lauantai 6. lokakuuta 2018

Yle Perjantaissa

Turkka Korkiamäki kuvasi työhuoneella toissaviikolla

Telkkariin? Yle Perjantai-ohjelman toimittaja Ami Assulin otti minuun yhteyttä tammikuussa. Hän kertoi haluavansa tehdä minusta minidokumentin kaksisuuntaista mielialahäiriötä käsittelevään ohjelmaan. Kuvaukset olisivat olleet siinä melkein saman tien. Vastaukseni oli ehdoton ei. Olin syvässä masennuksessa enkä tosiaankaan halunnut näyttää itseäni kaikelle kansalle siinä jamassa. Mutta Ami ei helpolla luovuttanut. Hän laittoi perään viestiä, että lähetystä oli päätetty siirtää, koska hän halusi nimenomaan minut päähenkilöksi, ja pyysi harkitsemaan uudestaan, kunhan olen paremmasa kunnossa.


Olin pitkään sitä mieltä, että ei missään nimessä. Puhuin kuitenkin asiasta monien ystävien ja tuttavien kanssa ja lähes kaikki suhtautuivat kannustavasti: "ilman muuta menet". Mietin ja mietin, mutta en saanut päätettyä mitään. Tytär oli ehdottomasti sitä mieltä, että minun pitäisi suostua, koska hänkin halusi telkkariin. Minä en tiennyt haluanko. Ami oli kertonut, että ohjelmassa kerrottaisiin taiteestani ja kirjastani. Mutta teeman mukaisesti pääosassa tietenkin olisi se hemmetin kaksisuuntainen. Enkö ole jo tarpeeksi puhunut siitä asiasta julkisesti? Lisäksi telkkari on paljastavampi väline kuin lehti tai radio. Siinä olet kaikkinen liikkeinesi, typerine ilmeinesi, eleinesi ja nauruinesi. Dokumentti kuulosti erityisen paljastavalta, koska Ami kertoi, että tapana on seurata päähenkilön elämää neljä viisi päivää, mennä mukaan kaikkialle, mihin tämäkin menee. Itse ajattelin, että jos suostun, niin kotiini ei ainakaan saisi tulla.

Ami ja Turkka

Koska en saanut mitään päätetyksi, Ami otti uudelleen yhteyttä toukokuussa, kyseli vointiani ja olinko harkinnut asiaa. Vitkuttelin sähköpostiin vastaamista. Lopulta suostuin tapaamaan Amin, mutta en luvannut vielä mitään. Keskustelimme asiasta ja lupasin miettiä. Vielä vähän vitkuttelin ja lopulta sitten kesäkuussa suostuin.

Ensin tehtiin haastattelut työhuoneella kesäkuussa. Heinäkuussa käytiin Linnanmäellä kuvaamassa karusellikohtaus - luen dokumentissa kirjasta pätkän, jossa vertaan maniaa karuselliin.

  Linnanmäellä kuvaajina olivat Jyrki Lehtonen ja Uwa Iduozee

Toissaviikolla olikin sitten kolme kuvauspäivää. Minun oli tarkoitus maalata yksi teos alusta loppuun noiden päivien aikana. Siinäpä vasta haastetta! Kaikki olisi voinut mennä ihan pilalle. Oli aika kuumottavaa maalata, kun kamera tuijottaa koko ajan. Ihmeen hyvin se silti meni. En tiedä tuliko nyt ihan valmista, mutta aika hyvä tuli. Myös vanhempia maalauksiani kuvattiin paljon eli toivon mukaan erilaisia teoksiani näkyy paljon valmiissa elokuvassa. Turkka halusi kuvaa maalin sekoittamisesta. Siinä tehtiin sellaisia kikkailuja, että maalia roiskui kameran linssille. Säikähdin kamalasti, mutta onneksi maali saatiin pyyhittyä pois.  Muutakin jännää matskua siellä tehtiin, näette sitten. Lopuksi käytiin vielä kuvaamassa cheerleading-harjoituksia, joten mukana on sekin puoli arjestani.
Loppujen lopuksi olen varsin tyytyväinen että suostuin tähän hommaan. Nyt materiaalia aletaan leikata ja valmis dokumentti esitetään televisiossa ilmeisesti marraskuun alussa. Ilmoitan sitten, kun tiedän.


maanantai 11. kesäkuuta 2018

OOO Galleria Lapinlahdessa 1.7. asti



Tervetuloa katsomaan ryhmä OOO:n uusinta näyttelyä Galleria Lapinlahteen! Nyt on vain tämä yksi avajaiskuva, mutta menen viikonloppuna kuvaamaan koko näyttelyn, näette myöhemmin kotisivuillamme myös Kaarinan Hakan, Tapani Hyypiän, Maaria Märkälän, Matti Rantasen, Panu Ruotsalon ja Mia Saharlan uusia töitä.

Lapinlahdentie 1, 2.krs, 00180 Helsinki
Avoinna: ti-pe klo 12-18, la-su klo 12-17.
info(at)gallerialapinlahti.com

torstai 3. toukokuuta 2018

Hei, ruskeaa


Jospa tänään ei puhuttaisi perkeleestä sanaakaan. No niin, siinähän se jo tuli ensimmäisessä lauseessa. Perkele lamaannutti minut taas ihan liian pitkäksi aikaa, enkä ole tehnyt juuri mitään työn tapaista moneen kuukauteen.

Mutta nytpä maalasin tuosta vain kolme uutta työtä! Tai ei nyt ihan tuosta vain, sillä kaikkein isoimman osan olin maalannut jo aiemmin, nyt vain keksin liittää vanhaa kerrostunutta maalimateriaalia uuteen aloitukseen. Rupeaman jälkeen olin aika varma, että työt ovat täyttä paskaa. Otin kuitenkin valokuvan ensimmäisestä, joka ehti jo kuivua siinä, ja jouduin toteamaan että se saattaa olla aika hyvä. En tiedä, mitä mieltä te olette. Niistä muista en sitten tiedä.
Henkisesti maalaamisen aloittaminen ei tosiaankaan tapahtunut tuosta vain. Olin kärsinyt viikko- ja kuukausikaupalla siitä, että en pysty harjoittamaan ammattiani. Että vitutti, kun ihmiset kysyivät ”ootkos maalaillut?” Ehkä jos kyse olisikin kivasta maalailuharrastuksesta eikä vakavasta työstä, olisin saattanut jotain suhertaa. Pari kertaa kävin työhuoneella asiakasta tapaamassa, jokusen kerran kävin rakennuksessa lounaalla ja olisinko Arabian kirjastossakin joskus kipaissut, mutta siinäpä ne sen suunnan reissuni.

Kuten totesin, on ärsyttävää, kun ihmiset kyselevät työnteosta silloin kun ei ole työkunnossa. Vielä ärsyttävämpää on, jos ne neuvovat. Silti yksi neuvo, tai paremminkin ehdotus, auttoi tällä kertaa. ”Mitäs jos kokeilisit tehdä tahallaan ruman maalauksen?” Neuvo oli mielestäni alkuun typerä. Ajattelin että henkilö siinä väen väkisin – kylläkin hyvää hyvyyttään, mutta silti – yrittää nyt jotain säälittävää vääntää. Kerroin kuitenkin ehdotuksen Pienelle ihmiselle. Olen varmaan ennenkin maininnut, että pienuuteensä nähden Pieni ihminen on yllättävän viisas. Niinpä minun oli pakko huomioida hänen mielipiteensä siitä, että ko. ehdotus saattaisi olla fiksu. Että siitä nuo uudet työt sitten lähtivät, sekoitin purkkiin inha-ruskeaa. Ja oli sekin ponnistus. Ensin istuin maalipurkki kädessäni, ja tuijotin. Jäsenet tuntuivat niin raskailta, siirtyminen maalauspohjan luokse mahdottoman vaikealta, sitten vielä maalin ja veden ja mediumin sekoittaminen ja oikean pensselin valinta – kerrassan uuvuttavaa. No sain kuitenkin käteni liikkeelle, ja loppu tapahtui vauhdikkaasti, peräti innokkaasti!


Niin, muuten, minulla oli käsi kipsissä kuukauden. Sormi murtui cheerleading-treeneissä. Harmillista, mutta nurinkurisesti omalla tavallaan ihanaa! Kukaan ei kysynyt, oletkos maalannut, ja kaikki kyselivät, kuinkas nyt voit ja pärjäilet, sattuuko ja tsemppiä voivoi. Oli ihan selvää, että tarvitsen sairauslomaa ja kuntoutusta.

Kiukutti kyllä, että en päässyt uimaan enkä saunaan, kun juuri olin alkanut käymään Mäkelänrinteessä masennusta parantaakseni. En saanut pakettia toppatakin hihasta läpi, joten kaupassa jouduin yksikätisenä pyytämään apua, jos vaikka halusin hedelmiä pussiin. Toisaalta kädelle oli selkeät hoito-ohjeet: kohoasento kerran tunnissa 20 minuuttia ja kaikenlaista koukistelua ja heiluttelua; näissä meni kivasti aikaa. Sanoin kivasti, koska siltä se tuntui siihen verrattuna, mitä on rämpiä psyykkisestä sairausjaksosta terveyttä kohti, kun mitään kikkoja tai selviä suuntaviivoja ei ole.
On myös paljon helpompi puhua siitä, että luu on rikki kuin että aivotoiminta on epäsynkassa. Murtunut käsi näkyy kauas, murtunut mieli ei välttämättä mitenkään. Saan kyllä aina fb-tykkäyksiä ja sydämiä, kun kirjoitan näistä mielen kiemuroista, mutta hei, niistä saa ihan livenäkin jutella minulle samalla lailla kuin siitä sormivammasta.


lauantai 24. helmikuuta 2018

Rotkosta kapuaja


Murtaudun ulos. Taas kerran. Murtaudun ulos masennuksesta. Kiipeän jyrkkää seinämää kohti terveyttä. Hetki sitten olin vielä rotkossa. Nyt kiskon ja ponnistan, vihdoin minulla on taas voimaa; lihakseni puskevat, tahdonvoimani puskee lujempaa. Sanoin eilen itselleni: olet hyvä tyyppi. Olin unohtanut. Tänään sanoin: olet kaunis. Senkin olin unohtanut. Makasin rotkossa enkä päässyt omin avuin pois. Tämä on tapahtunut niin monta kertaa, että en osaa laskea ja mitä todennäköisimmin se tulee tapahtumaan taas uudestaan. Rotko. Joskus masennus on kuoppa, josta selviää vähän helpommin, hiljainen sietäminen ja lääkitysmuutokset saattavat auttaa. Mutta jos joutuu rotkoon eli vakavaan masennukseen, sieltä ei niin helposti kivuta. Tällä kertaa tarvitsin sairaalahoitoa.

Cheekin kappale Jumalten keinu kertoo artistin mukaan kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Ehkä niin, mutta varsin yksipuolisesti, sillä kyseessä on ylimielinen maaninen rykäisy ja sankaritarina. Tarinan päähenkilö on ”hiphopjumalan poika”, joka kantaa ristinsä ja kruununsa eikä luhistu. Hän kestää salamat ja vastatuulen, ottaa kohtalon tyynesti vastaan. ”Legendat kulkee hänen teoistaan, näiltä kentiltä ei löydy hänen veroistaan”. Kristinuskon jumalan poika ratsasti aasilla, hiphopjumalan pojan aasit ovat ”tuhansia akkoja, mutta aasia hän ei suostu painaa”. Kertosäe kuuluu: ”Joka keinussa jumalten keinuu, väliä taivaan ja helvetin heiluu, hän kokee huiput ja kuilut kun keinuu kun keinuu”. Mutta missä on se kuilu? Masennuskuilussa ei koeta voitontunteita, kaikki gloria puuttuu. Tässä biisissä ei käydä pohjalla, vaan ”sä tsiigaat voittajaa”, kuten Cheek toisessa kappaleessaan sanailee.

Pohjalla ihminen jähmettyy. On kuin olisi kuollut. Paitsi että hengittää vielä, ja hengittäminen sattuu. On paras olla hiljaa paikallaan, sillä kaikki muu sattuu vielä enemmän. Yhteys muihin ihmisiin katoaa, koska kommunikointi on melkein mahdotonta. Ajatukset ovat hajallaan, sanat eivät muodostu, ääni ei jaksa puhua. Eino Leinon Jumalien keinussa sanotaan:
Kuka keinussa jumalien keinuu,/ ei hällä elon aika pitkä ole./ Syyn, syyttömyyden hän huiput nähköön - /sitten tulkohon tumma yö. Ennustetaanko tässä kaksisuuntaiselle lyhyttä elämää? Koska kaksisuuntainen elämä kiertää kehää, säkeet voisi lukea myös siten, että ”elo” viittaisi tavalliseen elämään ja tumma yö tarkoittaisi masennusta. Runo loppuu tähän tummaan yöhön samoin kuin masentuneesta tuntuu, että koko elämä on loppunut.

Minä siis makasin sängyssä monta viikkoa. Makaaminen ei loppunut makaamalla. Jos tytär laittoi ruokaa, nousin syömään. Jos olin yksin, söin kerran päivässä joulusta jääneitä suklaita. Yksi kipinä ei kuitenkaan sammunut: kaksi kertaa viikossa nousin, puin, kävelin ratikalle ja menin cheerleading-harjoituksiin. Joku kuntosali tai zumba ei tullut kyseeseenkään, mutta cheeriin menin luultavasti siitä syystä, että se on joukkulaji, ja minulla on paikkani joukkueessa. Lähteminen ei ollut helppoa, ja vielä alkulämmittelyn aikana liikkuminen tuntui raskaalta, mutta kun vauhtiin päästiin, minulla oli treenin verran hyvä olla. Ikävä kyllä hyvä olo ei jatkunut treenin jälkeen, mutta ehkä saatoin olla edes pikkuisen ylpeä itsestäni. Ja siitä olen ylpeä, että hain ja vaadin apua. Jouduin todella vaatimaan, sillä ensimmäinen lääkäri lähetti minut kotiin, koska en ollut itsetuhoinen (nuori mieslääkäri, ”teinilääkäri”, sanoisi kirjani päähenkilö Janna). Minulle ei tosiaan tule tätä masennusoiretta, että rupeaisin murhaamaan itseäni; ehkä siksi että tiedän niin hyvin, mitä äkkikuolema läheisille tekee. Tämän oireen puuttuminen ei kuitenkaan tee vakavasta lievää.

Miten sitä masennusta sitten sairaalassa hoidetaan? Ensin tarkistetaan lääkitys. Minun lääkitystäni muutettiin taas kerran ja aika radikaalisti tällä kertaa. Ehdotetusta sähköhoidosta kieltäydyin. Alkuun helpottaa hiukan ihan se, että saa säännöllisesti kunnollista ruokaa. Tärkeintä on ihmiskontakti. Toinen ihminen auttaa eloon heräämisessä. Joka päivä ainakin yhden kerran hoitaja kysyi, miten voin, ja pitempiä keskusteluja käytiin useasti. Hoitajan kanssa tehdään ”lukujärjestys”, jossa ensimmäisenä tehtävänä voi olla käydä suihkussa. Sitten päiväohjelmaan merkitään erilaisia ryhmiä. Musiikkiryhmä, kuvaryhmä, ahdistuksenhallintaryhmä, liikuntaryhmä. Okei, pystyn yhteen päivässä. Tässä me nyt olemme, yhtä avuttomina. Jos tuo saa hennolla äänellä sanottua, että tykkäsin tästä kappaleesta, ehkä minä voin sanoa, että en osaa sanoa nyt mitään, vaikka tuo yksi osasikin analysoida rumpukomppia. Kuvaryhmässä sain värittää paperia keltaisella ja punaisella öljypastellilla, kukaan ei tiennyt ammattiani, ei tarvinnut tehdä teosta, kunhan liikutti kättä ja antoi värin liukua. Sairaanhoitajaopiskelija pelasi kanssani lautapeliä ja lähti kävelylle. Kävin kirjastossa. Sitten kun jaksan, luen tämän.

Jostain syystä minua hävettää kirjoittaa tätä. Miten voi ihminen olla niin avuton? Ihan kuin kirjoittaisin lastentarhasta. Mutta niin se vain on. Sairaus voi lamaannuttaa niin pahasti. Ja koska hävettää, juuri siksi pitää kirjoittaa. Onneksi kuvatunlainen hoito, pieni pukkausapu voi auttaa. Sitten kun toipuminen lähtee käyntiin, toipilas voi jo itse auttaa itseään. Sitä teen nyt. Olin sairaalassa reilut kaksi viikkoa, kotiutumisestani tulee kohta kolme. On mahdollista, että jos en olisi mennyt sairaalaan, makaisin edelleen. Hoidosta oli ehdottomasti apua.

Kuvasin tekstin alussa toipumista rotkosta kiipeämisenä ja lihastyönä. Konkreettisesti hoidan nyt itseäni näin. Olen käynyt uimassa, kävelemässä ja salilla. Kuulemma jo 20 minuuttia liikuntaa päivässä auttaa mieltä pysymään terveenä. Oloni on vähemmän raskas, ajoittain pystyn tuntemaan iloa ja näkemään kauneutta. Toipumisen huomaa pienistä asioista. Kaksi esimerkkiä: voileivän teko, ajattelin, että onpas tämä helppoa; kengännauhojen sitominen, menipä näppärästi. Molemmat asiat olisivat muutama viikko sitten tuntuneet isoilta ponnistuksilta. Usein koen oloni tyhjäksi, koska en pysty vielä tekemään työtä. Mutta pystyin kirjoittamaan tämän. Tiedän, että tämä on tärkeää.