Hesarissa oli muutama päivä sitten artikkeli ajasta ja suhteellisuusteoriasta. Kuinka joidenkin tieteilijöiden mielestä aika on vain illuusio, jota ilman emme pystyisi hahmottamaan todellisuutta. Tämä ajatus on hankala hahmottaa, mutta pystyn tavoittamaan siitä jotain. Vaikka nyt, kun katson maalaustani Golden Spirit, jonka siirsin pikkuhuoneesta olohuoneeseen, läsnä on monta hetkeä yhtä aikaa.
Oranssi on mielestäni yksi parhaista väreistä, siinä on aurinkoa, lämpöä, liikettä ja energiaa; se on piristävä ja vahva väri. Jotenkin hienosti tuo maalaus nyt kipinöi ja säkenöi, kun katson sitä. Siinä on tulen tanssi ja auringon kuuma helotus. Sivellin on liikkunut ryhdikkäästi kankaalla ja kiiltoa on juuri sopivasti.
On ne tunnit ateljeessa, kun maalasin teosta. Muistan sen hyvän leveän pensselin, jota olen käyttänyt (mihin se muuten on joutunut? Oli tosi hieno ja kallis!) Muistan innon ja himoni keltaisiin ja oransseihin väreihin. Oli talvi, mutta ateljeessani oli erinomainen valaistus ja työskennellessä vuodenaika unohtui. Muistan illan työhuoneella, kun kollegani Pasin kanssa valitsimme teoksia Galleria Katariinan näyttelyyn. Pasi on ollut läheinen ystäväni Ilkan kuoleman jälkeen ja meillä on aina ollut hyvät keskustelut taiteesta ja elämästä. Mutta kuulepas Pasi, vieläkään et ole hakenut sinulle kuuluvaa maalausta samasta Golden Spirit -sarjasta!
Muistan, kuinka teimme ripustusta kollegani Empun kanssa, ja kävimme välillä pizzalla Kampissa. Empulla oli hyvä näkemys, ja saimme naulat oikeille paikoille. Empun kautta taulu vie myös Romanian taiteilijasymposiumiin, joka oli hieno kokemus kesällä 2015. Olin masentunut ja arka, tein hyvin yksinkertaisia puuväripiirustuksia hitaaseen tahtiin. Mutta lampi, jonka rannalla työskentelin, oli rauhoittavan kaunis. Huoneessani oli keltaiset seinät ja suihku ja vessapaperiteline hajosivat. Pohjoismaiset ja romanialaiset kollegat olivat kivoja ja paikallinen viina palinka vahvaa, joten meillä oli erinomainen viikko. Romanian keikka vaikutti myös taiteilijaryhmä OOO:n perustamiseen.
Muistan avajaishumun, ison ilon kirjasta ja näyttelystä. Tarjolla oli marenkia ja ”pillereitä” (jotain pastilleja ne olivat) värikkäissä lääkekupeissa, joita olin kerännyt sairaalasta; muutkin potilaat antoivat kipponsa mielellään taidemateriaaliksi. Ja nyt kun tämän muistan, läsnä on sekin hetki, kun ilkeä sairaanhoitaja, jota kutsuimme Ei-Hannaksi hänen oikean Johanna-nimensä sijaan, vihaisesti kielsi minua ottamasta keltaista lääkekuppia mukaan huoneeseeni, koska se oli roska. (Niin ja sellainenkin tapahtui, että maniassa pöllin kaikki osaston siniset Teema-mukit kaappiini ja kuljetin ne päivälomalla kotiin, kiedottuna vaaleanpunaisiin pyjamahousuihin. Hihittelin itsekseni, kun tämä sama ilkeä hoitaja kyseli kuppien perään. Häpesin asiaa myöhemmin, mutta en kehdannut palauttamaankaan mennä. Möin kuluneet kupit parilla eurolla Facebook-kirpparilla. Ja on minulla vieläkin työhousuina vaaleanpunaisia pyjamahousuja ja työkenkinä sairaalan kusiluikkarit.) Loppuillasta, kun kuohari ja valkkari loppui, oli pakko juoda punkkua, joten mekkooni tuli tahra. Entinen anoppini lupasi taikoa tahran pois.
Muistan, kuinka galleriassa tehtiin haastatteluja. Miksi Ilta-Sanomien toimittaja halusi kirjoittaa, että Maaria elää tavallista yksinhuoltajan arkea eikä suostunut muutosehdotukseeni: ”Maaria elää mukavaa sinkkuäidin elämää”? Muistan paljon kirjaan liittyviä kivoja asioita. Olihan sekin jännää, kun Hesarin kulttuuritoimituksesta soitettiin, kuinka kirja oli valittu palkintoehdokkaaksi. Hesarin juhlissa tutustuin muihin esikoiskirjailijoihin.
Paras juttu kuitenkin on, että muistan Martan, joka oli ylpeä äidistään. Minä olin omassa huoneessani, Martta viereisessä huoneessa omassaan, kun sain puhelimeen viestin ”Sun kirja on erinomainen”. Meillä oli hassu tapa viestitellä ja soitella viereiseen huoneeseen, kun ei jaksanut huutaa eikä nousta sanomaan. Vaikka että laita kahvia, herään kohta.
Martan kuolinpäivä lähestyy, ja monena päivänä olen ollut vaikeissa oloissa pelkästään siksi, että sää ja valo on samanlainen kuin tuona päivänä. Aurinko paistaa matalalta ja takapihalle heittyy varjot. Kesällä oli helpompaa. Oli lehdet puissa, yltäkylläinen valo ja pursuileva kukkeus. Nyt on alastonta ja kaikki tulee niin lähelle. Asunnossani on ambulanssihenkilökuntaa, poliiseja, hautaustoimiston työntekijöitä ja kriisityöntekijöitä. Tässä samalla paikalla minä istun sohvalla ja tärisen, mustissa verkkareissa, pinkki pipo päässä. Kriisityöntekijä kehottaa juomaan vettä ja kysyy, saako koskettaa.
Silloin maalaus ei ollut tässä. Muutin asioita kodissa, että olisi helpompaa. Ostin uusia lamppuja ja tekstiileitä. Maalaus ei ole nähnyt ambulanssimiehiä, siihen ei liity mitään pahaa eikä synkkää muistoa niin kuin orkideoihin ja turkoosiin verhoon liittyy. Kun katson maalausta, jaksan paremmin, niin toivon. Luotan, että siinä on kannattelevaa voimaa. On kulunut kohta kolme vuotta, mutta suru on valtava. Minä pärjään, mutta silti olen välillä musertua sen alle. Mikä voisi olla kallisarvoisempaa kuin oma lapsi?
.JPG)
.JPG)
.JPG)
