Parempi yritys (2.) kirjoittaa Kieferistä

X X X X X X
[Voisin rakentaa tähän Sokeri-Baabelin]

Onko kaikillä tähdillä nimi? Paljonko taivas painaa? Voiko myrskyn pysäyttää? Mitä syntyy, kun myytti ja matematiikka rakastelevat? Voiko laskeutua maan keskukseen? Onko historia jana, kehä vai spiraali? Milloin jumala nukahti?

Astuessani Anselm Kieferin näyttelyyn odotan paljon. En tule pettymään. Tulen vapisemaan, kauhistumaan ja huikaistumaan. Tulen kysymään kysymyksiä, joilla aloitin; tulen kysymään paljon muita kysymyksiä.

Ensin katson maalarin analyyttisellä silmällä. Täällä on suurta ja painavaa. Isoja kankaita: miten ne on rakennettu ja pingotettu, miten kuljetettu ja ripustettu? Paksua maalia, miten ihmeen monta tuubia tähän on mennyt? Kuivuuko tuollainen massa ikinä? Värit: paljon harmaata, mustaa, okraa, vähän muita värejä. Useimmat maalaukset levittäytyvät eteen karkeasti työstettyinä ja maisemallisina, mutta on myös herkkää makromaalausta ja tarkkoja piirroksellisia detaljeja. Joihinkin teoksiin on lisätty kolmiulotteisia objekteja: kasvinosia ja erilaisia esineitä, mm. ruosteisia pienoislaivoja. Mukana on myös veistoksia.

Suojaus rapisee äkkiä. Ammattisilmät vuotavat. Tämä menee orvasketeen, verenkiertoon.

Hiljaa! Älkää puhuko! Ei sanakaan! Hiljaa! Sanat hajoavat, niillä ei tee juuri nyt mitään. Ne eivät auta. Tämä näyttely ei ole sellainen, että pysähdytään keskustelemaan teoksen äärelle, arvioidaan tekniikkaa, sivumennen todetaan upeus ja vaikuttavuus, analysoidaan merkityskenttiä ja riemastellaan kulttuuriviittauksia, vastataan kyllä, ei tai toisaalta. Voi tämä sellainenkin olla, mutta ei minulle, ei nyt, kun katson näitä, olen näissä.

En ole koskaan nähnyt mitään tällaista. Olen nähnyt monenlaista (parasta, hyvää ja huonoa, mutta nyt ei liikuta sillä akselilla). Juuri tällaista en ole nähnyt. Mitä tämä on? Jos sanoja on pakko sanoa, sanon vavahduttava, raju, repivä, päällekäyvä, seesteinen, surullinen, raskas, rauhoittava, typerryttävä, megalomaaninen, ääretön, levoton, ahmaiseva. On kuin kokisi ensimmäistä kertaa jotain, jotain suurta, uutta, jotain pelottavaa, kiusaavaa ja uteliaisuutta herättävää. Samalla kuulisi tuttuuden kaikuja ja tulossa olevan pökerryttävää kilkatusta. Surisi kuolevaisuutta ja toivoisi ikuisuutta. Henki salpautuu, suu kuivuu, sydän lyö tihemmin, aivot sähköistyvät.

Ikiaikainen ja hetkellinen ovat rinnakkain. Kivi lohkeaa ja murenee, hiertyy hiekaksi, veri vuotaa hiekkaan; kukka puhkeaa, eroosio syö maisemaa. Hiili puristuu timantiksi, maa nousee merenpohjasta, kukka kuihtuu ja lakastuu, hiutuu nopeasti pois. Ihmisen elämä on perhoselle ääretön, maankamaralle olematon.

Ovatko nämä edes maalauksia? Kankaalla, joka on suurempi kuin elokuvakangas, tapahtuu enemmän kuin elokuvassa. Ehkä kuitenkin vähemmän kuin kymmentuntisessa Shoah-elokuvassa? Shoa eli holokausti on vahvin mielikuva, joka minulla on aiemmin ollut Kieferin maalauksista. Lähes loputtomat kuvat, jotka maalaavaat Paul Celanin runosäkeitä dein goldenes Haar Margarete/ dein aschnes Haar Sulamith, kirjoittavat arjalaista ja juutalaista historiaa. Näiden mielleyhtymien vuoksi näen tämänkin näyttelyn monissa maalauksissa historian painolastin ja ihmisyyden rappiotilan, vaikkei kyseisiä maalauksia olekaan nyt esillä. Tunnen kauhun oksetukseen saakka. Enkä näe väärin: useiden teosten nimet ja ”selitystekstit” viittaavat tällaiseen tematiikkaan.

Materiaalinen paino tavoittelee historian painoa. Kiefer käyttää maalauksissaan lyijyä, savea ja lasia. Mahtipontiset veistokset ovat tietenkin vielä oma lukunsa. Museon sisälle aiottu veistos jouduttiin lattian pettämisen pelossa sijoittamaan ulkotilaan. Minusta tuntuu, että fyysisen painon yksi tarkoitus on pakottaa teoksen kokija psyykkisen painon alle. Siinä Kiefer onnistuu hyvin. Teokset tuntuvat suorastaan vaarallisilta. Oikeastaan ne ovatkin, lyijyhän on myrkky ja saaste. Rooman valtakunnassa lyijystä tehtiin vesijohtoja ja ruokailuvälineitä, lyijyllä ”hoidettiin” kauneutta ja sillä makeutettiin viinejä; näistä aiheutuneita myrkytyksiä on epäilty yhdeksi syyksi valtakunnan tuhoon. Altistus, myrkyn kertyminen kehoon, tuhoaa ja tappaa hitaasti, lyijyluoti nopeasti. Toisaalta lyijy on myös suojaava aine, esimerkiksi röntgenhoitajien essuissa. Urheilijat saattavat käyttää lyijyliivejä saadakseen niiden antamalla painolla lisätehoa harjoitukseen. Ambivalenssi näyttää olevan yksi Kieferin taiteen tunnusomainen piirre.

En kuvaile teoksia kummemmin, koska parempi keino saada niistä käsitys on katsoa tämä video.

Kamera pyörii taidemuseon saleissa ja näyttelyn kuraattori kertoo keskeisiä juttuja.

Kieferin teokset työntävät juuria ja kurottavat oksia valtavan laajalle ihmiskulttuurin historiaan, kirjallisuuteen, taidehistoriaan, myytteihin, luonnontieteisiin ja filosofiaan. Ken haluaa, voi valita jonkin avautuvista poluista (muutamia mainitakseni): perehtyä Pentateukkiin (mieluiten hepreaksi) ja sen sisartarinoihin Koraanissa (mieluiten arabiaksi), opiskella profeettakirjoja ja näiden juutalaisia tulkintataraditioita, paneutua teosofiaan ja erilaisiin mystisiin suuntauksiin kuten Kabbalaan ja mietiskellä kristillistä pelastuskertomusta (mieluiten kreikaksi). Voi tutkia alkemiaa, matemaattisia pulmia ja tähtitiedettä. Voi lukea Goethea (mitenkäs ne kaikki Faust-hahmot halki kirjallisuushistorian ja musiikin?), Celania (entäs muut holokaustikirjailijat?), Shakespearia, Sapfoa (mitä fragmenttien aukoissa on lukenut?) Dekkeriä (jonka takana piileskelee Ovidius), matkustaa muinaiseen Mesopotamiaan, hengailla Olympoksella kreikkalaisten jumalien kanssa, käydä keskustelua Sokrateen, keskiajan arabialaisten filosofien ja Kierkegaardin ja Sartren kanssa jne etc.

Kuvitella saattaa, miten viittausten määrä nousee eksponentiaalisesti äärettömiin. Olen ihmetellen pyöriskellyt risteyksissä, mutta koska supervoimani ovat viime aikoina kohdistuneet muualle (mm. kahden näyttelyn rakentamiseen, israelilaisen yhteiskunnan opiskeluun ja zumbailuun) en pysty tällä kertaa tässä lähtemään näille poluille.

!!! Anselm Kieferin näyttely Mäntän taidemuseossa nyt viimeistä viikkoa, 24.4. saakka.

Huono yritys (1.) kirjoittaa Anselm Kieferistä

Keittiökykloopit/ Maaria Batsheva

Kello on 0:13. Tulin juuri töistä. Erään klausuulin mukaisesti minun kuuluisi mennä nukkumaan viimeistään klo 0:00, mutta teen tänään sopimusrikkeen. Toivon mukaan en kuitenkaan niin pahaa kuin pari viikkoa sitten, jolloin menin nukkumaan klo 7:15; se oli erittäin epäviisasta. Näin isosta sopimusrikkeestä seurasi iso rangaistus: nukuin vuorokauden putkeen, saman verran kuin olin valvonut putkeen ja herättyäni olin monta tuntia ihan pihalla. Valvomista pahempi rike on valvoa ja keitellä kahvia pitkin yötä. Niinpä keitin teetä. Mutta minua ei huvita juoda teetä. Minua huvittaa juoda kahvia. Kierrän kiellon siten, että lämmitän päivältä jäänyttä kahvia, en tee kahvinkeittotyötä, en koske suodatinpusseihin enkä kahvipurkkiin, en paina kahvinkeittimen nappulaa. Ja lisään kahviin reippaasti maitoa, silloinhan se ei enää ole kahvia, vaan lattea! - Voi perkele, keitin sittenkin, sillä kun silmä vältti neste alkoi kiehua! Mutta edelleen se on lattea eikä kahvia. Ja jos lisään siihen kanelia, niin se ei varsinkaan missään tapauksessa ole kahvia.

Mutta ei minun noita kuulunut jorista. Kuului kirjoittaa Anselm Kieferistä. Olen meinannut liian kauan.(Oho, menin vahingossa feisbuukkin. Kaima oli laittanut sinne härskin musta makkara -kuvan.) Niin, ajattelin, että jos en nyt kirjoita Kieferistä, niin en varmaan ikinä kirjoita. Tiedättekö sen tunteen, kun perfektionismi lamauttaa? Haluaisi tehdä jotain niiin hyvin, että ei pysty tekemään ollenkaan. Nyt teen, vaikka sitten huonosti, koska Mäntän taidemuseon näyttely, jota niin kovasti haluan suositella, on loppumaisillaan. Viimeinen aukiolopäivä on 24.4., joten kipin kapin kopin, jos et ole käynyt!

Itse kävin Kieferin näyttelyssä jo tammikuussa, ja olin pitkään sen pauloissa, niin vahvasti, että ajattelin teoksia joka päivä. Kirjoitin muistiin yksittäisiä sanoja. Mutta en osannut kirjoittaa lauseita! Pinnistämällä ja pakertamalla sain änkytettyä muutamia lauseen tapaisia. Mutta että kokonaisen teksti? Ei nyt sentään.

Piipahdin parvekkeella. Oranssinharmaalta taivaalta sataa. Ihan kuin olisi syksy. Eikö nyt kuulunut tulla jotain ankaria helteitä? Tai ainakin +15 tai sellaista, sehän on pohjoisen ihmiselle melkein helle. Palestiinalainen poikaystävä laittoi chattiin suruhymiön kun viimeksi kerroin, että lämpötila on täällä +5. Se ei tajunnut hehkutustani valosta ja aurinkoenergiasta eikä sitä, että juuri oli ollut -10 ja sekin on ihan kiva sää. Jerusalemissa oli kai jotain +18 eli sen mielestä kylmää. Kappas. Sataa oranssinharmaalta taivaalta. Se voisi melkein olla Kieferin maalaus. Maalauksessa ei kuitenkaan olisi vallilalaista kerrostaloa niin kuin tuossa minun näkemässäni maisemassa, siinä olisi ehkä kolossaalinen raunio. Sama veden lätinä saattaisi silti kuulua. Vai kuuluisiko vedenpaisumuksen kohina?

Mokkavuoret/ Maaria Batsheva

Nyt minun pitäisi muokata änkytystiedostosta kelvollista tekstiä. Tarvitsisin ehkä myös näyttelykatalogin, sen välissä on ruskealla kynällä tehtyjä muistiinpanoja. Onko teillä muuten kynäpakkomiellettä? Sellaista, että väärällä kynällä ei voi kirjoittaa? Pöydällä on Flemingin apteekin kynä. Se on aika hyvä, sillä voi kirjoittaa muistilistoja. On myös sininen lyijykynä F, sillä ei voi kirjoittaa mitään, varsinkin kun se on tylsä. Aina kun on mahdollista, omin kyniä eri paikoista. Oriveden opiston viininpunaiset kynät ovat parhaita. Myös Kanneltalo.fi-kynät ovat hyviä. Jos jotain asiaa on monen värisenä, minusta on melkein mahdotonta omistaa vain yksi, niinpä olen ominut neljä Kanneltalo.fi-kynää. Uusin kynä on Cumulus-hotellin kynä Tampereelta. En vielä tiedä, onko se hyvä kynä. Laitoin sen lompakkoon varakynäksi, eri lokeroon kuin Schneider-kynän, joka on joissain tilanteissa hyvä kynä, ei aina, sillä se on hidas kynä. Se on kuitenkin aika mukavan tuntuinen ja kivan näköinen kynä, alaosa on pinkkiä kumia ja yläosa keltavihreää muovia. Kiefer kirjoittaa joskus teoksiinsa juttuja, ei kuitenkaan Kanneltalo.fi-kynällä, vaan hiilellä tai maalilla.

Täytyi harjoittaa hieman etsivätoimintaa, Kiefer-kirja ei noin vain löytynytkään. Olohuoneessa on kaaos. Olohuoneen kaaos ei voisi olla Kieferin maalaus. Mutta jokin kaoottinen turmatanner voisi hyvinkin olla, maisema sodan tai katastrofin jälkeen, taitaa ollakin, on, montakin, mutta en nyt muista, minkä nimisiä Kieferin turmakaaokset ovat. Onko nimellä väliä?

Kastelen kukat. Joissakin Kieferin maalauksissa on kukkia, maalikukkia tai oikeita, kuivia auringonkukkia. Vaihdoin kasveihin mullat ja ruukut viime viikolla. Kiefer tykkää mullasta ja kaikista maa-aineista, kaivamisesta, möyrimisestä ja louhimisesta. Se tykkää rikkoa ja rakentaa. Se on hullu. Sillä on iso tontti, jossa se suorittaa kaivauksiaan ja rakentaa painovoimaa uhmaavia torneja, joitten se vissiin toivoo sortuvan, koska se tykkää raunioista. Niin, ja se tykkää auringonkukkien lisäksi muistakin kuivuneista kasveista, esimerkiksi ruskeiden saniaisten laittamisesta lasin alle. Se tykkää tuhoutumisesta ja emergenssistä. Onko emergenssi suomenkielinen sana? Ei varsinaisesti, mutta en keksi sille kotoista yhden sanan vastinetta. Kyse on jonkin asian syntymisestä, purkautumisesta esiin. Olin kerran kielitieteen kursilla, jonka aihe oli emergenssi. Kirjoitin esseen lapsen kielenomaksumisesta, miten kahdella konsonantilla alkavat sanat ilmaantuvat lapsen kielisysteemiin. (Esimerkiksi kruunu-sanan ääntämyksen omaksuminen kulki aineistossani seuraavasti: ruunu > truunu > kruunu ja vastaavasti lunssa > plunssa > flunssa; keskimmäiset versiot ovat viimeisiä helpompia, koska alkukonsonanttien ääntöpaikat ovat niissä lähempänä toisiaan.) No mutta nyt täytyy googlata emergenssin suomennos, koska en osaa selittää sitä täysin. Joo, näin sanoo rabbi Googel:

Emergenssi on [--]  filosofinen ja [--] olemassaolonsysteemeihin liittyvä käsite, joka tarkoittaa tietystä kokonaisuudesta nousevaa ja syntyvää uutta ilmiötä, ominaisuutta tai toiminnan tasoa. Emergentismillä tarkoitetaan filosofiassa ontologista kantaa, jossa johonkin fysikaaliseen systeemiin ilmestyy uusia ominaisuuksia. Muutosta alatason (yksinkertaisista) säännöistä ylätason (kompleksiseksi) kehittyneeksi järjestelmäksi kutsutaan emergenssiksi.

Juuri näin. Olinkin suunnitellut sanovani jotakin sen tapaista, että Kiefer askartelee ontologisten kysymysten äärellä. Olisiko pitänyt sanoa, että se tutkii niitä? Olen joskus karkeasti yleistäen kirjoittanut, että taiteilija paskat tutkii mitään vaikka väittäisi muuta. Että kun maaliin tulee halkema niin siinä tutkitaan patriarkaattia. Joo, näin joku väittää ihan pokkana, tiedätte kyllä, jos olette lukeneet näyttelytiedotteita. Mutta kyllä se Kiefer muuten tutkii. Se esimerkiksi kaataa lyijyä maan onkaloihin ja katsoo, mitä tapahtuu, kun sula massa jähmettyy.

Tässä kohden allekirjoittanut alkoi nukahtaa, ja meni nukkumaan klo 2:30. Hän heräsi 7:30 ja alkoi kirjoittaa postausta Yritys kirjoittaa Kieferistä 2.

Jerusalemin veri

Eeli Eeli, lama sabaktani?

Oletko jo kuullut Ryhmä OOOsta? Tulet kuulemaan aivan pian, sillä OOO on nyky-abstraktin ykkönen. Ihan kohta voit myös nähdä OOOn, merkitse muistiin avajaispäivä 4.3. ja tule silloin Jätkäsaaren Huutoon! (Näyttely on auki 20.3. saakka.) Hekuma esittelee OOOn taiteilijat kohtapuoliin ja kukin kertoo jokusen sanan siitä, miten työskentelee ja mitä on tuomassa näyttelyyn. Tänään minä kerron vähän enemmän omasta osuudestani.

Esitän Huudon näyttelyssä teoksia sarjastani 

  The Most Beautiful Killers – The Most Precious Blood
היפים שבהורגים, היקר שבדמים
أجمل القتلة، أغلى الدماء

Toisin kuin tavallisesti, teoksillani on reaalimaailmaan kiinteästi liittyvä sisältö. Epätavanomaista on myös, että nimi ei ole suomenkielinen, nyt ei liikuskella Lapin Luonnottaren helmoissa eikä korpien kuiskinnoissa. Ollaan Israelissa ja Palestiinassa, tarvitaan heprean ja arabian kieliä. Olen näyttänyt sarjan maalauksia aiemmin blogissa ja nimennut ne vihjaamaan sisällöstä, mutta fb-testaukseni osoitti, että nimet eivät riitä nostamaan esiin haluamiani kysymyksiä. Kirjoitan niistä nyt. (HUOM: silti edelleen ja aina katsojalla on katsojan/kokijan oikeus! Nimiä ei tarvitse vilkaista, eikä tekstejä tarvitse lukea, punaisen saa nähdä sinisenä ja rekka-auton voi kuulla heinäsirkkana. Ja jos maalaus on huono, maalaus on huono, vaikka taiteilija miten sanoilla kiekurtelisi.)

Syksyllä 2015 aloittamani sarja sai alkunsa Jerusalemissa, jossa opiskelin kesällä kaksi kuukautta. Työllä on historiallisia, poliittisia ja uskonnollisia ulottuvuuksia, viittaan Israelin ja Palestiinan väliseen konfliktiin, holokaustiin ja kertomukseen Jeesuksen ristiinnaulitsemisesta.

Kuukausien ajan Israelista on kantautunut lähes joka päivä väkivaltaisia uutisia: kivityksiä, puukotuksia, ampumisia. Sekä palestiinalaisia että juutalaisia on kuollut yhteenotoissa. Jotkut journalistit ovat jo kutsuneet tilannetta kolmenneksi intifadaksi. Tuleeko taas sota niin kuin kesällä 2014? Tuolloin Gazassa kuoli yli 2000 ihmistä, suurin osa siviilejä, ja näistä 551 oli lapsia. Näiden lasten muistoksi olen maalannut teoksen, jossa olen käyttänyt Palestiinan lipun värejä, punaista, vihreää, mustaa ja valkoista. 

551

IbrahimIbrahim NabilNidam TalaTawfeeq Iyad

FatimaFatimaFatima AmeenAya DinaDina

Ayyoob

Maalauksen nimeksi olen poiminut tapettujen lasten nimilistasta nämä nimet kuin runoksi. Samalla nimien alkukirjaimet muodostavat sanan intifada.

Toinen, sinivalkoinen maalaus, näyttää kauniilta kuin poutataivas. Nimen kautta vien taas tulkinnan vähän toiseen suuntaan.

We will always protect you!

Love,

XOXO

Idit, Dalia, Fanni

Suojelijanaisten nimikirjaimet viittaavat Israelin armeijaan IDF, Israeli Defence Forces. Ajattelin, että on tavallaan irvokasta laittaa nimeen nuorison suosima viaton nettisymboli: X tarkoittaa suudelmaa, O halausta. Armeija kun suutelee ampumalla. Valkoiset pilvet sinisellä taivaalla voivat viitata myös palestiinalaisten ampumiin raketteihin: kun Israelin Iron Dome-järjestelmä tuhosi raketin ilmassa, syntyi pieni valkoinen pilvi, kaunis näky, jos ei tietäisi mistä on kyse, jos ei kuulisi jyrinää Gazasta.

Avaan teossarjani sisältöä ja nimeä, The Most Beautiful Killers – The Most Precious Blood, hieman lisää. Sotilas, joka puolustaa maataan, kuten juuri IDF:n sotilas, ajattelee kaiketi toimivansa oikein ja moraalisesti. Israelissa koetaan yleisesti, että eurooppalainen media vääristelee asioita. Mieluusti myös vedotaan antisemitismiin: juutalaisia on aina vainottu ja tullaan aina vainoamaan. Mutta uusi juutalainen on vahva, eikä suostu vainoon. Koska palestiinalaiset ärhentelevät, miehittäjällä on oikeus koviin toimiin. Jos yksi israelilainen kuolee, tuhat palestiinalaista ansaitsee kuoleman. Näenkö väärin? Sen varmasti näen oikein, että jokainen kuolema tässä on konfliktissa on tragedia. Jokainen ihmishenki on yhtä kallisarvoinen.

Milloin toisen ihmisen tappaminen on oikeutettua? Voiko olla? Puolustustarkoituksessa on, yleensä ajatellaan. Omasta historiastamme tiedämme, että monet maatamme puolustaneet veteraanit vammautuivat sodassa henkisesti, puhutaan sukupolvien taakasta. Psyyke joutui koville, koska kuoleman uhka oli jatkuva ja todellinen, vierestä kuoli tovereita. Yhtä lailla monen oli vaikea kestää ajatusta siitä, että oli itse tappanut. Lähitaistelussa kuolleen venäläisen kasvot jäivät kummittelemaan vuosikymmeniksi. Tilanne oli ”tapa tai tule tapetuksi”, mutta silti syyllisyys saattoi jäädä kalvamaan sotilasta, joka näki, että että oli tappanut ihmisen, itsensä kaltaisen, olkoonkin ryssä ja vihollinen.

Ihmiset ovat syyllistyneet sotarikoksiin ja hirmutekoihin kyseenalaistamatta koneistoa, jonka osana toimivat; näin tapahtui natsi-Saksassa. Moni natsisotilas välitti perheestään, oli seuraelämässä ja tuttaviaan kohtaan kohtelias ja mukava, lähipiirissään rakastettu. Kaunis tappaja. Jos Eva Braun rakasti Adolf Hitleriä, eikö se tarkoita, että Führerissä oli jotain hyvää? (EDIT. Sain tähän hyvän kommentin psykologian ammattilaiselta. Jos Eva Braun rakasti, se tarkoittaa, että Eva Braunissa oli jotain hyvää, sillä ihminen voi rakastaa psykopaattia ja kuvitella tälle ominaisuuksia, joita ei oikeasti ole.)

Israelissa kuolemaantuomittu Adolf Eichmann totesi oikeudenkäynnissä: tein vain työtäni, tottelin käskyjä. Eichmannia vartioinut vanginvartija on kertonut, että vanki oli oikein kohtelias ja hyvätapainen. Eichmann todettiin henkisesti terveeksi, hän ei ollut psykopaatti, hänessä ei ollut mitään poikkevaa. Tämä on hyvin häiritsevä fakta, emme saa tätä henkilöä tökättyä ”toiseksi”. Hannah Arendt on kirjoittanut aiheesta ”pahan banaalisuutena”. Näin joudumme kysymään: asuuko minussakin tappaja, joka joissain olosuhteissa nousee toimimaan?

Sulamith

Margarete

Holokaustin historaa esittelevä Yad Vashem – museo Jerusalemissa teki minuun suuren vaikutuksen. Aloitettuani mustanpuhuvan maalauksen, jonka nimeksi myöhemmin tuli Sulamith, koin mieleni tuoneen museossa näkemiäni ja kokemiani asoita maalaukseen. Nimi Sulamith on viittaus Anselm Kieferiin, joka maalasi 80-luvulta lähtien lähes loputtomasti teoksia nimeltä Sulamith ja Margarete, lähtökohtanaan Paul Celanin runo Todesfuge, jossa nämä nimet edustavat arjalaista ja juutalaista naista: ”dein aschnes Haar, Sulamith, dein goldenes Haar Margarete”. Sulamithin hiukset ovat tuhkaa, Margareten kultaa. Niinpä maalasin myös Margareten; toteutin hänet mustakeltaisena teoksena.

Näiden teemojen jälkeen vien katsojan Via Dolorosalle, Jeesuksen kärsimystielle. Tämä reitti kulkee Jerusalemin Vanhassa kaupungissa, ja tarinan mukaan juuri tätä tietä Jeesus on kulkenut ristiään kantaen kuolemaannsa kohti. Reitillä on 14 pysähdyspaikkaa, jotka kaikki edustavat jotakin tapahtumaa tarinasta, mm. Jeesuksen kerrotaan nojanneen tiettyyn kohtaan seinässä, ja tähän kohtaan on kulunut syvä jälki pyhiinvaeltajien kosketuksista. Kenties vaikuttavin kohta kärsimyskertomuksessa on epätoivon hetki, jonka Jeesus kokee juuri ennen kuolemaansa huutaessaan ”Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?”

Margarete

Margarete (200x174) 2015

Schwarze Milch der Frühe wir trinken sie abends
wir trinken sie mittags und morgens wir trinken sie nachts
wir trinken und trinken
wir schaufeln ein Grab in den Lüften da liegt man nicht eng
Ein Mann wohnt im Haus der spielt mit den Schlangen der schreibt
der schreibt wenn es dunkelt nach Deutschland dein goldenes Haar Margarete
er schreibt es und tritt vor das Haus und es blitzen die Sterne er pfeift seine Rüden herbei
er pfeift seine Juden hervor läßt schaufeln ein Grab in der Erde
er befiehlt uns spielt auf nun zum Tanz

Schwarze Milch der Frühe wir trinken dich nachts
wir trinken dich morgens und mittags wir trinken dich abends
wir trinken und trinken
Ein Mann wohnt im Haus der spielt mit den Schlangen der schreibt
der schreibt wenn es dunkelt nach Deutschland dein goldenes Haar Margarete
Dein aschenes Haar Sulamith wir schaufeln ein Grab in den Lüften da liegt man nicht eng

Er ruft stecht tiefer ins Erdreich ihr einen ihr andern singet und spielt
er greift nach dem Eisen im Gurt er schwingts seine Augen sind blau
stecht tiefer die Spaten ihr einen ihr andern spielt weiter zum Tanz auf

Schwarze Milch der Frühe wir trinken dich nachts
wir trinken dich mittags und morgens wir trinken dich abends
wir trinken und trinken
ein Mann wohnt im Haus dein goldenes Haar Margarete
dein aschenes Haar Sulamith er spielt mit den Schlangen

Er ruft spielt süßer den Tod der Tod ist ein Meister aus Deutschland
er ruft streicht dunkler die Geigen dann steigt ihr als Rauch in die Luft
dann habt ihr ein Grab in den Wolken da liegt man nicht eng

Schwarze Milch der Frühe wir trinken dich nachts
wir trinken dich mittags der Tod ist ein Meister aus Deutschland
wir trinken dich abends und morgens wir trinken und trinken
der Tod ist ein Meister aus Deutschland sein Auge ist blau
er trifft dich mit bleierner Kugel er trifft dich genau
ein Mann wohnt im Haus dein goldenes Haar Margarete
er hetzt seine Rüden auf uns er schenkt uns ein Grab in der Luft
er spielt mit den Schlangen und träumet der Tod ist ein Meister aus Deutschland

dein goldenes Haar Margarete
dein aschenes Haar Sulamith

Paul Celan: Todesfuge (1948)