Kun aurinko tottelee

Trallallaa (100x85cm) 2009

Lucian silmät on hauska kirja (paitsi omasta, myös esilukijoideni mielestä). Olen nauranut hillittömästi sitä kirjoittaessani, hihkunut kuin pikkulapsi keksiessäni uusia hassuuksia. Muistan, kun aikanaan sain dianoosin, totesin lääkärille että jaa, on tämä ainakin humoristisempi sairaus kuin pelkkä masennus. Olin tuolloin tullut sairaalaan masennuksen vuoksi, mutta kesken hoidon muutuinkin äkkiä kovin hilpeäksi, mikä osaltaan helpotti diagnosointia. 

Kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä puhutaan/ kirjoitetaan usein suurena kärsimyksenä, mitä se toki onkin. Mutta se ei ole ainoastaan kärsimystä. Jollain bipolar-nettisivulla oli pikku kysely: ”Jos nappia painamalla pääsisit eroon biposta, painasitko?” Muistelen, että suurin osa, ehkä 70% oli vastannut ei. Tämä voi tuntua yllättävältä. Mutta luulen, että asia liittyy manian mielihyvään, huumaan ja kepeyteen, kirkkaisiin ja ihmeellisiin aistimuksiin. Vastaavaa tilaa joku tavoittelee huumausaineilla. Seuraavassa katkelmassa Jannan raitiovaunuihme:

"Aurinko on kalvakka pallo Linnanmäen maailmanpyörän takana. Kitupiikki-aurinko ei viitsi kohota korkeammalle. Jopa raitiovaunu liikkuu nopeammin, ja raitiovaunu vasta hidas onkin! Olisi kannattanut lähteä pyörällä, mutta kaikki nämä maalaustarvikkeet. - - Maalariliiton vihreät kassit ovat Jannan vieressä tyhjällä istuimella. Paitsi että. Nyt Janna huomaa, ettei penkki olekaan tyhjä. Hänen pussiensa alla istuu joku yrmeä nainen; ei, harmaahattuinen herra, ei, laiha somalipoika, ei, puuhapete, ei, kikkarapää-teini. Janna näkee kaikki yhtä aikaa ja vuorotellen. Hän katsoo käytävän toiselle puolelle, sama tapahtuu siinä: ihmiset istuvat päällekkäin, sisäkkäin, joka istuimella kymmeniä ihmisiä. Raajat kasvavat ja kutistuvat, heiluvat ja jäykistyvät. Kädet asettuvat puuskaan, puhuvat vieruskaverille, pitelevät ostoksia, näppäilevät puhelimia. Kehojen rajat muuntuvat. Hintelän pojan rintakehästä turskahtaa valtavat tissit, kasvot punehtuvat ja nenä leviää. Janna näkee joka ikisen päivän aikana ratikassa istuneen. Nyt hänellä on silmät selässäkin, hän näkee kaikkiin suuntiin yhtä aikaa. - -

Nyt tulevat värit! Möhnävärit jäävät kirkkaiden alle, punainen laukku tuolla, tuossa oranssi pipo, siellä keltainen kassi, eivätkä ne mitään laukkuja pipoja ja kasseja ole, vaan puhdasta väriä, mieletön vellova värimeri! Raitiovaunussa säteilee, mutta miksi ulkona on vieläkin harmaata? Miksei aurinko liiku? Putoaisi sitten horisonttiin kun on aie, nousisi uudelleen esiin, sitten kohoaisi taivaan lakeen asti, sellaisen auringon Janna haluaisi. Onko maailma hidas? Ei tietenkään. Maailma on nopea, totta kai, mutta maailmassa on virheitä, kuten nyt tuo aurinko, joka on erehtynyt reitiltään. Aurinko on väärässä, ja Janna kiroaa jämähtäneen valopallon, nuhtelee sitä ääneen. 

Se auttaa, sillä nyt aurinko tottelee Jannaa! Voimaton väri muuttuu appelsiininkeltaiseksi, ja aurinko nousee pystysuoraan kohti taivaanlakea. Hurraa! Janna tuntee lämmön kasvoillaan, ei hän tänään turhaan pukenut kesämekkoja. Armas aurinko. Aurinko ei piittaa kiertoradoista, se nousee pohjoisesta ja laskee etelään, aurinko kulkee niin kuin sen kuuluukin, ja sen kyydissä on parempaa kuin minkään maailmanpyörän ikinä. Jannan harmitus muuttuu euforiaksi, ikioma aurinko. Nyt, Janna ajattelee, aurinko voisi vähän hypähdellä, ja niinhän se tekee, pomppii kattojen yllä, superpallo-aurinko!"

Voitolla uuteen

Iso ja pieni cheeleader Oikarinen syysnäytöksessä. Harjoittelen nykyään GS:n Dinosaurs-joukkueessa. Enpä olisi tätäkään vielä vuosi sitten uskonut.

2017 alkaa riemukkaissa merkeissä. Iso unelmani on toteutumassa. Minusta tulee kirjailija! Olen tehnyt neljä vuotta työtä, joka nyt, ihan kohta näkee päivänvalon: esikoisromaanini  Lucian silmät pukataan kansien väliin ja pullautetaan maailmaan. Kustantaja on Arktinen Banaani, jonka sivulla kirja esitellään näin: 

"Romaanin päähenkilö Janna on nuori taiteilija, joka valmistelee tulevaa näyttelyään. Taidemaailma rosoineen on kuvattu aidosti, sillä kirjailija on itse taiteilija, jolle miljöö on tuttu. Hän valottaa romaanissaan myös vaiettua, itse kokemaansa, kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Lucian silmät alkaakin Jannan maanisuuden kuvauksella, ja tarinaan mennään sisään kertarysäyksellä. 
Kirja on loistavaa ihmiskuvausta, sairauskuvausta, ajankuvausta ja varsinkin naistaiteilijakuvausta. Mitään ei selitellä eikä pyydetä anteeksi. Samalla romaani on hillittömän hauska. Sukupuoliroolit keikautetaan nurin: Janna on kuin Picasso tai Bukowski, nainen, joka panee kuin mies, ottaa itse. 
Visuaalinen romaani on paitsi vetävä tarina – kielellisesti elävä ja tarkka – myös kuin hehkuvan värikäs, hurja maalaus. Lukijalla on kädet kyynärpäitä myöten maalitahroissa kirjan luettuaan. 

Maaria Oikarinen (s. 1972) on helsinkiläinen taidemaalari ja kriitikko, joka harrastaa heprean kieltä ja cheerleadingia. Hän pitää myös suosittua Hekuma-kuvataideblogia."

Olen kovasti odottanut, että pääsen kertomaan tämän uutisen. Ensin vihjasin varovasti facessa laittamalla statukseeni kirjan IBSN-numeron. Kuvittelin koodini hukkuvan feediin, mutta niinpä vain kaverit olivat googlailleet arvoituksen auki ja sain rutkasti onnitteluja. Kiitos niistä!
No eilen sitten olin vähän radalla eli pikku avajaiskierroksella. Mieskollega oli innoissaan kirjauutisesta ja toitotti toisille kollegoille Bukowski-vertausta – että sellaista kamaa. Hih. Selitä siinä sitten, että tiedotteessa puhutaan kirjan päähenkilöstä eikä kirjailijasta.

Pysykää kuulolla, tulen kertomaan kirjasta lisää lähiaikoina. Palataan myös tuohon jännittävään omaelämäkerrallisuus-kysymykseen. 

Ai niin ja hei: jos haluat kirjan hyppysiisi tuoreeltaan, hyödynnä edullinen ennakkotilausmahdollisuus.  Toimitus on ilmainen.

Kenkut kököt

Keskeneräinen (A)

WARNING! Contains unfinished ugly works!

Kaikki tämän postauksen maalaukset ovat kesken. Esitän ne tässä paskuusjärjestyksessä. Alimpana kaikkein kököin.

Minulta kysytään usein ”Mistä tiedät, että maalaus on valmis?” Siihen on ihan selkeitä kriteereitä, mutta tänään lähestyn asiaa toiselta puolelta, eli ”Mistä tiedän, että maalaus EI ole valmis?” Postauksessa esittelemäni maalaukset ovat (minun mittakaavassani) pieniä, (75x150cm). Tämän kokoluokan työ on minulle varsin vaikea maalattava. Tykkään siitä, että kangas on minua isompi, että joudun kurkottelemaan maalatessa ja ponnistelemaan siirtäessäni taulua. Kun kangas on pieni, koen, että tila loppuu kesken, se ei riitä viuhahtaviin, nopeisiin maalauseleisiini. En osaa saakeli sipostella. Kuitenkin olisi rankasti sanoen taiteellinen itsemurha maalata aina jättiteoksia. Ja ihan oikeasti se olisi taloudellinen itsemurha. Koska kliseisesti elääkin täytyy. En kuulu niihin onnekkaisiin, jotka ovat päässeet automaattiseen apurahaputkeen tai sellaiseen myyntiputkeen, että arkitriviaaleista ei tarvitsisi välittää.

Suomalaiset ovat aika arkoja tauluhankinnoissa, ja monella on valmis, jopa sentintarkka ajatus siitä, minkä kokoinen (=pieni) taulun sopii olla. Silloin tällöin onnistun vakuuttamaan tällaisen asiakkaan siitä, että kyllä siihen sohvan ylle mahtuu aika isokin taulu. En tee tätä rahanhimossa myyntityrkytysmielessä. Suuri tai suurehko taulu, jos se on ”se oikea”, on vain kerta kaikkiaan upea elementti kodissa. Todistusaineistoa täällä ja täällä. Joskus kysytään, voisinko tehdä pienemmän version tästä tai tuosta teoksesta. En yleensä voi. En osaa. Koska se ei vain mene niin, että voilà! pienennetään mittakaavaa. Tiedän taiteilijoita, jotka tekevät näin, ja ehkä, jos oikein pinnistelisin, saisin jonkinlaisen minikopion aikaiseksi, mutta tällainen tekeminen ei vain ole minua. Minulle jokainen työ on ainutlaatuinen yksilö, ja jopa pyyntö tehdä saman tapainen pienennetty teos tuntuu hankalalta.

Keskeneräinen (B)

On siis myyntipointti. Mutta ajattelen myös, että silloin tällöin on hyvä haastaa itsensä asiassa kuin asiassa (ehkäpä seuraavaksi oranssi vyö karatessa ja arabian lukutaito!). Niinpä välillä yritän tehdä näitä hillitymmän kokoisia teoksia. On hyvä kokeilla sellaista, mitä ei noin vain osaa, joutua pulaan ja pahaan paikkaan.

Voisi luulla, että ison maalauksen työstäminen vie hyvin kauan aikaa, ja pienemmän sutaisee nopeammin. Ei! Totta joo, että joitakin isoimmista teoksistani olen rakennellut kuukausikaupalla. Mutta pienempien kanssa on niin, että aloitan, turhaudun, annan olla, laitan sivuun, ja tämä toistuu monta monta kertaa. Olen keksivinäni hyvän ratkaisun, ja kohta joudun toteamaan, että eipä niin hyvä ollutkaan. Taas hylkään. Hapuilua voi kestää parikin vuotta. Ehkä, jos minulla olisi valta ja raha, en edes yrittelisi näitä ”helpommin kaupattavia tuotteita”. Mutta koska hynä ei heilu niin hyvin, aina minä sinnikkäästi yrittelen. Ja kun kovasti yrittää, ei voi välttää ajoittaisia onnistumisia.

Jos olisin superprofessionaali imagotarkka, en näyttäisi näitä haparointeja. Mutta jos minulla nyt jokin imago tai ideologia on, niin siihen kuuluu ajatus keskeneräisyyden ja vajavaisuuden kauneudesta. Tämän kirjoituksen maalaukset  C ja D ovat mielessäni ällöjä, mutta niitten on mahdollista kasvaa häikäiseviksi prinsessoiksi. Tai vaihtoehtoisesti niin kunnolla rumiksi ja ilkeiksi, että ne ovat ärhentelevyydessään hienoja teoksia.

Miten sitten analysoisin näitten teosten vikoja?

Katsotaan ylintä duunia (A). Sommittelu on pöhkö. Kaikki ”toiminta” lähtee teoksen keskeltä levittäytyen reunoja kohti. Tämä on mielestäni jotenkin alkeellista ja julistemaista. Näin on vissiin päässyt tapahtumaan, koska pohjan ollessa lattialla maali luonnollisesti hakeutuu kankaan keskikohdan syvänteeseen. Joskus sattuma on hyvä juttu, mutta tämä sattuma on liian ilmeinen ja tylsä. Yritän vähän siirtää painopistettä. Värillisesti tämä työ ei ole kamalan huono, mutta jotain sävyttelyä se kyllä vaatii. Nyt värikirjo koostuu vain lämpimistä sävyistä – lukuunottamasta turkoosia hippusta. Viileillä aksenteilla saisin tähän enemmän syvyyttä. Työ näyttää yllättäen kuvassa vähän paremmalta kuin livenä, mutta hyvä se ei tosiaankaan ole.

(B) Sinivalkoisessa maalauksessa ei välttämättä ole isoa vikaa. Mutta on se jotenkin tylsä. En ole keksinyt, millaisia muita värejä teokseen pitäisi tökätä. Katsotaan, selviänkö tilanteesta pienesti, vai pitääkö mennä ensin nurinkurin ja sitten vasta päästä ratkaisuun. Näissä tilanteissa tapahtuu joskus aivan holtitonta värin tuhlausta, kun pitkän taiston tuloksena käännän koko paletin ympäri – koska en vain osannut muuta.

Keskeneräinen (C)

Tämä pastelli-bastard on tuhnuinen ja hinkattu. Mitä mitä ihmettä olen sössinyt? Tiedättehän, kun muovailuvaha menee harmaanvihreäksi muusiksi lasten mössätessä värit keskenään. Osaa sitä aikuinenkin. Alempien kerrosten värit tunkevat päällimmäisen kerroksen ohuiden emmintävärien läpi.Täytyy löytää puhtaampia, selkeämpiä värejä. Ja jos harrastaa läpikuultavuutta, kerrostusvärien tulee joko sointua tai kontrastoitua tarpeeksi. Sori, nyt minulla on vaikeuksia selittää asiaani suomeksi. Miten määritellään sointuvuus? Eikö se ole katsojan silmässä ja mielessä?
Taiteilija on teoksensa ensimmäinen katsoja ja samalla tärkein kriitikko. Jos tekee parhaansa, ei muuta voi. Ja esimerkiksi tälle teokselle en ole vielä antanut parhaintani, se tarvitsee vielä aikaa ja yhdessäloa.

Keskeneräinen (D)

Onnea vaan jumbosijasta. Mee muualle, en jaksa kattoo sua!

Töherrys D on niin kamala että hävettää! Tuo olevinaan oranssi väri on samea. Meinasin sanoa, että oksettava, mutta olisipa edes sitä. Tässä vaiheessa maalaus on vain inhottava nuhjake. Yäk mitkä roiskeet ja valumat, mikä  ruttokeltainen, likavaalea ja kakkavihreä. Luulen kuitenkin, että kunhan löydän oikeat värit, ja saan sommittelun sopivaksti, tällä työllä on erityishyvät mahdollisuudet muuttua hyväksi maalaukseksi. Kaiken yrittelyn seurauksena kankaalle on muodostunut kiinnostava, röpelöinen pintarakennne (näin muos edellisessä aloitelmassa!), ja sehän ei häviä minnekään, vaikka värit muuttuisivat. Usein on myös niin, että hankalimmista kakaroista lopulta kasvaa parhaita teoksia - niiden kanssa kun joutuu oiken kunnolla jaakaamaan. Nopsaan valmistuva teos taas ei välttämättä ole niin ihmeellinen. Minä toivoisin, että maalaukseni olisivat henkeäsalpaavan upeita – siinä sitä tavoitetta loppuelämäksi.

Jätkäsaaren Sarastus

Päivät ovat olleet kurjia ja harmaita, illat mustia. Niinpä on ihanaa päästä kylään, jossa sarastaa!

Hienompaa kuin sisustuslehdessä. (Täydellisyyden välttämiseksi herkkuja naposteltu ennen kuvaa)

Mervin ja Nennen koti sijaitsee uudessa kerrostalossa Jätkäsaaressa. Maalaukseni Sarastus (2009)(tai oikeammin puolikas jättimaalauksesta) on löytänyt paikkansa tästä kauniista asunnosta. Punaisten sohvien sävy löytyy maalauksesta, vihreä matto taas on aika rohkea ja kirpsakka kontrasti. (Kun tarkkaan katsot, on siellä taulussakin hippu vihreyttä.) Kun muu on rauhoittavan valkoista, maalaus saa runsaasti huomiota. Asukkaat kertoivat, että työstä on tullut rakas, ja se saa kuulemma aina vierailtakin kehuja. Mikäs sen mukavampaa!

Sarastus oli kokonaisuudessaan esillä galleria Uusitalon Hekuma-näyttelyssäni, josta tämä blogikin sai alkunsa. Maalauksen b-osa (alakuvassa oikealla) on ripustettu sohvan päälle vaakasuoraan.

Kuva Hekuma-näyttelyn avajaisista. Oranssi iltapuku löytyi morsiusliikkeen aletangosta!

tämän kuvasi Otto Santala.

Teehoo-tyyliä: näillä tullaan

Koska minua aina välillä harmittaa, että Hekuma ei ole muotiblogi, niin tänään se on. Esittelen teille hieman omaa stailiani. Nyt ollaan nk. Vallila-Arabia -akselilla, jolla päivittäin liikun, jos en muuta niin lähi-Alepaan; kun tarve vaatii, samat kuteet palvelevat myös Hakaniemessä, Pasilassa ja Kumpulassa. Stadi-Stadiin en näillä lähde, paitsi ehkä jossain hätätilanteessa, jos vaikka on maali loppu (pikaisesti Erottajalle kauppaan takaisin) tai joku pontevasti pakottaa johonkin renttutoimintaan.

Minulla on viiden kategorian vaatteita: 1)työvaatteet, 2)töihinmenovaatteet, 3)urheiluvaatteet, 4)kaupunkivaatteet  ja 5)juhlavaatteet.

Tässä näette räntäpäivän töihinmenovaatteet (tai oikeastaanhan ne ne ovat töihintulovaatteet ko. tilanteessa, kun olen jo paikalla!). Ostin joitakin vuosia sitten tämän pinkin Everestin ulkoilutakin, ja juma se on hyvä! Stop palelu! Jos minulla on urheilullisempi fiilis tai on tosi märkää, puen takin kanssa tuulihousut (vettähylkivät, Haglöfs, settiin kuuluu myös vaaleansininen takki, jota pidän syksyllä pyöräillessä.) Jos on kylmä, kiskon housujen alle urheilukalsarit, pinkit tai mustat, vielä kylmemmällä myös Pauliinalta saamani ihanat purppurasta ja mustasta kudotut vanhan ajan villahousut (hei pakko kuvata ne kun tulee ajankohtaiseksi!), ja vielä vielä kylmemmällä varustaudun toppahousuilla.

Tämä tilanne on lavastettu, minkä huomaa siitä, että ulkotakkini, jonka taskusta olen kai penkovinani jotakin, on työhuoneen puolella ja melkeinpä lattialla. En ikinä ota takkia sisälle, koska ateljeessa vallitsee absoluuttinen maaliintumisvaara. Tästä syystä erilliset töihinmenovaatteet ovat tärkeitä. Aika hyvin osaan pitää kiinni siitä, että takki ja kengät jäävät tuolille käytävän puolelle, mutta eräänkin kerran, ollessani jo lähdössä, tepastelin uusilla tennareillani lisäämään jonkin pikku jutun työstämääni maalaukseen ja niin tuli samalla lisättyä vihreä läikkä pinkkeihin kenkiin. Usein on myös niin, että en tullessa malta vaihtaa kaikkia vaatteita ennen kuin olen nähnyt edelliskerran työjäljen, istahdan jakkaralle, ja saan punaista persiiseen. Näihin Zaran farkkuihin joutaisi ihan hyvin tulla vähän väriä, kyllästyttää jo tuo jokapaikan resutyyli. 

Tämä huppujuttu sen sijaan on täyttä realismia. Laitan melkein aina hupun päähän. Se suojaa sateelta ja tuulelta, ja jonkin verran myös kanssaihmisten (saakelin käännöslaina vai mikä lie?!) typeriltä jutuilta. Ja nuo rannesuojat - ah, ei kyllä pääse viima hihaan.

Huivit! Aina pitää olla huiveja. Piti pyöritellä tämä Marja Kurjen huivi päähän vähän eri tavalla kun tuo keltainen raita ei näy kahdessa aiemmassa kuvassa. Keltainen on minusta oikeastaan vähän epäilyttävä, tuollainen sinappi, tai sitten viereinen vihreä voisi olla vähän puhtaampi. Mutta joskus vaatteet ovat kuin maalaukset: pieni häirintä on hyvä. Jos en väärin muista, silkkihuivi on peräisin Mäntyharjun asemakirpparilta ja se maksoi 50 senttiä.

Musta nahkareppu on ollut uskollinen ystäväni yli vuosikymmennen. Siinä kulkevat matskut, sapuskat ja kirjat.

Vihreä t-paita on jotain kallista nuorisomerkkiä, skeittisnoukkaswag, mutta ei kalliilla nuorisohinnalla ostettu. Samarian kirpparilla on rekki t-paitoja 3kpl/eurolla, sitä hyödynsin harva se päivä sinä syksynä, kun harrastin matonvirkkausta. (Ja kehtasin vielä tinkiä, että kai nyt neljä lähtisi!) Kudekeriä on jokusenkymmentä kiloa kellarissa uutta hurahdusta odottamassa. Todennäköisemmin hurahdan kuitenkin esim leijanrakennukseen.
Viininpunaiset kuminilkkurit toimivat hyvin näillä pahuksen leveysasteilla. Kengät pääsevät usein myös kaupunkiin hameen ja sukkiksten tai mustien tiukkojen housujen kanssa.

Ensi kerralla tyylinurkassa sitten ykkösiä, eli niitä oikeita työvaatteita. Tässä kuitenkin pieni näyte:

Marraspaha, marrashyvä

Toistaiseksi nimeämätön ((2007)2014)

Pidin eilen EMM-päivän, se tarkoittaa, että en mene minnekään. Silloin tällöin erakkohimmailupäivät tekevät oikein hyvää. Puuhaan mitä puuhaan, yleensä kaikkea sekaisin. Siivosin kaaostuneen keittiön, luin naistenlehtiä, paistoin silakoita, katselin telkkua, pesin pyykkiä, olin feisbuuk-vilkas, oikein noheva. Päivä oli siitäkin kummallinen, että olin herännyt klo 2 yöllä, koska edellisenä iltana olin mennyt ”hetkeksi lepäämään” klo 19 ja nukahtanut siitä sitten umpiuneen. Pimeinä aamutunteina ei ole kamalan mukava valvoa, mutta minäpä keksin selailla matkatoimistojen äkkilähtöjä. Ja löysin Marokkoon! Meinasin siltä istumalta klikata äiti ja tytär Oikarisen matkaan. Vähän mietin ja selvittelin, iltapäivällä klikkasin. Tulossa ihana katkos pimeään ja nykyään niin harvinaista yhteistä aikaa teinin kanssa.

Eilen oli pyhäinpäivä. Kuvittelin vainajat vierailulle. Niin eläviltä tuntuivat: isä, joka popsi silakat, kehui kovasti ja pyysi lisää, Martta-mummu, joka huolehti kukista ja laittoi pullataikinaan reilusti voita. Mummu neuvoi villasukan kantapään, ja saatoin jatkaa ajat sitten kesken jäänyttä työtä. Ilkka istui luonnoskirjan kanssa, otti lyijykynällä kiinni meidän liikkuvat kätemme. Niin rakkaat. Niin paljon oli surun vuosia, nyt kiitollisuus, side ei sittenkään katkea.

Tänään oli sitten tarkoitus mennä töihin. Olin eilen nähnyt värit. Mutta harmaa. Jäin jumiin. En millään päässyt. Join kuusi kuppia aamukahvia, yritin tsemppautua. En vain. Harmaammaksi vain kävi, tuli tiheää sadetta. Mieliala oli nolla. Mietin, että jos työhuone olisi kynnyksen takana, istuisin ateljeen puolella juomassa hidasta kahviani ja vaikka päivä olisi apea, jossain vaiheessa maalaus kuitenkin vetäisi maailmaansa. Lohduttaisikin.

Menin peiton alle, pysyin siellä monta tuntia. Masentelin. Että olen huono, kun nyt en pääse. Inhottava tukka enkä jaksa suihkuun, naamakin pilalla kun en pessyt eilen meikkejä. Miksi se yksi laittoi mulle raivomeiliä ja mitä jos se onkin oikeassa ja minä olen ilkeä hulluhuora? Lakanoissa on jotain murusia. Pimenee, pimenee. Tästä tämä talvipaha nyt alkaa ja jatkuu jatkuu. Sitten nukuin ja heräsin vähän parempana. Lämmitin silakoita. Päätin opiskella vähän hepreaa. Mutta käväisin ensin feississä.

Joku oli tykännyt superdieettivusta. Ennen ja jälkeen -kuvat. Kaunis nainen muuttunut kepiksi. Vittu joo. Kyllä, ylipaino ja liika läski on ongelma, jos se käy terveyden päälle, mutta ei aikuisen naisen kuulu kuihtua 32-kokoiseksi. Joku on luonnostaan pikkarainen, toinen hiukka pulska, ja useimmat monenlaiset erilaiset ovat ihan normaaleja. Mikä tässä eniten kismittää, on se, miten helposti naisen koko päivä alkaa pyöriä ruokagrammojen ja salisuoritusten vahtimisen ympärillä, pinnistä, pinnistä, sitten vasta tulet oikeaksi ja onnelliseksi. Kun tehokuntoilet, olet pirteä ja kokonaan uusi, mikään ei lannista hoikkaa sinua. Elämänmuutos! Tätä meille tuputetaan joka päivä ja monesta tuutista.

Ja mitä muuta maailmassa on kuin se, että minun kuuluisi painaa viisi kiloa vähemmän? Ja että en ole täysaikainen simpsakka energiapommi. Noo, on ebola, joka kammottavalla tavalla tuhoaa ihmisen elimistön, mädättää elävältä. Mutta ei meillä. On ilmastokriisi: maapallo on ihan oikeasti menossa kohti tuhoa. Mutta eihän se meidän aikana. On sotaa, kidutusta, joukkoteloituksia ja terroria. Rättipäillä, ei meillä. Naisia ympärileikataan ja raiskataan, lapsia pakotetaan orjiksi ja sotilaiksi. Siellä jossain. Joku ampuu koululuokan, toinen surmaa omat lapsensa. Yksittäisiä hulluja, ei meidän raitilla. On tsunameita, maanjäristyksiä, tulvia. Mitäs asuvat vaarallisilla alueilla. Mutta viisi kiloa! Että voi mikä kriisi kun minä vedin kokonaisen karkkipussin.

Joo, nyt kun nämä kelasin, niin se, että en mennyt tänään töihin, koska olin allapäin ja väsynyt – so what. Eilen oli hyvä ja hieno päivä, tänään huonompi. Menen töihin huomenna tai ylihuomenna. Sovin aamiastreffit ystävän kanssa. Menen zumbaan joku päivä. Aamulenkille en mene. Unelmoin Marokosta. Opin hepreaa. Olen iloinen, välillä väsyn. En tykkää marraskuusta, ei tarvitse tykätä. Saatan masentua, muttta se menee ohi. Ostan konvehteja. Lepään. Ja laitan rahaa Planille ja Punaiselle ristille. Laita sinäkin.

Mitä ajattelit, kun maalasit sitä? 1.

Feeniks 2 (140x250cm) 2014

Feeniks 1 (140x250cm) 2014

I

Virallinen kaunisteluversio

Kun kysytään, mitä taiteilija on ajatellut maalatessaan, kysymyksellä haetaan tietoa inspiraatiosta ja taiteellisesta prosessista – kai. Oma vastaukseni kysymykseen on yleensä tämänkaltainen:

Yhtäältä ajattelen koko ajan värejä, sommitelmaa, rytmiä, kuvapinnan kokonaistapahtumaa sekä teknisiä seikkoja: kun nyt maalaan tähän oranssia, voin huomenna tehdä päälle keltaista kuorrutusta tai punaisen lasuurin; nyt tarvitsen leveää palettiveistä, että voin tempaista tuohon liu'utuksen; tähän tarvitaan roisketta, täytyy nostaa maalaus lattialle, että ei tule epätoivottuja valumia. Tai että jassoo, kun nyt on noita lämminvärejä taulun täydeltä, täytyy tökätä vähän kylmää vastaväriä. Tuonne. Tuonne. Tänne.

Toisaalta, jos minulla on olemassa aihe, sanotaan vaikka auringonlasku tai syysyö, tavoittelen tiettyä valovaikutelmaa, väri- ja muotomaailmaa sekä tunnelmaa. Usein maalaan sarjan, jossa on esim. 3-10 osaa. Viimeinen tällainen sarja on ollut Orkideahuone, jossa on nyt viisi valmista maalausta ja kolme vielä tulossa.

Joskus maalaan tunne edellä ilman aihetta. Saatan olla riehakas ja maalata riehakkaasti; kuitenkin seuraavana päivänä samaan maalaukseen voi tulla toisenlaista tunnetta. Kysyn maalaukselta: kuka sinä olet? Ja vasta prosessin kuluessa saan vastauksen. Nimi saattaa olla arvoitus vielä hetken työn valmistuttua, se pitää vielä löytää.

Feeniks-maalausten kohdalla nimi nousi esiin maalausrupeaman aikana. Maalasin teokset hyödyntäen pohjina vanhoja teoksia, joiden katsoin jo eläneen oman aikansa. Tabula rasan sijasta minulla oli pohja, jolla oli historia ja tarina. Kiinnostava lähtökohta. Uudelleen maalatessa aloin kuljettaa tarinaa eteenpäin. Feeniks – siinäpä se, lintu, joka syntyy uljaasti uudelleen.

Huora!

Tunnustan pahan pinnallisen. Ajattelin kaupallisesti. Miten optimoida myynti? Kävin mielessäni läpi kaikkien aikojen suosituimmat maalaukseni ja kehittelin supertuotetta. Onko suosituilla yhteisiä piirteitä?

Kuulen usein kommentin: ”Ihanat värit”. Värikästä siis olla pitää. Tummia töitä ei osteta paljon. ”Älä laita mustaa”, torui galleristisetä ja oli kaupallisuuskannalta oikeassa (ja elämän kannalta täysin väärässä, mutta nyt piti ajatella bisnestä). Valkoiset, tai hyvin vaaleat työni ovat menneet hyvin kaupaksi, samoin keltaisista on aina tykätty kovasti. Olisin niin halunnut tuon, moni totesi ensi minuutilla ostetusta Joutsenet-maalauksesta Hekuma-näyttelyssä. Loisto, joka vastikään viimein löysi kodin, oli ollut vuosien varrella varattuna varmaan kymmenen kertaa, mutta se oli sitten aina 10 cm liian iso tai 500€ liian kallis. ”Eikö sulla olis mitään samanlaista, mutta pienempää?” Montakohan kertaa olen kuullut tämän kysymyksen? Myyntimielessä kannattaisi siis tehdä ”sohvatauluja”, sopiva koko olisi monen mielestä noin 100x150cm, tai sekin voi tuntua isolta, eli sitten vaikka 70x100cm. Miten paha asia olisi tällainen täsmäreseptimaalaaminen?

2000-luvun alussa taidekentällä oltiin hyvin kurttuotsaisia. Taide ei saanut olla kaunista, eikä sitä saanut myydä. Muuten oli huora. Oikea taide oli suppeaa taidepiiriä varten, tavallisen yleisön suosima ja ostama taide oli ilmiselvästi paskataidetta. Jos taideteos ostettiin museoon tai kokoelmaan, se oli ok ja toi rispektiä. Mutta kovin paljon ei saanut kuitenkaan tienata, sillä oikea taiteilija oli köyhyysrajalla elävä omistautuja, joka ei mammonasta piitannut. Joku taisi olla niinkin cooli että kieltäytyi isosta palkinnosta, koska palkinnon myöntäjä oli väärä. Ja yksi yritti elää kokonaan ilman ruokaa, valoenergialla.

Muistan, miten keväällä 2000 ihmettelin Hannu Castrénin tekstiä Ilkka Lammin näyttelyluettelossa. Tekstin lähtökohtana oli oletus, että kauneus on pannassa ja nyt hei kuulkaa kyllä kaunis voi olla ihan ok ja hyvää taidetta. Paitsi kauneuden ja hyvän myynnin takia, Ilkan taidetta dissattiin, koska se oli ”vanhanaikaista”. En tiedä, onko tämä tarina totta, mutta olen useammasta suusta kuullut, että Kuvataideakatemian valintaraati olisi kouluun pyrkijöitä seuloessaan kaavaillut Ilkan kohdalla: ”tehdään siitä abstraktikko”. No eivät omahyväiset onnistuneet. Minusta Ilkan parhaissa töissä abstrakti hiiliviivasto yhdistyy todella kauniisti, taitavasti ja omintakeisesti ihmisfiguuriin. Ihminen oli Ilkan ensisijainen kiinnostuksen kohde, eritoten nainen. Ilkka rakasti ja kunnioitti naisia yli kaiken – pikkuisen pelkäsikin – ja halusi tutkailla naisen olemusta ja sielua.

Ystävääni P:tä on huoriteltu. Hän maalaa ihmisfiguureja, ja on myös päässyt maalaamaan hyvän rahan virallisia muotokuvia – eli on siis saanut työstään korvausta eikä pelkkää miinusta niin kuin usein on laita. Oli P:n avajaisilta vuonna 2008, ja taulujen kylkeen oli ilmaantunut kivasti punaisia palloja. Silti taiteilija oli hieman synkkämielinen, sillä hän jännitti tulevia kritiikkejä ja pelkäsi huorakorttia. Sanoin että ei se haittaa, jos on huora, kunhan on kallis huora. Näkökulman vaihdos kohotti seurueen tunnelmaa, kilisteltiin ja naurettiin huoranaurua.

Huorakorttia ei kuitenkaan enää käytetä. En ole ainakaan kuullut. Homma on kovasti muuttunut. Taiteilijasta on tullut yrittäjä, labeli ja brändi. Nyt oikea taiteilija tienaa isot massipussit, vain luuserit ruinaavat pikkuhiluja kuten apurahoja. Isot palkinnot ovat jees, niistä saa kansainvälistäkin feimiä.

Vielä Ilkkaan palatakseni, tätä nykyä pensseleitä heiluttelee vähintään tusina matkijoita enkä nyt puhu väärennöksistä, vaikka niitäkin tehtaillaan. Tarkoitan taiteilijoita, jotka kopioivat toisen teoksista idean/aiheen ja tekniikan (sikäli kuin taidot riittävät), usein myös värimaailmaa ja sommitteluperiaatteita. No, kukaan ei tietenkään voi olla uniikki, vaikutteet kiertävät ja teemat toistuvat, niin maailma pyörii. Mutta osaisin nimetä monta tunnistettava tapausta, kuten kuka tahansa nykytaidetta seuraava. Ehkä kaikki eivät matki tietoisesti, mutta olen varma että moni matkii, olen nähnyt muutaman oikein härskin yritelmän. Eikös varas ole pahempi kuin huora?

Mutta kuinkas tämä minun markkinastrategiani sitten? Itseään kai saa kopioida? Taiteen historiassa on vallan tavallista, että taiteilija tekee useita versioita samasta aiheesta tai palaa vuosien päästä vanhaan työhönsä, ja tulkitsee sen uudelleen. Muotokuvien kohdalla tehdään usein niin, että taiteilija maalaa sen viralliselta taholta tilatun rinnalla toisen kuvan, jonka malli saa kotiseinälleen. Mutta sitten on sellaisia pahoja sanoja kuin tehtailu ja suoltaminen. Nounou. Sellaiselta pitäisi välttyä. Mutta kävele siinä nuoralla sitten, kun elääkin pitää.

Päädyin lopulta aika selkeään linjaukseen. Rehellisyys. Siihen kiteytyy työni haaste, ilo ja etiikka. Yrittämällä yritin maalata kolme ”markkinamaalausta”. Ensimmäisestä tuli hyvä. Ei maailman paras, mutta hyvä, sellainen jonka voi lähettää maailmalle. Raikas, kiva. Muistuttaa erästä toista teosta, mutta ei ole sama. Toisesta tuli valheellinen. Joku saattaisi jopa haluta ostaa sen, mutta minä en halua myydä. Teoksella ei ole sielua, se vaatii vielä aikaa ja työtä, ehkä suurenkin muutoksen. Sitten se kolmas markkinawannabe. Maalaus on vasta heräämässä, antaa heräillä rauhassa. Jutellaan. Ei valehdella.

Entäs akvarelli?

Haluaisin osata maalata vesiväreillä. Tekniikka on ärsyttävän vaikea, koska siinä ei ole varaa virheille. Sössittyä ei voi korjata tai tulee pahempaa sössöä. Opettelu vaatii rutkasti kärsivällisyyttä.

Akvarellilla voi maalata monella tapaa: paperi voi olla kuiva ta kostea, samoin pensseli, väri voi olla paksua tai vedellä aivan aavistukseksi laimennettua. Voi maalata kerroksia ja liukumia. Äkkinäisen on kuitenkin hankala arvioida, miten väri käyttäytyy: voi tulla liian laihaa tai tukkoisen tummaa, värit voivat levitä liikaa ja likaantua sekoittuessaan paperilla toisella lailla kuin oli tarkoitus, kuivumisjäljistä voi tulla kummallisia rajoja. Jotkut käyttävätkin akvarellia alustekniikkana ja jatkavat työtä piirtämällä tai peittävimmillä maaleilla kuten guassilla tai akryylilla. 

Paraikaa on meneillään Henry Wuorila-Stenbergin upea näyttely, jossa hän on hyödyntänyt akvarellia sekatekniikan osana. Värit ovat vahvoja ja valoisia, niin kuin akvarelli parhaimmillaan on. Marjukka Paunilan puhdasoppinen maalaustapa on juuri sellainen, jonka haluasin itse hallita. Hän yhdistää taitavasti märkää ja kuivaa, jättää sopivasti paperin valkoista valoksi ja sekoittaa hienovireisiä sävyjä. Myös Senja Vellonen on melkoinen mestari. Petri Hytönen onnistuu suurissa tarinallisissa maalauksissaan yhdistämään vapaata jälkeä tarkasti kontrolloituun ja pikkutarkkaan.

Aina välillä yrittelen ja sitten taas luovutan. Nyt yrittelen. Jotain pitää keksiä, kun en kerran pääse työhuoneelle huiskimaan. (Ateljee on nyt vuokralla tammikuun loppuun, pikkuisen alan jo kaipailla sinne; pieni into pulpsahtelee, helmikuuhun mennessä se on ehkä kasvanut suihkulähteeksi ellei ihan Niagaraksi.) Valtasin keittiön pöydän. (Laitetaan tähän väliin sellainen juttu, että joskus männävuonna poistin keittiöstä pöydän ihan muuten vain, halusin avaraa tilaa. Tyttärellä oli synttärit. "Arvaa, näillä syödään kunnon ruokakin lattialla", selitti yksi vieras hakemaan tulleelle isälleen.) Toinen puoli pöydästä on akvarelleille, toinen espanjan opiskelulle. Päätin että kumpaakin on tehtävä puoli tuntia päivässä, siis ainakin, että keskityn ihan täysillä enkä haahuile, poimi sukkia lattialta, tsekkaile sähköposteja tai murehdi raha-asioita (jotka ovat olleet näin huonosti viimeksi 15 vuotta sitten, mutta ei nyt mennä siihen). 

Kaksi vuotta sitten Marbellassa  jaksoin keskittyä vesiväriin aika hyvin. Mikäs siinä oli kattoterassilla biksuissa maalatessa valkoviinilasin kanssa. (No joo, enimmäkseen maalasin illalla alakerran ateljeessa, punaviinilasin kanssa). Tein vähän epätyypillista hommaa, kun teippasin paperiin skarpit rajat, ja maalasin moneen kertaan kerrostamalla kolme erikokoista värialuetta. Toimivat sarjana ihan kivasti. Mutta nyt en haluaisi kikkailla teipillä, vaan opetella vesimäisempää, kuultavaa otetta.

Nuo kolme tähän lätkäisemääni maalausta ovat muutaman vuoden takaisia yritelmiä. Ovat kokoa 53x70cm. Löysin ne piirustussalkusta, jonka toin töistä himaan joskus keväällä, kun yritin yritellä orkideankukkien maalaamista. Oli vaikeaa. Luovutin. Salkussa on kasakaupalla akvarellipaperia, että sietää kyllä yritellä aika monta kertaa. Ja väritkin ovat vimpan päälle: on nappia ja tuubia, mitä lie nekin maksaneet, onneksi eivät ole menneet miksikään. Nyt alkuun teen sellaisia pikku pikku värikerrosteluja, joita en aio tässä näyttää. Niistä tullee tummia ja tuikeita.

Minkä värinen minä olen? - Avajaispotretteja

Kuvat: Timo Korhonen

Markus lempivärissään violetissa

Setäni Timo, joka keksi tämän mainion potretti-idean ja otti nämä hienot kuvat. Toiset vieraat ehtivät valitettavasti livahtaa paikalta alkuruuhkan aikana. Oli kivaa, miten kuvattavat innostuivat ajatuksesta ja alkoivat pohtia, mikä olisi "se oikea" maalaus, kukaan ei ollut että emmääny. Kiitos kaikille!

Mä  kyl käskin sen laittaa ton paidan. Yleensä se tottelee.

Mari. Miten voi olla näin samikset paita ja maalaus?!

Mikko

Elsa kirjoittaa nimiehdotuksia maalauksille.

Hekuman diggailija Kuukki tuli esittätymään. Ah, pinkit!

Miten osasitkin, Annu valita juuri tuon laukun; ja Astan pää näyttäisi tulevan maalauksesta ulos, tuo pinkki alue kaulan alla, eikö se ole ihan selvästi maalia!

Iskä ja pojat

Anna-Sofia onnistuneen, ilahduttavan esityksen jälkeen.

Krista

Vaula halusi radikaalisti välitilaan.

X pääsi kuvaan kaksi kertaa, koska tuo keltainen paita on niin vastustamaton ja sopii niin hyvin kumpaankin maalaukseen. Sitäpaitsi herra X  oli niin kiltti, että lainasi mulle laajakulmaobjektiivia, jolla sain upeat ripustuskuvat. Näistä syistä lupasin dissata sitä vähemmän jatkossa.

Nuo sandaalit!

Etelä-Pohojanmaalla käytetähän sellaasta sanaa kun hellunen. Tarkoottaa nättiä. Ja nämä flikat on niin hellusia.

Pasi ja Susa pohdiskelevat. Paperille syntyy radikaaleja nimiehdotuksia.

Hela (sen toisen hellusen mutsi)

Riikka ja Anu. Voisitteko istua siinä koko näyttelyn ajan?

Hyvä vastavärikontrasti

Anne

Susannalle tämä maalaus kertoi omakohtaista tarinaa.

Anna

Anssi

Matteus

Hanna

Sakari