Särkyneen voima (Mielisairaalani)

Aloin pohtia maalaamaani Jumalani Jumalani miksi minut hylkäsit -aihetta. Se on ehkä kristinuskon painavin teksti. Kun Jumalan poika roikkuu ristillä ja kärsii suunnatonta tuskaa. Hän, joka käveli vetten päällä, paransi sairaita ja muutti veden viiniksi, ei hallitsekaan tilannetta. Luultavasti hän pelkää, arvatenkaan hän ei odottanut tällaista. Isä ei kuule. Hän on yksin. Hän kuolee yksin. Ja maailma tuntuu hajoavan, kun maanjäristys nostaa kuolleetkin haudoistaan. Mutta tiedämme, mitä myöhemmin tapahtuu. ”Kuolemalla kuoleman voitti”.

Mitä jos sen ajattelisi vähemmän uskonnollisesti, inhimillisen vertauskuvallisesti? Niin, että täydellisen murtumisen, kaoottisen henkisen hajoamisen jälkeen voi seurata uusi elämä. Olen nähnyt tämän usein psykiatrisessa sairaalassa. Ihminen on herkkä eläin, ja samalla yllättävän vahva.

Kova uramies on romahtanut työpaineen alla. Hän häpeää, sillä koskaan ei ole tapahtunut näin. Kuinka hän on joutunut tänne? Hän jaksaa hädin tuskin puhua, vaisu ääni ei tunnu sopivan kookkaaseen kroppaan. Toinen mies, supliikkibisneshenkilö, puhuu ummet lammet hölynpölyä puuta heinää, ihan sama, kuunteleeko kukaan. Häneltä on takavarikoitu puhelin, koska hän ei ole vastuullisessa tilassa, saattaisi tehdä hullunkauppoja. Hän on ostanut kaksi traktoria pihamaalle, velaksi tietenkin, vaikka ei tarvitse niitä mihinkään, espoolaisessa rivitalossa. Se kolmas jäi kismittämään, kun tuli ambulanssikyyti tänne. Hänelle tämä ei ole ensimmäinen kerta, mania on riepotellut monesti miten lystää. Vaimo on saanut tarpeekseen, ystäviä ketuttaa mokoma helppoheikki, kun soittelee pitkin yötä. Yksi rouva takkutukka riitelee kaikkien kanssa. Oikein on pahasuinen, saa hässäkän aikaan päiväsalissa. Nuori nainen lukee sanomalehteä väritussien kanssa, löytää salaisia viestejä. Teinipoika pitää vihaista monologia pahoista vanhemmistaan ja Systeemistä, hänen ei kuuluisi olla täällä, kaikki on niitten kusipäiden syytä, kaikki, tämä meni nyt väärin, hullufaija tänne kuuluisi ja sekopäämutsi! Insinööriksi esittäytyvä mies haluaa kätellä kaikkia, joka päivä, hänellä on tärkeää asiaa. Hän kertoo Säteilystä, esimerkillisesti pukee kymmenen vaatekertaa päällekkäin suojautuakseen. Yksi ei pysty syömään, koska pelkää tulevansa myrkytetyksi. Ihmiset laahustavat käytävällä, muualle ei pääse, jos ei ole lupia. Jotkut jaksavat keskittyä Trivial Pursuitiin. Telkkari on liian kovalla. Laitosruoka haisee tympeältä.

Minä olen siellä, koska olen liian levoton, aistiärsykkeet ovat käyneet sietämättömiksi, tunnen valojen lävistävän ruumiini, ja se sattuu kuin neuloilla pisteltäisiin. Manian dysforinen vaihe. Ensin olin elämäni kunnossa, maalasin upeasti, urheilin, kirjoitin ja hoidin kotihommat kovalla teholla. Sitten oli jännää ja huimaa ja kiihkeää, silkkaa euforiaa. Kuningattarena juoksin kaupungilla vodkapullo käsilaukussa ja shoppailin kalliissa liikkeissä. Mutta sitten tuli liikaa ja liikaa, kaikkea liikaa, kun raitiovaunut kolkkasivat, taksissakin surisi, mikä lie piipitti ja rohisi, värit vääntyivät vääriksi, sykkien sekoittuivat toisiinsa, pyörivät ja kirkuivat. En jaksanut sovittaa lähetin tuomia kenkiä, liian monta pakettia, ja miksi ostin kolme rumaa laukkua, huoneeseeni ei mahtunut mitään, joku oli tyhjentänyt vaatekaapin sänkyyn ja lattialle, en nukkunut yhtään, ja halusin lentää Madeiralle tai Malediiveille tai johonkin muuhun M-alkuiseen paikkaan tai ehkä sittenkin rakastella L-alkuisten miesten kanssa, kolmen kerrallaan ja kiivetä kaikille katoille ja varastaa Stokkan kynsilakkatelineen tyhjäksi. Koska kaikki tämä kävi piinalliseksi, käsitin sairastuneeni, ja tiesin, että olisi pakko välillä hengähtää, tulla tavallisemmaksi ja vähemmän vauhdikkaaksi ja sätkyileväksi. Itkin, koska en olisi halunnut myöntää, en olisi halunnut tunnustaa, että en pysty itse, en kotona, kun ovi vetää ulos ja netti huutaa osta osta ja juokse juokse ja puhelimessa sanotaan tule sekstaamaan lähde bailaamaan.

Tietenkään en haluaisi olla valkoisessa huoneessa, kävellä valkoisella käytävällä, pukea vaaleanpunaista pyjamaa. Tulin tänne, koska oli pakko. Tiedän, että on pakko. Ei minua kukaan pakottanut, pakotin itse itseni, koska tunnen jo tämän kuvion.
Tätä sanotaan vähävirikkeiseksi hoidoksi. Juuri mitään ei tapahtu, juuri mitään ei voi tehdä. Voi katsoa sitä huutavaa telkkaria ja jutella toisten kanssa. Mutta alussa ei jaksa. Saatanan hullut, tänne tulette masennuksenne kanssa pilaamaan toisten mielialan ja turpa kiinni maanikkohölöttäjät, ketä kiinnostaa, ja voisitteko skitsot pitää omana tietonanne salaliittoteorianne! Ruokakärryt kili kili. Lääkeaika, jono. Verikoeaika, ojenna käsi. Ei ulkoilulupia kolmeen päivään. Sitten, jos lääkäri suvaitsee sallia, puoli tuntia kaksi kertaa päivässä, pysy sairaalan alueella, käy kahvilassa, joka on täynnä ärsyttäviä hulluja, jos myöhästyt, kostamme ja perumme luvat.

Mutta pikku hiljaa meistä tulee porukka. Ehkä kärhämöimme, kaikki eivät tule toimeen kaikkien kanssa, mutta silti. Ruokapöydässä kysymme toisiltamme: kuinka voit. Hyvä päivä, sanoo yksi, nukuin hyvin, tyttöystäväkin tulee käymään. Hienoa, muut sanovat. Me tiedämme. Aika kurjaa, vastaa toinen. Mitä hyötyä täällä on olla? Paskalääkkeitä syöttävät, koko ajan huimaa. Me tiedämme senkin. Emme sano kyllä se siitä, ryhdistäydy, sanomme voi paska, ihan perseestä! Yksi ei välitä jälkiruokarahkasta, toinen tykkää, mutta siitäkin on sääntö: kukin syö omat ruoat, joten ujutamme salaa. Joku sanoo: pääsen kotiin. Mahtavaa, onnea, sanomme kaikki.

Jotain virikettä voi järjestää. Lattian kuviointi maalarinteipillä. Vessapaperin kieputtelu tuolien ympäri. Radion piilottaminen. Aikakauslehtipolku käytävälle. Varotaan, ettei Ne näe, vartioi sinä! Hoitajien inhoamiskerho: helvetin Eva Braun -lesbo, kummasti taas sattui paikalle kun vaihdoin yökkäriä, taskulampulla osoitteli, ja saatanan Kojootti, koko ajan vittuilee, Hiiri sanoi mulle että mene hengittelemään, et sä mitään pamia tartte, Torakka rutisi että taasko sä kerjäät sukkia ja Perseleuka jumalauta mussutti pullaa päiväsalissa, kun meille annetaan pelkät Saludot! Juoksukilpailu toisten intomielten kanssa – pysäytetään alkuunsa, vaarallinen idea, mitä jos Bodari-Petsku on eristystuulella? Palautelappujen ja valituskirjelmien laatiminen – niille on oikein omat lomakkeet ja laatikko, mahtaako kukaan lukea. Tohvelien heittely kävellessä. Minä hiivin vaatehuoneeseen, kun ovi on jäänyt vahingossa auki. Pöllin hoitsun asun, se on hyvä maalausasu, naureskelen. Pyydän kasvovoidetta kolmelta eri hoitajalta, jos hyvin käy, saan kokonaiset tuubit. Kerään muovisia lääkekippoja, rakennan yöpöydälle torneja. Hammastahnaa ei kannata kerätä, se on pahaa, sinipunaraidallista. Raivostun pullapojalle, kun se on taas varastamut juutalaisen iltapalajuustot, ne kaksi armosiivua. Sulle on se sikamakkara, käsitätkö?

Me kaikki olemme siellä, lukitun oven takana. Meille annetaan lääkkeitä, toisille ehkä liikaa, toisille liian vähän. Me heräilemme pitkin yötä hikeen ja ahdistukseen, raahustamme ruinaamaan rauhoittavaa. Yökkö katsoo listasta, sinä olet jo saanut tänään tarpeeksi, mene takaisin sänkyyn. Yksiä viedään aamulla sähköhoitoon. Siellä me olemme kaikki sekaisin, kaikki omalla tavallaan sekaisin. Aivan tavalliset ihmiset.

Minua ei hävetä kertoa, että olen ollut siellä. Miksi hävettäisi? Hävettääkö umpilisäkkeen leikkaaminen, viisaudenhampaiden poisto tai synnyttäminen? Ei tietenkään. Ei se sen kummallisempaa ole. Olen ollut monta kertaa. Yleensä kolme-viisi viikkoa. Siinä ajassa ehdin nähdä monta toipumista, monta haparointia terveyttä kohti. Papupata alkaa ottaa kontaktia muihin, kuuntelee. Takkurouva kampaa nutturan ja kutoo sukkaa mietteisään, kiihtyy edelleen, mutta pyytää anteeksi. Syömätön uskaltaa juoda lasin maitoa. Sanomalehtiaskartelija pääsee päivittäin kotiin, ensin hoitajan kanssa, sitten itsekseen, siivoaa asuntoaan pikkuhiljaa. Vanhus virkistyy sähköhoidon ansiosta, lähtee peruukkikaupoille. Angstaajapoika käy kahvilassa isänsä kanssa, suunnittelee opintoja. Jotkut pääsevät kotiin, toisia tulee. Huoneessa roikkuu uuden, kivettyneen naisen masennus. Se meinaa imeytyä minuunkiin. Taas joku mellastaa. Taas joku itkee. Käy vieraita, kivettynyt hymyilee hetken. Joku hyräilee virttä, on saanut lohtua sairaalapapin ryhmästä. Traktorimies saa lääkäriltä todistuksen, jolla saa peruttua hullunkaupat. Uramies miettii työyhteisöään, ehkä sairaus onkin ympäristössä, ei hänessä.

Minä alan nukkua paremmin, en pompsahtele jatkuvasti pystyyn. Suunnittelen hattuja ja mekkoja toisen maniamuijan kanssa. Innostun virkkauskoreista, leikkaan salasaksilla kuteita vaalenpunaisita pyjamista. Kivettynyt kysyy, saisiko lainata huulipunaani. Tietenkin! Saanko meikata silmätkin? Pääsen metsään kävelylle, hevoshakaan asti, miten kivoja otuksia, kun tulevat tervehtimään, samettiturvat. En tarvitse tyttären salakuljettamia ekstrapameja. Hengitän helpommin, en kiihdy. Värit ovat rauhoittuneet, melu hiljentynyt. Kestän valkoiset seinät, koska tiedän kohta pääseväni kotiin. Takaisin elämään, kotiin, maalaamiseen. Luen ystävän tuomaa naistenlehteä, kirjaimet eivät sahaa silmissä, jaksan kaksi sivua. Hoitaja teettää maniatestin, saman kuin tullessa, pisteeni ovat laskeneet. Huomaan, että lääkäri on ihan kiva kaveri, ei sittenkään kiduttajadespootti. Se on käynyt Hekumassa katsomassa maalauksiani, on innostunut niistä. Puhumme bipon ja luovuuden yhteydestä. Taas kerran koen, että bipo ei ole ainoastaan vaiva. Ehkä se on lahja.

Sitten pääsen kotiin. Omaan. Olen väsynyt, ja toipuminen ottaa vielä aikansa. Mania on kuluttanut paljon energiaa, voi olla, että joudun käymään läpi masennusjakson. Mutta tiedän senkin, hyväksyn, tiedän, että tulen taas terveeksi, tämä on sairauteni kulku. Ajattelen kaikkia niitä ihmisiä, jotka tapasin. Olen kiitollinen, että tapasin. Tiedän elämästä enemmän.

Elämän valttikortit

Vähänkö ollaan ihania

Mietin useamman päivän, että jättäisinkö tämän jutun julkaisematta. Teksti on (nolon?) henkilökohtaista, puheeni syrjähtelee eikä juurikaan liity taiteeseen. Mutta ehkä tässä voi olla jotain tärkeää inhimillisyysasiaa. Että antaa mennä. 

Terve ihminen ulisee joskus

Vietin tuossa viikon verran minimasista. Nyyhnyyh uliuli voivoi valivali. Tämä kirjoitus kuuluisi kai pikemmin yksityiseen päiväkirjaani, jonka nimi muuten on Kymmenes elämä. Olen jakanut elämäni jaksoihin eri vaiheiden mukaisesti.[Deletoitu tarkempi selostus.] Kymmenes elämä on jonkinlainen uuden vapauden elämä, koen olevani eheämpi, vahvempi ja rohkeampi kuin ennen enkä vatvo menneitä ikävyyksiä niin paljon kuin joskus tapasin tehdä. Tunnistan omat rajani enkä anna käyttää itseäni hyväksi – tai jos näin pääsee käymään, hoksaan kuvion ajoissa, ja kävelen pois. En ryhdy vaimoksi, en osaa enkä halua olla sellainen. Olen ylpeä sinkkuäiti. Minulla on bipolaarihäiriö, ja syön joka päivä lääkkeitä, aamulla ja illalla. Bipo on kuin diabetes, tasapainosta on huolehdittava. Juuri nyt olen terve, ja luulen, että riskini sairastua maniaan tai masennukseen on aiempaa pienempi. Tähän kaikkeen auttoi myös monivuotinen terapia, jonka lopetin viime keväänä. Jotkut puhuvat terapiasta kaikenmullistavana kokemuksena. Omani ei ollut sellainen. Usein tuli puhuttua ihan tavallisia arkiasioita, ja kotiin kävellessäni mietin, että mitä järkeä tuossa taaskin oli. Terapian loputtua kalenterissa oli kahdella päivällä tyhjä aukko – mitenkäs nyt aikataulutetaan? Vasta kun mietin, miten ongelmainen olin ollut terapian alkaessa, käsitin, että paljon on tapahtunut.

Minimasis on kiva

Huomaa aloitukseni ja sananvalintani siinä. En ole potenut enkä sairastanut. Yleensähän vietetään kivoja asioita kuten synttäreitä ja joulua ja vappua. Jos ei halua viettää, voi yleensä valita olla viettämättä tai olla osallistumatta viettoihin. Joskus minä ikään kuin valitsen surkeuden maksimoinnin, vaikka kykenisin pienin ponnistuksin esim. siivoamaan keittiön (ei kivaa, mutta kun sen saa tehtyä, on saanut jotain aikaan, ja puhdas keittiö on kivempi kuin tiskivuoret ja murulattia), lähtemään salille (myöskään ei aina kivaa, mutta lähes poikkeuksetta tuottaa hyvän mielen), opiskelemaan (joskus kivaa) tai lukemaan kirjaa (yleensä kivaa, mutta laiska pää ei jaksa). Päätän mennä aamupalan jälkeen takaisin nukkumaan. Saatan ajatella, että myöhemmin teen jotain hyödyllistä. Herään, kun tytär tulee koulusta, lämmitän ruokaa, jos olen edellisenä päivänä tehnyt sellaista, jos en, käsken laittaa nuudeleita tai keittää kananmunia. Sitten se lähtee treeneihin. Minua ei huvitakaan tehdä hyödyllista. Menen nukkumaan. Herään illalla. Katson Netflixiä kuusi tuntia, jotain kaavamaista sarjaa, koska ei huvita katsoa mitään mahdollisesti hyödyllistä, kuten älyllistä dokumenttia tai kenties taiteellisesti kiinnostavaa elokuvaa. Menen nukkumaan.

Rahapula ei kiva

En halua käyttää sanaa masennus/depressio turhaan, koska se tarkoittaa vakavaa sairautta. Siksi sanoin masis, joka on sellainen tuttavallinen vieras, joka välillä piipahtaa, mutta aika vaaraton. Ja minisellainen, niitä on kaikilla joskus. On tietenkin oikeastaan luksusta, että saatan tällä lailla masistella ikään kuin huvikseni, päivätyössä se ei olisi mahdollista. Toisaalta minulla ei ole päivätyön tuomaa taloudellista turvaa. Ja tämä rassaa ajoittain todella paljon – ja meinaa joskus ihan oikeasti masentaa. Aina on lupauksia ja meinauksia, tauluja varauksessa ja sovituksessa, sähköpostitiedusteluja ja palataan asiaan -juttuja. Tälläkin hetkellä on viisi ehkä-tilannetta. Arvioni on, että yksi saattaa toteutua muutaman viikon kuluttua, toinen muutaman kuukauden, kolme ei ikinä tai ehkä sitten kun Messias tulee. Ja samaan aikaan teen töitä kahta uutta näyttelyä varten, ja pelkään, että niitäkään töitä ei kukaan osta. Jep, ja viime viikolla sain taas kerran kirjeen, jossa ilmoitettiin että me ei anneta sulle apurahaa. Jotenkin olin kuvitellut, että tällä kertaa olin onnistunut tekemään erinomaisen hakemuksen, ja muutenkin kenties olisi minun vuoroni saada se vuosipalkka, mutta eipä ei. Sitten taas toivotaan, josko seuraava raati olisi toista mieltä. Ja anellaan almuja taivaasta.

Luin jostakin, että köyhä menestyy älykkyystestissä paljon oikeaa tasoaan huonommin, koska päivittäinen huolehtiminen leiväntyngästä vie niin paljon aivokapasiteettia. Uskon tähän täysin. Meinasin yrjötä, kun kävin äsken verkkopankissa. Olen köyhä. Ihan oikeasti köyhä. Mutta hei, kohta tulee ALV-palautukset! Ja jospa sen ensi viikon asiakas ehkä sitten kuitenkin. (Niin, ja jospa viimein nytkäyttäisin niitä suomen kielen opintojani gradun suuntaan? Maisteri saattaisi saada maisteritöitä.)

Muhis kiva Shlomo paha

Melkein kaikki rahani menivät kesällä Israelissa, vaikka sainkin 2500 dollarin opiskelustipendin – se nimittäin kattoi vain kurssimaksun. Kallis maa, tämä toinen kotimaani. Piti ostaa kirjoja ja ruokaa ja ajaa raitiovaunulla. Jouduin maksamaan kälyisestä opiskelijakopista melkein saman verran vuokraa kuin kolmiokodistani Vallilassa. Bonuksena tuli homeinen jääkaappi ja kämppisten haisevat tiskit, rasvatahmaiset seinät ja kaapinovet sekä roskasäkit keittiössä. Oli siellä yksi hiirikin. Ja torakka. Onneksi en oikeastaan tehnyt kämpässä muuta kuin opiskelin ja nukuin. Muualla oli viihtyisää ja kaunista. Yliopiston kasvitieteellinen puutarha oli yksi lempipaikoistani. Mutta kaupungin puistot: pitävät kaatopaikkoina!

Yksi hurskas kusipää, jota en heti hoksannut kusipääksi, vaan luulin poikaystäväksi, ehti aiheuttaa vähän harmia. [Deletoitu paskamainen stoori.] Mutta muut poikaystävät olivat kivoja ja reiluja. Eniten kaipaan sitä palestiinalaista. Ja kaipaan Israelia, sitä että saa puhua päivittäin hepreaa, sitä että ihmiset ovat iloisia ja ystävällisiä (jostain syystä tosin osa on ihan moukkia, mitään keskilaimeita tyyppejä ei juuri kohtaa) ja falafeliin saa valita salaatit kymmenestä vaihtoehdosta. Mutta pelkoa en kaipaa. Yhtenä viikonloppuna en uskaltanut lähteä minnekään, kun oli varoitukset päällä, että tuonne ei saa mennä ja tuonne ei pidä mennä ja jos tuonne menee, pitää olla erityisen varovainen. Saimme siis yliopistolta välillä tällaisia tilannetiedotteita ja ohjeistuksia. Mitenhän se on, jos asuisin pitempään Israelissa, oppisinko elämään ”tänään on tänään” -elämää niin kuin paikalliset tuntuvat tekevän? Kai nekin pelkäävät joskus, mutta jos pelkäisivät jatkuvasti, johan siellä olisi koko poppoo halvaantunut kuoliaaksi.

Nou mani, nou mania

Ai niin! Siitä rahattomuudesta vielä. Yksi hyvä puoli. Se näyttää toimivan manian ehkäisijänä. Minulla on nimittäin aika hyvä arkijärki. Kun tiedän, että ylimääräistä rahaa ei ole, en kuljeskele kaupungilla kenkiä katselemassa, en jää näyteikkunoiden eteen haaveilemaan, en klikkaudu vaarallisille nettisivuille. Kerran menin vahingossa Minna Parikkaan, ja enkös kohta jo himoinnut jotain ihme pupuhäntäkenkiä. Että jos nyt kuitenkin, kun alennuksessa ovat. Kesti kaksi päivää, että sain mielenrauhan: ei, en tarvitse niitä, pystyn elämään ilman niitä, en edes halua niitä. Jos minulla olisi ollut rahaa, olisi kenties alkanut kierre: nyt näihin sopiva käsilaukku, jaa, tuo toinenkin on kiva ja mitäs tuossa naapurikaupassa olisi, ai ei löydy punaista, no mistä löytyy, samalla sininenkin... en saa unta, haluan viininpunaiset nilkkurit, kappas, samansävyinen nahkatakki, totta kai, jne jne – mania mania.. Sinä toinen bipo siellä, tiedän että olet siellä! Toimikoo sinunkin pääsi näin? (Tosin myös nainen vailla diagnoosia saattaa käyttäytyä näin.) Viimeksi sairaalassa hoitaja lohdutti: "Et sentään ole ottanut lainaa tai pikavippejä, sellainen ei ole ollenkaan harvinaista maniatilassa. Tuhlasit pari tonnia, et parikymmentä, iloitse kauniista tavaroistasi, älä syyllistä itseäsi. Nyt voit taas paremmin, nyt on taas uusi alku."

On toki paljon muunkinlaista maniaa kuin shoppailumania. Taannoinen Tinder-harrastukseni oli vähän siinä rajoilla. (Sweet shiksa goes bro-ho!) En juuri muuta tehnyt kun deittailin ja chattailin ja sovin uusia deittejä. Mutta ei täytä manian merkkejä, maanikko tapaa joutua hankaluuksiin, tämä oli vain mukavaa säpinää. Oli yhdet heprealaisetkin deitit. Sitten löysin internetin komeimman ja fiksuimman, enää ei tarvitse riehua Tinderissä.

Hyväkiva happymama

Tämän kirjoituksen piti olla jotenkin sellainen, että vaikka mulla menee vähän huonosti, niin oikeasti menee hyvin. Miten tästä siihen pääsee? Aika helposti, katsomalla tuota kuvaa. Siinä on kaksi onnekasta onnellista. Miten rakastankaan tuota 17-vuotiasta kaunotarta! Onneni. Jokapäiväinen onni.
Silti joskus ulisen kotona – ja vieläpä ihan avoimesti. Kun tyttö oli pienempi, onnistuin hillitsemään vähän. Mutta ajattelen, että lapset eivät mene pienestä rikki eikä niiltä voi piilottaa mitään. [Deletoitu pitkä paasauspätkä kasvatusohjeita.] Lapsi hämmentyy ja syyllistyy teeskentelystä. Jos vanhempi on surullinen, pienikin lapsi huomaa sen. Silloin voi sanoa olevansa surullinen, äitikin on joskus, mutta sinä olet ihana tyttö, maailman paras tyttö. Jos lapsi on iso, silloin voi selittää, että olen vähän huolissani, mutta kyllä me pärjätään. Uli uli, vaikka minä olen paska luuseri. Tytär sanoo et ole. Minä sanon, että niinhän sinäkin aina sanot, haukut luuseriksi, omaa äitiä. Se sanoo että no joo, läpällä, mutta oikeasti äiti, jos olisit luuseri ei sinulla olisi näin hienoa lasta. No siinä luuserinleikkijä-äiti vielä vähän ulisee että eihän se minun ansiotani ole uliuli. On, sanoo topakka, sinähän minut olet kasvattanut, sinultahan minä olen kaikki arvot saanut! Jo loppui ulinat.

Marraspaha, marrashyvä

Toistaiseksi nimeämätön ((2007)2014)

Pidin eilen EMM-päivän, se tarkoittaa, että en mene minnekään. Silloin tällöin erakkohimmailupäivät tekevät oikein hyvää. Puuhaan mitä puuhaan, yleensä kaikkea sekaisin. Siivosin kaaostuneen keittiön, luin naistenlehtiä, paistoin silakoita, katselin telkkua, pesin pyykkiä, olin feisbuuk-vilkas, oikein noheva. Päivä oli siitäkin kummallinen, että olin herännyt klo 2 yöllä, koska edellisenä iltana olin mennyt ”hetkeksi lepäämään” klo 19 ja nukahtanut siitä sitten umpiuneen. Pimeinä aamutunteina ei ole kamalan mukava valvoa, mutta minäpä keksin selailla matkatoimistojen äkkilähtöjä. Ja löysin Marokkoon! Meinasin siltä istumalta klikata äiti ja tytär Oikarisen matkaan. Vähän mietin ja selvittelin, iltapäivällä klikkasin. Tulossa ihana katkos pimeään ja nykyään niin harvinaista yhteistä aikaa teinin kanssa.

Eilen oli pyhäinpäivä. Kuvittelin vainajat vierailulle. Niin eläviltä tuntuivat: isä, joka popsi silakat, kehui kovasti ja pyysi lisää, Martta-mummu, joka huolehti kukista ja laittoi pullataikinaan reilusti voita. Mummu neuvoi villasukan kantapään, ja saatoin jatkaa ajat sitten kesken jäänyttä työtä. Ilkka istui luonnoskirjan kanssa, otti lyijykynällä kiinni meidän liikkuvat kätemme. Niin rakkaat. Niin paljon oli surun vuosia, nyt kiitollisuus, side ei sittenkään katkea.

Tänään oli sitten tarkoitus mennä töihin. Olin eilen nähnyt värit. Mutta harmaa. Jäin jumiin. En millään päässyt. Join kuusi kuppia aamukahvia, yritin tsemppautua. En vain. Harmaammaksi vain kävi, tuli tiheää sadetta. Mieliala oli nolla. Mietin, että jos työhuone olisi kynnyksen takana, istuisin ateljeen puolella juomassa hidasta kahviani ja vaikka päivä olisi apea, jossain vaiheessa maalaus kuitenkin vetäisi maailmaansa. Lohduttaisikin.

Menin peiton alle, pysyin siellä monta tuntia. Masentelin. Että olen huono, kun nyt en pääse. Inhottava tukka enkä jaksa suihkuun, naamakin pilalla kun en pessyt eilen meikkejä. Miksi se yksi laittoi mulle raivomeiliä ja mitä jos se onkin oikeassa ja minä olen ilkeä hulluhuora? Lakanoissa on jotain murusia. Pimenee, pimenee. Tästä tämä talvipaha nyt alkaa ja jatkuu jatkuu. Sitten nukuin ja heräsin vähän parempana. Lämmitin silakoita. Päätin opiskella vähän hepreaa. Mutta käväisin ensin feississä.

Joku oli tykännyt superdieettivusta. Ennen ja jälkeen -kuvat. Kaunis nainen muuttunut kepiksi. Vittu joo. Kyllä, ylipaino ja liika läski on ongelma, jos se käy terveyden päälle, mutta ei aikuisen naisen kuulu kuihtua 32-kokoiseksi. Joku on luonnostaan pikkarainen, toinen hiukka pulska, ja useimmat monenlaiset erilaiset ovat ihan normaaleja. Mikä tässä eniten kismittää, on se, miten helposti naisen koko päivä alkaa pyöriä ruokagrammojen ja salisuoritusten vahtimisen ympärillä, pinnistä, pinnistä, sitten vasta tulet oikeaksi ja onnelliseksi. Kun tehokuntoilet, olet pirteä ja kokonaan uusi, mikään ei lannista hoikkaa sinua. Elämänmuutos! Tätä meille tuputetaan joka päivä ja monesta tuutista.

Ja mitä muuta maailmassa on kuin se, että minun kuuluisi painaa viisi kiloa vähemmän? Ja että en ole täysaikainen simpsakka energiapommi. Noo, on ebola, joka kammottavalla tavalla tuhoaa ihmisen elimistön, mädättää elävältä. Mutta ei meillä. On ilmastokriisi: maapallo on ihan oikeasti menossa kohti tuhoa. Mutta eihän se meidän aikana. On sotaa, kidutusta, joukkoteloituksia ja terroria. Rättipäillä, ei meillä. Naisia ympärileikataan ja raiskataan, lapsia pakotetaan orjiksi ja sotilaiksi. Siellä jossain. Joku ampuu koululuokan, toinen surmaa omat lapsensa. Yksittäisiä hulluja, ei meidän raitilla. On tsunameita, maanjäristyksiä, tulvia. Mitäs asuvat vaarallisilla alueilla. Mutta viisi kiloa! Että voi mikä kriisi kun minä vedin kokonaisen karkkipussin.

Joo, nyt kun nämä kelasin, niin se, että en mennyt tänään töihin, koska olin allapäin ja väsynyt – so what. Eilen oli hyvä ja hieno päivä, tänään huonompi. Menen töihin huomenna tai ylihuomenna. Sovin aamiastreffit ystävän kanssa. Menen zumbaan joku päivä. Aamulenkille en mene. Unelmoin Marokosta. Opin hepreaa. Olen iloinen, välillä väsyn. En tykkää marraskuusta, ei tarvitse tykätä. Saatan masentua, muttta se menee ohi. Ostan konvehteja. Lepään. Ja laitan rahaa Planille ja Punaiselle ristille. Laita sinäkin.