin hyvin, että voisin huudella minkäänlaisia vankkoja mielipiteitä. Mutta toistan: olen ihmisyyden puolella.

Kurssini on hyvin intensiivinen, neljä oppituntia päivässä ja iso kasa läksyjä päälle. Koulu järjestää myös useita retkiä ja lisäksi on elokuvailtoja ja erilaisia luentoja. Opiskelijoita tulee ympäri maailman. Olen niin innoissani! En varmaankaan ehdi sieltä käsin postailla. Otan kuitenkin pikkukameran mukaan, ja jos kortille tarttuu hyviä otoksia, saatan näyttää niitä sitten myöhemmin. Nyt toivotan hyvää elokuuta!