Särkyneen voima (Mielisairaalani)

Aloin pohtia maalaamaani Jumalani Jumalani miksi minut hylkäsit -aihetta. Se on ehkä kristinuskon painavin teksti. Kun Jumalan poika roikkuu ristillä ja kärsii suunnatonta tuskaa. Hän, joka käveli vetten päällä, paransi sairaita ja muutti veden viiniksi, ei hallitsekaan tilannetta. Luultavasti hän pelkää, arvatenkaan hän ei odottanut tällaista. Isä ei kuule. Hän on yksin. Hän kuolee yksin. Ja maailma tuntuu hajoavan, kun maanjäristys nostaa kuolleetkin haudoistaan. Mutta tiedämme, mitä myöhemmin tapahtuu. ”Kuolemalla kuoleman voitti”.

Mitä jos sen ajattelisi vähemmän uskonnollisesti, inhimillisen vertauskuvallisesti? Niin, että täydellisen murtumisen, kaoottisen henkisen hajoamisen jälkeen voi seurata uusi elämä. Olen nähnyt tämän usein psykiatrisessa sairaalassa. Ihminen on herkkä eläin, ja samalla yllättävän vahva.

Kova uramies on romahtanut työpaineen alla. Hän häpeää, sillä koskaan ei ole tapahtunut näin. Kuinka hän on joutunut tänne? Hän jaksaa hädin tuskin puhua, vaisu ääni ei tunnu sopivan kookkaaseen kroppaan. Toinen mies, supliikkibisneshenkilö, puhuu ummet lammet hölynpölyä puuta heinää, ihan sama, kuunteleeko kukaan. Häneltä on takavarikoitu puhelin, koska hän ei ole vastuullisessa tilassa, saattaisi tehdä hullunkauppoja. Hän on ostanut kaksi traktoria pihamaalle, velaksi tietenkin, vaikka ei tarvitse niitä mihinkään, espoolaisessa rivitalossa. Se kolmas jäi kismittämään, kun tuli ambulanssikyyti tänne. Hänelle tämä ei ole ensimmäinen kerta, mania on riepotellut monesti miten lystää. Vaimo on saanut tarpeekseen, ystäviä ketuttaa mokoma helppoheikki, kun soittelee pitkin yötä. Yksi rouva takkutukka riitelee kaikkien kanssa. Oikein on pahasuinen, saa hässäkän aikaan päiväsalissa. Nuori nainen lukee sanomalehteä väritussien kanssa, löytää salaisia viestejä. Teinipoika pitää vihaista monologia pahoista vanhemmistaan ja Systeemistä, hänen ei kuuluisi olla täällä, kaikki on niitten kusipäiden syytä, kaikki, tämä meni nyt väärin, hullufaija tänne kuuluisi ja sekopäämutsi! Insinööriksi esittäytyvä mies haluaa kätellä kaikkia, joka päivä, hänellä on tärkeää asiaa. Hän kertoo Säteilystä, esimerkillisesti pukee kymmenen vaatekertaa päällekkäin suojautuakseen. Yksi ei pysty syömään, koska pelkää tulevansa myrkytetyksi. Ihmiset laahustavat käytävällä, muualle ei pääse, jos ei ole lupia. Jotkut jaksavat keskittyä Trivial Pursuitiin. Telkkari on liian kovalla. Laitosruoka haisee tympeältä.

Minä olen siellä, koska olen liian levoton, aistiärsykkeet ovat käyneet sietämättömiksi, tunnen valojen lävistävän ruumiini, ja se sattuu kuin neuloilla pisteltäisiin. Manian dysforinen vaihe. Ensin olin elämäni kunnossa, maalasin upeasti, urheilin, kirjoitin ja hoidin kotihommat kovalla teholla. Sitten oli jännää ja huimaa ja kiihkeää, silkkaa euforiaa. Kuningattarena juoksin kaupungilla vodkapullo käsilaukussa ja shoppailin kalliissa liikkeissä. Mutta sitten tuli liikaa ja liikaa, kaikkea liikaa, kun raitiovaunut kolkkasivat, taksissakin surisi, mikä lie piipitti ja rohisi, värit vääntyivät vääriksi, sykkien sekoittuivat toisiinsa, pyörivät ja kirkuivat. En jaksanut sovittaa lähetin tuomia kenkiä, liian monta pakettia, ja miksi ostin kolme rumaa laukkua, huoneeseeni ei mahtunut mitään, joku oli tyhjentänyt vaatekaapin sänkyyn ja lattialle, en nukkunut yhtään, ja halusin lentää Madeiralle tai Malediiveille tai johonkin muuhun M-alkuiseen paikkaan tai ehkä sittenkin rakastella L-alkuisten miesten kanssa, kolmen kerrallaan ja kiivetä kaikille katoille ja varastaa Stokkan kynsilakkatelineen tyhjäksi. Koska kaikki tämä kävi piinalliseksi, käsitin sairastuneeni, ja tiesin, että olisi pakko välillä hengähtää, tulla tavallisemmaksi ja vähemmän vauhdikkaaksi ja sätkyileväksi. Itkin, koska en olisi halunnut myöntää, en olisi halunnut tunnustaa, että en pysty itse, en kotona, kun ovi vetää ulos ja netti huutaa osta osta ja juokse juokse ja puhelimessa sanotaan tule sekstaamaan lähde bailaamaan.

Tietenkään en haluaisi olla valkoisessa huoneessa, kävellä valkoisella käytävällä, pukea vaaleanpunaista pyjamaa. Tulin tänne, koska oli pakko. Tiedän, että on pakko. Ei minua kukaan pakottanut, pakotin itse itseni, koska tunnen jo tämän kuvion.
Tätä sanotaan vähävirikkeiseksi hoidoksi. Juuri mitään ei tapahtu, juuri mitään ei voi tehdä. Voi katsoa sitä huutavaa telkkaria ja jutella toisten kanssa. Mutta alussa ei jaksa. Saatanan hullut, tänne tulette masennuksenne kanssa pilaamaan toisten mielialan ja turpa kiinni maanikkohölöttäjät, ketä kiinnostaa, ja voisitteko skitsot pitää omana tietonanne salaliittoteorianne! Ruokakärryt kili kili. Lääkeaika, jono. Verikoeaika, ojenna käsi. Ei ulkoilulupia kolmeen päivään. Sitten, jos lääkäri suvaitsee sallia, puoli tuntia kaksi kertaa päivässä, pysy sairaalan alueella, käy kahvilassa, joka on täynnä ärsyttäviä hulluja, jos myöhästyt, kostamme ja perumme luvat.

Mutta pikku hiljaa meistä tulee porukka. Ehkä kärhämöimme, kaikki eivät tule toimeen kaikkien kanssa, mutta silti. Ruokapöydässä kysymme toisiltamme: kuinka voit. Hyvä päivä, sanoo yksi, nukuin hyvin, tyttöystäväkin tulee käymään. Hienoa, muut sanovat. Me tiedämme. Aika kurjaa, vastaa toinen. Mitä hyötyä täällä on olla? Paskalääkkeitä syöttävät, koko ajan huimaa. Me tiedämme senkin. Emme sano kyllä se siitä, ryhdistäydy, sanomme voi paska, ihan perseestä! Yksi ei välitä jälkiruokarahkasta, toinen tykkää, mutta siitäkin on sääntö: kukin syö omat ruoat, joten ujutamme salaa. Joku sanoo: pääsen kotiin. Mahtavaa, onnea, sanomme kaikki.

Jotain virikettä voi järjestää. Lattian kuviointi maalarinteipillä. Vessapaperin kieputtelu tuolien ympäri. Radion piilottaminen. Aikakauslehtipolku käytävälle. Varotaan, ettei Ne näe, vartioi sinä! Hoitajien inhoamiskerho: helvetin Eva Braun -lesbo, kummasti taas sattui paikalle kun vaihdoin yökkäriä, taskulampulla osoitteli, ja saatanan Kojootti, koko ajan vittuilee, Hiiri sanoi mulle että mene hengittelemään, et sä mitään pamia tartte, Torakka rutisi että taasko sä kerjäät sukkia ja Perseleuka jumalauta mussutti pullaa päiväsalissa, kun meille annetaan pelkät Saludot! Juoksukilpailu toisten intomielten kanssa – pysäytetään alkuunsa, vaarallinen idea, mitä jos Bodari-Petsku on eristystuulella? Palautelappujen ja valituskirjelmien laatiminen – niille on oikein omat lomakkeet ja laatikko, mahtaako kukaan lukea. Tohvelien heittely kävellessä. Minä hiivin vaatehuoneeseen, kun ovi on jäänyt vahingossa auki. Pöllin hoitsun asun, se on hyvä maalausasu, naureskelen. Pyydän kasvovoidetta kolmelta eri hoitajalta, jos hyvin käy, saan kokonaiset tuubit. Kerään muovisia lääkekippoja, rakennan yöpöydälle torneja. Hammastahnaa ei kannata kerätä, se on pahaa, sinipunaraidallista. Raivostun pullapojalle, kun se on taas varastamut juutalaisen iltapalajuustot, ne kaksi armosiivua. Sulle on se sikamakkara, käsitätkö?

Me kaikki olemme siellä, lukitun oven takana. Meille annetaan lääkkeitä, toisille ehkä liikaa, toisille liian vähän. Me heräilemme pitkin yötä hikeen ja ahdistukseen, raahustamme ruinaamaan rauhoittavaa. Yökkö katsoo listasta, sinä olet jo saanut tänään tarpeeksi, mene takaisin sänkyyn. Yksiä viedään aamulla sähköhoitoon. Siellä me olemme kaikki sekaisin, kaikki omalla tavallaan sekaisin. Aivan tavalliset ihmiset.

Minua ei hävetä kertoa, että olen ollut siellä. Miksi hävettäisi? Hävettääkö umpilisäkkeen leikkaaminen, viisaudenhampaiden poisto tai synnyttäminen? Ei tietenkään. Ei se sen kummallisempaa ole. Olen ollut monta kertaa. Yleensä kolme-viisi viikkoa. Siinä ajassa ehdin nähdä monta toipumista, monta haparointia terveyttä kohti. Papupata alkaa ottaa kontaktia muihin, kuuntelee. Takkurouva kampaa nutturan ja kutoo sukkaa mietteisään, kiihtyy edelleen, mutta pyytää anteeksi. Syömätön uskaltaa juoda lasin maitoa. Sanomalehtiaskartelija pääsee päivittäin kotiin, ensin hoitajan kanssa, sitten itsekseen, siivoaa asuntoaan pikkuhiljaa. Vanhus virkistyy sähköhoidon ansiosta, lähtee peruukkikaupoille. Angstaajapoika käy kahvilassa isänsä kanssa, suunnittelee opintoja. Jotkut pääsevät kotiin, toisia tulee. Huoneessa roikkuu uuden, kivettyneen naisen masennus. Se meinaa imeytyä minuunkiin. Taas joku mellastaa. Taas joku itkee. Käy vieraita, kivettynyt hymyilee hetken. Joku hyräilee virttä, on saanut lohtua sairaalapapin ryhmästä. Traktorimies saa lääkäriltä todistuksen, jolla saa peruttua hullunkaupat. Uramies miettii työyhteisöään, ehkä sairaus onkin ympäristössä, ei hänessä.

Minä alan nukkua paremmin, en pompsahtele jatkuvasti pystyyn. Suunnittelen hattuja ja mekkoja toisen maniamuijan kanssa. Innostun virkkauskoreista, leikkaan salasaksilla kuteita vaalenpunaisita pyjamista. Kivettynyt kysyy, saisiko lainata huulipunaani. Tietenkin! Saanko meikata silmätkin? Pääsen metsään kävelylle, hevoshakaan asti, miten kivoja otuksia, kun tulevat tervehtimään, samettiturvat. En tarvitse tyttären salakuljettamia ekstrapameja. Hengitän helpommin, en kiihdy. Värit ovat rauhoittuneet, melu hiljentynyt. Kestän valkoiset seinät, koska tiedän kohta pääseväni kotiin. Takaisin elämään, kotiin, maalaamiseen. Luen ystävän tuomaa naistenlehteä, kirjaimet eivät sahaa silmissä, jaksan kaksi sivua. Hoitaja teettää maniatestin, saman kuin tullessa, pisteeni ovat laskeneet. Huomaan, että lääkäri on ihan kiva kaveri, ei sittenkään kiduttajadespootti. Se on käynyt Hekumassa katsomassa maalauksiani, on innostunut niistä. Puhumme bipon ja luovuuden yhteydestä. Taas kerran koen, että bipo ei ole ainoastaan vaiva. Ehkä se on lahja.

Sitten pääsen kotiin. Omaan. Olen väsynyt, ja toipuminen ottaa vielä aikansa. Mania on kuluttanut paljon energiaa, voi olla, että joudun käymään läpi masennusjakson. Mutta tiedän senkin, hyväksyn, tiedän, että tulen taas terveeksi, tämä on sairauteni kulku. Ajattelen kaikkia niitä ihmisiä, jotka tapasin. Olen kiitollinen, että tapasin. Tiedän elämästä enemmän.

Marraspaha, marrashyvä

Toistaiseksi nimeämätön ((2007)2014)

Pidin eilen EMM-päivän, se tarkoittaa, että en mene minnekään. Silloin tällöin erakkohimmailupäivät tekevät oikein hyvää. Puuhaan mitä puuhaan, yleensä kaikkea sekaisin. Siivosin kaaostuneen keittiön, luin naistenlehtiä, paistoin silakoita, katselin telkkua, pesin pyykkiä, olin feisbuuk-vilkas, oikein noheva. Päivä oli siitäkin kummallinen, että olin herännyt klo 2 yöllä, koska edellisenä iltana olin mennyt ”hetkeksi lepäämään” klo 19 ja nukahtanut siitä sitten umpiuneen. Pimeinä aamutunteina ei ole kamalan mukava valvoa, mutta minäpä keksin selailla matkatoimistojen äkkilähtöjä. Ja löysin Marokkoon! Meinasin siltä istumalta klikata äiti ja tytär Oikarisen matkaan. Vähän mietin ja selvittelin, iltapäivällä klikkasin. Tulossa ihana katkos pimeään ja nykyään niin harvinaista yhteistä aikaa teinin kanssa.

Eilen oli pyhäinpäivä. Kuvittelin vainajat vierailulle. Niin eläviltä tuntuivat: isä, joka popsi silakat, kehui kovasti ja pyysi lisää, Martta-mummu, joka huolehti kukista ja laittoi pullataikinaan reilusti voita. Mummu neuvoi villasukan kantapään, ja saatoin jatkaa ajat sitten kesken jäänyttä työtä. Ilkka istui luonnoskirjan kanssa, otti lyijykynällä kiinni meidän liikkuvat kätemme. Niin rakkaat. Niin paljon oli surun vuosia, nyt kiitollisuus, side ei sittenkään katkea.

Tänään oli sitten tarkoitus mennä töihin. Olin eilen nähnyt värit. Mutta harmaa. Jäin jumiin. En millään päässyt. Join kuusi kuppia aamukahvia, yritin tsemppautua. En vain. Harmaammaksi vain kävi, tuli tiheää sadetta. Mieliala oli nolla. Mietin, että jos työhuone olisi kynnyksen takana, istuisin ateljeen puolella juomassa hidasta kahviani ja vaikka päivä olisi apea, jossain vaiheessa maalaus kuitenkin vetäisi maailmaansa. Lohduttaisikin.

Menin peiton alle, pysyin siellä monta tuntia. Masentelin. Että olen huono, kun nyt en pääse. Inhottava tukka enkä jaksa suihkuun, naamakin pilalla kun en pessyt eilen meikkejä. Miksi se yksi laittoi mulle raivomeiliä ja mitä jos se onkin oikeassa ja minä olen ilkeä hulluhuora? Lakanoissa on jotain murusia. Pimenee, pimenee. Tästä tämä talvipaha nyt alkaa ja jatkuu jatkuu. Sitten nukuin ja heräsin vähän parempana. Lämmitin silakoita. Päätin opiskella vähän hepreaa. Mutta käväisin ensin feississä.

Joku oli tykännyt superdieettivusta. Ennen ja jälkeen -kuvat. Kaunis nainen muuttunut kepiksi. Vittu joo. Kyllä, ylipaino ja liika läski on ongelma, jos se käy terveyden päälle, mutta ei aikuisen naisen kuulu kuihtua 32-kokoiseksi. Joku on luonnostaan pikkarainen, toinen hiukka pulska, ja useimmat monenlaiset erilaiset ovat ihan normaaleja. Mikä tässä eniten kismittää, on se, miten helposti naisen koko päivä alkaa pyöriä ruokagrammojen ja salisuoritusten vahtimisen ympärillä, pinnistä, pinnistä, sitten vasta tulet oikeaksi ja onnelliseksi. Kun tehokuntoilet, olet pirteä ja kokonaan uusi, mikään ei lannista hoikkaa sinua. Elämänmuutos! Tätä meille tuputetaan joka päivä ja monesta tuutista.

Ja mitä muuta maailmassa on kuin se, että minun kuuluisi painaa viisi kiloa vähemmän? Ja että en ole täysaikainen simpsakka energiapommi. Noo, on ebola, joka kammottavalla tavalla tuhoaa ihmisen elimistön, mädättää elävältä. Mutta ei meillä. On ilmastokriisi: maapallo on ihan oikeasti menossa kohti tuhoa. Mutta eihän se meidän aikana. On sotaa, kidutusta, joukkoteloituksia ja terroria. Rättipäillä, ei meillä. Naisia ympärileikataan ja raiskataan, lapsia pakotetaan orjiksi ja sotilaiksi. Siellä jossain. Joku ampuu koululuokan, toinen surmaa omat lapsensa. Yksittäisiä hulluja, ei meidän raitilla. On tsunameita, maanjäristyksiä, tulvia. Mitäs asuvat vaarallisilla alueilla. Mutta viisi kiloa! Että voi mikä kriisi kun minä vedin kokonaisen karkkipussin.

Joo, nyt kun nämä kelasin, niin se, että en mennyt tänään töihin, koska olin allapäin ja väsynyt – so what. Eilen oli hyvä ja hieno päivä, tänään huonompi. Menen töihin huomenna tai ylihuomenna. Sovin aamiastreffit ystävän kanssa. Menen zumbaan joku päivä. Aamulenkille en mene. Unelmoin Marokosta. Opin hepreaa. Olen iloinen, välillä väsyn. En tykkää marraskuusta, ei tarvitse tykätä. Saatan masentua, muttta se menee ohi. Ostan konvehteja. Lepään. Ja laitan rahaa Planille ja Punaiselle ristille. Laita sinäkin.

Masennus ja melankolia

Sarjasta Melankolia (35x30cm) 2010

Keväällä, kun masennus upotti pahemmin ja pahemmin hautavuoteeseensa (Julia Kristevan osuva termi masentuneen olosta), yritin miettiä, voiko masennuksen maalata. En usko että voisin. En halua liimautua harmaisiin käärinliinoihin. Olkoon maalaus pelastava, ei tuhoava, voima.

Luin keväällä Kristevan kirjan Musta aurinko. Keskivaikeassa masennustilassani pystyin jotenkuten seuraamaan ajatuksenkulkua, pitämään sitä kiinnostavanakin. Kirjan alaotsikko on masennus ja melankolia, ja Kristeva puhuu melankolis-depressiivisestä oireyhtymästä, jonka ilmenemismuotoja hän tarkastelee psykoanalyysin keinoin potilastapausten ja taideteostulkintojen kautta. Voisin etsiä montakin sopivaa sitaattia, mutta nyt en ajattele koko matkaa yhtä Julian kanssa: käytän sanoja depressio ja masennus synonyymeina kuvaamaan sairautta; melankolian varaan lievemmälle surumielisyydelle, johon ajoittain sekoittuu kauneuden ja nautinnonkin sävyjä. (ja Julia K palatkoon vihdoin Käpylän kirjastoon.)

Yritin kuvitella taideteoksen masennuksesta. Mieleni loi tilateoksen, jossa katsoja joutuu kävelemään kylmässä, valtavassa betonilabyrintissä kuolettavan tuntuisen ajan, esimerkiksi kaksi vuorokautta. Kulkija, masentunut, ei tiedä kokemuksen kestoa, se on pitkä ja aina vain pitkittyessään, samana toistuessaan, alkaa herättää kokijassa kauhua ja epätoivoa. Kulkija voipuu, kylmällä betonilla ei voi levätäkään, mikään ei viittaa olosuhteiden parantumiseen. Mahdollisesti labyrintti onkin loputon. Ilkeä teos, eikö totta. En aio toteuttaa.

Masennus on fyysinen sairaus tehdessään ihmisestä heikon, mykän ja turpean. Onnistuin vielä riuhtomaan itseni kuntosalille tarpeeksi usein, koska käsitin, että fyysinen kunto ehkä varjelee vihoviimeiseltä uppoamiselta. Valokuvalla fyysisesti vahvasta minusta vakuuttelin itselleni, että kestän. Koska Hukkumisen maalaus oli kesken, onnistuin vielä siirtämään väkivaltaiset ja itsetuhoiset impulssini, pelkoni ja hätäni maalauseleiksi.

Mutta on naurettavaa ajatella, että sairauksia vastaan voisi taistella. Terveillä elämäntavoilla, liikunnalla, ravinnolla ja riittävällä unella, on suopea vaikutus noin ylipäätään, kuuluu ajatella, mutta jos sairaus haluaa ihmisen, se ottaa. Varoituksen sana uppiniskaisille ja tietämättömille: vakava masennus on kova tappamaan. Viimeistään siinä kohden, kun masentunut juttelee päivittäin kuoleman kanssa, hän on kuolemanvaarassa. Hoitoa pitäisi älytä hakea ennen elävältä hautautumista. Minä kävin kahdesti Auroran päivystyksessä. Ensimmäisellä kerralla lähdin reseptin kanssa kotiin. Ei auttanut, upposin ja upposin, lääke oli väärä. Toisella kerralla kysyttiin: suostutko sairaalaan. Olin helpottunut.

Olen vieläkin toipilas. Vaikka oikea lääkityskin löytyisi (omani väsyttää vietävästi), masennus on hidas paranemaan. Väriräiskintä työhuoneella ei luonnistu. Mieli on hiljainen, odottava, mutta usein odotukseen änkeää ahdistus ja pelko: entä jos maalaaminen ehtyy kokonaan? En tee blogista sairauskertomusta, mutta luulen, että tulen vielä kirjoittamaan, paitsi masennuksen suosta, pitkospuista ja lintutorneistakin.

Vähän olen kuitenkin maalannut. Pieniä melankolian maalauksia.

Kiikkuu, kiikkuu ja ahdistuu

"Aina pitää ahistaa", tapasi eräs tuntemani nuori miestaiteilija hokea. En tiedä hokeeko edelleen, partasuu-urhona. Sama juippi kutsui itseään Messiaaksi ja ystäviään opetuslapsikseen, kyllähän nuo, vähän hiljaisemmat, kuuntelivat, kun tämä messusi palopuheita baaripöydissä. Minulle ei koskaan selvinnyt, oliko kyse tietoisesta "minä olen hullu nero" -metodista vai luonnosta, jolle mitään ei mahda, mutta jolle psykiatria saattaisi antaa sairausluokituksen. Ainakin Messiaalla oli toimissaan hieman tilannetajua. Taiteilijabileissä hän saattoi hypätä pöydälle, huutaa yhdet lehmiksi ja loput luusereiksi, juoda lehmiltä kaljat ja kaataa luusereiden juomat näiden päähän. Julkisemmassa taidetilanteessa (lue: yhdenkin galleristin, kuraattorin, kriitikon tms. ollessa lähettyvillä) mies oli pääasiassa hiljaa, pälyili pikkuisen tavalla, jonka voisi tulkita ujoudeksi. Omissa avajaisissaan hän  seurasi menoa kadulta, tupakoi vähän kumarassa, välillä jupisi seuraajilleen "saatana apinana tässä ollaan".

Ahdistuseloa

Wannabe-Jeesuksen ahdistus-dogmi tarkoitti sitä, että taiteen täytyy olla rankkaa ja rajua, ja että sopiva päiväannos angstia tekee taiteilijalle hyvää, tai on peräti välttämätön: onpahan mitä katsojien silmille roiskia. Alaston kriitikko on tunnustanut, että nuorena miehenä hänkin oli sitä mieltä että paras taide rankka taide.

Minä en rakasta rankkaa, mutta elämä on. En etsi rankkaa, mutta välillä rankka tulee ja sitä pitää elää. Ja maalata. Toisinaan ahdistaa kohtalaisesti, joskus ankarasti. Olen kiinnostunut ihmismielestä ja sen mekanismeista. Olen kiinnostunut tunteista ja niiden ilmaisusta, rehellisestä, rohkeasta, kokonaisesta ihmisyydestä, onnen mahdollisuudesta.

Julkaisin viimeksi Eino Leinon runon Tumma, jossa "syntymässä säikähtänyt" saa kauhukohtauksia. Runo on aika rankka ja raju. Siinä kuvatut angstiannokset ovat niin suuria, että työt jäävät tekemättä. Ei tulisi taiteilijankaan työstä mitään, jos noin kovin ahdistaisi. Olen miettinyt, miten nykylääketiede selittäisi Tumman kokemukset. Onko kyseessä runoniekan paniikkihäiriö, vaivaako poikaa skitsoaffektiivinen häiriö vai ilmeneekö tässä akuutti psykoosi?

Tumman kriisi ratkeaa kontaktilla isä-vainajaan. Tuntemani psykologi luki tämän jotenkin niin, että vanhemman poissalo on estänyt lapsen identiteetin muotoutumisen, ja kohtaaminen, se että poissaolleelle tulee hahmo, nytkäyttää jumittuneen kehityksen eteenpäin. Isän neuvot liittävät äidin helmoissa kasvaneen pojan miessukupolvien ketjuun, Tumma ei olekaan niin kumma, sillä ”säikkyivät isätkin ennen, toki aikansa elivät”.

Runon loppu on optimistinen, mutta ei se ylen positiivinen ole! Kiinnitin huomiota siihen, että viime säkeistössä, jossa Tumma pärjäilee loppuelämänsä, ei ole lainkaan pisteitä: aika kulkee toimien monotonisena listana ”ei iloiten eikä surren”.  Satuolennoista, ”sinipiioista saloilla, vellamoista veen selillä” haaveilu on se, mikä joskus tuottaa vähän nautintoa elämään. Olisiko nykypäivän Tumma depressioon taipuvainen nettipornon käyttäjä?

Jumalien keinu

Vajaa vuosi sitten, kun Hekuma-näyttelyni oli ohi, valittelin ystävälle alakuloa. ”No mutta”, tuo virkkoi, ”sinulla on tietenkin post-ekshibitionaalinen stressi! Se on normaalia.” Sukkelasanainen kollega oli kehittänyt diagnoosin tilasta, joka valtaa taiteilijan näyttelyn päätyttyä. Kuinka osuva termi! Tyhjä olo jonkin tultua valmiiksi on varmasti tuttu kaikille luovan työn tekijöille. On raatanut ja rakastanut niin hyvin kuin osannut, sitten luovuttanut rakkaan maailmalle. Anja Snellman on puhunut pelastusrenkaasta, jonka hän varaa itselleen kirjan valmistuttua. Pelastusrengas on uusi, aluillaan oleva teksti, johon voi tarrata, ettei huku tyhjään.

Runossaan Jumalien keinu Eino Leino uumoili kuolon yön tuloa taivaan ja maan välissä kiikkujalle. Ihan niin synkkiä en ole näyttelyn jälkeen kokenut, mutta runon kuvaus

”hän tänään pilvien ääriä kulkee,

ja huomenna makaa

maassa niin syvällä

kuin koski, mi vuorten

kuilussa kuohuu”

sopii kyllä kokemukseeni.

Minusta näyttely sinänsä on stressaavaa aikaa. Viime näyttelyn yhteydessä kirjoitinkin, kuinka hermot melkein pettivät alkumetreillä, niin monta asiaa olisi voinut mennä pieleen. Yhtäkkinen esilläolo hermostuttaa erakkoa. On se ihanaa pukeutua illan tähdeksi ja olla vähän aikaa jonkin keskipisteenä, ja kiva jos mediakin noteeraa. Mutta on se silti hermostuttavaa, jopa paniikin rajoille ahdistavaa joskus.

Kun näyttely on päällä, olo on vähintäänkin levoton. Voi olla, että työhuoneella olisi taulun alkuja, mutta niihin ei oikein osaa käydä käsiksi, kun tavallaan pitäisi pysyä siinä hengessä, mitä esillä oleva teoskokonaisuus edustaa, seisoa työnsä takana, vähän vahtiakin sitä ja jännittää sen puolesta. Tuleeko myyntiä, tuleeko kritiikkiä, soiko puhelin kohta, jos soi, niin kuka siellä on mitä se sanoo, ja mitä tapahtuu vai eikö tapahdu mitään. Eräs mieskaksikko on määritellyt normitilaa näin (T = taiteilija):

T1: Onpas tullu juotua viime aikoina aika paljo. Hitto. Taas ollaan kaljalla.

T2: Hei, sulla on näyttely!

T1: Ai nii joo.

Pentti Saarikosken mukaan Eino Leinon Jumalien keinu on ”omakohtaisiin havaintoihin perustuva tieteellinen kuvaus pakonomaisen juomisen psyykillis-fyysillisestä tapahtumaketjusta”. Kuulutettuaan ensin nousuhumalassa maailmojen mahtia juoja makaa syvällä ”kuten sepittäjä vertauskuvallisesti esittää krapulan tuskaa ja ahdistusta, kuolemanpelkoa, joka tulee aina, johon ei totu”.  (Saarikosken teoksesta Eino Leino, 1974). Hulluutta yhtä kaikki, joskin mainitsemani mieskaksikko taisi harrastaa ihan harmitonta ja tuiki tavallista näyttelyn ripustus-avajais-seuraavat päivät-purku-jälkimaininki –ryypiskelyä. Luultavasti vielä osasivat loiventaa niin etteivät siitä syystä kuiluun pudonneet.

Vaikka näyttely menisi hyvin, se voi silti ahdistaa. ”Mitä ne nyt niitä ostelee? Hävettää”, sanoi eräs kollega kerran. (Hän ei ollut mies – eikä Messias.) Toinen (hän oli mies, ja nero, mutta ei hullu, mielestään) kiroili, että nyt pääsee vouti saatavilleen.

Aina voi ahdistaa! Kerran eräs kuilussa pötköttäjä oli hakeutunut huipputaiteilijoiden seuraan, sellaisten, jotka myyvät kaiken näyttelystä, Kiasmaan ja ulkomaan kokoelmiin, joilla on suhteet ja verkostot, jotka lentelevät alvariinsa sinne tänne tonne biennaaliin triennaaliin, ihan minne vaan, kun koko ajan kutsutaan. Niiden puhelin ei lakkaa soimasta, ne sanovat monta kertaa päivässä hymyillen ei kiitos epäkiinnostaville projekteille. Ne ovat Imagen kannessa ja Glorian tuoksutestissä, City-lehden cool-listalla, Ellen muotikuvissa ja vissiin Playboyssa ja Voguessakin; ne saavat fanipostia, niillä on bändäreitäkin ja mitä vielä. Pötköttäjä palasi piristyneenä: megamenestyjän ja suihkuseurapiiritaiteilijan rotko oli ollut vielä syvempi, sellaisia juttuja oli samppanjan ääressä tilitetty.