tiistai 11. huhtikuuta 2017

Kaikki mun poikakaverit



Mikä on hurjinta, mitä olet tehnyt maniassa?  Mikä on sun pahin kännimoka? Ensimmäistä kysyvät naistenlehdet, toisen kysymyksen esitti Minimuija vast'ikään. En ole paljastanut pahimpia toimittajille, ja Minimuijaakin huijasin. Mutta nyt homma alkaa käydä tylsäksi, kun olen monta kertaa puhunut kenkälähetyksistä ja käsilaukuista – enkö muka parempaan pysty? Jos vaihtaisin strategiaa X:n ehdottamaan. "Sanot vaan että kaikki kirjassa on totta." Sanotaan sitten: Kaikki on totta.

Kuvataiteilijoiden pikkujouluissa tapahtui kerran, että eräs yleensä melko hiljainen ja varautuneen oloinen naistaiteilija heittäytyi pöydälle peppu pystyssä ja huusi: "Pankaa mua!" En ollut todistamassa tilannetta, mutta kun kuulin jutun, minä niin ymmärsin. Tämä nuori nainen oli pienen lapsen yksinhuoltaja, joka ei varmaankaan ollut päässyt vapaalle vähään aikaan ja nyt oli juotava viinat ja naitava miehet! Kännimoka, tai sitten ei. Ja nyt jos joku luulee, että tämä sankaritar olen minä noin niin kuin etäännytettynä, niin ei pidä paikkaansa. Meikäläinen olisi ensin heittänyt miehet pöydälle.

Minimuijalla oli vainot päällä jostain lukiolaisten urpoiluristeilyn pikku sattumuksesta. Urpoiluristeilyllähän kuuluu urpoilla! Ne kuulemma tuijottaa. Joo niin varmaan. Ja mitä välii? Mokailu on ihan ok, kunhan ei ihan hirveästi kiusaa ketään. Urpoja tosin saa kiusata. Niin, minkä mokan minä sille kerroin? Sellaisen bilejutun, kun olin sitä mieltä, että "kaikki miehet rakastaa mua" ja julistin asiaa ihan ääneen. Olin ehkä myös maniassa. Ja kyllä aika moni rakastikin.

Sellaistakin on kysytty, että eikö minua arveluttanut ruveta kirjoittamaan niin henkilökohtaisesta aiheesta. Ei. Mutta työn edetessä, kun tavoite eli julkaiseminen alkoi kirkastua, jouduin kyllä ylittämään uskalluksen ja häveliäisyyden rajoja. Olen kotoisin perheestä, jossa ei koskaan ole lausuttu ääneen sanaa seksi.

Olen sanonut haastatteluissa, että en puhu parisuhdeasioista. Sanoin kyllä Iltasanomissa, että olen sinkku. Naistenlehti oli sitä mieltä, että blogissa kuitenkin kirjoitin toista. Sitten väitin naistenlehdessä että valehtelen blogissa, keksin tai vähintäänkin liioittelen. Onhan minulla seitsemän juutalaista poikaystävää, yksi palestiinalainen ja kolme afrikkalaista. En nyt saanut kaikkia samaan kuvaan, kun ne ei oikein välitä toisistaan, sori.

Ihhahhaa, näin sitä saa kevätorilla ratsastaa!

tiistai 21. maaliskuuta 2017

Tänään olen Fatima


Hei hei mitä kuuluu? Nyt taas kuuluu! Eilen pato murtui ja koski alkoi räyhätä. Nyt on ehkä 77 ja 7 ideaa! Mutta en kerro vielä lällällää.

Tässä on ollut se tavanomainen näyttelynjälkeinen emmätiiä emmämitään emmäjaksa emmäosaa -olo. Näin siis näin taidemaalarina. Kirjoittajana on ollut erilainen olo, että vallanpas osaankin ja tärkeitä juttuja tuli kirjoitettua, kun on sinne tänne haastateltu ja kuvattu. Mutta en minä tällä hetkellä ajattele että jaahas tässä kirjailijan ura urkenee. Kunhan räpätän pärpätän näitäni. 

Pieni ihminen on tilannut illallisen klo 21.20. Laitan kanabulguria. Afrikkalaisella jäbäkaverilla on erikoinen kikka: se ruttaa muovisen hedelmäpussin melkein valmiin riisin päälle ja väittää että liika vesi haihtuu sillä lailla, on se haihtunutkin. Kokeilen, mutta poppaskonsti ei toimi ilman poppamiestä. 22.22 Pieni ihminen tulee, aika tarkalleen, koska minä tilasin Fazerin sinistä, niin aikataulu muuttui 2 minaa. Laitan sapuskaan marokkolaista maustetta. Ei voi tietää, mitä maustetta se on, koska pussista on nimilappu irronnut; voi olla kanamauste tai kalamauste tai couscous-mauste. Kaikki tosin näyttävät ja haisevat samalta, taitoi beduiini Agadirin torilla huijata. Ei se mitään, sillä mössöstäni tulee maukasta. Pieni ihminen ottaa lisää. (Tavallaan Pieni ihminen on jo iso ihminen, sehän täytti jo 18vee, mutta kun se on niin pieni (168cm). Minua taas haukutaan tässä talossa joskus Kirahviksi (174cm).)

Pieni ihminen on kauan sitten kehottanut minua luomaan Instagram-tilin. No en ole ymmärtänyt. Minä luulin että siellä joutuu vaan katselemaan fb-kavereitten voileipäkuvia. Ja vastaavasti kiusaamaan samoja fb-kavereita huonoilla selfiellä, ja tietenkin tätä varten alvariinsa ottamaan niitä huonoja selfieitä. No, kuten näkyy, tänään otin huonon selfien. Tai minusta selfie on tosi hyvä, mutta laadultaan se on huono, koska Pienen ihmisen ex-puhelimen (aifounnelone) etukamera ottaa paskoja kuvia. Lienen kertonutkin että musliminimeni on Fatima, minusta ihmisellä on hyvä olla kaikkien kolmen Kirjan uskonnon mukaiset nimet. Someraivoaja käski minun pari päivää sitten vetää burkhan päälle. Fatima ei käytä burkhaa, mutta pienen silkkihuivin (#marjakurki) se voi hyvin sitaista päähänsä. Koska huivi on cool. Fatima löysi myös gettouskottavan takin, että tyyli on kuvassa kaikin puolin kohdallaan (#swag).

Someraivoajat ovat raivostuttavia, ne ovat niin helvetin tyhmiä. Tämä someraivo liittyi siis muslimihuiviin. Kangaskaistale alistaa saatana. Heitin siihen huvikseni että jaa, kun Jerusalemissa laitan huivin juutalaisesti päähän, tekeekö se minusta hupsis vaan uskonnon ja miesten uhrin. Vastaus tuli heti. Kyllä se tekee. No pohdin sitten siinä, että tulee vaikea tilanne, kun hengaan Jerusalemissa palestiinalaisen poikaystävän kanssa juutalaishuivi päässä, silloinhan olen ”väärin alistettu”. Someraivoaja ei ihan hiffannut vaan käski minun pitää turpani kiinni poikaystävistä ja tosiaan vetää sen burkhan päälle. Tein vielä pienen tekstianalyyttisen huomion someraivoajan kielenkäytöstä ja heikosta argumentaatiosta. Arvaatte varmaan, että tämä huomio sai someraivoajan vaihtamaan intelligenttiselle linjalle.

Oo, Apulanta laulaa Lähetyssaarnaajaa! Voiko paljon parempaa olla? Lannoitettua Dingoa!
Apulantaa tulee nappikuulokkeista, koska Pieni ihminen kielsi metelin, koska iltamania voi tulla. (Meillä saa vitsailla maanisdepressiivikoista ja neekereistä, koska täällä hengaa paljon molempia.) En ole varma, kenen nappikuulokkeet ovat, Pieni ihminen ei kumma kyllä ominut niitä, joten ne ovat jonkun Ruskean ihmisen ehkä.

Nyt on kai alkanut olla muotia lähteä mäkeen somesta? Juuri kun älysin mennä sinne Instaan. Minulle on vissiinkin jossain määrin ammatillisesti fiksua ”tuottaa laadukasta somesisältöä” eli mm. ladata maalauskuvia Instaan – ainakaan haittaa ei ole siitä, että follaajissa on ulkomaisia gallerioita ja kuraattoreita ja nyt heti myös lontoolainen sisustustoimisto, kun älysin hästägätä #artandinteriordesign. Vastaavasti olen hoksannut, että kuva-avaruudesta voi hakea ihan mitä ikinä tahansa. Perseitä tai persialaisia mattoja esimerkiksi. Mutta että hysteerisesti koko ajan tsekkailee, kuka tykkää ja kuka seuraa ja miksi ton kuvasta tykkää 31 ja mun vaan 22 = häiriintynyttä käytöstä. Nytkin, kun kirjoitan tätä, olen käynyt pari kertaa kommentoimassa fb-kommentteihin ja tarkistanut, kuka instaseuraaja nro 120 on. Ja toki hitusen mesettelen että kokkaillaanko huomenna jollof-riisiä, bankua vai pinaattipataa. Kanaa on aina oltava, sitä ei tarvitse erikseen mainita. Afrikkalaisen jäbäkaverin puhelimen kansikuvana on kanankoipitaivas! Ja nyt tuli 121. instafollaaja. Mutta snapchattia mulla ei vielä ole. Ei Maarialla eikä Batshevalla eikä Fatimalla. Mutta vlogi! Miriamilla olisi asiaa. Ja sitten on vielä se räppimuija, Sanna Mania.


sunnuntai 5. maaliskuuta 2017

Golden Spirit -näyttely, Galleria Katariina



Jerusalem (100x150cm) 2017 


Golden Spirit 4 (125x160) 2016


Tumma puhuu 1 (100x150cm) 2016


Tumma puhuu 1 (100x150cm) 2016

Tel Aviv (100x150cm) 2016


Tulivuoret (150x300cm)2015
(Erillisinä teoksina täällä)


Huhtikuun lumi 1 (125x160cm) 2015

Heräävä (120x180cm) 2016

Näyttely loppui tänään nyyh. Ne menevät aina niin nopeasti. En ole edes ehtinyt tehdä kunnollista avajaiskuvakoostetta; tulkoon se sitten vähän myöhemmin. En myöskään muistanut/ehtinyt/jaksanut/viitsinyt käydä kuvaamassa ripustusta aiemmin, että olisin voinut näyttää: menkää tuonne. No tähän on nyt tallennettu että tällainen se oli. Jokaisesta teoksesta on oma erillinen kuvansa, esim tuo viimeinen tumma työ ei näytä seinäkuvassa yhtään miltään. Tulivuori-sarjan teokset ovat itsenäisinä toimivia maalauksia, ks linkki kuvan alla.

lauantai 4. maaliskuuta 2017

"Maanisenakin mestari"






Kuvat Sari Gustafsson

Viime viikonlopun Ilta-Sanomien Plus-liitteessä ilmestyi haastatteluni erityisen mainiolla otsikolla "Maanisenakin mestari". Jutulla on vähän kuumottava yläotsikko "Tositarina". Niinpä harkitsin hetken, että mitä apua, kun toimittaja soitti ja pyysi haastattelua. Jutusta kuitenkin selviää, että romaanini ei ole autobiografia, ja sen mitä omasta elämästäni kerroin, sain itse päättää ja tarkistaa. Nyt juttu on luettavissa myös IS-netissä täällä. Jutun on kirjoittanut toimittaja Eeva-Kaarina Kolsi. Nettiversiossa juttu on "Hyvä olo" -osastossa, niinpä se on otsikoitu vähän tylsemmin: "Maaria Oikarinen hyödyntää työssään kaksisuuntaista mielialahäiriötään: "Se riehakas mieliala onkin kiva".

Tältä juttu näytti paperiversiossa:

perjantai 24. helmikuuta 2017

Lääkärinpölvästi

Avajaisjulkkareissa oli asianmukainen lääkitys juhlavieraille

Jannalla ei oikein synkkaa osaston lääkärin kanssa. Lääkäri on nuori ja kokematon, joten Janna puhuu moisen teinin suohon tuosta vain.

”Taas piti käydä sen pikkupoikalääkärin pakeilla. Jo oli pukinparta sillä punastelijalla, juuri ja juuri kaksi haiventa saanut kasvamaan. Kuvittelee että minä olen maaninen, no kuka tahansa on sellaiseen mammariin verrattuna, jos sen vie Linnanmäelle niin ei uskalla edes leppäkerttukaruselliin mennä. Melkoinen hullujenhuone tämä on kun tuollainen pääsee päsmäröimään.
Kuka sinä olet? se pölvästi kysyi ensimmäisenä. Eikös sen kuuluisi tietää kuka minä olen? Sitten se ihmetteli että missä minä nyt olen. Sanoin että kuule kun sinä olet tässä väittänyt olevasi lääkäri, niin etkö sinä tiedä, missä sinä olet töissä? Jo voi ihminen olla pihalla. Piti rautalangasta vääntää, tavu kerrallaan että Auroran psykiatrisessa sairaalassa, muistatkos. No, hyvä, se sanoi. Sitten se vielä kysyi että josko minä kuitenkin olen Lucia. Ja sinäkö olet pyhä Stefanos, minä sanoin siihen.

Ja niin on hidasälyinen. Kun toisella on terävä pää, niin sekin on joku oire olevinaan, ajatuksenriennosta maniapisteitä jumalauta. Vaatteitanikin arvosteli että kovin on värikästä päällä, ja mitenkäs on, tekeekö mieli ostoksille, alkoi kiusata. Siinä rupesi käämit palamaan että avaa se saatanan ovi, niin lähdenhän minä, saat sinäkin olla rauhassa täällä valkoisessa kammiossasi. Taas se napsutteli sitä kuulakärkikynää. Hönkäili siinä eikä saanut sanaa suustaan, niin minä sanoin että jos tehdään nyt niin, että minä hoidan tämän, päästään asiassa eteenpäin. Turha luulla että mielialani olisi koholla. Vaikea tässä on euforiassa leijua, sinun seurassasi. Nolla pistettä. Olenkos motorisesti levoton? No totta vitussa, kun vankilaan suljetaan. Nolla pistettä. Tekeekö mieli panna? No ei ainakaan sinua. Taas nolla. Mikäs se seuraava kohta siellä listassa on? Ärtyneisyys, joo kyllä ärsyttää, laitetaanpa pari pistettä ettei nyt ihan ilman jäädä. Entä nukutkos sinä kunnolla? Kyllä varmaan iltarukouksen jälkeen, niinhän. Siis nolla. Puheliaisuus. Ethän sinä puhu mitään! Nolla pistettä. No, myönnätkös olevasi sairas? Jokuhan sinua selvästi vaivaa, mutta voin lohduttaa että et sinä kyllä maaninen ole, minä sanoin. Ja minä olen terveempi kuin presidentti.

Vai haluatko sinä kuulla hurjaseksistä ja huhhuh-menosta? Koetapa joskus vähän rällätä itsekin, tee syntiä, uhkapelaa ja törttöile, niin ei tarvitse muita kadehtia. Mutta nyt sinä tulet ja avaat minulle sen saatanan oven. Ei tule kuuloonkaan, se lammas määki, että nyt ei voi mitään ulkoilulupia vielä harkitakaan, ja sinä olet täällä vähävirikkeisessä hoidossa, muuten ei mania taltu. Vitun vuohi, minä huusin, ei minulla ole aikaa leikkiä täällä sinun pillisi mukaan, millä oikeudella sinä kiellät minulta työn ja elämän? Rauhoittukaas nyt, se änkytti siinä. Onhan täällä tekemistä kun voi teeveetäkin katsella. Teeveetä! Minä vihaan sitä sähisevää lootaa! Sitten se vielä sanoi lisäävänsä jotain lääkkeitä. Minä sanoin että tuo oli ihan viimeinen juttu, että vaikka sinä olet lammas, niin minä en ole marsu, niele kuule itse nuppinappisi. Siihen se jäi puremaan kynsiään kun minä lähdin lipettiin."


keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Semijulkkis radiossa

Mä, Alina Kulo ja Päivi Storgård - kohta alkaa suora lähetys
Eikö noillakin ole aika tyhmä ilme?

Olen saanut kirjan johdosta puolenkymmentä haastattelupyyntöä. Kirjaa on esitelty kulttuuri- ja terveysaiheisilla nettisivuilla ja viimeisin yhteydenotto tuli eilen Lääkäri-lehdestä, johon minulta pyydettiin juttua ”Potilas äänessä” -juttusarjaan. Puhuin ystävälleni kollega K:lle, että kehtaako näitä nyt enää mainostaakaan. ”Nyt jos koskaan pitää hehkuttaa! Upeeta!” hän vastasi. ”Mutta jos joku luulee, että aloin leuhkaksi?” minä emmin. ”Se on sen ongelma ja kateutta. Ehkä sun täytyy nyt oppia tunnistamaan kateus ja suojautua siltä. Tätä kirjaa ja näyttelyä saa hehkuttaa! ” ihana viisas K vastasi. Totesin siihen, että näinpä se taitaa olla. Ja että kun olen koko ajan kertonut työstäni blogissa niin miksi en kertoisi tästäkin, kun työni nyt on myös tätä, pientä julkisuutta."Juuri näin", K vielä vahvisti. 

Olin maanantaina Yle Puhe -kanavan tunnin mittaisessa Nosto-ohjelmassa keskustelemassa luovuudesta ja kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Toimittajana oli Alina Kulo ja toisena vieraana toimittaja-tietokirjailija Päivi Storgård, jolla on sama päävika. 
Ohjelma on kuunneltavissa Areenassa, täällä.
Minua on haastateltu radioon pari kertaa aiemmin, mutta näin pitkässä suorassa lähetyksessä en ole ikinä ollut, joten jännitti kyllä aika tavalla. Mutta hyvin se taisi mennä. Itse en ole uskaltanut kuunnella vielä, mutta ystävät ja kollegat antoivat positiivista palautetta. Olen muuten ilahtuneen yllättynyt siitä, miten vahvasti kollegat ovat ottaneet kirjani omakseen. Vähän että ”Meidän Maaria kirjoitti kirjan – vähänkö hienoo!” Moni on ahmaissut kirjan ja kehunut vilpittömästi niin että jo hämmennyn. Eilen Corona-baarissa oli puhetta asiasta, ja siinä vasta tajusin, miksi. Lucian silmät verbalisoi meidän yhteistä maailmaamme, se kuvaa aikaamme ja taiteilijan työtä, mikä on kollegoille tunnistettava ja samaistuttavaa. Maniakuvaus taas on toisille elämämysmatka, toisille omakohtaisesti koskettavaa sekin.

Mutta siitä radio-ohjelmasta. Sain mm. tällaista palautetta: 
"Hyvä Maaria, kun juuri sanoit toimittajalle, että maalaaminen on ammattisi eikä terapiatoimintaa! Ja kerroit, että jos olet jonkun bipolaarisen tunteen kourissa mennyt työhuoneelle maalaamaan, teos on voinut jopa mennä pilalle. Sait hienosti sanallistettua ja kiistettyä helposti yleisen käsityksen, että taiteilijat terapoivat taiteen tekemisellä itseään. Harrastaja sen sijaan voi, mutta ammatti on eri asia kuin hoitokeino. Kiitos avoimuudestasi ja hyödyllisistä tiedoista!"  Näin kirjoitti kollegani I.
Olisin voinut vielä sanoa, että no jos bussikuskille bussin ajaminen on terapiaa tai opettajalle opettaminen, niin ehkä sitten. Ammatti kuin ammatti, olennaista on koulutus, kokemus ja ammattitaito, näillä sitä työtä tehdään.

Mieleeni jäi muutama kysymys, joihin olisi voinut vastata vähän paremmin tai laajemmin.
Miksi kirjoitit fiktiivisen kirjan etkä omaelämäkerrallista? Vastasin kutakuinkin niin, että en halua kaikkien tietävän kaikkia sekoilujani ja että fiktion kirjoittaminen on haastavampaa, ja minä pidän haasteista. Mainitsin myös, että blogissa olen kirjoittanut myös omista kokemuksistani ja se riittäköön. Mutta tätä voisi tarkentaa. Nimittäin ei mielessäni edes käynyt sellainen vaihtoehto, että olisin kirjoittanut dokumenttikirjan. Miksi ihmeessä olisin? Kirjasta ei olisi tullut lainkaan niin herkullinen kuin se nyt on. Heitin Jannan hahmon aika överiksi, hänellä saamarin terävä kieli ja aivan voittamaton Kuningatar-swägä. Pitäisikö ihan kadehtia, kun itse en ole yltänyt ihan niin sexy wow ihanaksi? Jannan surrealistiset psykoottiset kokemukset ovat syntyneet mielikuvittelemalla, moisia hurjuuksia en ole itse kokenut. Toisekseen, en pystyisi kovin hyvin kuvaamaan omaa maniaani. Maniassa ei pysty kirjoittamaan ja jälkikäteen maniakokemusta on mahdoton rekonstruoida. Sitä muistaa yksityiskohtia: missä on juoksennellut ja millä korkkareilla, millaisia häiskiä raahannut himaan, millä tekniikalla pöllinyt hajuvedet. Manian perustunteet: kiihko, energisyys, jumalallisuus ja toisaalta levottomuus ja ärtymys, on helppo palauttaa mieleen, ne ovat moninkertaisesti tuttuja. Mtta siitä, millä tavoin nämä ilmenevät, loin yhdenlaisen kuvan Jannan hahmossa.

Alina pani merkille, että Janna on maniassaan varsin itsekäs ja ilkeä, ja kysyi, että tällainenko maanikko on. Onhan se sellainenkin, sekä Päivi että minä vastasimme. Tähän haluaisin kuitenkin jatkaa, että Jannan pistävä ilkeys ja itsekeskeisyys on siis nimenomaan osa maniaoireistoa. Janna on perusluonteeltaan ja elämänhistoriastaan johtuen vähän arka ja sulkeutunut. Hän ei yleensä suinkaan ole suunapäänä, vaan tarkkailee ympäristöään usein etäämmältä. Kun Janna alkaa toipua maniastaan, hän kokee valtavaa syyllisyyttä siitä, ettei ole pystynyt olemaan äitinä läsnä. Kuningatar-käytös hävettää ja kaduttaa. Hän pohtii kovasti, miten osaisi elää paremmin ja pysyä terveenä. Ehkä aiemmissa postauksissa on korostuneesti tullut esiin se, että Lucian silmät käsittelee maniaa. Totta, maniasta lähdetään liikkeelle, mutta tarina on kuitenkin kertomus toipumisesta.


perjantai 17. helmikuuta 2017

Morsiuskimppu


Romaanin sisällä kulkee toinen kertomus, tarina morsiuskimpusta, joka olikin hautavihko. Se kertoo surutyöstä, millaista on menettää rakas ihminen äkkikuolemalle. Tarinassa Janna puhuu kuolleelle miehelleen. Mies ilmestyy aina kuoleman vuosipäivänä ja tuo Jannalle tummanpunaisia ruusuja. Janna rakastaa, kaipaa, vihaa, hän kyselee ja kiroaa. Hän puhuu miehelle, mies ehkä vastaa, mutta emme kuule hänen ääntään. Joka kerta Janna kysyy samat kysymykset, joka kertaa vastaukset pakenevat. Kuluu vuosia, kuluu kymmenen vuotta, aina vain hän kysyy. Suru ei lopu, mutta hitaasti hitaasti pikkuhiljaa se hiipuu vuosien alle ja vaihtaa väriä.

"Ruusuja, arvaan että punaisia, meidän kukkiamme! Niin suloisia ne ovat, kuin jättimäiset nänninnipukat! Miten hyvältä piukea kukka tuntuukaan kämmentä vasten. Ja nyt, sinun kätesi minun kädelläni, nyt kun silität, ihanat pitkät sormesi; miten ne ovat pysyneet noin pehmeinä? Minun käteni ovat karheat, huomaathan, joudun hinkkaamaan maalit kynsiharjalla eikä kaikki silti lähde, niin, tuossa on nytkin jotain punaista, hyvä kun ei kasvoissa, monta kertaa olen käynyt kaupassa väriviiru otsassa, kukaan ei koskaan sano mitään, kotona vasta huomaan katsoa peiliin, taas on ollut sottarouva liikenteessä. Ja vaatteet, laukut, kengät, kaikkiin joutuu väriä, vaikka kuinka koetan pitää työvaatteet muista erillään; en tajua niitä siistejä, jotka maalaavat puku päällä solmiot kaulassa.

Kohta aamu kajastaa ja saa hiuksesi punertamaan. Vai riittääkö tämän vuodenajan valju valo? Tule lähemmäs, haluan tuntea tukkasi kasvoillani, niin kuin ennen. Pidän kiinni, en päästä sinua. Tule lähemmäs, tule ja kuuntele rytmiäni. Kuulet levottoman sydämen, joka pumppaa jäseniini sähköistä verta. Tunnet riivatun kehon, joka ei osaa pysähtyä, joka kohta säpsähtää hereille, pomppaa saman tien pystyyn, ei osaa olla aloillaan, ei ollenkaan.

Niin ikävä, niin ikävä! Mutta siinä sinä olet. Voisin katsella koko päivän, jos tämä levottomuus hellittäisi, en muuta tekisi, katselisin ruusuja ja sinun kasvojasi. Maalataanko? Jos maalaisin ruusun, mitkä väripurkit avaisin? Etkö halua maalata ruusua? Kinakridonia, alitsariinia, bordeux’ta, hippu magentaa ja valokohtiin häivähdys oranssia. Maalaa minua, niin kuin ennen. Terälehtien taipeeseen sinkkivalkoista, vähän sinistä varmaankin. Kasvojasi en maalaa, riittää että näen sinut nyt, näen sinut aina, jos haluan nähdä.

Näen rehvakkaat ruusut. Tuot aina näitä samoja, morsiuskimpun ruusuja. Se kimppu oli pallon muotoinen, varret oli leikattu lyhyiksi ja kukat sidottu tiiviisti toisiaan vasten, se kovan onnen kimppu, jota en koskaan olisi halunnut.
Mutta se pääsiäinen. On niin lämmin. Istumme metsässä kaatuneen rungon päällä. Lapsi tutkii keppejä ja kiviä. Sinä piirrät, tietenkin; piirrät käpyjä ja karahkoja, piirrät sammalilla tepastelevaa lasta, keltakenkäistä lasta, tuttisuutytärtä, jonka kävely on vielä hieman huteraa. Piirrät minun paljaita varpaitani. Minä suljen silmäni, katselen valoa niin kuin se luomien läpi näyttäytyy, punaisena.
Mikä on sinun paras muistosi? Silloin pääsiäisenä, illalla, sanoit että tämä joka juuri tapahtuu. Istumme laiturilla. Kuuntelemme kuinka jää sulaa. Kuulemme pilvien railot ja oranssin jäässä. Ja ihan kohta tulee se muisto, jota minä eniten vaalin. Olemme käyneet saunassa. Laiturin päässä taisi olla avanto; pulahdinko, vai kokeilinko vain varpailla? Nyt on jo yö. Istumme kuistilla, olemme sytyttäneet lyhdyt. Tytär nukahti rattaisiin, sinä nostit suloisemme sisään, peittelit. Olen pukenut villatakin, sen pörröisen. Hyvää sherryä, eikö olekin? Eihän sinuakaan nukuta vielä. Näin olisi hyvä olla kesäöinä. Indigonvärinen muisto. Mutta enempää en siitä tavoita. En kuule ääntäsi, en näe, mistä kohden pitelet lasia, en tiedä kumman juoma vajuu nopeammin. Kaadamme lisää, mutta niin tehdään aina. Mistä me puhumme, kuulemmeko mustarastaita, rakastelemmeko vielä vai aamulla vasta?

Joskus katselen valokuviasi. Siellä on pääsiäisen kaislat. Joskus selaan luonnoskirjaasi. On rantakivien rytmi. On uinuva vauva. Paljon muuta ei olekaan jäljellä. Niin, paitsi se tupakansytytin, jonka ostin sinulle avajaislahjaksi. Mutta se ei ole enää sama, koristekuvio raapiutui taskussasi melkein kokonaan pois. Miksi et voinut pitää avaimia toisessa taskussa? Kaksi vuotta käytin sitä kamalaa villapaitaasi. Miten raskas vaate, maalin sotkema akryylirötky. Myöhemmin hävitin kaikki vaatteet siltä ajalta, surun ja jähmetyksen kyllästämät.

Ethän sinä edes pidä punaisesta! Mitä tämä on olevinaan? Ennen toit aina keltaisia tai violetteja kukkia: liljoja ja iiriksiä, joskus oranssin gerberan tai valkoisen krysanteemin. Et oikeastaan pidä mistään väreistä, hah, kuvataiteilija, joka ei pidä väreistä! Varmaankin ostaisit harmaita kukkia, jos sellaisia olisi olemassa.
Mikäs nyt on niin hauskaa? Sinä juippi! Siinä naurat kakarannauruasi. 26-vuotias vasta. Minä olen neljäkymmentä, sekö sinua naurattaa?
Jos numeroja ajatellaan, minähän tässä olen lähempänä kuolemaa. Pistää miettimään, kun isäkin kuoli alle viisikymppisenä. Mitä luulet, olisiko parempi, jos tietäisi? Milloin ja millainen kuolema. Pelkään kuolemaa, sanon sen ihan suoraan. Pelkään että se yllättää minut, nappaa heti huomenna. Itsemurhaaja voi päättää: kuolen nyt. Mutta kukaan ei voi päättää: kuolen viidenkymmenen vuoden kuluttua.

Uskotko, että Jumala on olemassa? Ei sinua kiinnosta, typerä aihe kerrassaan. Nussitaan, sinä sanot. Pannaan! Mennään sänkyyn, sinä kiusaat. Tietenkään emme mene.
Varsien vihreä. Inhoan vihreää, kaikkia vihreitä, en ikinä tekisi vihreää maalausta. Sinusta on mukava valokuvata vihreitä asioita: puita ja lehtiä, varpuja ja sammaleita. Pidät valokuvanippua maalaustelineesi laidassa, selailet sitä silloin tällöin. Mutta sinäkään et koskaan maalaa vihreää, tai jos, niin pienen alueen vain, ja se on valoisaa kellanvihreää. Räjähtävää lehtivihreää et voi sietää. Enemmän pidät puista lehdettöminä, tykkäät tarkastella oksien rakennetta. Tosiaan, sinun vihreäsi muistuttaa noiden ranskalaisten omenoiden väriä. Etkö ottaisi yhden? Minua huolestuttaa kehno ruokavaliosi. Ja tuo jatkuva tupakointi! Etkö voisi vähän vähentää? Saat keuhkoahtauman, syövänkin vielä. Eivät ne minuun ehdi, sinä naurat, kuolen kuitenkin nuorena. En lainkaan pidä noista puheista. Haluatko sinä noin vain häipyä maisemista?

Sanopa kerrankin. Miksi sinä menit uimaan? Voisin ehkä lakata kysymästä, jos vihdoin kertoisit. Siinä ei ollut mitään järkeä, ei niin yhtään mitään. Miksi uimataidoton lähtee ulapalle? ”Tekikö hän sen tahallaan”, lääkärinjärkäle kysyi. Istuin valkotakkisten tarkkailtavana. Ei tietenkään, minä silloin vastasin. ”Meidän on kysyttävä”, ne sanoivat. Ne kysyivät, koska järvi oli alkanut puhua. Fluorinpunainen ääni halkaisi maiseman, järvi työntyi pellolle ja käski. Järvi oli magneetti. Kävelin rantaan. Ja sinä kuiskasit ”tule uimaan, tule hukkumaan”. Paperiin kirjoitettiin reaktiivinen psykoosi ja minä, harhainen, suisidaalinen, jouduin lukkojen taakse.


keskiviikko 15. helmikuuta 2017

Avajaisjulkkarit



Mä ja mun esikoinen. Romaani on sitten kai kuopus
Kuva: Timo Korhonen

Eilen vietettiin ainutlaatuisia juhlia. Juhlittiin oikeastaan kuuden vuoden työtä: kirjoitin romaania neljä vuotta ja maalasin näyttelytöitä kaksi vuotta. Ja sain kokea, että työtäni todella arvostettiin, niin paljon ystäviä ja tuttavia tuli minua onnittelemaan. Paikalla oli ihmisiä kaikista mahdollisista yhteyksistä koko elämäni varrelta. Oli sukulaisia, ystäviä taidekoulusta, taidelukiosta, yliopistolta, eksiä ja niitten sukulaisia ja eksiä, joku oli Tindermätsi, toinen Haifan heprean kurssilta, oli työhuonenaapureita ja mahdoton määrä kuvataidekollegoita kaiken maailman kuvioista kuten vaikka Romanian symposiumista, toimittaja- ja kriitikkokollegoita, kustantamon tyyppejä tietenkin, OOO-ryhmäläisiä, Dinosauruksia (cheerleader-jengiläisiäni), tyttären kavereita ja kavereitten vanhempia, asiakkaita ja galleristeja. Toiset tulivat Kuopiosta, toiset Savonlinnasta, yhdet Kuusankoskelta.

Sain kukkia! Sain samppanjaa! Sain suklaata! Sain keltaista öljyväriä ja vielä monta monta muuta lahjaa! Isot kiitokset. Minä en kuulu niihin, jotka väittävät että eivät tarvitse eivätkä halua lahjoja. Minä rakastan lahjoja, ja te rakkaat tiesitte tarkkaan, millaisia lahjoja. Ja se vasta olikin iso lahja, että niin moni halusi ostaa kirjan, hurjin hamstrasi peräti kolme. Kertokaa sitten, mitä tykkäsitte!

Aamulla soitti naistenlehden toimittaja että ethän vaan ole vielä luvannut mihinkään isompaa henkilöhaastattelua. Sanoin että no Iltasanomiin tulee jotain viikonloppuna. Ok, mutta jos nyt ei muihin naistenlehtiin? Sovittiin sitten näin, että tämä lehti saa julkaista ensin. Kerron tuonnempana, mikä ja milloin. Kerron myös tulevasta radio-ohjelmasta (iik, suora lähetys!). Koska en ole isommin ollut isommassa julkisuudessa, minua tietenkin jännittää tämä uudenlainen tilanne. Luultavimmin minusta tulee jonkinlainen mania-mannekiini. Olen valmistautunut. Mutta ettei nyt kävisi niin että kirjaa ei ajatella kirjallisuutena, vaan jonkinlaisena dokumenttina. Sitähän se ei ole. Vai onko? Palataan tähän aiheeseen, ehkä montakin kertaa.

Lisäilen kuvia myöhemmin. Nyt ei ollut hovikuvaajaa paikalla, mutta kuvia räpsittiin roppakaupalla eli sinä joka räpsälit, lähetä pliiiz.

maanantai 13. helmikuuta 2017

Extra Ultimate Super Star


Nyt sankarittarellemme on käynyt niin, että hän on joutunut Auroran sairaalan psykiatriselle osastolle, mikä on tietenkin huutava vääryys. Näyttely tulossa ja niin monta asiaa vielä järjestettävänä! Eva Braun tekstissä on osaston inhottava kiduttajahoitaja.

"Hiivatin Donatella! taas se soitti, että jos nyt kuitenkin, kyllä meni hermot, sellaisiin pinnallisuuksiin, minä olen taiteilija enkä mikään vaateripustin, helvetti soikoon, päämalliksi kevätnäytökseen, Versace saamari, sanoin että lähetät niitä pukuja nyt vaan ja avajaisissa tavataan, tulkoot sinne sitten Ellet ja Voguet ja Harper's Bazaar, minä en tästä Pariiseihin kerkiä! ja mitä se New Yorkin agentti nyt kyselee, ensi vuoden asioita, jestas mikä kiire, kun typerykset eivät hoida hommiaan, galleristimuijakin, nuija, perseellään istuu vaikka on timantteja hyppysissä, aina vain kuppaa ja kuppaa, johan tässä pitäisi olla ennakkojutut lehdissä: iltapukukuvat ja alusvaatekuvat, mainoslakanat joka kortteliin, valokuvaaja ja stylisti, hopi hopi, ei kai tähti voi yksin kaikesta vastata, niin huonoa henkilökuntaa! korut, kenkälähetyskin viipyy jossain, peruukkeja tarvitsen; entäs Kymmenen Kuningattaren sinfonia, onko Musiikkitalo varattu? pr-toimisto, haloo, Helsingin Sanomien etusivu: automainoksia, miten voivat, ja MTV: Lambia ja kissanruokaa! hoitakaa hommat! hiiteen se kuiva kääkkä, tyhjäpää artikkeleineen, kaikenmaailman vähäpätöisyyksiin vertasi, paskanjauhantaa sivutolkulla, vaihtoon! ei ole päteviä ihmisiä koko maassa; paras kirjoittaa muistiin nyt joka asia, sitten ruveta hoitamaan, mutta vankilanjohto vei kännykän ja vahtii käytäväpuhelinta, aina tulee vartija viereen, ei siitä voi ulkomaille soittaa, paras sen galleristin nyt panna töpinäksi, eikö se akka tajua kuka minä olen? Vuoden tapaus! silkka lottovoitto sille pitää minun näyttelyni, hänenä olisin tässä kuningattaren kenkiä kiillottamassa; nyt kyllä tarvitsen ison muistilapun, antakaa niitä A3 kopiopapereita, mitä minä yhdellä teen, antakaa kaksikymmentä, ja niitä merkkaustusseja, nostan metakan jos ei tipu, näin ei kuninkaallisia kohdella! ihan omaksi parhaaksenne, ja teippiä, eikös muun värisiä muka ole, koko pino tänne nyt vaan, teen tästä kaavion seinälle; ilotulitus, kukas sen sitten järjestää, ja mitä minä oikein kuvittelin, kun jostain suomalaisesta kämäliikkeestä menin pukuja ostelemaan, soittakoon assistentti Viviennelle ja Alexanderille – en ihan luota siihen Donatellaan, ja missä on Dior ja uusi look? nyt on tultava kimalletta niin ettei ikinä, haluan sen meikkaajan tänne huomiseksi, valitaan värit; ja tarjoilu sitten, niitä kruunuleivoksia, pitääkö ihan piirtää että osaavat oikeanlaiset, samppanja sentään hoituu, Dom Pérignon -laatikot ovat aina tulleet ajallaan, huomisaamuksi lupasivat, muuttuu vähän hilpeämmäksi tämä meininki – ihan aion Eva Braunillekin tarjota, siitäs saa, huora, luksusta kerrankin, missä lie Kannelmäessä sekin lusii – voisin avata magnum-pullon ruokasalissa ja suihkuttaa kaikkien päälle että hurahuhhahhei, nyt kastetaan tämä vankila ja sviitti kuningattarelle kiitti, riitti kopperossa majailu, vähemmästäkin kai tajuatte, minä lähden Strandiin, hyvästi hyttyset! erehtyvät pahasti, jos luulevat pidättelevänsa, kunhan piruuttani piipahdin, hah, huomenna hitsataan sähkölukko auki ja se siitä, Lucia liukenee!"

lauantai 11. helmikuuta 2017

keskiviikko 8. helmikuuta 2017

Maniaseksiä


" - Turpa kiinni, Janna sanoi. – Ei mua sun jutut kiinnosta. Panemaanhan tänne tultiin.
Nuori pukumies sointui hyvin Jannan asuun, pitsiselkäiseen iltapukuun. Miehen tumma tukka oli vasta leikattu, Janna oli tarkistanut niskan. Partavesi oli mausteinen. Mies yritti avata iltapuvun vetoketjua. Mikä virhe! Janna työnsi typeryksen etäämmälle ja ravisti rinnuksista.
- Täällä määrään minä, Janna ilmoitti. – Kuningatar määrää ja palvelija palvelee.

Janna istuutui nojatuoliin.
- Nuolet varpaita. Etkä koske muualle. Siihen vaan lattialle makaamaan."

Maniassa seksidraivi saattaa nousta lähes tähtitieteelliseksi; ja juuri näin on nyt sankarittarellemme käynyt.

"Tämä oli neljäs mies tänään. Petri, Sami, Harri ja tämä, mikä sen nimi nyt oli, Henrik vissiin, mitä väliä. Panetti niin armottomasti, minkäs teet. Eihän Janna voinut olettaa että Petri olisi käytettävissä koko ajan, senhän piti käydä töissä ja hoitaa lapsia ja nukkuakin välillä.
- Edelleen, minä määrään. Käskinkö puristaa persettä? En. Käyttäydy! Haepas kuoharia minibaarista.
Hänen korkeutensa siemaili kuohuviiniä. Mies oli saanut luvan suudella kuninkaallisia rintoja.

Tunnin päästä Janna pukeutui ja tilasi taksin.
- Etkö sä jää mun viereen nukkumaan? mies ihmetteli.
Jannaa ei huvittanut nukkua, varsinkaan tuon vieressä. Parikymppinen mies eikä jaksa panna kuin kahdesti."

No tässähän ei vielä sen kummempaa. Jos nyt ei numeroita ala tuijotella. Mutta jatkoa seuraa, ja tuon jatkon kohdalla ajattelin taittovedoksia lukiessani, että huihui, mitäs mä nyt olen kirjoittanut, kun huihui tämä julkaistaan! Ei sillä, että olisin häpeillen ollut poistamassa pornoiluja, mutta jotenkin vain kuitenkin... että mitä ihmisetkin ajattelee. Ja tämä onkin kumma juttu. En olisi ikinä voinut antaa romaaniani julkaistavaksi, jos antaisin muiden ihmisten ajatusten määrätä tekemisiäni. En voisi kirjoittaa tätä blogia, jos miettisin että mitä ihmisetkin ajattelee.

Tiedättehän, kun parhaan kaverin kanssa voi heitellä ihan mitä tahansa härskiyksiä ja nauraa räkättää itsensä puolikuolleeksi. Niin, seksihän on aika hauska asia! Kirjoitin tämän Monen miehen päivä -stoorin Oriveden opiston romaanikursilla, jossa oli melkoisen hulvaton meno. Muistan naurunpyrskähdykset, kun luin tekstiä ääneen. Moni muukin kirjoitti seksireipasta juttua. Oli tuttu porukka eikä tällaisen matskun lukeminen arveluttanut laisinkaan. Mutta nyt kun kirja lähtee maailmalle, tilanne on ihan toinen. Joku saattaa nostaa nämä jutut päällimmäiseksi ja unohtaa koko muun kirjan. Ja meitsistä tulee Porno-Oikarinen. Hahaha!Nyt kun bloggaan tätä, nauran taas ääneen. Antaa mennä vaan, go Janna, go:

"Taksissa Janna vertaili päivän panoja. Petrin kanssa aamulla oli ihan hyvää perusseksiä. Töissä Sami oli tullut pyytämään Jannaa kahvitauolle. Tule sä tänne, Janna oli sanonut ja riisunut maalausmekkonsa saman tien. Alusvaatteita hänellä ei ollutkaan. Sitten hän oli istuttanut miehen siniseen tuoliinsa. Kuvanveistäjät olivat usein isoja ja lihaksikkaita. Niin Samikin. Janna oli odottanut kuumaa menoa. Rajusti nussittu mutta loppui heti alkuunsa. Tuli kuin teinipoika. Heikko esitys. Ehkä se olisi jaksanut kohta uudelleen, mutta Janna ei jaksanut odottaa. Hän käski miehen ulos. Töitäkin piti tehdä.
Sitten oli Harri, entinen opiskelukaveri, jolle Janna oli soittanut iltapäivästä, ilmoittanut tulevansa käymään. Miehellä ei tietenkään ollut mitään sitä vastaan. Sen hän oli ottanut lattialla. Kenellä oli paras kyrpä? Harrilla oli isoin, oikea megakalu, taisi yltää pronssille Jannan kullikokoelmassa. Mutta arkikäytössä moinen pornokyrpä saattaisi olla hankala. Muut munat olivat aika tasaväkisiä. Voisi olla kiva, jos olisivat kaikki kerralla paikalla, voisi käyttää vuorotellen tai yhtä aikaa."


sunnuntai 5. helmikuuta 2017

Kielikommervenkkejä

Jekku (30x35cm) 2008
Tästä maalauksesta on tehty myös postimerkki

Lucian silmät toi eteeni monenlaisia kielipulmia. Hankalimmaksi osoittautui, miten kirjoittaa sujuvaa dialogia.

Kirjassa on aika paljon vuoropuhelua. Janna puhuu mm. miehensä, tyttärensä ja ystävänsä Riikan kanssa; nämä kohtaukset olen kirjoittanut puhekielenomaisiksi. Mutta Stokkalla, kampaajalla, iltapukuliikkeessä ja lääkärissä Janna puhuu kirjakieltä ja odottaa puhekumppaniltaan teitittelyä – onhan hän korkearvoinen Rouva Kuningatar. 

Minähän olen ollut töissä Kotimaisten kielten keskuksen ja Helsingin yliopiston puhekielihankkeissa litteroimassa aineistoa. Olen siis herkistynyt kuulemaan puheen pienet sävyt hönkäyksiä myöten. Aluksi kirjoitin kaiken puheen niin kuin nyt oikeasti puhutaan – totta kai. Sitä paitsi onhan olemassa vaikka hurumykke slangiksi ja murteilla kirjoitettua proosaa. Mutta minun oli myönnettävä, että Jannan frendipuhe ja hieno rouva -puhe olivat kerta kaikkiaan liian kaukana toisistaan. Monikaan esilukija ei kiinnittänyt tähän asiaan huomiota, mutta muuan tarkka lukija sanoi aika suorat sanat, että ihan oikeesti hei – ei. Ja erään kustantamon hylkäys perustui palautteen perusteella osin juuri dialogin kieleen, joka oli kustannustoimittajan mielestä ”teennäistä”. Ok, jossain mätti, mutta teennäistä helvetti! Minähän olin nimenomaan kirjoittanut oikein. En meinannut pystyä antamaan periksi ”puhdasoppisuudesta”.

Vasta kolmantena vuonna, ties kuinka monennella luku- ja kirjoituskierroksella tajusin, mistä on kyse. Jos puhe kirjoitetaan, kyseessä on puheen kuva. Lingvistin litteraatiokirjoitus pyrkii olemaan matemaattisen tarkka, realistinen kuva. Tärkein huomio siis: en kirjoita romaania kielitieteilijöille, en siis voi suoraan kopioida autenttista puhekieltä, minun on luotava puhekielen kuva, vaikutelma puhekielestä.

Näitä pohtiessani tutkin paljon uutta suomalaista proosaa, esim Anna-Leena Härköstä, jonka on sanottu olevan dialogin mestari. Paljastui, että hyvin usein dialogin lähes ainoa puhekielinen piirre olivat pronominit: mä, mulle, sä, sulle, se (hän), sille (hänelle). Sitten ehkä sanottiin ”me mennään” eikä ”menemme”. Ihan tähän en halunnut mennä.

Aloin siis miettiä, minkä verran puhekielisyyttä säilytän ja missä kielen piirteisessä. Pohdin, pyörittelin ja kuulostelin. Ja nyt oli tietenkin oltava johdonmukainen.Tein taulukoita. Alla muutama pohdinnan kohde. Päädyin käyttämään tähdellä merkittyä muotoa.
*vihree, kauhee, oikeestaan – vihreä, kauhea, oikeastaan
punanen – *punainen
*ollaan – olemme
kato, kattomaan – *katso, katsomaan
ite – *itse
tullu, nähny – *tullut, nähnyt
tuu, meet, oon – *tule, menet, olen
kahelta, lähetään – *kahdelta, lähdetään
*uus, viis – uusi, viisi
(jne... mutta tämä riittänee)

Tällaista on siis Jannan arkipuhe. Nuorempien henkilöiden puheessa on vähän enemmän puhekielisyyksiä. Lisäksi kirjaan ilmaantuu hahmoja, jotka puhuvat murretta: Oulusta kotoisin oleva Pelle Hermanni ja kainuulainen Jeesus-mummo. Näitten annoin lasketella ihan kunnolla, mielestäni teksti kestää sen, ja vähän piristyykin, kunhan henkilöt eivät puhu kovin pitkään. Näin tarinoi Pelle Hermanni äidistään:
Voi Eerikin henkselit! Se kun kävi markkinoilla niin heleppoheikitki ne hilijeni. Niin se komenti ku kasarmin kenraali. Että mitä laitetaan ja palijoko maksaa: ”Raavilohi seittemän markkaa, puoli kilua, pottua kolome kappaa, markalla mukkaan, muuretterit sammaan syssyyn, roppavoita kaks kilua, piimälimppu ja rettiisit kaupan päälle!”


keskiviikko 1. helmikuuta 2017

Penteleen postimerkki!


Sulo 2008 (n 100x80cm)

Janna on postissa apurahakemusta lähettämässä. Kärsivällisyys on koetuksella, sillä postissa on kova ruuhka.
”267. Ei helvetti. Plim, kassa 4 ottaa vastaan asiakkaan 232. Pakkoko teidän kaikkien on tänne samaan aikaan tulla? Kurjat kottaraiset! Ruskea harmaa musta, toppatakki rättihuivi tuulipuku kauppakassi. Plim, 233, kassa 2. Ykkönen ja kolmonen tyhjiä. Surkea puoti, kuraa lattialla ja niin on naamat kuin Neuvostoliitossa. Hansikkaat ehtivät kastua, ja turkishattu, herraisä, ihan rännän lyttäämä. Ei vaihdu numero ei. Sössivät siellä, epäpätevät. Ikuisuus menee. Mistä noita idiootteja sikiää? Pilipaliasioita toimittavat. Huono ryhti, persepolvifarkut. Lähettävät rumia joulukortteja. Spanielikin tuossa haisemassa. Hakevat halpiskauppojen postimyyntipaketteja. Mitä lie riepuja tuokin ressukka tilannut. Saisi käydä kampaajalla.

Yäk yäk yäk. Jättikokoisia adventtikalentereita, läskejä tonttuja ja hilukilutusta. Kuusenkoristeitakin myyvät, kamalia muovipalloja. Ja suklaat tarjouksessa saatana, neljä kolmen hinnalla. Ei paljon kannattaisi tuonkaan makeaa mussuttaa. Ja angrybirdssitätätä vittu. Ennen posti oli posti eikä mikään kyläkauppa.
Armeijan harmaita! Pitäisikö pyörtyä niin kuin silloin Aleksanterinkadulla? Urhea upseeri riensi pelastamaan, vei lounaalle Café Engeliin. Mutta ei tiennyt kuka minä olen! Oli niin komea, annoin anteeksi; olin armeliaalla tuulella. Ei tässä ehdi pyörtyilemään, eikä se tällaisessa läävässä olisi edes tyylikästä. Jahas moimoi, tuokin luuseri, opiskelukavereita, osasihan se piirtää, mutta meni kaupan kassalle ja sinne jäi. Vai hakemusta olet toimittamassa.”

Janna jonottaa ja jonottaa. Maalarinteipin ja muistikirjojen pölliminen huvittaa hetken. Mutta ei jaksa - ja samassa Janna hoksaa itsestäänselvyyden:
”Tarvitsenko minä mitään apurahaa, oikeasti. Mitä se nyt on, kaksikymmentä tonnia, parin taulun myynti, muutama pikku laukku ja iltapuku. Onhan minulla rahaa. Yöpöydän laatikko täynnä keltaista ja violetttia. Jos minulta kysytään, niin saisi seteleissä olla kylläisempi väri. Lisää tulee niin ettei ehdi edes tuhlata! Annetaan luuseriruikuttajille mahdollisuus. En minä jaksa jonkun postimerkin takia tässä jonotella. Sainpahan teippiä sentään. Roskiin vaan koko hakemus, menen Sokoksen näköalabaariin juomaan rommitotin.”

maanantai 30. tammikuuta 2017

Petri (Kanaemo inisee)


Design Ulla Karttunen

Jannan puoliso Petri on 45vee kirjallisuuden professori. Hän on luonteeltaan rauhallinen, kärsivällinen ja vastuuntuntoinen, ehkä vähän turhan tarkka ja ylihuolehtivainenkin. (Kuten viimeksi mainitsin, Hilman salanimi isäpuolelleen on Nössö). Janna on löytänyt Petrissä tasapainoisen, turvallisen ja luotettavan kumppanin, jollaista hänellä ei ennen ole ollut. Pariskunta on ollut yhdessä kolmisen vuotta, ja heillä parivuotiaat kaksoset Aada ja Erik. Petri on ihastunut Jannan herkkyyteen, eloisuuteen ja luovaan energiaan; mutta manian puhjetessa juuri nämä piirteet heittävät yli: Jannasta tulee eksentrinen, vimmaisen kiihkeä ja levoton. Hän leijuu arjen yläpuolella ja perhe saa pärjäillä ilman äitiä.

Janna istuu samppanjabaarissa pukumiehen kanssa. Käynnissä on pitkä keskustelu, tai oikeammin monologi, josssa Janna visioi seuraavia näyttelyitään (Kiasma, Lontoo, New York), hiplailee miehen hiuksia ja pälättää sperman valumisesta pikkupöksyihin.

"Puhelin soi laukussa. Petri. Aina se oli häiritsemässä.
- Niin?
- Päiväkodista soittivat, et ole hakenut kaksosia.
- Minulla on palaveri kesken, Janna sanoi ärtyneenä.
- Sun vuorohan se on, nyt on maanantai.
- Ai oikeen vuoro, maanantaivuoro! Vitun byrokraatti, anna mun nauraa. I couldn't care less. Senkun haet itse vaan, Kanaemo. Mulla on ura, miten sä kehtaat inistä jostain vuoroista! Tai jos on niin vaikeeta niin laita Hilma hakemaan.
- Janna, mä olen Espoossa, tästä kestää ainakin puoli tuntia sinne päiväkodille. Ja Hilma on soittotunnilla kuuteen.
- So? Omapa on ongelmasi. Mind your own business. Kyllä kai ne hoitajat siellä joutavat odottamaan. Älä viitsi häiritä noin typerillä jutuilla.
Janna lopetti puhelun. Sorry, some idiot."

Janna tilaa lisää samppanjaa ja vaatii pöytään sen seitsemää kahvileipää, mm. mantelimassalla täytettyjä laskiaispullia ja Runebergin torttuja (tapahtuma-aika on joulukuun alku). Petri soittaa uudestaan.

"- Jo on helvetti, jätä mut rauhaan!
- Oikeesti Janna, missä sä olet, sun täytyy nyt hakea lapset.
- Mitä mä just sanoin sulle, puupää?
- Noin vastuuttomasti ei voi käyttäytyä. Lapsilla täytyy olla säännölliset, turvalliset rutiinit, ne on tottuneet että 16.30 haetaan. Nyt on kello jo 17.10.
- Et ole tosissas! Pitäiskö sun lopettaa duunis ja alkaa koti-isäks? Mene nyt ainakin sinne tarhaan vahtimaan, että aikataulut on kunnossa. Mitä jos ne saa lounasta kolme minuuttia liian myöhään? Mitä jos ne pannaan pihalle seitsemän minuuttia liian aikaisin? Rutiinit! Jumalauta. Turvallisuus. Mitä jos ne lukee liian pelottavia satuja siellä? Mitä jos tulee paha pipi, pitää olla isi puhaltamassa. Pihalla voi kaatua tai pudota leikkitelineestä ja entäs ne portaat? Mitä jos naapurin Eetu ottaa lelun meidän mussukan kädestä?

"I'm sorry, these idiots keep calling me", Janna toteaa pukumiehelle ja alkaa kysellä esinahkaan liittyviä asioita.

perjantai 27. tammikuuta 2017

Jannan tytär Hilma


Tämä kansi on niiiin hieno! Design Ulla Karttunen

Ajattelin, että voisin hieman esitellä teille kirjani henkilöitä. Päähenkilö-Jannan jo tiedättekin. Jannan lisäksi kirjassa on muutama sivuhenkilö, jotka myös pääsevät ääneen. Jannan persoonallisuus, bipolaarisuus ja elämänhistoria valottuvat sivuhenkilöiden kautta, mutta on heillä toki "omaakin elämää".

Tänään kerron Hilmasta, Jannan 13-vuotiaasta tyttärestä. Hilma on tunnollinen koululainen, joka harrastaa partiota, viulunsoittoa ja käsitöitä. Suurimman osan elämästään hän on asunut kaksin äitinsä kanssa ja on siksi tottunut liikaakin tarkkailemaan tämän mielialoja.
"Mutsilla menee taas hiukka lujaa. Se on vähä niinku kännissä koko ajan. Se ei muista mitään, mitä sille puhuu, tai ei se ees kuuntele ku se ite selittää jotain koko ajan. Kiva. Mutta mä oon kyllä jo ihan tottunu tähän. Oonhan mä jo kolmetoista vuotta ollu sen lapsi. Tai no tavallaan neljätoista, mutsi jaksaa muistuttaa, miten rankkaa oli olla raskaana ja ai ai oli pitkä synnytys ku mun pää oli väärin päin. - -  Ei kai se oikeesti voi tolle mitään, mutta mä oon vaan niin vihanen että muilla on tavalliset mutsit ja mulla tollanen pipipää." 

Hilmaa nolottaa Jannan riikinkukkomainen pukeutuminen, naistenlehtiesiintymiset ja ajatus mania-mutsista koulun kevätjuhlissa. Äidin ja tyttären suhde on kuitenkin läheinen. Hilmalla on mukavia muistoja yhteiselosta äidin kanssa: "Meillä oli keittiön pöytä aina majana ja yleensä leikittiin retkeä niin että syötiin lattialla missä oli kans ponien niitty. Olohuoneessa oli nallesairaala ja barbien koulu." Tähän verrattuna Ronja-ystävän autio koti ja Määrääjä-mutsi, joka käski aina kerätä lelut, tuntui omituiselta. Joskus Janna unohti herättää Hilman kouluun:"Oho, se sano, no ei sinne tartte joka päivä mennä, tehdään jotain kivaa. Sit me mentiin vesipuistoon ja se valehteli Wilmaan jotain."
Mutta nyt Hilman elämään on tullut Nössö, joka yrittää pitää uusperheessä tiukat rutiinit. Äiti on ärsyttävän outo, isäpuoli on ärsyttävän normaali.

keskiviikko 25. tammikuuta 2017

Tuplajuhlat tulossa!



Lucian silmät lähti painoon! Päiväkaudet tein töitä lähes koko valveillaoloajan ja elin kofeiinilla. Unet pakenivat: taittopäivää edeltävänä yönä sain levättyä vain 2,5h. Maanantaina taitto saatiin valmiiksi ja käytiin sitten kustantamon porukan kanssa nauttimassa vähän ruokaa ja juomaa - vai olisko ollut melkein dokaamista? Mukavaa oli istua rauhassa ja kiitollisena kaikkien onnistuneesta työpanoksesta. Varmistin vielä: "Saanhan tilittää teille, jos alkaa päässä viiraamaan, kun tämä on melkein liian jännittävää?" Saan tilittää.
Eilen nukuin käytännössä koko päivän, tänäänkin melkein. Nyt ei ole pakko tehdä yhtään mitään vähään aikaan. Pieniä bloggauksia ajattelin vähän postailla, herätellä uteliaisuutta kirjaa kohtaan. Ja onhan tulevasta näyttelystäkin kerrottavaa.

Arvatkaapas mitä! Nyt tuleekin tuplajuhlat! Kirja julkaistaan avajaisteni yhteydessä 14.2. Tervetuloa juhlimaan! Luvassa ainakin hurjia, hauskoja, härskejä ja herkkiä lukunäytteitä. Paikka ja aika: Galleria Katariina, Kalevankatu 16, klo 17-19.

FB:ssä kirjaprojekti on saanut pitkin matkaa paljon tykkäyksiä, kiitos niistä. Mutta saisinko pyytää aktivoitumaan nextille levelille? Lähettäkää kysymyksiä kirjasta! Olisi kiva tehdä sellainen kysymys-vastaus -postaus.


keskiviikko 18. tammikuuta 2017

Jannan juoksut


Kuten tiedättekin, minä en ole blondi, mutta romaanihenkilöni Janna on

Viime päivät ovat olleet täyttä actionia. Näyttely on ihan kohta, ja kirja ilmestyy ihan kohta. Eilen oli ihan järkky superkiirepäivä. Taidemaalarin työni ei yleensä ole kiireistä. En kuulu niihin, jotka saavat vauhdin koneeseen vasta kuukautta ennen avajaisia. Maalaan pikku hiljaa, ja ihannetilanne on, että minulla on suurin osa teoksista valmiina jo puoli vuotta ennen näyttelyaikaa. Toiset ihmiset nauttivat stressistä ja tykittävät parhaiten viittä vaille deadline – minä en. Ahdistun, panikoin ja toimintakykyni heikkenee. Mutta nyt on vain pärjättävä viime tippa -fiiliksissä; kirjan kanssa on melkoista huhhuh-menoa. Kansi on viittä vaille valmis, teksti on oikoluettu ja nyt tarkistetaan taittovedoksia. On monta tyyppiä tekemässä, monta muuttujaa muuttumassa. Piip sähköposti, ring puhelin, vastaa, piip, tarkista, ring! apua, piip, vastaa, heti! mieti! piip, uusi versio! ring, muista! piip, näin vai noin? ring ring! päätä! soita! piip! ring ring ring! Kahvia ja kolaa. Suklaata, mutta kun sormet eivät nyt kerkeä taittelemaan palasia levystä!

No, tänään on ollut vähän rauhallisempaa. Minulla on paperiprintit taittovedoksesta ja muutama päivä aikaa käydä sitä läpi. Huomasin jo, että siellä on pari kielifibaa, mutta järkevästi ajatellen on parempi tsekata isommat kokonaisuudet ensin. Eli että luvut ovat paikoillaan, ettei otsikkoja puutu sun semmoista. Päätin, että tänä iltana tarkistan vauhti-Jannan "aikataulun". Olen kirjan ensimmäisessa jaksossa tehnyt sellaisen ratkaisun, että merkitsen päivämäärätä ja kellonajat päähenkilön touhuille. Näin siksi, että lukijalle helposti välittyy, miten Janna puuhailee hieman omituisiin aikoihin nukkumatta välillä laisinkaan. Hän esim. kokkaa makaronilaatikkoa kello viideltä aamulla raivailtuaan ensin huushollia ja komenneltuaan miehiä flirtti.netissä. Tässä pientä viitettä Jannan menosta parin päivän ajalta:

Maanantaina 26.11.
8:30 Kiire töihin, ei rumia värejä!
12:27 Pakko mennä ostoksille, taksilla kodin kautta: lähiölook -> hieno rouva -look
14:05 Stokka: alusvaatteet, kaikkea ja paljon!
16:19 Samppanjabaari, pukumies, maybe a nightcap
22:45 Kotiseksi
23:30 Tylsä aviomies ei jaksa

Tiistaina 27:11.
00:01 Tiedote ja flirtti.net, onpas tyhmiä miehiä liikkeellä!
2:27 Kirjahylly järjestykseen värien mukaan
5:11 Nyt kokataan: makaronilaatikkoa ja mansikkarahkaa, sosekeittoa sekä sämpylöitä
7:30 Galleristi-ämmä tivaa tekstiä
8:33 Litium-Lucia
11:15 Blondiksi, kampaaja ihku-Patrik
14:05 Enkelipuku avajaisiin


tiistai 17. tammikuuta 2017

Minä – kirjailija?



Lukion äidinkielen opettaja sen ennusti: ”Sinusta tulee kirjailija”. En ollut eri mieltä. Ennustuksesta on kauan aikaa, niin kauan, että olisi jo voinut luulla, että kyseessä oli väärä ennustus. Uskoin kuitenkin ennustuksen toteutumiseen aina – joskin varsinainen unelmani oli, ja on, kuvataiteilijan ammatti. En koskaan ajatellut, että pystyisin kirjoittamaan kirjan toisensa jälkeen, mutta että yhden kyllä vielä kirjoittaisin, ja mielikuvissani tämä kirja oli romaani. Romaani, jossa olisi jonkin verran omaelämäkerrallisia aineksia; toki nuori nainen kuvitteli elämänsä olevan erityisen jännittävää.

Viime vuodet Hekuma on ollut rakkain kirjoitusareenani. Kirjoittaminen on aina jossain muodossa kuulunut asioihin, joita teen itsestäänselvästi. Olen kirjoittanut matkalaukullisen päiväkirjoja. Olen kirjoittanut työkseni kulttuurilehtiin. Olen käsikirjoittanut pari lyhytelokuvaa. Olen osallistunut kirjoituskilpailuihin ja pärjännyt niissä novelli- ja runoteksteillä. Olen surrut ja pelastautunut vakavasta sairaudesta kirjoittamalla. Monesti olen nähnyt kuvia, jotka haluavat muuttua kaunokirjallisiksi teksteiksi, olen yrittänyt, mutta jäänyt jumiin. Toisinaan olen mielestäni onnistunut. Mutta tekstini ovat olleet sitä sun tätä, pieniä ihan kivoja, mitään johdonmukaista isoa, kustannettavaksi kelpaavaa kokonaisuutta en ole osannut laatia.

Mutta nyt on käymässä niin, että äidinkielen opettajan ennustus toteutuu, ihan kohta. Esikoisromaanini Lucian silmät ilmestyy kuukauden kuluttua. Ja kyllä, kirjassa on jonkin verran omaelämäkerrallisia aineksia. Päähenkilö on keski-ikäinen bipolaarinen taidemaalari (hups!) Oma arvioni on, että melkein kaikissa fiktiivisissä kirjoissa on paljon faktaa kirjailijan omasta elämästä – ja monesti kirjailijat tunnustavatkin tämän. On helpointa ja vakuuttavinta kirjoittaa siitä, minkä tuntee. Aloittelevia kirjoittajia neuvotaan kursseilla toimimaan juuri näin: kirjoita siitä, mikä on lähellä, näin löydät oman äänesi. Se, että kykenee luomaan täysin itsestään poikkeavia hahmoja ja syväluotaamaan näiden mielenliikkeitä, on poikkeuksellista, silloin ollaan jo melkein Nobel-tasolla, näin ajattelisin.

Lucian silmät alkoi syntyä tammikuussa 2012. Oli KaNoKiKu eli Kansallinen novellinkirjoituskuukausi. Tämä oli pikkusisko kansainväliselle, tunnetummalle NaNoWriMolle, (National Novel Writing Month), jonka ideana on kirjoittaa romaani yhden kuukauden aikana. Yhteisöllisyys – vaikkakin vain virtuaalinen – helpottaa toimeen ryhtymistä, ja kuukauden aikaraja potkii perseelle, vaikka kyse ei ollut sen kummemmasta kuin että valmiin tekeleensä sai julki projektin blogisivulle. Minulle kävi kuitenkin niin, että teksti ei suostunut loppumaan: se valtasi minut vieden mukanaan prosessiin, joka kesti lopulta neljä vuotta.

Minä halusin kirjoittaa tarinan maniasta. Mania on kummallinen, kiehtova tila. Tahdoin yrittää kuvata maniaa niin, että lukija, jolle aihe ei ole lainkaan tuttu, pääsee sisään kokemukseen. Miten maanikko aistii maailman? Miten hänen järjenjuoksunsa kulkee? Päähenkilöksi kirjoitin taidemaalari Jannan. Halusin samalla kuvata maalaamisen visuaalisuutta ja maalarin mieltä, kun hän työskentelee. 
"Että olenkin sankari, mestarimaalari, supernainen, Janna ajatteli. Väri totteli maalarin mieltä, käsi liikkui ajatusta nopeammin, ja Janna saattoi vain ihmetellä ihanaa tapahtumaa. Maalaus maalautui vaikka Janna tanssi, hän ei enää tarvinnut käsiä. Punainen vilisi ja sykki, se kupli, syöksähteli ja kiljui. Maali temmelsi kankaalla, Jannan upea elokuva."

Kehitin Jannalle näyttelyn nimeltään Kuningattaret. Mietin jokaisen sarjan maalauksen, miltä se näyttäisi ja millainen ääni sillä olisi – todellakin, yhdessä luvussa maalauksetkin puhkeavat puhumaan. 

keskiviikko 11. tammikuuta 2017

Romaanini Lucian silmät


Jokseenkin erikoisessa asussa muutama vuosi sitten

Lucian silmät ilmestyy kuukauden kuluttua. Teksti lähti tänään taittoon ja kansia viimeistellään. Pyysin taiteilija Ulla Karttusta tekemään kirjan kannet, sillä olen kovasti tykännyt Ullan töistä ja niistä löytyikin teos, josta kansikuvaa ryhdyttiin muokkaamaan. Halusin ehdottomasti keltaista. Eilen keskustelimme yksityiskohdista kuten fonttien väreistä ja meillä olikin sama näkemys, että jotain punaista on oltava. Uskon, että kansista tulee tosi hienot. Koska myös takana on kuva, takakansitekstistä täytyi tehdä hyvin napakka. Takakannen esittelyteksti on todella tärkeä, sillä yleensä sen perusteella ihminen päättää, kannattaako kirja lukea vai ei. Lucian tekstistä tuli tällainen:

Janna valmistelee tulevaa taidenäyttelyään manian vimmassa ja huumassa. Eräänä yönä hän huomaa muuttuneensa maalauksensa Luciaksi.
”Visuaalinen romaani on paitsi kielellisesti elävä, vetävä tarina, myös hehkuvan värikäs, hurja maalaus. Kirjan jälkeen lukijan kädet ovat kyynärpäitä myöten maalitahroissa.”
Päivi Alasalmi

Iskevä mutta informatiivinen. Salaperäisen houkuttava. Minun mielestäni.

Kuvan vähintäänkin persoonallisesti pukeutunut tyyppi edustakoon tässä kirjan päähenkilöä. Kirja nimittäin alkaa kohtauksella, jossa Jannalla on kova kiire töihin, mutta pukeutumisesta meinaa tulla kriisi, koska "musta on pimeää ja ruskea on likaa". Eikä rumien värien välttäminenkään riitä, eri värejä on oltava mahdollisimman paljon. Näinpä kuvan henkilö onkin Jannaan verrattuna aika hillitty pukeutuja.

lauantai 7. tammikuuta 2017

Tumma puhuu

Tumma puhuu 2 (100x150cm) 2016

Kirkkaan jälkeen taas toisenlaista. Kankaille nousseessa uudessa mustavalkoisessa maailmassa on jotain salaperäisen kiehtovaa, tuntemattoman ja tutkimattoman viehätys. En tietääkseni ole maalannut tällaista ennen. Kuvasta ei välttämättä tule ensimmäisenä mieleen, että tässä on tekniikkana akryyli. Itselleni tulee mielikuva hiilipiirroksesta. Hypistelen näkymätöntä säämiskää.Tuossa kohti olen varovasti töpötellyt tummaa vähemmäksi, ja onpa siellä muutama hiilikuminkin terävämpi jälki.

Kävin tällä viikolla galleriassani eli Kalevankadun Katariinassa. Siellä on nyt Taira Tigerin hieno näyttely. Taira tekee myös suurieleistä abstraktia maalausta, ja työt ovat aika lailla samaa kokoluokkaa omieni kanssa. Siinä sitten tajusin, että hyvänen aika, ei tähän galleriaan niin monta maalausta  mahdu. (Galleriassa on kaksi n.25m2 kokoista huonetta eli mistään kopperopaikasta ei ole kyse.) Mahtuisi joo, jos mahduttaisi, mutta ei niin kannata tehdä muualla kuin markkinoilla. Gallerian pisin yhtenäinen seinä on 672cm, ja tällä seinällä Tairalla on kaksi maalausta, joitten koot ovat 140x150cm ja 100x70cm. Näin ollen "tyhjää" jää paljon enemmän kuin taulua eli 432cm. Se, montako työtä seinälle mahtuu, riippuu oikeastaan enemmän teosten luonteesta kuin fyysisisestä koosta. Joskus pieni tarvitseen suuren tilan.
Minulla on omaan näyttelyyni 20 ehdokasta ja niitten lisäksi vielä muutama keskeneräinen pyrkyri. Täytyy siis suorittaa ankaraa karsintaa. Vähän rassaa, että joutunen jättämään rannalle pari ihan lemppariakin. Esimerkiksi tämä Nauraa päin naamaa ansaitsisi ehdottomasti päästä esille, mutta se ei helposti huoli toista maalausta lähelleen. Pitäisi olla neljä huonetta!

perjantai 6. tammikuuta 2017

Haifa

Haifa (100x150cm) 2016-2017

Koin ihanan onnistumisen tunteen tänään, kun tulin töihin ja näin viimeksi kuivumaan jääneet työni. Vihdoin valmiit! Usein minulta kysytään, kuinka kauan yhden maalauksen valmistumiseen menee. Kysymys on mahdoton. Joku voi valmistua muutamassa tunnissa, toisen kanssa prosessi kestää kuukausia, jopa vuosia. Tässä työssä kesti kuutisen kuukautta ja yksittäisiä maalaussessioita oli lukemattomia. Lähellä on, totesin monta kertaa. Mutta kun ihan ei ollut. Oli liikaa tai liian vähän ja väärässä paikassa tai väärällä tavalla. Nyt on oikein ja sopivasti.

[Kuva on vähän huonolaatuinen, sillä järkkärini meni yhtäkkiä rikki ja tämä on kuvattu vanhalla pokkarilla. Vaihdan tähän kunnollisen kuvan, heti kun käytössäni on taas kunnon kamera.]

torstai 5. tammikuuta 2017

Voitolla uuteen




Iso ja pieni cheeleader Oikarinen syysnäytöksessä. Harjoittelen nykyään GS:n Dinosaurs-joukkueessa. Enpä olisi tätäkään vielä vuosi sitten uskonut.

2017 alkaa riemukkaissa merkeissä. Iso unelmani on toteutumassa. Minusta tulee kirjailija! Olen tehnyt neljä vuotta työtä, joka nyt, ihan kohta näkee päivänvalon: esikoisromaanini  Lucian silmät pukataan kansien väliin ja pullautetaan maailmaan. Kustantaja on Arktinen Banaani, jonka sivulla kirja esitellään näin: 

"Romaanin päähenkilö Janna on nuori taiteilija, joka valmistelee tulevaa näyttelyään. Taidemaailma rosoineen on kuvattu aidosti, sillä kirjailija on itse taiteilija, jolle miljöö on tuttu. Hän valottaa romaanissaan myös vaiettua, itse kokemaansa, kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Lucian silmät alkaakin Jannan maanisuuden kuvauksella, ja tarinaan mennään sisään kertarysäyksellä. 
Kirja on loistavaa ihmiskuvausta, sairauskuvausta, ajankuvausta ja varsinkin naistaiteilijakuvausta. Mitään ei selitellä eikä pyydetä anteeksi. Samalla romaani on hillittömän hauska. Sukupuoliroolit keikautetaan nurin: Janna on kuin Picasso tai Bukowski, nainen, joka panee kuin mies, ottaa itse. 
Visuaalinen romaani on paitsi vetävä tarina – kielellisesti elävä ja tarkka – myös kuin hehkuvan värikäs, hurja maalaus. Lukijalla on kädet kyynärpäitä myöten maalitahroissa kirjan luettuaan. 

Maaria Oikarinen (s. 1972) on helsinkiläinen taidemaalari ja kriitikko, joka harrastaa heprean kieltä ja cheerleadingia. Hän pitää myös suosittua Hekuma-kuvataideblogia."

Olen kovasti odottanut, että pääsen kertomaan tämän uutisen. Ensin vihjasin varovasti facessa laittamalla statukseeni kirjan IBSN-numeron. Kuvittelin koodini hukkuvan feediin, mutta niinpä vain kaverit olivat googlailleet arvoituksen auki ja sain rutkasti onnitteluja. Kiitos niistä!
No eilen sitten olin vähän radalla eli pikku avajaiskierroksella. Mieskollega oli innoissaan kirjauutisesta ja toitotti toisille kollegoille Bukowski-vertausta – että sellaista kamaa. Hih. Selitä siinä sitten, että tiedotteessa puhutaan kirjan päähenkilöstä eikä kirjailijasta.

Pysykää kuulolla, tulen kertomaan kirjasta lisää lähiaikoina. Palataan myös tuohon jännittävään omaelämäkerrallisuus-kysymykseen. 

Ai niin ja hei: jos haluat kirjan hyppysiisi tuoreeltaan, hyödynnä edullinen ennakkotilausmahdollisuus.  Toimitus on ilmainen.