Entten tentten, valmis – kesken, teelika mentten...

En tiijä nimmee, pittää myöhemmin kahttoo, sittepähän näkköö

(180x200cm) 2010-2016

Taas kerran. Onko se valmis?

Minä en tiedä. Miten se olikaan, mistä sen tietää? Olen nimittäin kirjoittanut tästä joskus, sillä hyvin usein ihmiset kysyvät, mistä mistä minä tiedän, että maalaus on valmis. Jos vanha viisaus tulisi apuun. No ei, löydän vain tekstin, jossa mietitään, mistä tietää että maalaus ei ole valmis.

No mutta ainahan minä olen osannut niille kysyjille vastata. Mitä oikein olen sanonut? Olisinko sellaisen sanan kuin harmonia? Olen sanonut että istun ja katson. Tuijotan ankarasti ja jos silmäni ei tartu mihinkään häiritsevään, maalaus saattaa olla valmis. Istun ja katson vaikka kuinka kauan. Olen sanonut, että toisina päivinä en tee muuta kuin istun ja katson, se riittää työksi. Saatan vielä laittaa syrjään, antaa olla aikansa, ja katsoa sitten uudelleen. Mutta silti, mistä minä tiedän? Osaanko määritellä?

Joskus värit ovat upeat, mutta sommittelu mättää: jokin kohta ”painaa” liikaa. Eikö tätäkään pysty selvin sanoin selittämään? Maalaus näyttää keikahtavan toiselle kyljelleen tai yksittäinen kohta imee kaiken energian, koska siltä puuttuu vastavoima. Silloin on pakko tehdä se kuuluisa kill you darlings. Voi yrittää säilyttää värit samoina, mutta niiden painopistettä on muutettava eli jotain täytyy peittää ja maalata uudellen. Siis harmoninen sommittelu olla pitää.

Mitä se harmonia sitten ihan tarkalleen on? Minä tykkään sanakirjamääritelmistä, joten laitetaan tähän sellainen. Näin sanoo Suomen kielen perussanakirja

Harmonia 1. sopusointu, sopusuhtaisuus, tasapainoinen tila, yhteensopivuus. Värien h. maalauksessa. Pyrkiä tunne-elämän h:an. 2. mus. Sävelten keksinäinen sopeutuvuus: sointu.

Mutta eihän taide ole pelkkää tasapainoa! Eikö loputon tasapaino ole pitkäpiimäistä? Siitä tulee rutiinia, yllätyksettömyyttä. Joogaguru saattaisi olla toista mieltä, mutta tuskin sekään pystyy koko ajan tasapainossa kellumaan, vaikka harmoniaa tavoitteleekin. Nyt menee vähän kliseiseksi ja itsestäänselväksi, mutta toteanpa kuitenkin, että jokaisen elämässä on ”virheitä” ja disharmoniaa, ei ole tasainen elon polku. Näinpä taide, jossa on säröä ja riitasointua, saattaa koskettaa enemmän kuin se pumpulipilvi – tämä pätee ihan yhtä lailla abstraktioon kuin esitttäväänkin taiteeseen.

Tulee mieleen toinen, monen mielestä ehkä pinnallisempi, maailma, jossa disharmonian sääntöä jatkuvasti hyödynnetään: muoti. Beige jakkupuku on harmoninen, mutta kun siihen lisätään oranssikuvioinen huivi, saadaan vähän ”twistiä”. Ja laitetaanpa vielä lenkkarit jalkaan. Tähän tapaan. Muotikuvissa näkee välillä mitä mielikuvituksellisempia yhdistelmiä hapsua kukkaa rönsyä ruutua, pantteria seepraa salmiakkia, verkkoa raitaa hämähäkkiä, pilkkua palloa papukaijaa (no ehkei ihan kaikkia sentään kerralla). Kengät ovat niin överit, ettei sellaisilla kukaan kävele, tukka tupeeratataan taivaisiin, kulmat meikataan lakupötköiksi ja iltapuvun päälle puetaan urheilutakki. Arkielämässä harva esiintyy editorial-mallina, mutta luepas mikä tahansa ”minun vaatekaappini” -juttu, niin klassisimmankin vaatekaapin omistaja sanoo, että asussa pitää olla jokin ”juju”. Juju voi olla iso koru, viistoon leikattu helma tai höpsö käsilaukku. Pikkuisen persoonallisuutta, mutta ei mitään rajua, koska tyylikästä olla pitää. Maalauksessa vastaava juju voi olla pari vihreää pistettä punaisella. Ei oteta turhia riskejä harmonian rikkomiseksi. Muotibloggarit taas haluavat olla ”ajankohtaisia”, he seuraavat muodin aallonharjaa ja poimivat asuihinsa uusimmat virtaukset – mikä tuottaa someen loputtomasti lähes samanlaisia kuvia, kun se twistijuttukin kopioidaan muilta. Mutta sitten on sellaisia persoonallisuuksia, jotka luovat omat kekseliäät wow-kokonaisuutensa, joitten tyyliä ei voi määritellä sääntöjen, jujujen tai trendien kautta – eikä oikein jäljitelläkään, koska toisen karismaa ei omia.

Karismaattinen maalaus? Joo se olisi hyvä. LOL, klikkasin juuri auki Fb-linkin, jonka aiemmin aamulla ohitin hajamielisesti. Pauliina Laitinen-Littorin määrittelee Taloustaito-lehden artikkelissa:

Näin erotat lahjakkuudet massasta

• Oma tuore tyyli, ei kopioitu.
• Työssä ei näy kuka on opettaja, mistä taiteilija on valmistunut tai kenen tuotantoa hän ihailee.
• Työ on valmis, ei mitään liian vähän tai liikaa.
• Taitava sommittelun, värien ja viivan käyttö yhdistettynä aiheeseen sekä tuoreeseen toteutusideaan.
• Työssä on karismaa ja se on röyhkeän itsenäinen sekä itsevarma.

PLL kirjoittaa, kuten yleensäkin, taiteesta sijoituskohteena, että tällaisia teoksia kannattaa ostaa. Innostuin lainaaman listan, koska siellä on tuo kirjoittamassani esiin noussut karisma-sana ja sen kaverina vielä röyhkeys; hyvä Pauliina! Muutkaan pointit eivät ole pöllömpiä, mutta ainainen ”tuoreuden” vaatimus minua ärsyttää. Eihän taideteos ole mikään sikanautapaketti! Ja otapa mikä tahansa nykytaidetekele tarkasteluun, niin aivan varmasti siitä tulee mieleen jonkun toisen joskus aikaisemmin tekemä teos. Joskus näkee tökeröitä kopioita, kyllä, mutta näkee myös sellaista, että tekijä työskentelee jatkumossa ihailemansa taiteilijan kanssa, vaikutus näkyy, mutta tulos on silti ehdottomasti tekijänsä näköinen. Mainitsen Tapani Hyypiän, jonka maalauksia katsoessa Mark Rothko tulee aina kuikuilemaan olan takaa. Mutta Tapani on aivan helvetin hyvä maalari!

Tavoittelen usein energiaa, sähäkkyyttä, joskus rajuuttakin. Silloin ei voi olla ihan harmoninen, ellei sitten vähän venytä harmonian käsitettä. Dynaaminen on hyvä, että katse kiertää ja pomppii ja valkoinen seinä maalauksen ympärillä tuntuu sekin muuttuvan väriksi, ehkä katsoja itsekin muuttuu väriksi. Maniassa maalauksesta voi tulla melkein pelottava dissonanssipeikko, sekin on joskus hyvä. On monipuolisuutta, jos pystyy tekemään töitä laajalla skaalalla, joskus hauraita ja hiljaisia, joskus puheliaita pulputtajia, kikattajia ja sirkuspellejä, toisinaan pyörremyrskyjä, raivottaria ja hurjimuksia.

Kuvan maalauksen alkuvaiheen näet täällä. Oho, olen aloittanut työn vuonna 2010! Onpas siinä ongelmalapsi. En vielä tiedä, olenko onnistunut vai mokannut.

38 vuotta tai kolme varttia kevättä

Sarjasta Kevät (170x130cm) 2010

"Älä ikinä sano noin", taidebisnesrouva varoitti, "kuulostaa liian helpolta". Olin kertonut maalanneeni taulun kahdessa päivässä. "No, eihän se ihan niin ole", aloin selittää, "kun -" "Niin kyllä juu suunnittelu ja esityöt ja mitä kaikkea, mehän tiedämme, mutta jos sanot kaksi päivää - älä sano niin. Jos asiakas kysyy, kauanko maalasit, sano kuukausi". Myöhemmin opin vielä paremman tavan määrittää tauluun tarvittu aika: "Maalasin yllä olevaa pinkkiä maalausta 38 vuotta." Mark Rothko oli viisaampi kuin minä ja bisnesrouva yhteensä, hän oli vastannut omalla iällään kysyttäessä kauanko kesti maalata maalaus x. Tosiaan.

No, jos nyt arkisemmin puhutaan, pinkki maalaus valmistui kahdessa kuukaudessa. Ja jos maalaaminen olisi vain sitä, kun taiteilija koskettaa kangasta lisäten siihen väriä, siinä tapauksessa maalasin pinkkiä taulua viitenä päivänä. Jos ei lasketa edes värien valintaa, sekoittamista eikä niiden kuivumiseen tarvittavaa aikaa, luulenpa että maalasin pinkkiä taulua vain kolme-neljä tuntia. Jos vieläpä jätetään huomiotta ne minuutit, jotka käytin keskittymiseen ja intuitioni tarkentamiseen hakiessani seuraavan värin paikkaa ja levitystapaa, saattaa olla, että olen oikeastaan maalannut pinkin maalauksen puolessa tunnissa.

Vasemmalla maalaus on vaiheessa 4/5. Ristikkomainen rakenne on saatu aikaan valuttamalla maalia. Pisara piirtää viivan juostessaan kangasta alas, kohti lattiaa, ja kun taulua äkkiä kääntää 90 astetta, maali alkaa tietenkin juosta sinne missä lattia nyt on. Siniset kohdat ovat klönttimäisempää maalia, mediumin ja glitterin seosta, ja ne on painettu kankaaseen palettiveitsillä.

Isommassa kuvassa oikealla on valmis (olen melkein varma, en satavarma, että se on nyt valmis) maalaus. Maalasin ristikkoon eripunaisia pilkkuja tihentäen rakennetta alavasemmalla. Lisäsin vielä sinistä sekä vaaleaa glitteriä.

  Sarjasta Kevät (170x130cm) 2010

Oranssin maalauksen aikajänne on suunnilleen samanlainen. 38 vuotta tai 7 viikkoa tai 4 päivää tai kolme varttia. Viime vaiheen keltaiset, haarautuvat vinovalutukset onnistuivat minusta hyvin.

Tykkään näistä kahdesta, pinkistä ja oranssista kevättaulusta aika lailla! Niissä on lennokkuutta ja ilmavuutta ja tunne, että yksi ja kaksikin viivaa on osunut oikein. Hassua kyllä, näen tällä kertaa töissäni selvää esittävyyttä. Ai jaa, tätä maalaankin, huomasin sarjan alkuvaiheessa. Olen sitten ihan tietoisesti hakenut näihin rytmejä luonnosta, mutta mitä mikäkin voisi olla, jääköön katsojan koettavaksi. 

Mark, Marlene ja itkettävä maalaus

Kuka se oli? Taidemaalari, joka kadehti elokuvalta taikaa saada katsoja kyyneliin. Oliko se Marlene Dumas? "Maalaus ei pysty samaan kuin elokuva, ikävä kyllä, ihmiset eivät itke maalausten edessä niin kuin itkevät elokuvissa."

Niin se oli, Marlene sen sanoi. Marlene Dumas puhui näin näyttelyssään Helsingin Taidehallissa, syksyllä 2005. Tämä tuntuu tärkeältä muistaa nyt, kun mietinnässä on kysymys Miten maalaus vaikuttaa ja millä edellytyksillä?

Onko tuo totta, muistan empineeni, nopeasti arvelleeni, että karkeasti ottaen on totta. Montako kertaa olen itse kyynelehtinyt jonkin elokuvan ääressä, montako kertaa maalauksen ääressä? Miksi on aivan mahdollinen ajatus, että kokonaiset elokuvakatsomot pyyhkivät simultaanisesti silmäkulmiaan mutta melko mahdotonta että porukka pysähtyisi maalauksen eteen vuodattamaan kollektiivikyyneliä?

Nyyh nyyh

Elokuvissa itkeminen on kulttuurisesti ihan normaalia. Henkilö, joka itkee elokuvissa, on tunteellinen, ominaisuudelle voidaan vähän hymähdellä, mutta yhtä hyvin sitä voidaan arvostaa, ihaillakin: tuopa on taiteellinen ja herkkä. Mutta kuvitellaan että joku pillittää keskellä Kiasmaa tai - vielä oudompaa - pankin maisemamaalausta tuijottaen. Ei kai nyt niin kuulu. Olen huomannut, että jos kovin viipyilee ja ihmettelee tauluja julkisessa tilassa, vartijat valpastuvat, joutuu silmätikuksi; tunteilu siinä tilanteessa alkaisi jo muistuttaa alasti oloa. Kirkossa alttarimaalauksen tai ikonin edessä itkijää ei ehkä niinkään kummeksuta, saatetaan kunnioittaa ja siunata.

Elokuvan itketysvaikutus johtuu samastumisesta. Katsoja eläytyy tarinaan ja liikuttuu. Synnytys, onnettomuus, häät tai hautajaiset voivat herkistää saippuasarjassakin; kyyneleet vuotanevat katsojan omien tunnekokemusten aktivoitumisen myötä - elämä liikuttaa, tässä on tilaisuus ja lupa kokea liikutusta. Nyyhkeen määrä ei korreloi taiteellisen tason kanssa, puhutaanhan sentimentaalisuudesta ja katsojan tunteisiin vetoamisesta usein halpoina keinoina.

Huima, läpäisevä
Kokonaisvaltainen, pysäyttävä vaikuttavuus ei välttämättä kirvoita kyyneliä. Teos voi järisyttää unohtumattomalla tavalla eikä tässä mikään taiteenlaji taida toista peitota. Yhtäkkiä joutuu jonkin valtaan. Kokemus ei liity kokijan koulutukseen tai kykyyn analysoida ko. taiteenalaa. Ehkä koulutus joskus rajoittaakin eläytymistä; valpas sanallistava kriittisyys on koko ajan läsnä, huimimmissa kokemuksissa se kyllä väistyy mutta kenties vain palatakseen kohta, josko sen avulla saisi huimuuden selitetyksi. (Ei onneksi saa, mutta jotain vihiä voi saada.)

Mielessäni on käynyt, josko Marlenen elokuvakateus oli osaltaan tätä, taidemaalari voi kokea toisen taiteenlajin emotionaalisemmin kuin omansa. Itse koen musiikin, esimerkiksi lempisäveltäjäni Arvo Pärtin monet teokset hyvin voimakkaasti. (Musiikkihan se elokuvassakin tehostaa ja luo tunnelmia yhdessä kirjallisen tarinan ja kuvakerronnan kanssa.)

Minulla ei ole musiikin alan koulutusta, en sillä tavoin ymmärrä musiikkia. Kun nyt kuuntelen  Da Pacem –levyä, osaan sanoa, että minua viehättää ihmisäänien kerrostaminen, korkea, vahva, hento, syvä, äänten pitkä sointi ja vuorottelu hiljaisuuden kanssa. Pysäytän kaikki liikkeeni ja ihmettelen. Rytmin odottamattomat muutokset, kauneus ja puhtaus, jota lävistävät ajoittaiset kivun ja disharmonian kokemukset – ehkä se on sielu, joka tätä tuntee. Tosin ammattini (tai minulle ominainen kokemisen tapa, joka ammatinvalinnankin on aiheuttanut) vaikuttaa siten, että mieluiten kuuntelen musiikkia silmät kiinni, pikemminkin katsellen sitä. Katselen avaruutta, joka laajenee ja liikkuu, jossa elementit lähenevät ja loittonevat. Mutta on muutakin kuin silmientakainen näkeminen: konsertissa kehoni värisee ja kipristelee, kasvot ilmehtivät, silmät voivat kyyneltyä, hengitys katkeilla.   

Maalaus musiikkina ja kumppanina

Minä voisin kadehtia musiikilta ajassa liikkuvaa tilaa. Olen ollut ylpeä, jos joku on verrannut maalaustani musiikkiin. Se tarkoittaa, että katsoja on kokenut maalauksessa ajallisen ulottuvuuden, että maalauksella on kestoa, että se soi ja varioituu kuunnellessa. Katse voi olla kärsimätön, maalauksen voi kuitata vilkaisemalla: tuollainen, jaa, aha.

Kuuntelu vaatii asettumista ja vastaanottavaisuutta. Keskeneräinen maalaus on äänten paljous, joka pitäisi osata saattaa harmoniaan. ”Maalaus elää kumppanuudesta, se tarvitsee herkän katsojan”, sanoo Mark Rothko Simon Schaman Power of Art –dokumentissa. Ensimmäinen katsoja ja henkiinherättäjä on tietenkin maalari itse. Jos herkkyyttä ei ole, maalaus kuolee. Vaikka maalari saisi taulun elämään, on silti aina riski, peräti tunteeton teko, Mark väittää, lähettää maalaus maailmaan: muodostuuko seuraavan katsojan ja taulun välille kumppanuus?

”Maalari ei maalaa design-opiskelijoille tai historioitsijoille, vaan ihmisille. Ja inhimillinen reaktio on ainoa taiteilijaa tyydyttävä asia”, Rothko painottaa. Häntä kiinnostavat ainoastaan inhimilliset perustunteet: tragedia, hurmio, kauhu jne. ”Ja se tosiasia, että ihmiset murtuvat ja alkavat itkeä maalausteni ääressä, todistaa että onnistun välittämään nuo perustunteet”, taiteilija sanoo. Hän etsii arvokasta ihmisyyttä ja hiljaisuutta, jossa ihmisellä on tila juurtua ja kasvaa. Maalaminen on uskonnollinen kokemus ja niin tulisi maalauksen katsomisenkin olla.

1950-luvun lopulla Rothkon oli määrä tehdä suuret seinämaalaukset kalliiseen Four Seasons –ravintolaan Manhattanille. Työrupeama oli pitkä, haastava ja raskas. Maalaukset olivat viimeistelyä vaille, kun taiteilija päätti olla antamatta niitä ravintolaan ja luopua 2,5 miljoonan dollarin palkkiosta. Illallinen paikan päällä miljöötä ja asiakkaita tarkkaillen oli masentanut Rothkon. Rikkaat hummerinnielijät eivät edes vilkaisisi maalauksiani, hän päätteli, pömpöösi näytttäytymispaikka  oli teoksille aivan väärä. Kumppanuutta ei syntyisi, ei vaikutusta maalauksen ja katsojan välille. Maalaus ei saanut olla sisustuselementti.

Myötätunto ja vilpittömyys

BBC-dokumentti alkaa dramaattisesta rinnastuksesta: samaan aikaan, helmikuun 25. vuonna 1970,  kun Rothkon suuret maalaukset saapuvat Tate Galleryyn, maalari löydetään kuolleena ateljeestaan. Maalari, joka oli viettänyt niin paljon aikaa mielensä sisässä, kuolleiden valtakunnassa, Schama tulkitsee, oli tappanut itsensä.

Olen katsonut Rothko-dokumentin monta kertaa läpi. Minusta tuntuu, että välillä puhuessaan Mark on vähällä itkeä, sanottavan paino on raskas. Hän huokuu myötätuntoa, puhuu inhimillisen puolesta kaupallisuutta vastaan. Hymyä hänen kasvoillaan ei juuri näy, muutamaa liikutuksen hetkeä lukuunottamatta kasvoja näyttää puristavan depression jähmeys. On riipaisevaa, miten yksinäiseltä ja onnettomalta mestari vaikuttaa.

Aloitin Marlenesta, jonka väite ”maalaus ei itketä” johdatti Markin maailmaan, jossa maalauksen äärellä todistettavasti itketään. Rothkon tavoin Dumas haluaa kuvata inhimillisyyttä; hän tekee sen esittävän kuvan kautta piirtäen ja maalaten ihmisiä. Ihailen kumpaakin, joskin Rothko on ollut taiteellisena esikuvana tärkeämpi. Silti mieluummin kuin Markin raskaan mielenlaadun, toivoisin saavani Marlenen  pulppuavan, rohkean elämänasenteen.

Minulla oli tosiaan ilo tavata hurmaava Marlene viisi vuotta sitten Taidehallin lehdistötilaisuudessa. Taiteilija oli eloisa, kujeileva ja energinen. Hän nauroi vähän räkättäen ja ujutti haastattelukysymysten lomaan kysymyksiä kyselijöille kuin olisi mieluummin halunnut tutustua ihmisiin kuin kertoa itsestään. Vilpitön, utelias läsnäolo ja eläytyminen – niistä taitaa kummuta Marlenen maalausten vaikuttavuus.

 Marlene piirsi Maarian

Jumalan kasvot

Viikko sitten minulle esitettiin huimaavan hieno kysymys: "Kuka mielestäsi on parhaiten maalannut Jumalan kasvot?"

Kysymys yllätti minut ihanalla tavalla. Sen ajatussisältö taiteen mahdollisuuksista on timanttia: kaunis, kirkas ja tosi. Sanamuoto oli minulle uusi, mutta sisältö kiiruhti sydämeeni ja oli heti kotona. Jumalan kasvot - ilmaus kuin runo, ehkä tarpeetonta enää mainita, että kysyjä oli runoilija. Vastaukseni tuli empimättä. Mark Rothko, sanoin. Olen vastannut samalla nimellä monet kerrat kysymyksiin: "Kuka on lempitaiteilijasi?" "Ketä maalaria ihailet?" "Kenen taide on vaikuttanut omaan taiteeseesi" "Kuka on paras?" Tavallaan kyseessä oli sama kysymys, kuitenkin niin, että tämä uusi kysymys ilmaisee perustavammanlaatuista suhdetta asiaansa, elämään ja taiteeseen ylipäätään.

Kysyjä ei tuntenut taiteilijaa, joten luonnehdin lyhyesti: "Rothkon maalauksissa on kyse värikenttien, yleensä muutaman, alekkain sijoitetun, suhteesta toisiinsa. Kenttien rajat ovat häilyviä, ei mitään viivasuoria teippirajoja siis. Värit vähän niin kuin liukuvat. Taiteilijan kädenjälki on näkyvissä, siveltimenvedot erottuvat; tämä tekee maalauksen pinnasta väreilevän. Teoksissa on vahva lataus, jota ei oikein pysty selittämään". Täysin abstraktia, siis, mies tarkensi. Kyllä vain, minä vastasin.

Hyllyssäni on kirja The Spiritual in Art - Abstract painting 1890-1985. Kirja käsittelee ja korostaa abstraktin taiteen suhdetta henkisyyteen, sen mukaan abstrakti maalaus olisi jonkin henkisen kiteymä, maalaaminen arkitodellisuuten taakse kurkottamista. Mitä sitten on henkisyys? (Eräs kommentti asiaan on Jorma Koskisen hittiparaatin kappale Henkisyyden markkinoilla. Bändin johtohahmo opiskeli taidekoulu MAA:ssa samaan aikaan kanssani, biisi varmaankin osittain ponnistaa kouluaikojen kuumasta teemasta.)

Henkisyys on jotain, mistä monet ovat hys hys, toiset tuntuvat tietävän rasitteeksi saakka. Mutta jos määrittelisin henkisyyden näin: se on ajatella kuolevaisuuttaan, parhaimmillaan hyväksyä kuolevaisuutensa. Käsite tulisi koskettaneeksi joka ikistä kuolevaista. Maailmassa on paljon huuhaata ja hölynpölyä, mutta kuoleman todellisuus on kaikille sama. Siihen sietäisi totutella.

En tiedä, onko abstrakti taide sen henkisempää kuin jokin muu taide, mutta sen tiedän, että taide ja kuolema liittyvät toisiinsa. Taide saattaa auttaa kuolemisessa, siinä totuttelemisessa. Minulle taiteilijana taide on elämän ja kuoleman kysymys: se, että maalaan, tarkoittaa, että olen elossa. Maalaaminen on elintärkeää minulle, jollekulle toiselle maalaamisella tai koko maalaustaiteella ei ole mitään merkitystä, kuolemista helpottavat ja elämistä rikastavat asiat ovat toiset. Aika monelle jokin taiteen ala antaa sielun virvoitusta.

Mutta Jumalan kasvot ja että ne voisi maalata. Mistä on puhe? Voimakkaasta olemassaolon tunteesta, niin ajattelen. Haukon henkeä Rothkon maalauksen äärellä, tulen puhutelluksi, ymmärretyksi, siltä se tuntuu.

Kertoisinko tässä yhteydessä siitä, kun opiskelin kirjallisuustiedettä. Kerron. Kerron senkin, miksi sittemmin lopetin kirjallisuustieteen opiskelun.

Tein kirjallisuustieteen proseminaarityön Sylvia Plathista, romaanista Lasikellon alla. En muista tarkkaa aihetta, mutta se liittyi jotenkin elämän ja taiteen suhteeseen ja sen ilmenemiseen ko. romaanissa ja sen tulkinnoissa. Proseminaarin yhteisenä teemana oli autobiografisuus, ja kurssi oli eräs yliopistourani antoisimmista. Kirjoitin tutkielmassa: "Uskon Plathiin niin kuin uskotaan profeettoihin ja Neitsyt Mariaan". Mitä tarkoitat, opponentti tietenkin tivasi. Muistaakseni osasin vastata tyydyttävästi, joskaan en muista, mitä sanoja käytin. Lause pysyi tutkielmassa ja ohjaaja lainasi sitä myöhemmin autobiografisia elementtejä sisältävässä kirjassaan, kiinnostava anekdootti kaiketi. Mutta mitä tarkoitin? Tarkoitin sitä, että taide ja usko kuuluvat mielessäni samaan kategoriaan: elämän suurin voima tulee sellaisesta, mitä ei pysty täysin selittämään, perustelemaan, ottamaan sanallisesti haltuun. Sylvia Plath, joka valitettavasti voimansa menettäneenä työnsi päänsä kaasu-uuniin, oli elänyt ja kirjoittanut jotain, mitä parikymppinen minäni piti ääritärkeänä, voimauttavana. Taisin silloin nähdä Plathin romaanissa, runoissa ja päiväkirjoissa häivähdyksen Jumalan kasvoista.

Oikeastaan Jumalan piikkiin voi panna senkin, että en jatkanut kirjallisuustieteen opintoja. Jumalan ja teorian. Olen enemmän kiinnostunut ensimmäisestä, jälkimmäinen sössöttää mielestäni turhia. En saatana jaksa. En tykännyt taiteen tulkitsemisesta teorian avulla, toiminnan nimittämisestä tieteeksi. Kaipasin elämystä ja luottamusta siihen, halusin olla taiteessa (ja Jumalassa?), en niinkään puhua siitä.

Kuvassa taiteilijan tukka on harmaa, koska siinä on maalia. En sentään harmaantunut yhdessä yössä, kuten kollega käytävällä otaksui. Niin varmasti kävisi, jos oikeasti näkisi Jumalan kasvot.

Myrkkyä, makeaa

Valmis! Hyvä. Tunnen suurta tyydytystä voidessani vihdoin todeta näin tästä maalauksesta. Työ on kooltaan 70x70cm, juuri niitä keskikokoja, jotka koen hankaliksi ja epäkiinnostaviksi maalata. Muistelen aloittaneeni taulun monta vuotta sitten, minulla on samaa kokoa kolme pohjaa, joita olen työstänyt sarjana. Itse asiassa pohjat taitavat olla peräisin niinkin kaukaa kuin vuodelta 1999! Silloin suurin ihanteeni oli Mark Rothko, jonka värikenttiä halusin tutkia ja matkia. Taulussa oli geometrinen pohjarakenne, mikä ei myöhemmin enää tuntunut lainkaan omalta, joten maalasin uuden alusvärin uudelle maalaukselle.

Kohtelin kolmikkoa suorastaan huonosti. Kaadetaanpa mikropallovelliä. Äh. Läiskitään jämäpunaista. Yäk. No, laitetaan kiva oranssi. Pah. Pois silmistä!

Kuukausien päästä löytö taulupinon takaa. Ai nämä, pikku pirulaiset! Sitten taas kinasteltiin. Taas alkoi tympiä, tyypit jäähylle.

Tämän kanssa on nyt riita sovittu. Taulussa on kamaa kaikenlaista, olen käyttänyt mm. Tiimarin tekolumihiutaleita mediumin joukossa. Helmiäisiä ja glittereitä on monessa sävyssä. Ratkaiseva, viimeinen vaihe oli, kun päätin koettaa paksujen värien päälle kerrosta hyvin vetisellä seoksella. Tein vääräoppisen vihreän lämpimästä keltaisesta, jatkaen viimeksi miettimiäni ruman elkeitä.

Yksityiskohta-kuvista saa ehkä parempaa käsitystä pintarakenteesta ja materiaalista.

Viheliäinenhän se on, mutta hieno.