Nättiä vai sotkua?

006/2022, 85x85cm

Tämän viikon maalaus hämmentää minua. Se näyttää väriensä puolesta jonkun toisen tekemältä. Kokeilin: se ei sopinut yhdenkään työhuoneessa olevan teoksen viereen, ei sitten ainoankaan. En laittaisi maalausta kotini seinälle (en kyllä laittaisi monta muutakaan, vaikka tykkäänkin niistä, sillä koti on koti eikä työhuone). Jos se olisi vaate, en pukisi sitä päälleni (aika monta maalausta voisin mielelläni pukea). Kaikissa tämän vuoden valmiissa maalauksissani on vihreää. Mutta tässä kellanvihreä väri jotenkin ärhentelee kontrastissa vahvan oranssin kanssa. Tähän verrattuna edellinen violetti-pinkki-vihreä teos näyttää kiltiltä ja melkeinpä säyseältä. Vaikka teos on erilainen ja silmiini outokin, luulen että se on aika onnistunut.

Vaikka teoksella ei toistaiseksi ole kavereita, en lähtenyt vasiten niitä tekemäänkään ainakaan vielä. Halusin tänään maalata fluoripunaista, ihan päinvastaista väriä. Minulla oli valmiina kaksi 85x85cm pohjaa. Taitoin väriä vähän valkoisella ensimmäistä työtä varten ja maalasin tasaisen värin. Sitten lisäsin raakaa paloautoväriä ja sudin toisen pohjan tällä räikeämmällä seoksella. Ajattelin että ultramariininsininen sopisi hienosti paloautonpunaisen kanssa ja valutin litkumaista väriä kumpaankin työhön.

Ensimmäisessä työssä käytin lastaa niin että sain maalauspohjan valkoista vähän pilkottamaan joistakin kohdista. Sitten sekoitin fairy-pullossa vähän kiinteämmän pinkin, jolla pursotin kolme siksak-raitaa.

Toiseen työhön tuli myös raita samalla pinkillä ja lisäksi vähän turkooseja roiskeita, jotka tein isolla palettiveitsellä. Istuin alas seurailemaan maalin kulkua. Postasin Instagramiin: ”Maalivalvojaiset. Tuleeko nättii vai sotkuu?” No siihen tuli sitten saman tien joku toteamaan: ”Mikä ero niillä on.” En tiedä, oliko tämän neropatin ajatus, että työni on sotkua; lauseessa oli kysymyssana, mutta piste perässä. Ei huvittanut siinä hetkessä sanoa mitään, kommentti ärsytti minua. Ja ärtymys nosti esiin muita ärsyttäviä, työhöni liittyviä kommentteja, joita välillä kuulen. ”Se on varmaan tosi terapeuttista”. ”Elääkö sillä?” No onneksi ei ole terapeuttista. Terapiassa saatan mennä tolaltani ja itkeä, töissä en itke. En maalaa purkaakseni sieluani yhtään sen enempää kuin Suomen armeijan upseeri ei pura sieluaan suunnitellessaan sotaharjoituksia. Silti maalaan mieluummin kuin masinoin sotaharjoituksia. Mutta sotaharjoituksessa täytynee mm. suunnitella reittejä. Maalillekin pitää suunnitella reitti. Jos maali eksyy reitiltä kovasti, tulee sotkua. Maali on välillä kuritonta ja sattumalla on sijansa. Mutta sattumat pitää yrittää ennakoida. Täytyy esimerkisi tietää, minkä verran maaliin tulee lisätä vettä ja minkä verran mediumia.  

Oletetaan, että saamani kommentti oli kuitenkin kysymys eikä vittuilua, vaikka välimerkki oli väärä. Mikä ero siis on nätillä ja sotkulla? Nättihän tarkoittaa sanana vähän samaa kuin sievä ja kaunis. Tämän päivän valmis maalaus ei ole mielestäni tässä mielessä nätti. Mutta sotkunakaan en sitä pidä. Puhekielessä nätti voi tarkoittaa myös hienoa, onnistunutta tai coolia. Esimerkiksi huomenna on sairaan nättiä mennä jengin kanssa cheer-kisoihin Vierumäelle. Tavoitteena on puhdas ja nätti ohjelma. Mutta jos nousijat putoilevat pyramidista ja dinosaurukset eksyvät matkalla stuntista toiseen ja törmäilevät toisiinsa ja kaatuvat matolle, se ei ole nättiä, se on sotku. Minä haluan tehdä onnistuneen, hienon ja nätin maalauksen. Kun maali on märkää, on mahdollista että kuivumistulos ei ole halutunlainen, vaan maali on liikkunut liikaa ja sotkenut, esimerkiksi siten että keskellä taulua on tumma, samea lammikko. Tämän voi tietenkin tarvittaessa korjata seuraavalla maalauskerralla, mutta aina on hienoa, jos voi täräyttää kerralla kohdalleen. Sotku tulee, jos sählää kuin amatööri. Nättiä tulee, kun on treenannut tarpeeksi ja tietää, mitä välineellään tekee.

009

 009_2021, 86x86cm

006

 006_2021

004

004_2021

 

Murhaaja on rakastaja

Kultasiiven päivä
(100x150cm) 2014
Nokkela kollegani Pasi tosin antoi tälle paremman nimen: Berocca tupla-amfetamiini 

!!! K-18, tuhmasana-, huume- ja väkivaltavaroitus

Nielaistaan Diapam 5mg, Ketipinor 25mg x 2, kulautetaan kerralla litra laittikolaa ja sen päälle puoli litraa mustaa kahvia. Saadaan hermot kihisemään, tapposähkö päälle. Leikitään murhaajaa! Vihataan! Paskat mitään leikitään; murhataan! Viuh viuh nyrkit – turpaan, nenä irti ja leuka hajalle! Meitsi on ollut mestarinyrkkeilijän opissa. Täysillä lähtee. Mitäs auoit rumaa naamaasi. Potkitaan. Meitsi on vittu karateka, täältä tulee edestä, sivusta ja takaa, et ehdi torjua! Otsaan ja takaraivoon, saatana. Mitäs kyyläsit, kusipää. Rikotaan koko talo ärjyräpillä ja räyhäpunkilla. Tapetaan vittu kaikki. Listitään ja lahdataan. Helvetti! Mitäs vittuilit. Mitäs kerjäsit. Hytkytään, silmät kiinni retuutetaan kroppaa, pää ja kädet viskoutuvat ympäriinsä, niska rutisee. Tässä vasta lämmitellään. Varo vaan, olen fucking dangerous killerimuija. Baaad bitch! Olen kovempi kuin Mossad, vahvempi kuin Kainuun prikaati! Tsekkaa mun astalot: kiilapuu, puukko ja palettiveitsi; rätkin perseesi tunnottomaksi, isken rintasi palkeenkielille. Voit samalla miettiä, mitä teen tällä sahalla. Jumalauta! Kärsi! Kofeiinin yliannostus syö lääkeiden aliannostuksen vaikutuksen, mutta eihän tänne rauhoittumaan tultu. Täristetään, ravistetetaan; syöksytään. Hypätään katolta ja vedetään ranteet auki. Euforinen aggressio.

Tällaisissa tunnelmissa töissä. Mitä mahdankaan maalata? Ette ehkä usko, mutta maalan kiltin ja iloisen oloista kivakivaa, näitä kuvissa olevia. Moni luulee, että maalaukset heijastavat maalarin maalaushetken tunnetiloja. Ei pidä paikkaansa. Minä maalaan aivan rauhallisesti. En ollenkaan tappajan elkein. Täsmällisesti ja suunnitelmallisesti. Vai olenko nautiskeleva perverssi murhaaja, hitaasti kiduttava raiskaaja? En, mielentilani ei siirry tekoihin. Kosketan kangasta kuin maailman paras rakastaja, tiedättehän, sellainen, joka hivelee ihoa kevyesti, nostattaa suloisen odotuksen (ei se, joka hinkkaa hermostuneesti, koska luulee että niin kuuluu tehdä hetken, että pääsee pesälle). Ja sitten taas riehun holtitonta vihaa.

Kirsikkaperhosen päivä

(100x150cm) 2014

Miksi vihaan? Ihmisen luonto on sellainen(kin). Meissä kaikissa piilee aggressio. Ajattelen pahoja, mutta oikeasti en satuta ketään, täällä minä riehun neljän seinän sisällä, edes maalauksia en kurita. Voi olla, että vihaan vähän itseäni. Olen nimittäin voinut jotensakin huonosti viime aikoina. Päivässä on muutama energinen, ”tavallinen” tunti; luen vähän lehtiä, lähetän duunimeilin, käyn kaupassa ja laitan ruokaa (juu juu, munakasta tai pussikeittoa), ehkä jopa tiskaan (kaksi lautasta), pesen pyykkiä (ja ruttaan kuivaustelineen viereen) tai imuroin (en sohvan alta). Vien roskat, koska kotieläimet (pikkukärpäset) yrittävät pesiytyä, mutta muuten asunnosta poistuminen on vaikeaa ja vastentahtoista. Välillä kykenen käymään salilla, pistäytymään työhuoneella, menemään deiteille (ou jee vetreät 30vee miehet) tai kahville ystävän kanssa (leivoksia ja juoruja!); nämä onneksi tuottavat hyvää mieltä. Mutta lopun aikaa olen väsynyt tai ahdistunut. Mikään ei huvita. Väkisin vähän syyllistän itseäni. On kyllä pari ihan realististakin syytä ahdistella, mutta ei mitään suuren suurta.

Mutta sitten on myös se yksi suuri. Ne, joitten on tarvis tietää, tietävät: juhannus. Olen joskus puhunut siitä, miten aikakokemukseni muuttuu välillä lineaarisesta spiraalimaiseksi. Menneet vuodet ovat spiraalissa pienempiä kuin lähivuodet, mutta silti samassa kohden spiraalia olevat asiat tunkevat läpi, lähemmäksi kuin se linjan eilinen tai huominen päivä. Vaikka kesäkuu on minusta vuoden kaunein kuukausi, kesäkuun alku on ikään kuin lähtölaskentä siihen kauheaan, en ole pystynyt välttämään tätä tunnetta yhtenäkään vuonna, vaikka siitä juhannuksesta on jo kauan aikaa.

Sitruunaperhosen päivä

(100x150cm) 2016

Muutun raskasmieliseksi, tunnen vanhan, salpaavan kauhun. Siksi tarvitsen Diapamia ja Ketipinoria, ne lievittävät vähän. Menen peiton alle. Täytyy maata selällä aivan paikallaan, yrittää avata jännittyneet kädet nyrkistä. Kroppaan sattuu, ei saa liikahtaa ollenkaan. Avoimesta ikkunasta kuuluu meteliä. Se vasta sattuukin. Nousen sulkemaan ikkunan. Palaan piilopaikkaani, yritän hengittää. Jos hyvin käy, nukahdan, ja päivä nytkähtää muutaman tunnin eteenpäin. Kun herään, harkitsen kirjan lukemista, mutta kirjaimet saattavat tunkeutua silmiini, en voi. Harkitsen elokuvan katsomista, mutta äänet ja värit saattavat puristaa, en voi.

Viha nostaa minut ylös uhkaavasta masennuksesta, siksi se on hyvä. Sen kautta voin siirtyä parempiin tunteisiin, rakkauteenkin, sillä oikeastihan minä rakastan näitä maalauksia. Minä rakastan tätä työhuonetta ja rakastan kesää, kultapilviä ja valoöitä, rakastan elämäni ihmisiä, sillä olen vihdoin oppinut rajaamaan ympäriltäni ne pahaa tekevät tyypit. Rakastan niin monia asioita, mutta masennuksen turruttama ei jaksa tuntea yhtään mitään – ei hyviä eikä pahoja tunteita. Masentunut on irallinen, tyhjyyten koteloitunut. Masentunut kokee kovaa kipua, usein myös piinaavaa ahdistusta ja loputonta kauhua. Mikään ei liikahda, sillä aika on pysähtynyt. Raivokiehunta on siis hyvä alku normaaliin, se auttaa rakkautta nousemaan. Kuulostaako kummalta? Minusta ei.

No pikkuisen juttua tämän postauksen töistä. Tein kaksi ensimmäistä valmiiksi jo pari vuotta sitten, ne vilahtavat vähän joissain työhuonekuvissa, mutta halusin viimeistellä koko sarjan ennen kuin varsinaisesti julkaisen. Ongelmalapsi oli tuo vihreä, sen sain nyt raivopuuskassa valmiiksi. Ei mitään isoja juttuja. Tarkkoja sekoituksia vihreän ja punaisen eri sävyjä, vähän terästystä sinne tänne, ei sen kummempi resepti. Nyt se pärjää ilman äitiä. Vaikka vaikutin Medeialta, olin oikeasti viaton Batsheva ja Jumalanäiti, pyhä Maaria.

551

IbrahimIbrahim NabilNidam TalaTawfeeq Iyad

FatimaFatimaFatima AmeenAya DinaDina

Ayyoob

(174 x 200cm) 2015

Värikylpyjä A_C Galleriassa

Näyttely Fade in! Fade Out! aukesi torstaina. 

Näyttely on auki 21.3.2015 asti, aukioloajat ma-pe 10-17, la-su 12-16. Galleria A_C, Merikatu 3. Tervetuloa nauttimaan ja saamaan energiaa!

Tässä kuvakooste avajaisillalta. Suurin osa kuvista on omasta kamerastani ja kuvaajana on ollut Martta Oikarinen tai minä itse, satunnaisesti joku muu. Osan kuvista sain käyttööni kuraattori Canal Cheong Jagerroossilta. Kiitos kaikille.

Keltaisessa. Vasemmalla veljeni Antti Korhonen, oikealla heprean opettajani, israelilainen runoilija, kääntäjä, kielitieteilijä ja kirjallisuuskriitikko Rami Saari. Melkein vaarallista tulla näyttelyyni tuollaisessa paidassa, mitä jos katoaa maalauksen ja jää sinne ikiajoiksi!? Maalaukseni Voima, 2015 (180x200cm).

Oksan takana (osa Erkki Kannoston veistoksesta). Ramin selän takana Maaria Märkälän vihreää.

Markuskin surffaa suoraan väriin.

Oho, oli aika monta, vaihdetaan värejä:

Martta ja Mailis. Maalaukseni Rento (180x200cm) 2014

Ystäväni Tirppa tuli anoppinsa Liisan kanssa.

 Leenalla oli oli paljettivillis

Erkki Kannoston veistos Maljakko 2


16vee kummien kanssa


Illan sankarit. Kuraattori Canal Cheong Jagerroos, Maaria Märkälä, kuraattori Sari Tenni, minämaaria ja Topi Ruotsalainen. Kuvanveistäjä Erkki Kannosto oli ehtinyt livahtaa.

...ja tässä on meidän jalat

A_C:n galleristi Jarmo Haapalainen ja kollegansa Marjukka Uusitalo. Maalaukseni Sarastus A (2009)

Canalin ja kaiman takana Maarian työ Syyspäivä puistossa


Kollega Kirsti Tuokko. Jos me ei puhuta maalauksista, me puhutaan vaatteista. Ihan harmi, ettei Kirstin trendikkäät lahkeet näy kuvassa.


Topi Ruotsalainen ja maalauksensa Going down (osa)

Hattuherra esittäytyi keskustelussa salaperäisesti mentorikseni. Sitäkin - setäni Timo Korhonen. Maalaus Topi Ruotsalainen.

Henri Hagman ajatuksissaan varsin kiintoisassa väri-valo-tilassa

 Janne Kaitalan teoksia tulee gallerian seuraavaan näyttelyyn. Janne on yksi työhuonanaapureistani Arabiassa.

Toinen työhuonenaapuri Köysti Pärkinen. Ootko sä Kyösti vihanen vai oisko uncool näyttää siltä ettei ole vihanen, vanha bommaajajäbä, jäbä?

Janne, Canal ja graafikko Beata Joutsen perheensä kanssa.

 Ihanaa oli! Jatkoille Sea Horseen. Silakat tai Marskin kuha!

Ei sittenkään luuseri

Rento (180x200m)

"Mee jonneki, sä syrjäydyt!" tyttäreni joskus tokaisee, kun jumitan himassa. Viime viikkoina palaute on ollut aiheellista. En pääse ulos, koska pimeä on tiheää ainetta ja painovoiman lait ovat sekaisin: maan vetovoima tuntuu moninkertaiselta. Paha.

Voisi luulla, että olen masentunut. Mutta ei tämä oikein sitäkään ole. En tunne kipua. Masentunut herää kipuun ja ahdistukseen toivoen vain, että olisi jo ilta, koska uni merkitsee hetken unohdusta. Sitä toivoo ajan kuluvan, että tulisi se päivä, kun alkaa helpottaa ja se päivä, kun on taas terve. Koska bipolaarihäiriö on jaksottainen häikkä, olen oppinut, että näin se menee. (Koska masennus ei ole tämän kirjoituksen aihe, en tässä kuvaile sen ilmenemismuotoja tämän enempää. Mainittakoon kuitenkin, että myös yöt voivat olla masennuksessa tuskallisia, jos kärsii unihäiriöistä, ja että syvästi masentuneen aika on pysähtynyt, joten hän ei pysty kuvittelemaan itselleen tervettä tulevaisuutta. Täällä  ja täällä olen kirjoittanut masennuksesta enemmän.)

Viime viikkojen harmaina ja mustina päiviä olen loikoillut sohvalla, mutta siinä samalla sivistynyt. Olen lukenut kirjoja, en tiedä edes kuinka monta, tuhansia sivuja. Masentuneena en koskaan pysty lukemaan. Masentuneena en yleensä edes katso telkkaria, en pysty ottamaan mitään vastaan, kyhjötän vain sängyssä. Niin masentunut en onneksi ole ollut pitkiin aikoihin, kiitos hyvän lääkityksen. Katselen elokuvia, asiaohjelmia ja sarjoja. Usein en malta laskea kirjaa tai sulkea valoruutua, vaan valvon aamuyöhön, vastaavasti nukun sitten iltapäivään - ei hyvä.

Ihan pelkkänä kotihiirenä en sentään ole ollut. Maanantaisin ja tiistaisin on yliopistolla hepreaa. Käyn kahdella kursilla, toinen keskittyy äänne- ja muoto-oppiin, toinen hepreankieliseen runouteen ja sen kääntämiseen. Kotitehtäviä tulee riittämiin, että siinä peruste yhdelle piileskelypäivälle.
Keskiviikkona on zumba. Tai siis olisi. Kumpulan Unisportille mennessä pitää kiivetä pitkä, jyrkkä mäki, sehän on pimessä kuin mudan läpi taistelisi. En tiedä, mikä tekosyy siihen sitten on, että en päivälläkään pääse salille. Nolottaa, koska en voi mitenkään väittää olevani sporttimimmi ja voimanainen niin kuin tykkään olla. Enkä kehtaa edes sanoa, miten vähän olen käynyt töissä.

Mutta se noista. Tänään naamassani on turkooseja pilkkuja, eli olen ollut töissä. Niin, ja perjantainakin olin. Ylhäällä uusi. Olin pohjamaalannut kankaan vaaleanvihreällä, ja aloittaessani varsinaisen maalaustyön päätin käyttää ruskeaa. Milloinkahan viimeksi olen sellaista tehnyt? Sain kimmokkeen Vaula Valpolan hienosta näyttelystä, joka oli vähän aikaa sitten Taidesalongissa. Katsoin erityisen pitkään työtä, jossa Vaula oli yhdistänyt ruskean ja kirkkaan ruohonvihreän. Matkin. Kolmanneksi väriksi otin oranssin. Alakuvan ja yläkuvan välillä oli kolme maalausvaihetta. Joskus joutuu sommittelullista syistä tai väriharmonian takia muuttamaan ja maalaamaan peittoon isojakin alueita. Tässä olen kuitenkin onnistunut säilyttämään kohtia, joissa alkuperäinen pohjaväri näkyy, samoin moni ensimmäisen kerroksen rakenteellinen elementti. Lopputulos on ilmava ja rikas, sanoisin.

Aloitus, kolmen värin kombinaatio

Suon vielä mietintätovin noille alun tuntemuksilleni. Fakta on, että energiataso on juuri nyt alhainen, kaamos väsyttää ja hidastaa. Kuitenkin olen loka-marraskuussa saanut valmiiksi viisi isoa työtä. Se on muuten aika paljon, noin 16m2 maalattua pintaa, taattua laatua. Ei voi ihan laiskaksi haukkua. Ei kai ihminen voi hehtaarikaupalla maalata?

Pieleen män

Minulla on vihreää jalkapohjissa. Minulla on valkoista varpaissa. Minulla on keltaista polvissa ja oranssia vatsassa. Minulla on vaaleanpunaista sormissa. Jopa rintaliiveissä ja pyöränsarvissa on väriä. Maali lähtee iholta kynsiharjalla, kun kovasti hinkkaa. Mutta maalauksesta väri ei kuivuttuaan lähde, ja nyt näyttää, että värit kankaalla ovat aivan vääriä ja väärissä kohdissa.

Minulla oli eilen hieno vihreä alku, ihan totta, se oli tosi hieno. Ei harmi vaan ole todistusaineistoa, sillä en halunnut nostaa maalausta seinälle kuvattavaksi, koska se oli vielä paikoin märkä. Kun nyt äkkiseltään ajattelen, en muista, että ikäpäivänä olisin saanut aikaan hyvää vihreää maalausta! Pari pikkuista tulee mieleen ja joku sellainen, jossa vihreää on ollut, mutta ei ihan täytenä kuitenkaan. Tämä, mistä nyt on puhe, oli niin kaunis keväänvihreä hentoinen. Mutta sitten tuli maalari ja pilasi herkän hengen.

Keskustelin kerran kollegani Pasi Tammen kanssa vihreästä väristä maalauksessa. Olimme näyttelykierroksella, ja eräässä galleriassa sattui olemaan varsin onnistunut vihreä maalaus. Pasi oli sitä mieltä, että vihreä on vaikein väri maalauksessa. Ahaa, niin on minullekin, totesin. Tämä ei mahda olla mikään universaali totuus, mutta tulipahan vain mieleen. Olen vierastanut vihreää tosi kauan, muistan että jo lukiossa, kun piti maalata maisemaa, vaihdoin metsän värin punaiseksi.

Mitä sitten sille hyvälle vihreälle konkreettisesti tapahtui? Hitto kun maalaukselle ei ole mitään fotoshoppia, jossa kerroksia voisi kokeilla ja poistella tuosta vain. Noo, jotenkin ajattelin vähän sävytellä ja lisätä pikkuisen kontrastia. Mutta homma meni liian pitkälle. Taas kerran jatkoin, vaikka vaisto oli käskenyt lopettamaan. Kyllähän minä nyt. Vähän vielä, vielä vähän, sitten se hyvä tulee. Ei tullut. Tuli paha. Sekamelska vihreää ja punaista. Tänään ajattelin käyttää väriä, joka ei yleensä ollenkaan sisälly palettiini, nimittäin ruskeaa. Josko sitten ne kirkkaat värit näyttäisivät puhtailta ja ihanilta siellä lomassa. Nyt olen kotona tauolla, että väri saisi kuivua, sitten menen katsomaan.

Sunnuntai puutarhassa

Kävimme tyttäreni kanssa äitienpäiväretkellä Kaisaniemen kasvitieteellisessä puutarhassa. Räpsin vähän kuvia tallentaakseni kasvien hienoja muotoja. Aika harva kasvi oli kukassa, joten pitäydyn näissä kuvissa vihreässä, ja kiinnitän huomion rikkaaseen muotomaailmaan. Nyt kun sain Liaani-sarjan valmiiksi, katselen uteliaana ympärilleni, mistä löytyisi kiinnostavia värejä ja rytmejä. Kasveista nyt ainakin. Kotona ihastelen värikkäitä orkideojani. Eiköhän se maalaushimo ala taas kohta nousta.