Huora!

Tunnustan pahan pinnallisen. Ajattelin kaupallisesti. Miten optimoida myynti? Kävin mielessäni läpi kaikkien aikojen suosituimmat maalaukseni ja kehittelin supertuotetta. Onko suosituilla yhteisiä piirteitä?

Kuulen usein kommentin: ”Ihanat värit”. Värikästä siis olla pitää. Tummia töitä ei osteta paljon. ”Älä laita mustaa”, torui galleristisetä ja oli kaupallisuuskannalta oikeassa (ja elämän kannalta täysin väärässä, mutta nyt piti ajatella bisnestä). Valkoiset, tai hyvin vaaleat työni ovat menneet hyvin kaupaksi, samoin keltaisista on aina tykätty kovasti. Olisin niin halunnut tuon, moni totesi ensi minuutilla ostetusta Joutsenet-maalauksesta Hekuma-näyttelyssä. Loisto, joka vastikään viimein löysi kodin, oli ollut vuosien varrella varattuna varmaan kymmenen kertaa, mutta se oli sitten aina 10 cm liian iso tai 500€ liian kallis. ”Eikö sulla olis mitään samanlaista, mutta pienempää?” Montakohan kertaa olen kuullut tämän kysymyksen? Myyntimielessä kannattaisi siis tehdä ”sohvatauluja”, sopiva koko olisi monen mielestä noin 100x150cm, tai sekin voi tuntua isolta, eli sitten vaikka 70x100cm. Miten paha asia olisi tällainen täsmäreseptimaalaaminen?

2000-luvun alussa taidekentällä oltiin hyvin kurttuotsaisia. Taide ei saanut olla kaunista, eikä sitä saanut myydä. Muuten oli huora. Oikea taide oli suppeaa taidepiiriä varten, tavallisen yleisön suosima ja ostama taide oli ilmiselvästi paskataidetta. Jos taideteos ostettiin museoon tai kokoelmaan, se oli ok ja toi rispektiä. Mutta kovin paljon ei saanut kuitenkaan tienata, sillä oikea taiteilija oli köyhyysrajalla elävä omistautuja, joka ei mammonasta piitannut. Joku taisi olla niinkin cooli että kieltäytyi isosta palkinnosta, koska palkinnon myöntäjä oli väärä. Ja yksi yritti elää kokonaan ilman ruokaa, valoenergialla.

Muistan, miten keväällä 2000 ihmettelin Hannu Castrénin tekstiä Ilkka Lammin näyttelyluettelossa. Tekstin lähtökohtana oli oletus, että kauneus on pannassa ja nyt hei kuulkaa kyllä kaunis voi olla ihan ok ja hyvää taidetta. Paitsi kauneuden ja hyvän myynnin takia, Ilkan taidetta dissattiin, koska se oli ”vanhanaikaista”. En tiedä, onko tämä tarina totta, mutta olen useammasta suusta kuullut, että Kuvataideakatemian valintaraati olisi kouluun pyrkijöitä seuloessaan kaavaillut Ilkan kohdalla: ”tehdään siitä abstraktikko”. No eivät omahyväiset onnistuneet. Minusta Ilkan parhaissa töissä abstrakti hiiliviivasto yhdistyy todella kauniisti, taitavasti ja omintakeisesti ihmisfiguuriin. Ihminen oli Ilkan ensisijainen kiinnostuksen kohde, eritoten nainen. Ilkka rakasti ja kunnioitti naisia yli kaiken – pikkuisen pelkäsikin – ja halusi tutkailla naisen olemusta ja sielua.

Ystävääni P:tä on huoriteltu. Hän maalaa ihmisfiguureja, ja on myös päässyt maalaamaan hyvän rahan virallisia muotokuvia – eli on siis saanut työstään korvausta eikä pelkkää miinusta niin kuin usein on laita. Oli P:n avajaisilta vuonna 2008, ja taulujen kylkeen oli ilmaantunut kivasti punaisia palloja. Silti taiteilija oli hieman synkkämielinen, sillä hän jännitti tulevia kritiikkejä ja pelkäsi huorakorttia. Sanoin että ei se haittaa, jos on huora, kunhan on kallis huora. Näkökulman vaihdos kohotti seurueen tunnelmaa, kilisteltiin ja naurettiin huoranaurua.

Huorakorttia ei kuitenkaan enää käytetä. En ole ainakaan kuullut. Homma on kovasti muuttunut. Taiteilijasta on tullut yrittäjä, labeli ja brändi. Nyt oikea taiteilija tienaa isot massipussit, vain luuserit ruinaavat pikkuhiluja kuten apurahoja. Isot palkinnot ovat jees, niistä saa kansainvälistäkin feimiä.

Vielä Ilkkaan palatakseni, tätä nykyä pensseleitä heiluttelee vähintään tusina matkijoita enkä nyt puhu väärennöksistä, vaikka niitäkin tehtaillaan. Tarkoitan taiteilijoita, jotka kopioivat toisen teoksista idean/aiheen ja tekniikan (sikäli kuin taidot riittävät), usein myös värimaailmaa ja sommitteluperiaatteita. No, kukaan ei tietenkään voi olla uniikki, vaikutteet kiertävät ja teemat toistuvat, niin maailma pyörii. Mutta osaisin nimetä monta tunnistettava tapausta, kuten kuka tahansa nykytaidetta seuraava. Ehkä kaikki eivät matki tietoisesti, mutta olen varma että moni matkii, olen nähnyt muutaman oikein härskin yritelmän. Eikös varas ole pahempi kuin huora?

Mutta kuinkas tämä minun markkinastrategiani sitten? Itseään kai saa kopioida? Taiteen historiassa on vallan tavallista, että taiteilija tekee useita versioita samasta aiheesta tai palaa vuosien päästä vanhaan työhönsä, ja tulkitsee sen uudelleen. Muotokuvien kohdalla tehdään usein niin, että taiteilija maalaa sen viralliselta taholta tilatun rinnalla toisen kuvan, jonka malli saa kotiseinälleen. Mutta sitten on sellaisia pahoja sanoja kuin tehtailu ja suoltaminen. Nounou. Sellaiselta pitäisi välttyä. Mutta kävele siinä nuoralla sitten, kun elääkin pitää.

Päädyin lopulta aika selkeään linjaukseen. Rehellisyys. Siihen kiteytyy työni haaste, ilo ja etiikka. Yrittämällä yritin maalata kolme ”markkinamaalausta”. Ensimmäisestä tuli hyvä. Ei maailman paras, mutta hyvä, sellainen jonka voi lähettää maailmalle. Raikas, kiva. Muistuttaa erästä toista teosta, mutta ei ole sama. Toisesta tuli valheellinen. Joku saattaisi jopa haluta ostaa sen, mutta minä en halua myydä. Teoksella ei ole sielua, se vaatii vielä aikaa ja työtä, ehkä suurenkin muutoksen. Sitten se kolmas markkinawannabe. Maalaus on vasta heräämässä, antaa heräillä rauhassa. Jutellaan. Ei valehdella.

Teoriaa, käytäntöä ja punainen huivi

Viimeksi oli puhe taidepuheesta. Niin nytkin, sillä on ollut intoa ja mielenkiintoa lukea taidekirjoja. Yksi lukemistani on Jukka Mäkelän näyttelyluettelo Merkki ja ele vuodelta 1999. Luettelossa on kaksi pidempää tekstiä: Altti Kuusamon essee ja Jukka Mäkelän ja Maaretta Jaukkurin Keskusteluja ateljeessa. 

Siteeraan kumpaakin, tuskin vaikea arvata, kumpaa kulloinkin.

a) "Ehkä 90-luvun töihin on vaikuttanut tietty metsä tai ei oikeastaan metsä vaan sellainen risukko. Sen harvennus ja sitten ne oksat... ensilumen aikaan ja sitten taas... ensimmäinen jää, ja mitä siellä näkyy... Siellähän näkyy kaikki, aivan kuin mikroskoopista. Ne ovat hyvin yllättäviä asioita, siksi kannattaa kävellä ja tarkkailla ympäristöä, eikä aina vaan tulla suoraan ateljeehen. Nämä ovat pankkia päässä." 

b) "maalaukset eivät ole tähdättyjä jonkin salassa pidetyn totuuden paljastumiseen (aletheia) vaan asettuvat homoiosikseen: vastaavuuksien ja yhtäaikaisen vertailun kenttään, jossa visuaalinen samanaikaisuus toteutuu kuin musiikin ikuinen preesens: muoto ja väri yhdessä jakavat maailman tässä ja nyt. Aletheiaan liittyy se, että valmis työ on mallin (idean) toteutuma. Homoiosikseen puolestaan se, että valmis työ vierastaa mallia. Kaikki tyhjentyy toiminnassa, totuudelle ei ole mitä paljastua vaan ilmiöt toteuttavat omia läsnäolevia suhteitaan, ilmiökimput vastaavat toisilleen jännittyneen tasapainon kielellä. Näin se, mikä on väliainetta, levittäytyy sisältöön, joka taas itse on pelkkää prosessoitua pintaa, levittymisen tulos, joka itsessään on sisältöä, jne."

c) "Kyllä minä voin oikein hyvin kertoa, että tässä on oksia lumessa. Ja itse asiassa siinä on. Ihmiset ymmärtävät sen yleensä oikein hyvin. He ymmärtävät myös sen kauneuden."

d) "Tarvitaan muistin ja kokemusten eräänlainen välimaasto, jonka kautta luontokokemus muuntuu esitykseksi, kulttuurimaisemaksi. Mäkelälle se on 1990-luvun alussa toistamiseen ollut kuohuviinipullon metallikehikot. Ne ovat pitäneet huolta välittymisen ilmeestä ja ihmeestä. Mäkelä puristi kehikot litteään muotoon [---] otti valokopioita, piirsi ja varioi. Freixenet-pullojen kehikot ja oksistojen yksityiskohdat kohtaavat ja risteytyvät lukuisissa luonnoskirjoissa. Lopulta ne päätyivät muuntuneina suurille kankaille."

"Suora" ateljeekeskustelu oli minusta Kuusamon "pyörittely"tekstiä kiinnostavampaa luettavaa. Ehkä kohdassa b) yritetään kääntää suomen kielelle sitä, minkä maalari maalauskielellään itsestään selvästi tietää, ja käy niin, että kun ei silkka suomi riitä, otetaan kreikan kieli ja toisto avuksi.

Kuitenkin sitaatti d) sisältää minulle aivan uutta tietoa ja on siksi kenties jännittävin yksityiskohta koko tekstimassasta (tosin Mäkelän on varmasti täytynyt kertoa korkkijuttu luonnoskirjojaan esitellen Kuusamolle, tokko tämä sitä muuten olisi hoksannut). Sitaatin a) päänsisäinen pankki on jokaiselle taiteilijalle tärkeä; ja kun sen keruutavasta tällä lailla muistutetaan, sitä taas tajuaa niitten rannoilla ja puistoissa maleksimispäivien arvon. Sitaatti c) kaikessa yksinkertaisuudessaan on varsin viehättävä.

Nostaisin vielä esiin yhden sitaatin, sillä Kuusamon kuvatessa Mäkelän 1980-luvun prima-maalausta teksti saavuttaa yhden kohokohtansa:

e) "aika sai uuden roolin, kahdessa merkityksessä. Toisaalta se merkitsi ensimmäisyyttä: teoksen muodot syntyivät simultaanisessa prosessissa ja aika, joka käytettiin teoksen muotoamiseen, on samalla liikkeeseen sidottu. "Ajan tulee näkyä". Ja toisaalta se merkitsi lopullisuutta: Mäkelä oli koko ajan tekemässä viimeistä maalaustaan. Kaikki on tehtävä nyt ja kerralla. Maalaus on kuin "viimeiselle retkelle lähtö". Siihen pitää latautua. "Jos sinulla on jotain sanottavaa, sano se heti." Tässä hetkessä ratkaistaan kaikki. "Tämä on juuri se maalaus."

Lainaamassani kappaleessa kirjoittaja on säilyttänyt taiteilijan äänen tekstissä. Itse hän esiintyy ikään kuin kuuntelijana ja kirjurina puhetilanteessa; tässä syy miksi tekstinpätkä on mielestäni selkeämpi ja tärkeämpi kuin moni muu pätkä pitkähkössä esseessä.

Oma ensikohtaamiseni Mäkelän teosten kanssa tapahtui Ilkka Lammin ateljeessa keväällä 2000. Selailin samaista näyttelyluetteloa, josta nyt olen kertonut, ja kysyin "tietääkö setä, että olet matkinut sitä?" Ilkkaa nauratti, totta kai hän oli matkinut, mutta ei tainnut setä vielä tietää. Hän kyllä aikoi soittaa sedälle, että saisiko tulla ateljeevierailulle. Katsopas mitä muuta olen matkinut, Ilkka innostui ja selaili valtavaa muotilehtivarantoaan: tuttu nainen, eikö totta?

Mutta ei asia toki niin yksinkertainen ollut. Luulen, että Ilkka vain sattui alun alkaen olemaan kiinnostunut samankaltaisista luonnonmuodoista kuin Mäkelä; kuten esikuvallaan hänellä oli tapana valokuvata risukkoja ja metsänpohjaa. Ja mitä muotilehtiin tuli, niistä saattoi löytää kohtalokkaan naishahmon silloin kun ei ollut mallia käytettävissä, keskiyöllä vaikka, jos silloin huvitti maalata; ja usein Ilkkaa huvitti.

Kirjoittaessani viimeistä Mäkelä-Kuusamo-sitaattia vasta tajusin: Ilkan ihan oikeasti Viimeiseksi maalaukseksi jäi se, jossa minä seison metsänreunassa, kurkottelen oksia. Maisema on pelkistynyt hiiliviivoiksi ja leveiksi siveltimenvedoiksi. Hienoiseen hämärikköön avautuu muutamia vaaleankeltaisia pilkahduksia maalauksen yläosassa. Muutoin ainoa väri maalauksessa on huivini punainen.

Ensimmäinen

Tutkailen tässä Hukkumisen ensimmäistä kangasta, ensimmäisenä maalauspäivänä. Jatkan sitä kohta, mutta maalauksen idea (nyt useamman viikon ja maalauksen jälkeen) on tässä vaiheessa ehkä jopa selvemmin näkyvillä kuin samassa kankaassa valmiina.

Ensin maalasin valkoisen. Käytin vanhan maalauksen kääntöpuolta, maalauksen, joka aikanaan oli mennyt pilalle. Ajattelinko: "Ei väliä, kerran pilalla, sama jos epäonnistuu toistamiseen"? Osittain. Ajattelin myös: "Nyt. Maalattava on nyt ja näemmä tähän, sopivan kokoiseen kankaaseen." Näiden lisäksi ajattelin, että koska kangas on kerran työstetty, se pysynee suorana ilman kiilapuita ja lätkäisin kankaan lattialle.

Tunnustelin. Kuten aiemmin kerroin, ei tullut kyseeseen käyttää välineitä, pelkkiä käsiä ainoastaan. Alkuun päästäkseni halusin käsitellä koko kankaan kauttaaltaan valkoisella. Kun kuvapinnan koko on yli kolme neliömetriä, käsimetodi ei ole erityisen nopea (jos kankaan olisi pohjustanut esim 20cm leveällä pensselillä, työ olisi käynyt aika rivakasti). Huhkin ja hakkasin. Silitin, hellin, hoivasin. Mitä kaikkea voi käsillä tehdä? Kangas oli rakas, ruumis, kuolema, siltä tuntui. Kangas on elämä, siihen tulee elämä, miten muuten olisin tässä hakkaamassa? Miksi muuten sydämeni kiihtyisi, miksi hengästyisin tämän ääressä? Kangas on tarkoitus. Miksi itkisin ja huutaisin tätä, jos en jonkin vuoksi?

Nostan kankaan seinälle, niittaan sen suoraan seinälevyyn kiinni.

Minkä väristä on? Kun kesäpäivän järvi kimmeltää ja metsä ympäröi, on vihreää, keltaista, kultaa. On levän ja lumpeen väri, on auringon väri.

On siis järvi. Kangas on järvi tai järvessä olo. Niinpä kangas on se, missä hukkuva hukkuu. Minä olen hukkuva. Putoan pohjaan. Putoan. Vaikka järvi kimmeltää. Joka maalausele on putoaminen.

Ei tässä ole järkeä. Tämä on muuta. En keksinyt tätä, tämä tuli. Tämä vaati minut. Siksi vailla järkeä putoan.

Tämä ei ole kivaa. Tässä ei ole järkeä mutta tälle on syy, tämä ei ole hullua. Näin tämä täytyy tehdä.

Voi olla, että jotain hukkuvan hädästä peittyi ja pehmittyi myöhemmin kullan ja kauneuden alle. Tuli kaunis. Eihän hukkuminen ole kaunista. Mutta mieleeni muistui, kun muuan lääkäri vakuutti hukkumisen olevan helppo tapa kuolla, kivuton ja pehmeä. Sekin väri työssä siis on.

Sitten on se, että oikeastaan hukkumista ei voi maalata. Hukkunut ei maalaa. Maalaava käy hukkumisessa, pitää läheltä, mutta maalava ei huku, vain siten hän voi maalata. Maalautuu ei-hukkuminen, niin täytyy maalautua. Tarkasteltuani maalaamaani sarjaa, olen ajatellut, että tämä ensimmäinen maalaus varsinkin on ei-hukkuminen, nimittäin vaikka käytössäni on hukkumisen eleet, sydämessäni on myös lempeä aika ennen hukkumista, ennen järveä.

Postikortteja lokakuusta

Olin syyslomalla Mäntyharjussa. Tulokahveja juodessa Salmelassa paraikaa työskentelevä kollega puhui kokemuksestaan, jonka mukaan taide ei nykyään saisi olla kaunista ja harmonista. Vaikuttaa siltä, että etenkin esittävä maalari joutuu kamppailemaan tämän kysymyksen kanssa. Miten maalata realistisesti mutta nykyaikaisesti? Onko turvauduttava ironiaan, kuten monet tekevät? Saako olla romanttinen? Ironia on plääh, tokaisin, tylsää, minä en pidä ironiasta. Huumori on sitten toinen asia, itseironiakin on ok, mutta sellainen kylmä "enhän mä tosissaan tälleen, tässä on kato tasoja" on ihan tyhjää. Jos olet romantikko, pitäydy siinä, kehotin. Kaunis ilma sanoin sitten, lähden kuvaamaan ennen kuin aurinko laskee. Tosiaan, lunta maassa ja syksyn lehdet, siinäpä venäläisten maisemamaalareiden yksi lempiaihe, mies huomatti.

Maisema oli huimaavan kaunis. Kun sitten illalla latasin valokuvia koneelle, oivalsin kollegan tunteen. Kuvat näyttivät liian kauniilta, ei kai nyt taiteilija tosissaan tällaisia... postikortteja!