Golden Spirit -näyttely, Galleria Katariina

Jerusalem (100x150cm) 2017 

Golden Spirit 4 (125x160) 2016

Tumma puhuu 1 (100x150cm) 2016

Tumma puhuu 1 (100x150cm) 2016

Tel Aviv (100x150cm) 2016

Tulivuoret (150x300cm)2015

(Erillisinä teoksina täällä)

Huhtikuun lumi 1 (125x160cm) 2015

Heräävä (120x180cm) 2016

Näyttely loppui tänään nyyh. Ne menevät aina niin nopeasti. En ole edes ehtinyt tehdä kunnollista avajaiskuvakoostetta; tulkoon se sitten vähän myöhemmin. En myöskään muistanut/ehtinyt/jaksanut/viitsinyt käydä kuvaamassa ripustusta aiemmin, että olisin voinut näyttää: menkää tuonne. No tähän on nyt tallennettu että tällainen se oli. Jokaisesta teoksesta on oma erillinen kuvansa, esim tuo viimeinen tumma työ ei näytä seinäkuvassa yhtään miltään. Tulivuori-sarjan teokset ovat itsenäisinä toimivia maalauksia, ks linkki kuvan alla.

Tumma puhuu

Tumma puhuu 2 (100x150cm) 2016

Kirkkaan jälkeen taas toisenlaista. Kankaille nousseessa uudessa mustavalkoisessa maailmassa on jotain salaperäisen kiehtovaa, tuntemattoman ja tutkimattoman viehätys. En tietääkseni ole maalannut tällaista ennen. Kuvasta ei välttämättä tule ensimmäisenä mieleen, että tässä on tekniikkana akryyli. Itselleni tulee mielikuva hiilipiirroksesta. Hypistelen näkymätöntä säämiskää.Tuossa kohti olen varovasti töpötellyt tummaa vähemmäksi, ja onpa siellä muutama hiilikuminkin terävämpi jälki.

Kävin tällä viikolla galleriassani eli Kalevankadun Katariinassa. Siellä on nyt Taira Tigerin hieno näyttely. Taira tekee myös suurieleistä abstraktia maalausta, ja työt ovat aika lailla samaa kokoluokkaa omieni kanssa. Siinä sitten tajusin, että hyvänen aika, ei tähän galleriaan niin monta maalausta  mahdu. (Galleriassa on kaksi n.25m2 kokoista huonetta eli mistään kopperopaikasta ei ole kyse.) Mahtuisi joo, jos mahduttaisi, mutta ei niin kannata tehdä muualla kuin markkinoilla. Gallerian pisin yhtenäinen seinä on 672cm, ja tällä seinällä Tairalla on kaksi maalausta, joitten koot ovat 140x150cm ja 100x70cm. Näin ollen "tyhjää" jää paljon enemmän kuin taulua eli 432cm. Se, montako työtä seinälle mahtuu, riippuu oikeastaan enemmän teosten luonteesta kuin fyysisisestä koosta. Joskus pieni tarvitseen suuren tilan.
Minulla on omaan näyttelyyni 20 ehdokasta ja niitten lisäksi vielä muutama keskeneräinen pyrkyri. Täytyy siis suorittaa ankaraa karsintaa. Vähän rassaa, että joutunen jättämään rannalle pari ihan lemppariakin. Esimerkiksi tämä Nauraa päin naamaa ansaitsisi ehdottomasti päästä esille, mutta se ei helposti huoli toista maalausta lähelleen. Pitäisi olla neljä huonetta!

Huh ja ohoh!

Tumma puhuu 1 (100x150cm) 2016

Huh huh. Käteni ovat rakoilla hinkkaamisesta, polveni ja sääreni ovat mustat värilammikoissa konttaamisesta. Ihanaa! Vihdoin. Bipolaariperkele kiusasi minua neljä kuukautta. Tänään olin kolmatta kertaa töissä tauon jälkeen. Vielä vähän aikaa sitten perkele kuiski korvaani ilkeyksiä, ja melkein aloin uskoa sitä: ei minulla ole enää mitään maailmalle antaa, pidetään nyt se viimeinen näyttely ja se siitä. Masennusperkele on ovela kaveri. Olen elänyt aika monta masennusta, ja tiedän, että tila menee ohi. Teoriassa tiedän myös, että masennuksessa ajatusmaailma vääristyy: elämä on epäonnistumisten sarja, maailma on kurja, ja minä olen huono ja turha. Pystyn jopa jossain määrin tajuamaan tämän depressiossa ollessani, että ok, tämä ajatus ei ole totta, tämä on masennusajatus. Silti koin ikään kuin yhtäkkiä oivaltaneeni väistämättömän tosiasian; urani on loppu. 

Mutta nyt katkaisin perkeleen hännän palettiveitsellä ja se luikki kiireen vilkkaa pakoon. Paha meni, tulee uutta ja hyvää. Se urakin jatkunee vielä, sillä tuskin tulen kuolemaan kahden kuukauden kuluttua, sellaistakin masennusperkele yrittää uhrilleen väittää.

Lienen puhunut useastikin siitä, miten maalaus joskus yllättää maalarin. Näin onnekkaasti pääsi käymään. Minulla on nyt tekeillä 100x150cm kokoisia töitä. Laitoin kerralla kolme pohjaa lattialle, että pohjustanpas nyt nämä. Jostain syystä halusin pohjustaa mustalla. Taisin ajatella että on kiva tempoa siihen sitten kirkasta päälle. Ehkä teen sellaisiakin vielä, mutta näistä tulee nyt toisenlaisia, kuten kuva kertoo. Kävi niin, että kauhistuin paksua mustaa. Ihan kuin maalaus olisi huutanut apua, älä tee minulle näin! Aloin huuhtoa, pyyhkiä ja raaputtaa väriä pois. Ehkä en kerrokaan tällä kertaa yksityiskohtaisesti, mitä kaikkia temppuja tein ja mitä välineitä käytin. Meininki oli kuitenkin kuin mattopyykillä, reipasta emäntätouhua.

Takaraivossani on koko ajan tikittänyt päivämäärä 14.2.2017. Silloin avataan näyttelyni Galleria Katariinassa. Toki minulla on olemassa maalauksia, jotka eivät ole vielä olleet missään esillä, mutta ne ovat aika sekalaista sakkia. Galleriassa on kaksi huonetta, joten voin rakentaa kaksi erilaista maailmaa, mutta kummankin maailman tulisi sitten olla jotenkin yhtenäinen. Joudun varmasti jättämään useammankin sinällään hyvän maalauksen pois. Niinpä tarvitsen lisää uutta. Tämän ensimmäisen uuden myötä minulle tuli jonkinlainen visio gallerian toisesta huoneesta. Katsokaapas:

Eikö tulekin sellainen wau-efekti? Oranssi työ sattui olemaan siinä vieressä, kun otin uutukaisen kuvattavaksi. Katsoin, että oho, tässä on jotain, mikä tulee toimimaan.
Toivotaan, että tästä lähti nyt hyvä työputki ja lisää yllätyksiä ilmaantuu. Melkein uskaltaisin luottaa.

Black is the New Orange

Heräävä 2016

Olipa kerran oranssi, joka ei  halunnut olla oranssi. Mutta ei se oikein tiennyt, mikä se haluaisi olla. Taiteilija sanoi: annan sinulle keltaista, pinkkiä ja alitsariinia. Maalaus makasi lahnana lattialla ja odotti palveluksia. Taiteilija teki parhaansa.

"Ei, minulla on kuuma!" maalaus sanoi seuraavana päivänä, "sinä teit minusta tulipalon. Vilvoita!" Selvä, olkoon,voin kokeilla, maalari sanoi.

Ei, minuun sattuu, maalaus huusi, miksi sinä tälla lailla riepottelet? Minä sanoin, että on vähän kylmä, ja sinä toimitat minut napapiirille. Halusin hieman viilennystä, ja sinä syväjäädytät! Minä haluan oranssia ja punaista ja keltaista! Jo nyt on, taiteilija jupisi, selvä, saamasi pitää ja palautti maalauksen melkein aiemmalle tolalle, jätti viileää vain pikkiriikkisen.

Mutta taas maalaus vikisi. Minä haluan olla  kiiltävämpi! Kuule, taiteilija sanoi, mikä ihmeen draama queen sinä olet! Ihan kuin minulla ei olisi muita töitä tehtävänä. Sinä sen kun ruikutat ja viet kaiken ajan. Ympäri ämpäri pitäisi olla koko ajan kääntämässä, kas kun et vaadi vihreää. Riitapukari! Narsisti! Maalaus ja taiteilija riitelivät painokelvottomin sanakääntein päiväkausia. Lopulta taiteilija tympääntyi: selvä, en tee sinusta yhtään mitään. Kukaan ei tule ikinä näkemään sinua, siitäs saat.

Maalausparka oli unohdettuna ateljeen nurkassa vuoden päivät. Se oli uppiniskaisesti hiljaa, piti pitkää vihaa. Taiteilija teki muita hommia. Sitten kerran, kun taiteilija ei soittanut punkkirähinärokkiräppimusiikkia, hän kuuli työhuoneen nurkasta itkua. Kuka kumma, hän ihmetteli. Taiteilija höristi korviaan paikantaaksen äänen. Itkuliisa löytyi muiden maalausten takaa. Jassoo, sinä, taiteilija totesi. Mitä sinä haluat? "Haluaisin tulla valmiiksi, niin kuin nuo toiset, voisitko kiltti maalata minut valmiiksi."

Suoraan sanoen taiteilijaa ei yhtään huvittanut. Hän kuitenkin lupasi yrittää. Ja mitä tapahtui? Taas tuli riitaa. Taiteilija hermostui toden teolla. Nyt minä maalaan sinut mustaksi ja sillä selvä, hän sanoi. Niinpä hän sekoitti puolipeittävän mustan värin ja ryhtyi puuhaan. Ei ei ei, maalaus huusi henkensä hädässä, ei! Taiteilija heltyi, hän otti rätin ja alkoi pyyhkiä mustaa pois sieltä täältä. Nousi hehku, syntyi sovinto, joka viimeisteltiin violetilla glitterillä.

Margarete

Margarete (200x174) 2015

Schwarze Milch der Frühe wir trinken sie abends
wir trinken sie mittags und morgens wir trinken sie nachts
wir trinken und trinken
wir schaufeln ein Grab in den Lüften da liegt man nicht eng
Ein Mann wohnt im Haus der spielt mit den Schlangen der schreibt
der schreibt wenn es dunkelt nach Deutschland dein goldenes Haar Margarete
er schreibt es und tritt vor das Haus und es blitzen die Sterne er pfeift seine Rüden herbei
er pfeift seine Juden hervor läßt schaufeln ein Grab in der Erde
er befiehlt uns spielt auf nun zum Tanz

Schwarze Milch der Frühe wir trinken dich nachts
wir trinken dich morgens und mittags wir trinken dich abends
wir trinken und trinken
Ein Mann wohnt im Haus der spielt mit den Schlangen der schreibt
der schreibt wenn es dunkelt nach Deutschland dein goldenes Haar Margarete
Dein aschenes Haar Sulamith wir schaufeln ein Grab in den Lüften da liegt man nicht eng

Er ruft stecht tiefer ins Erdreich ihr einen ihr andern singet und spielt
er greift nach dem Eisen im Gurt er schwingts seine Augen sind blau
stecht tiefer die Spaten ihr einen ihr andern spielt weiter zum Tanz auf

Schwarze Milch der Frühe wir trinken dich nachts
wir trinken dich mittags und morgens wir trinken dich abends
wir trinken und trinken
ein Mann wohnt im Haus dein goldenes Haar Margarete
dein aschenes Haar Sulamith er spielt mit den Schlangen

Er ruft spielt süßer den Tod der Tod ist ein Meister aus Deutschland
er ruft streicht dunkler die Geigen dann steigt ihr als Rauch in die Luft
dann habt ihr ein Grab in den Wolken da liegt man nicht eng

Schwarze Milch der Frühe wir trinken dich nachts
wir trinken dich mittags der Tod ist ein Meister aus Deutschland
wir trinken dich abends und morgens wir trinken und trinken
der Tod ist ein Meister aus Deutschland sein Auge ist blau
er trifft dich mit bleierner Kugel er trifft dich genau
ein Mann wohnt im Haus dein goldenes Haar Margarete
er hetzt seine Rüden auf uns er schenkt uns ein Grab in der Luft
er spielt mit den Schlangen und träumet der Tod ist ein Meister aus Deutschland

dein goldenes Haar Margarete
dein aschenes Haar Sulamith

Paul Celan: Todesfuge (1948)

551

IbrahimIbrahim NabilNidam TalaTawfeeq Iyad

FatimaFatimaFatima AmeenAya DinaDina

Ayyoob

(174 x 200cm) 2015

Uusi kieli

Sulamith (200x180) 2015

Täällä Miriam Ashkenazi, suoraan Jerusalemista, Boker tov Finland!

Huh mikä matka! Palattuani olin kulttuurishokissa ja aivan pyörällä päästäni. Alepassa ihmettelin, kun näin koko käytävällisen tekstit kerralla, pystyin lukemaan joka ikisen tuotteen nimen yhdellä katsomalla. Hepreankielisessä marketissa jouduin tavailemaan tekstejä että onko nyt luomua vai sokerishittiä vai mitä on. Lämpötila viileni kerralla 25 astetta. Ihmisille ei sovi puhua. Jos kuitenkin puhuu, täytyy puhua hiljaa. Hiljaakaan puhuessa ei kuulu koko ajan kysellä "onko kaikki hyvin?". Juutalaishuivin käyttäjää kummeksutaan. Pitää varoa possua. Tytär on hyrrä ja salama eikä litteä ruutukuva. Puistoissa ei ole roskia. Kenenkään nimi ei ole Batsheva saati Mordechai.Taivas saattaa olla harmaa. Viikko alkaa vääränä päivänä. Nurkan takaa ei saa 20 shekelin swarmaa ja munakoiso maksaa viisi kertaa liikaa. Ei sanotaan "ei" eikä "lo" ja "ken" onkin "joo". Ja mihin katosivat zz, shh ja roisi ch? Miksi kadut eivät vilise mustia hattuja?

Sitten hyppäsin maalaukseen, ja pääsin heti hurjiin syvyyksiin. Maalauspäiväni ovat olleet niin intensiivisiä, että joudun pitämään pari päivää taukoa ennen kuin menen uudestaan työhuoneelle. Päässä kihisee niin paljon. Kotona kuristun yöpaitaan.

Vapisen, melkein kuin Ben Gurionin turvatarkastuksessa, kun jouduin kuulusteluun. Paitsi että vapisen enemmän. Kuulen veren liikkeen. Irtoan, repeydyn ja puristun taas kokoon. Olen sotilas, rajavartioin maalia. Haavoitun siveltimestä. Yritän parantua sinisellä. Raavin. Olen palettiveitsiterrroristi. Vuodan punaista ja vihreää. En ole varma, kuka olen. Kuka on tappajista kaunein?

Muutuin. Huomaan sen maalaamisessa. Vietin Israelissa kaksi kuukautta. Halusin jäädä. Mutta en haluaisi olla Jerusalemissa nyt. Olisipa erilaisia uutisia, toisenlainen Israel. Kaikki toivovat toista, mutta toiveet eivät käy yksiin. Siksi kenenkään toive ei toteudu.

Vaikuttaa siltä, että maalaus alkaa puhua heti, ensimmäisellä maalauskerralla. Hyvin nopeasti se tuo tahtonsa ilmi, kertoo nimensä ja kieltäytyy jatkotoimenpiteistä. Kiellon vuoksi en voi olla maalausten kanssa joka päivä, etten koskisi. Tämä on uutta. Olen tottunut toimimaan toisin.
Keskeinen kysymys nyt on, kuinka paljon annan nimen kautta katsojalle vihjeitä. Ajatukseni risteilevat moneen suuntaan: historiaan, taidehistoriaan, nykypäivään, politiikkaankin. Ohjeita en halua antaa enkä käskeä katsomaan "oikein". Mutta merkityksen piilottaminen ei sekään ole tässä tapauksessa oikea ratkaisu. On monta nimeä. Kerronko kaikki, valitsenko, miten? Laitanko sulkeisiin, alistanko yhden nimen toiselle? Entä kokonaisuus, josta toivottavasti myöhemmin tulee näyttely - mikä sen nimi on?

Tuhma musta!

15/2005

6/2005

24/2005

27/2005

7/2005

Kymmenen vuotta sitten käytin maalauksissani aika paljon tummia sävyjä niin kuin näistä kuvista voi nähdä. Se oli aikaa, jolloin luomisvoima ja maalaamisen vimma murtautui esiin kuolemanvuosien jälkeen. En kuitenkaan itse kokenut maalauksiani mustina enkä varsinkaan synkkinä tai surullisina. Maalasin onnellisen kiivaasti, olin kuin lumottu. "Sinulla taisi olla rankempi vaihe", joku tuntematon katsoja kuitenkin myöhemmin kommentoi nähdessään tämän kauden teoksia. Merkitseekö musta synkkää, rankkaa, surullista? En maalaisi asunnon seiniä mustiksi, koska se pimentäisi ja pienentäisi tilaa, ja minä pidän valosta ja avaruudesta. Mutta tumma maalaus monesti hehkuu omanlaistaan valoa, se voi olla hyvin kiehtova ja innostava.

Sattumoisin juuri eilen näin näyttelyssä tummahkon maalauksen, josta en lainkaan pitänyt. Se ei ollut synkkä eikä rankka, se oli huono. Huonous ei kuitenkaan ollut tumman syytä. Syyllinen oli maalari, joka oli sekoittanut keskenään ruskeaa ja vihreää, hieronut sotkun kankaalle kuivalla pensselillä ja tukahduttanut kaiken valon. Tuo maalaus olisi kuulunut pilalle menneiden teosten näyttelyyn. Sellainen muuten oli juuri! Tarkemmin, näyttelyn nimi oli FAIL - Stage for Abandoned Art. Näyttelyn kuratoi Kuvataideakatemian opiskelija Martins Rozenfelds, joka esitteli projektin näin: 

"FAIL is a collection of art projects that the artists of Helsinki has concidered as a failure and therefore has quit working on them or, if completed, has never introduced them to public. It is organized to give a stage to outcast art and to define what artists themselves concider as a potentially unsuccesful art." Koska taide ei ole Cooperin testi, epäonnistumiselle ei voi määritellä sekunti- tai muuta rajaa. Martins ei myöskään käynyt työhuoneilla rankkaamassa, että tuossapa sulla onkin huono duuni, se me laitetaan. Kukin taiteilija mietti itse, miten haluaa huonon tai hylätyn tai epäonnistuneen tässä yhteydessä määritellä ja esittää.

"Älä käytä mustaa väriä, asiakkaat eivät pidä siitä", muuan galleristi totesi kerran osoittaen mustaa kohtaa tämän postauksen ensimmäisessä maalauksessa. Oli suuren suosion vuosi, jolloin myin maalauksia enemmän kuin ikinä. Mutta tummia teoksia ei saanut laittaa esille. Niinpä halusin tuoda nämä kielletyt työt FAIL-näyttelyyn. Onko musta paha?
EDIT. Koska väärinkäsityksiä on ilmennyt, painotan, että en itse pidä tämän postauksen teoksia ollenkaan epäonnistuneina. Epäkelpo-tuomio on tullut vain ja ainoastaan yhden galleristin suusta; muissa näytteyissä olen esittänyt kaikenlaisilla skaaloilla maalattuja töitä eikä galleristi ole koskaan dissannut teostani värin vuoksi.

P.s. Pahoitteluni, etten ehtinyt esitellä näyttelyä ajallaan, se jotenkin viuhahti niin nopeasti ohi, että en tajunnutkaan.

P.p.s. Olen kiltillä tuulella enkä mainitse huonoa taiteilijaa enkä tuhmaa setää nimeltä, oho, sen verran lipsahti että oli setä eikä täti.

JA AI NIIN! 80 000 raja on mennyt rikki! Kun kirjoitan tätä, mittari näyttää 80 417. Onnea Hekuma, kiitos lukijat!