Haastateltavana Kirjamessuilla

Kukitettuna Hesarin lavakeskustelun jälkeen

Sunnuntai oli kamalan jännittävä päivä. En ole tottunut esiintymään isommalle yleisölle ja pelkäsin, että jokin yllättävä kysymys saa minut ihan sanattomaksi. Uni ei oikein tullut silmään ja aamuyöstä heräilin tsekkailemaan, joko Hesarin juttu (linkissä nyt myös videotaltiointi palkintoehdokkaiden lavahaastattelusta) näkyy verkossa. Vaatteet olin valinnut jo kaksi päivää aiemmin (onneksi oli avaamaton sukkahousupakkauskin sellaista kalliimpaa laatua, joka ei raksahda heti rikki.) Koska olin varhain hereillä, aikaa oli aamutoimien lisäksi ihan liikaa hermoilemiseen. Se oikea silmämeikkipaletti meinasi olla hukassa, mutta lopulta meikki meni helposti kohdilleen ja tukkakin totteli. Chattailin vähän ystävän kanssa tsemppiä imien. Messupaikalla kustantamon porukka suorastaan upotti minut hyväntuulisiin toivotuksiin, mutta silti jäin lounaalla tuijottamaan puoliksi syötyä lautastani, kun h-hetki alkoi lähestyä.

Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnosta kisaavat tänä vuonna Silja Kejonen, Olavi Koistinen, Heikki Kännö, Ossi Nyman, Maaria Oikarinen, Ari Räty, Marjo Katriina Saarinen, Tuuli Salminen, Annastiina Storm ja Pauli Tapio. Hesarin järjestämä keskustelu Kirjamessujen Aleksis Kivi -lavalla oli tunnin mittainen eli kullekin kirjoittajalle oli varattu noin viisi minuuttia aikaa. Siinä vaiheessa, kun tapasin muut ehdokkaat ennen koitosta ja kuulin, etten tosiaan ole ainoa hermoilija, tilanne vähän helpotti. Mutta hui! Olinkin järjestyksessä ensimmäinen haastateltava. Ehdin bongata yleisöstä muutamia tuttuja kasvoja ja ajatella, että kyllä minä turvassa olen. Tilanne oli aika nopeasti ohi ja minulle jäi äimä olo että hupsis, mitähän minä nyt oikein puhuin. Sitten saatoin keskittyä kuuntelemaan muita. Harmitti, etten ollut ehtinyt lukea ensimmäistäkään (tai oikeastaan en ole jaksanut tänä vuonna juurikaan lukea), mutta nyt on yksi kilparomaaneista hankittu ja aloitettu ja muutama varattu kirjastosta! Kannattaa  katsoa koko ylhäällä linkkaamani keskustelu. Uskaltauduin itsekin katsomaan tyttären kanssa eikä nyt sentään hävetä tarvinnut. 

Sanon haastattelussa, että kaksisuuntainen mielialahäiriö on hauska sairaus. Päästettyäni tämän suustani hätkähdin, että mitä minä oikein juuri sanoin, ja jatkoin, että se on myös erittäin ikävä sairaus. Itselläni ei ole pitkään aikaan ole ollut sairauden kanssa hauskaa enkä kovin riehakasta hauskaa haluakaan, sillä siitä seuraa vääjäämättä se toinen ääripää eli masennus. Mutta romaanin lähtökohta oli mania ja siihen liittyvä hilpeys, railakkuus ja nurinkurinen koomisuus. Nauroin paljon kirjoittaessani Luciaa, myös joissakin traagisemmisissa kohdissa – osa kirjan huumorista on varsin mustaa. Nauru on ihana asia, varsinkin kun sen saa jakaa muiden kanssa. 

Julkinen surullinen

Yksi otos Anna-lehden kuvauksista. Sain poikkeuksellisesti tämän maksutta käyttööni blogia varten. Normaalisti kuvattava joutuu ostamaan kuvat, jos haluaa niitä itselleen.

Menin laskuissa sekaisin kymmenen jälkeen. Niin monta kertaa olen ollut julkisuudessa tänä keväänä, eniten lehdissä ja netissä, kerran radiossa ja kerran eräässä keskustelutilaisuudessa. Kuten viimeksi vihjasin, olen tällä hetkellä uupunut – niinpä en ole jaksanut edes julkaista lehtijuttuja Hekumassa. Kotivinkissä (nro 11, 31.5.2017) oli juttu, josta itse tykkäsin. Lupaan postata sen myöhemmin. Annan jutun julkaisin aiemmin, ja sain siitä paljon positiivista palautetta. Lukijat olivat valinneet artikkelin lehden parhaaksi jutuksi. Koin kuitenkin itse ikävänä sen, miten isosti elämäni isoin trauma ("hieno tragedia, tästä tulee hyvä juttu") nostettiin esiin. Kun en halunnut vastata kysymyksiin, toimittaja etsi sopivan Iltalehti-sitaatin netistä. Suoraan sanottuna menin ihan tolaltani joksikin aikaa.

Nyt on juhannusaatto. Kuten lähipiirini ja Annan jutun myötä moni muukin tietää, minulla on vaikea olo. Koska I on kuollut. Tai oikeastaan I tulee kuolemaan ensi yönä, koska ajassa on tällä hetkellä rotko. Tällä hetkellä me syömme, juomme ja juhlimme ystävien kanssa, aurinko on kirkas, ja vauva nauraa. Joku sanoo, että vauvalla on samanlaiset silmät kuin isällään, ja tällä kertaa I ei korjaa, että hän ei ole isä. I on pukeutunut iänikuiseen mustaan poolopaitaan, vaikka on lämmin, hän kuvittelee kaulansa näyttävän muunlaisessa paidassa typerältä. Hänen tukkansa punertaa niin nätisti. Vielä vuosien päästä löydän punaisia kiharahiuksia novellikirjan välistä.

Olen aikanaan ja nyt taas viime aikoina pohtinut käsitettä 'surutyö'. Että mitä se tarkoittaa ja voiko suremista tehdä kuin jotain hemmetin duunia. Ei ainakaan projektina: otan tämän tehtäväksi ja teen ripeästi ja sitten se on hoidettu pois – ei. Sureminen voi kestää vuosia vuosia ja voi olla, että se ei ikinä kokonaan lopu. Ihmiset kokevat asiat eri tavalla, eikä ole oikeaa aikaa tai tapaa surra. Itse kuitenkin ajattelen, että jos läheinen menehtyy nuorena ja aivan yllättäen, suru on tavallista vaikeampi kantaa, kestää, työstää ja mitä verbejä tähän nyt vielä lisäisin. Surussa on monenlaisia vaiheita ja se kattaa kaikki inhimilliset tunteet, tätä olen kuvannut Lucian silmien Uljas-jaksoissa. Ihan turha väittää muuta, nämä jaksot ovat hyvin omaelämäkerrallisia. 

Pengoin eilen työhuoneen lipastosta öljypastelleja. Löysin valokuvan Salmelasta vuodelta 2000. I on Kesän nuori taiteilija, ja hän pitelee kädessään kukkakimppua, joka mätsää täysin minun fuksianpunaiseen silkkimekkooni. Näytämme onnellisilta, tarpeetonta mainitakaan. Löysin toisia kuvia syksyltä 2009. Niissä teen surutyötä, konkreettisesti, maalaan Hukkuminen-sarjaa. Näytän hirvittävän ahdistuneelta – niin ahdistuneelta, että tekee pahaa katsoa noita melkein tuntemattomia kasvoja. Tuo työ kesti kaksi vuotta, maalasin kai kolmisenkymmentä isoa työtä paljain käsin. Olen tehnyt surutyötä myös kirjoittamalla; ihan siitä kesäkuusta 2000 alkaen kirjoitin, ensin päiväkirjaa, sitten romaanin Helmenharmaa, viinintumma vuosina 2002-2004. Tuota romaania ei julkaistu, ja luulen että niin on hyvä, sen verran riipivän henkilökohtainen se oli. Olen surrut paljon myös terapiassa. Kirjoitin uuden romaanin vuosina 2012-2017, sen, joka sitten julkaistiin. En ottanut mukaan tekstimateriaalia vanhasta. Surin lisää kirjoittaessani Jannan surusta (ja surutyöstä?). Eräässä lukijapalauteessa sanottiin, että "Uljas on kirjan umami". Annassa minun sanotaan sanoneen, että ehkä suru on nyt vihdoin käsitelty loppuun. Siinä mielessä ehkä, että mielentilani on tänään rotkosta huolimatta melkein seesteinen. Mutta I:llä tulee aina olemaan iso paikka sydämessäni. Minulla on edelleen käytössä joitakin I:n maalausvälineitä enkä voi olla ajattelematta häntä, kun käytän niitä, mutta tuntuu hyvältä, että saan käyttää niitä. Sen sijaan tätä maalausta en pysty pitämään seinällä:

Ilkka Lammi Maaria, kesä 2000. Hän maalasi tämän vain pari viikkoa ennen kuolemaansa.

Minusta on hyvä, jos juhannus on kolea. Eikä ainoastaan siksi, että se sopii paremmin mielentilaani. Hukkuneita on silloin vähemmän. Minä en vietä juhannusta, mutta te jotka vietätte, pitäkää huoli itsestänne ja läheisistänne.

Tänään olen Fatima

Hei hei mitä kuuluu? Nyt taas kuuluu! Eilen pato murtui ja koski alkoi räyhätä. Nyt on ehkä 77 ja 7 ideaa! Mutta en kerro vielä lällällää.

Tässä on ollut se tavanomainen näyttelynjälkeinen emmätiiä emmämitään emmäjaksa emmäosaa -olo. Näin siis näin taidemaalarina. Kirjoittajana on ollut erilainen olo, että vallanpas osaankin ja tärkeitä juttuja tuli kirjoitettua, kun on sinne tänne haastateltu ja kuvattu. Mutta en minä tällä hetkellä ajattele että jaahas tässä kirjailijan ura urkenee. Kunhan räpätän pärpätän näitäni. 

Pieni ihminen on tilannut illallisen klo 21.20. Laitan kanabulguria. Afrikkalaisella jäbäkaverilla on erikoinen kikka: se ruttaa muovisen hedelmäpussin melkein valmiin riisin päälle ja väittää että liika vesi haihtuu sillä lailla, on se haihtunutkin. Kokeilen, mutta poppaskonsti ei toimi ilman poppamiestä. 21.22 Pieni ihminen tulee, aika tarkalleen, koska minä tilasin Fazerin sinistä, niin aikataulu muuttui 2 minaa. Laitan sapuskaan marokkolaista maustetta. Ei voi tietää, mitä maustetta se on, koska pussista on nimilappu irronnut; voi olla kanamauste tai kalamauste tai couscous-mauste. Kaikki tosin näyttävät ja haisevat samalta, taitoi beduiini Agadirin torilla huijata. Ei se mitään, sillä mössöstäni tulee maukasta. Pieni ihminen ottaa lisää. (Tavallaan Pieni ihminen on jo iso ihminen, sehän täytti jo 18vee, mutta kun se on niin pieni (168cm). Minua taas haukutaan tässä talossa joskus Kirahviksi (174cm).)

Pieni ihminen on kauan sitten kehottanut minua luomaan Instagram-tilin. No en ole ymmärtänyt. Minä luulin että siellä joutuu vaan katselemaan fb-kavereitten voileipäkuvia. Ja vastaavasti kiusaamaan samoja fb-kavereita huonoilla selfiellä, ja tietenkin tätä varten alvariinsa ottamaan niitä huonoja selfieitä. No, kuten näkyy, tänään otin huonon selfien. Tai minusta selfie on tosi hyvä, mutta laadultaan se on huono, koska Pienen ihmisen ex-puhelimen (aifounnelone) etukamera ottaa paskoja kuvia. Lienen kertonutkin että musliminimeni on Fatima, minusta ihmisellä on hyvä olla kaikkien kolmen Kirjan uskonnon mukaiset nimet. Someraivoaja käski minun pari päivää sitten vetää burkhan päälle. Fatima ei käytä burkhaa, mutta pienen silkkihuivin (#marjakurki) se voi hyvin sitaista päähänsä. Koska huivi on cool. Fatima löysi myös gettouskottavan takin, että tyyli on kuvassa kaikin puolin kohdallaan (#swag).

Someraivoajat ovat raivostuttavia, ne ovat niin helvetin tyhmiä. Tämä someraivo liittyi siis muslimihuiviin. Kangaskaistale alistaa saatana. Heitin siihen huvikseni että jaa, kun Jerusalemissa laitan huivin juutalaisesti päähän, tekeekö se minusta hupsis vaan uskonnon ja miesten uhrin. Vastaus tuli heti. Kyllä se tekee. No pohdin sitten siinä, että tulee vaikea tilanne, kun hengaan Jerusalemissa palestiinalaisen poikaystävän kanssa juutalaishuivi päässä, silloinhan olen ”väärin alistettu”. Someraivoaja ei ihan hiffannut vaan käski minun pitää turpani kiinni poikaystävistä ja tosiaan vetää sen burkhan päälle. Tein vielä pienen tekstianalyyttisen huomion someraivoajan kielenkäytöstä ja heikosta argumentaatiosta. Arvaatte varmaan, että tämä huomio sai someraivoajan vaihtamaan intelligenttiselle linjalle.

Oo, Apulanta laulaa Lähetyssaarnaajaa! Voiko paljon parempaa olla? Lannoitettua Dingoa!

Apulantaa tulee nappikuulokkeista, koska Pieni ihminen kielsi metelin, koska iltamania voi tulla. (Meillä saa vitsailla maanisdepressiivikoista ja neekereistä, koska täällä hengaa paljon molempia.) En ole varma, kenen nappikuulokkeet ovat, Pieni ihminen ei kumma kyllä ominut niitä, joten ne ovat jonkun Ruskean ihmisen ehkä.

Nyt on kai alkanut olla muotia lähteä mäkeen somesta? Juuri kun älysin mennä sinne Instaan. Minulle on vissiinkin jossain määrin ammatillisesti fiksua ”tuottaa laadukasta somesisältöä” eli mm. ladata maalauskuvia Instaan – ainakaan haittaa ei ole siitä, että follaajissa on ulkomaisia gallerioita ja kuraattoreita ja nyt heti myös lontoolainen sisustustoimisto, kun älysin hästägätä #artandinteriordesign. Vastaavasti olen hoksannut, että kuva-avaruudesta voi hakea ihan mitä ikinä tahansa. Perseitä tai persialaisia mattoja esimerkiksi. Mutta että hysteerisesti koko ajan tsekkailee, kuka tykkää ja kuka seuraa ja miksi ton kuvasta tykkää 31 ja mun vaan 22 = häiriintynyttä käytöstä. Nytkin, kun kirjoitan tätä, olen käynyt pari kertaa kommentoimassa fb-kommentteihin ja tarkistanut, kuka instaseuraaja nro 120 on. Ja toki hitusen mesettelen että kokkaillaanko huomenna jollof-riisiä, bankua vai pinaattipataa. Kanaa on aina oltava, sitä ei tarvitse erikseen mainita. Afrikkalaisen jäbäkaverin puhelimen kansikuvana on kanankoipitaivas! Ja nyt tuli 121. instafollaaja. Mutta snapchattia mulla ei vielä ole. Ei Maarialla eikä Batshevalla eikä Fatimalla. Mutta vlogi! Miriamilla olisi asiaa. Ja sitten on vielä se räppimuija, Sanna Mania.

Kielikommervenkkejä

Jekku (30x35cm) 2008

Tästä maalauksesta on tehty myös postimerkki

Lucian silmät toi eteeni monenlaisia kielipulmia. Hankalimmaksi osoittautui, miten kirjoittaa sujuvaa dialogia.

Kirjassa on aika paljon vuoropuhelua. Janna puhuu mm. miehensä, tyttärensä ja ystävänsä Riikan kanssa; nämä kohtaukset olen kirjoittanut puhekielenomaisiksi. Mutta Stokkalla, kampaajalla, iltapukuliikkeessä ja lääkärissä Janna puhuu kirjakieltä ja odottaa puhekumppaniltaan teitittelyä – onhan hän korkearvoinen Rouva Kuningatar. 

Minähän olen ollut töissä Kotimaisten kielten keskuksen ja Helsingin yliopiston puhekielihankkeissa litteroimassa aineistoa. Olen siis herkistynyt kuulemaan puheen pienet sävyt hönkäyksiä myöten. Aluksi kirjoitin kaiken puheen niin kuin nyt oikeasti puhutaan – totta kai. Sitä paitsi onhan olemassa vaikka hurumykke slangiksi ja murteilla kirjoitettua proosaa. Mutta minun oli myönnettävä, että Jannan frendipuhe ja hieno rouva -puhe olivat kerta kaikkiaan liian kaukana toisistaan. Monikaan esilukija ei kiinnittänyt tähän asiaan huomiota, mutta muuan tarkka lukija sanoi aika suorat sanat, että ihan oikeesti hei – ei. Ja erään kustantamon hylkäys perustui palautteen perusteella osin juuri dialogin kieleen, joka oli kustannustoimittajan mielestä ”teennäistä”. Ok, jossain mätti, mutta teennäistä helvetti! Minähän olin nimenomaan kirjoittanut oikein. En meinannut pystyä antamaan periksi ”puhdasoppisuudesta”.

Vasta kolmantena vuonna, ties kuinka monennella luku- ja kirjoituskierroksella tajusin, mistä on kyse. Jos puhe kirjoitetaan, kyseessä on puheen kuva. Lingvistin litteraatiokirjoitus pyrkii olemaan matemaattisen tarkka, realistinen kuva. Tärkein huomio siis: en kirjoita romaania kielitieteilijöille, en siis voi suoraan kopioida autenttista puhekieltä, minun on luotava puhekielen kuva, vaikutelma puhekielestä.

Näitä pohtiessani tutkin paljon uutta suomalaista proosaa, esim Anna-Leena Härköstä, jonka on sanottu olevan dialogin mestari. Paljastui, että hyvin usein dialogin lähes ainoa puhekielinen piirre olivat pronominit: mä, mulle, sä, sulle, se (hän), sille (hänelle). Sitten ehkä sanottiin ”me mennään” eikä ”menemme”. Ihan tähän en halunnut mennä.

Aloin siis miettiä, minkä verran puhekielisyyttä säilytän ja missä kielen piirteisessä. Pohdin, pyörittelin ja kuulostelin. Ja nyt oli tietenkin oltava johdonmukainen.Tein taulukoita. Alla muutama pohdinnan kohde. Päädyin käyttämään tähdellä merkittyä muotoa.

*vihree, kauhee, oikeestaan – vihreä, kauhea, oikeastaan

punanen – *punainen

*ollaan – olemme

kato, kattomaan – *katso, katsomaan

ite – *itse

tullu, nähny – *tullut, nähnyt

tuu, meet, oon – *tule, menet, olen

kahelta, lähetään – *kahdelta, lähdetään

*uus, viis – uusi, viisi

(jne... mutta tämä riittänee)

Tällaista on siis Jannan arkipuhe. Nuorempien henkilöiden puheessa on vähän enemmän puhekielisyyksiä. Lisäksi kirjaan ilmaantuu hahmoja, jotka puhuvat murretta: Oulusta kotoisin oleva Pelle Hermanni ja kainuulainen Jeesus-mummo. Näitten annoin lasketella ihan kunnolla, mielestäni teksti kestää sen, ja vähän piristyykin, kunhan henkilöt eivät puhu kovin pitkään. Näin tarinoi Pelle Hermanni äidistään:

Voi Eerikin henkselit! Se kun kävi markkinoilla niin heleppoheikitki ne hilijeni. Niin se komenti ku kasarmin kenraali. Että mitä laitetaan ja palijoko maksaa: ”Raavilohi seittemän markkaa, puoli kilua, pottua kolome kappaa, markalla mukkaan, muuretterit sammaan syssyyn, roppavoita kaks kilua, piimälimppu ja rettiisit kaupan päälle!”

Petri (Kanaemo inisee)

Design Ulla Karttunen

Jannan puoliso Petri on 45vee kirjallisuuden professori. Hän on luonteeltaan rauhallinen, kärsivällinen ja vastuuntuntoinen, ehkä vähän turhan tarkka ja ylihuolehtivainenkin. (Kuten viimeksi mainitsin, Hilman salanimi isäpuolelleen on Nössö). Janna on löytänyt Petrissä tasapainoisen, turvallisen ja luotettavan kumppanin, jollaista hänellä ei ennen ole ollut. Pariskunta on ollut yhdessä kolmisen vuotta, ja heillä parivuotiaat kaksoset Aada ja Erik. Petri on ihastunut Jannan herkkyyteen, eloisuuteen ja luovaan energiaan; mutta manian puhjetessa juuri nämä piirteet heittävät yli: Jannasta tulee eksentrinen, vimmaisen kiihkeä ja levoton. Hän leijuu arjen yläpuolella ja perhe saa pärjäillä ilman äitiä.

Janna istuu samppanjabaarissa pukumiehen kanssa. Käynnissä on pitkä keskustelu, tai oikeammin monologi, josssa Janna visioi seuraavia näyttelyitään (Kiasma, Lontoo, New York), hiplailee miehen hiuksia ja pälättää sperman valumisesta pikkupöksyihin.

"Puhelin soi laukussa. Petri. Aina se oli häiritsemässä.

- Niin?

- Päiväkodista soittivat, et ole hakenut kaksosia.

- Minulla on palaveri kesken, Janna sanoi ärtyneenä.

- Sun vuorohan se on, nyt on maanantai.

- Ai oikeen vuoro, maanantaivuoro! Vitun byrokraatti, anna mun nauraa. I couldn't care less. Senkun haet itse vaan, Kanaemo. Mulla on ura, miten sä kehtaat inistä jostain vuoroista! Tai jos on niin vaikeeta niin laita Hilma hakemaan.

- Janna, mä olen Espoossa, tästä kestää ainakin puoli tuntia sinne päiväkodille. Ja Hilma on soittotunnilla kuuteen.

- So? Omapa on ongelmasi. Mind your own business. Kyllä kai ne hoitajat siellä joutavat odottamaan. Älä viitsi häiritä noin typerillä jutuilla.

Janna lopetti puhelun. Sorry, some idiot."

Janna tilaa lisää samppanjaa ja vaatii pöytään sen seitsemää kahvileipää, mm. mantelimassalla täytettyjä laskiaispullia ja Runebergin torttuja (tapahtuma-aika on joulukuun alku). Petri soittaa uudestaan.

"- Jo on helvetti, jätä mut rauhaan!

- Oikeesti Janna, missä sä olet, sun täytyy nyt hakea lapset.

- Mitä mä just sanoin sulle, puupää?

- Noin vastuuttomasti ei voi käyttäytyä. Lapsilla täytyy olla säännölliset, turvalliset rutiinit, ne on tottuneet että 16.30 haetaan. Nyt on kello jo 17.10.

- Et ole tosissas! Pitäiskö sun lopettaa duunis ja alkaa koti-isäks? Mene nyt ainakin sinne tarhaan vahtimaan, että aikataulut on kunnossa. Mitä jos ne saa lounasta kolme minuuttia liian myöhään? Mitä jos ne pannaan pihalle seitsemän minuuttia liian aikaisin? Rutiinit! Jumalauta. Turvallisuus. Mitä jos ne lukee liian pelottavia satuja siellä? Mitä jos tulee paha pipi, pitää olla isi puhaltamassa. Pihalla voi kaatua tai pudota leikkitelineestä ja entäs ne portaat? Mitä jos naapurin Eetu ottaa lelun meidän mussukan kädestä?

"I'm sorry, these idiots keep calling me", Janna toteaa pukumiehelle ja alkaa kysellä esinahkaan liittyviä asioita.

Jannan tytär Hilma

Tämä kansi on niiiin hieno! Design Ulla Karttunen

Ajattelin, että voisin hieman esitellä teille kirjani henkilöitä. Päähenkilö-Jannan jo tiedättekin. Jannan lisäksi kirjassa on muutama sivuhenkilö, jotka myös pääsevät ääneen. Jannan persoonallisuus, bipolaarisuus ja elämänhistoria valottuvat sivuhenkilöiden kautta, mutta on heillä toki "omaakin elämää".

Tänään kerron Hilmasta, Jannan 13-vuotiaasta tyttärestä. Hilma on tunnollinen koululainen, joka harrastaa partiota, viulunsoittoa ja käsitöitä. Suurimman osan elämästään hän on asunut kaksin äitinsä kanssa ja on siksi tottunut liikaakin tarkkailemaan tämän mielialoja.

"Mutsilla menee taas hiukka lujaa. Se on vähä niinku kännissä koko ajan. Se ei muista mitään, mitä sille puhuu, tai ei se ees kuuntele ku se ite selittää jotain koko ajan. Kiva. Mutta mä oon kyllä jo ihan tottunu tähän. Oonhan mä jo kolmetoista vuotta ollu sen lapsi. Tai no tavallaan neljätoista, mutsi jaksaa muistuttaa, miten rankkaa oli olla raskaana ja ai ai oli pitkä synnytys ku mun pää oli väärin päin. - -  Ei kai se oikeesti voi tolle mitään, mutta mä oon vaan niin vihanen että muilla on tavalliset mutsit ja mulla tollanen pipipää." 

Hilmaa nolottaa Jannan riikinkukkomainen pukeutuminen, naistenlehtiesiintymiset ja ajatus mania-mutsista koulun kevätjuhlissa. Äidin ja tyttären suhde on kuitenkin läheinen. Hilmalla on mukavia muistoja yhteiselosta äidin kanssa: "Meillä oli keittiön pöytä aina majana ja yleensä leikittiin retkeä niin että syötiin lattialla missä oli kans ponien niitty. Olohuoneessa oli nallesairaala ja barbien koulu." Tähän verrattuna Ronja-ystävän autio koti ja Määrääjä-mutsi, joka käski aina kerätä lelut, tuntui omituiselta. Joskus Janna unohti herättää Hilman kouluun:"Oho, se sano, no ei sinne tartte joka päivä mennä, tehdään jotain kivaa. Sit me mentiin vesipuistoon ja se valehteli Wilmaan jotain."

Mutta nyt Hilman elämään on tullut Nössö, joka yrittää pitää uusperheessä tiukat rutiinit. Äiti on ärsyttävän outo, isäpuoli on ärsyttävän normaali.

Jannan juoksut

Kuten tiedättekin, minä en ole blondi, mutta romaanihenkilöni Janna on

Viime päivät ovat olleet täyttä actionia. Näyttely on ihan kohta, ja kirja ilmestyy ihan kohta. Eilen oli ihan järkky superkiirepäivä. Taidemaalarin työni ei yleensä ole kiireistä. En kuulu niihin, jotka saavat vauhdin koneeseen vasta kuukautta ennen avajaisia. Maalaan pikku hiljaa, ja ihannetilanne on, että minulla on suurin osa teoksista valmiina jo puoli vuotta ennen näyttelyaikaa. Toiset ihmiset nauttivat stressistä ja tykittävät parhaiten viittä vaille deadline – minä en. Ahdistun, panikoin ja toimintakykyni heikkenee. Mutta nyt on vain pärjättävä viime tippa -fiiliksissä; kirjan kanssa on melkoista huhhuh-menoa. Kansi on viittä vaille valmis, teksti on oikoluettu ja nyt tarkistetaan taittovedoksia. On monta tyyppiä tekemässä, monta muuttujaa muuttumassa. Piip sähköposti, ring puhelin, vastaa, piip, tarkista, ring! apua, piip, vastaa, heti! mieti! piip, uusi versio! ring, muista! piip, näin vai noin? ring ring! päätä! soita! piip! ring ring ring! Kahvia ja kolaa. Suklaata, mutta kun sormet eivät nyt kerkeä taittelemaan palasia levystä!

No, tänään on ollut vähän rauhallisempaa. Minulla on paperiprintit taittovedoksesta ja muutama päivä aikaa käydä sitä läpi. Huomasin jo, että siellä on pari kielifibaa, mutta järkevästi ajatellen on parempi tsekata isommat kokonaisuudet ensin. Eli että luvut ovat paikoillaan, ettei otsikkoja puutu sun semmoista. Päätin, että tänä iltana tarkistan vauhti-Jannan "aikataulun". Olen kirjan ensimmäisessa jaksossa tehnyt sellaisen ratkaisun, että merkitsen päivämäärätä ja kellonajat päähenkilön touhuille. Näin siksi, että lukijalle helposti välittyy, miten Janna puuhailee hieman omituisiin aikoihin nukkumatta välillä laisinkaan. Hän esim. kokkaa makaronilaatikkoa kello viideltä aamulla raivailtuaan ensin huushollia ja komenneltuaan miehiä flirtti.netissä. Tässä pientä viitettä Jannan menosta parin päivän ajalta:

Maanantaina 26.11.
8:30 Kiire töihin, ei rumia värejä!
12:27 Pakko mennä ostoksille, taksilla kodin kautta: lähiölook -> hieno rouva -look
14:05 Stokka: alusvaatteet, kaikkea ja paljon!
16:19 Samppanjabaari, pukumies, maybe a nightcap
22:45 Kotiseksi
23:30 Tylsä aviomies ei jaksa

Tiistaina 27:11.
00:01 Tiedote ja flirtti.net, onpas tyhmiä miehiä liikkeellä!
2:27 Kirjahylly järjestykseen värien mukaan
5:11 Nyt kokataan: makaronilaatikkoa ja mansikkarahkaa, sosekeittoa sekä sämpylöitä
7:30 Galleristi-ämmä tivaa tekstiä
8:33 Litium-Lucia
11:15 Blondiksi, kampaaja ihku-Patrik
14:05 Enkelipuku avajaisiin

Minä – kirjailija?

Lukion äidinkielen opettaja sen ennusti: ”Sinusta tulee kirjailija”. En ollut eri mieltä. Ennustuksesta on kauan aikaa, niin kauan, että olisi jo voinut luulla, että kyseessä oli väärä ennustus. Uskoin kuitenkin ennustuksen toteutumiseen aina – joskin varsinainen unelmani oli, ja on, kuvataiteilijan ammatti. En koskaan ajatellut, että pystyisin kirjoittamaan kirjan toisensa jälkeen, mutta että yhden kyllä vielä kirjoittaisin, ja mielikuvissani tämä kirja oli romaani. Romaani, jossa olisi jonkin verran omaelämäkerrallisia aineksia; toki nuori nainen kuvitteli elämänsä olevan erityisen jännittävää.

Viime vuodet Hekuma on ollut rakkain kirjoitusareenani. Kirjoittaminen on aina jossain muodossa kuulunut asioihin, joita teen itsestäänselvästi. Olen kirjoittanut matkalaukullisen päiväkirjoja. Olen kirjoittanut työkseni kulttuurilehtiin. Olen käsikirjoittanut pari lyhytelokuvaa. Olen osallistunut kirjoituskilpailuihin ja pärjännyt niissä novelli- ja runoteksteillä. Olen surrut ja pelastautunut vakavasta sairaudesta kirjoittamalla. Monesti olen nähnyt kuvia, jotka haluavat muuttua kaunokirjallisiksi teksteiksi, olen yrittänyt, mutta jäänyt jumiin. Toisinaan olen mielestäni onnistunut. Mutta tekstini ovat olleet sitä sun tätä, pieniä ihan kivoja, mitään johdonmukaista isoa, kustannettavaksi kelpaavaa kokonaisuutta en ole osannut laatia.

Mutta nyt on käymässä niin, että äidinkielen opettajan ennustus toteutuu, ihan kohta. Esikoisromaanini Lucian silmät ilmestyy kuukauden kuluttua. Ja kyllä, kirjassa on jonkin verran omaelämäkerrallisia aineksia. Päähenkilö on keski-ikäinen bipolaarinen taidemaalari (hups!) Oma arvioni on, että melkein kaikissa fiktiivisissä kirjoissa on paljon faktaa kirjailijan omasta elämästä – ja monesti kirjailijat tunnustavatkin tämän. On helpointa ja vakuuttavinta kirjoittaa siitä, minkä tuntee. Aloittelevia kirjoittajia neuvotaan kursseilla toimimaan juuri näin: kirjoita siitä, mikä on lähellä, näin löydät oman äänesi. Se, että kykenee luomaan täysin itsestään poikkeavia hahmoja ja syväluotaamaan näiden mielenliikkeitä, on poikkeuksellista, silloin ollaan jo melkein Nobel-tasolla, näin ajattelisin.

Lucian silmät alkoi syntyä tammikuussa 2012. Oli KaNoKiKu eli Kansallinen novellinkirjoituskuukausi. Tämä oli pikkusisko kansainväliselle, tunnetummalle NaNoWriMolle, (National Novel Writing Month), jonka ideana on kirjoittaa romaani yhden kuukauden aikana. Yhteisöllisyys – vaikkakin vain virtuaalinen – helpottaa toimeen ryhtymistä, ja kuukauden aikaraja potkii perseelle, vaikka kyse ei ollut sen kummemmasta kuin että valmiin tekeleensä sai julki projektin blogisivulle. Minulle kävi kuitenkin niin, että teksti ei suostunut loppumaan: se valtasi minut vieden mukanaan prosessiin, joka kesti lopulta neljä vuotta.

Minä halusin kirjoittaa tarinan maniasta. Mania on kummallinen, kiehtova tila. Tahdoin yrittää kuvata maniaa niin, että lukija, jolle aihe ei ole lainkaan tuttu, pääsee sisään kokemukseen. Miten maanikko aistii maailman? Miten hänen järjenjuoksunsa kulkee? Päähenkilöksi kirjoitin taidemaalari Jannan. Halusin samalla kuvata maalaamisen visuaalisuutta ja maalarin mieltä, kun hän työskentelee. 

"Että olenkin sankari, mestarimaalari, supernainen, Janna ajatteli. Väri totteli maalarin mieltä, käsi liikkui ajatusta nopeammin, ja Janna saattoi vain ihmetellä ihanaa tapahtumaa. Maalaus maalautui vaikka Janna tanssi, hän ei enää tarvinnut käsiä. Punainen vilisi ja sykki, se kupli, syöksähteli ja kiljui. Maali temmelsi kankaalla, Jannan upea elokuva."

Kehitin Jannalle näyttelyn nimeltään Kuningattaret. Mietin jokaisen sarjan maalauksen, miltä se näyttäisi ja millainen ääni sillä olisi – todellakin, yhdessä luvussa maalauksetkin puhkeavat puhumaan. 

Romaanini Lucian silmät

Jokseenkin erikoisessa asussa muutama vuosi sitten

Lucian silmät ilmestyy kuukauden kuluttua. Teksti lähti tänään taittoon ja kansia viimeistellään. Pyysin taiteilija Ulla Karttusta tekemään kirjan kannet, sillä olen kovasti tykännyt Ullan töistä ja niistä löytyikin teos, josta kansikuvaa ryhdyttiin muokkaamaan. Halusin ehdottomasti keltaista. Eilen keskustelimme yksityiskohdista kuten fonttien väreistä ja meillä olikin sama näkemys, että jotain punaista on oltava. Uskon, että kansista tulee tosi hienot. Koska myös takana on kuva, takakansitekstistä täytyi tehdä hyvin napakka. Takakannen esittelyteksti on todella tärkeä, sillä yleensä sen perusteella ihminen päättää, kannattaako kirja lukea vai ei. Lucian tekstistä tuli tällainen:

Janna valmistelee tulevaa taidenäyttelyään manian vimmassa ja huumassa. Eräänä yönä hän huomaa muuttuneensa maalauksensa Luciaksi.

”Visuaalinen romaani on paitsi kielellisesti elävä, vetävä tarina, myös hehkuvan värikäs, hurja maalaus. Kirjan jälkeen lukijan kädet ovat kyynärpäitä myöten maalitahroissa.”

Päivi Alasalmi

Iskevä mutta informatiivinen. Salaperäisen houkuttava. Minun mielestäni.

Kuvan vähintäänkin persoonallisesti pukeutunut tyyppi edustakoon tässä kirjan päähenkilöä. Kirja nimittäin alkaa kohtauksella, jossa Jannalla on kova kiire töihin, mutta pukeutumisesta meinaa tulla kriisi, koska "musta on pimeää ja ruskea on likaa". Eikä rumien värien välttäminenkään riitä, eri värejä on oltava mahdollisimman paljon. Näinpä kuvan henkilö onkin Jannaan verrattuna aika hillitty pukeutuja.

Voitolla uuteen

Iso ja pieni cheeleader Oikarinen syysnäytöksessä. Harjoittelen nykyään GS:n Dinosaurs-joukkueessa. Enpä olisi tätäkään vielä vuosi sitten uskonut.

2017 alkaa riemukkaissa merkeissä. Iso unelmani on toteutumassa. Minusta tulee kirjailija! Olen tehnyt neljä vuotta työtä, joka nyt, ihan kohta näkee päivänvalon: esikoisromaanini  Lucian silmät pukataan kansien väliin ja pullautetaan maailmaan. Kustantaja on Arktinen Banaani, jonka sivulla kirja esitellään näin: 

"Romaanin päähenkilö Janna on nuori taiteilija, joka valmistelee tulevaa näyttelyään. Taidemaailma rosoineen on kuvattu aidosti, sillä kirjailija on itse taiteilija, jolle miljöö on tuttu. Hän valottaa romaanissaan myös vaiettua, itse kokemaansa, kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Lucian silmät alkaakin Jannan maanisuuden kuvauksella, ja tarinaan mennään sisään kertarysäyksellä. 
Kirja on loistavaa ihmiskuvausta, sairauskuvausta, ajankuvausta ja varsinkin naistaiteilijakuvausta. Mitään ei selitellä eikä pyydetä anteeksi. Samalla romaani on hillittömän hauska. Sukupuoliroolit keikautetaan nurin: Janna on kuin Picasso tai Bukowski, nainen, joka panee kuin mies, ottaa itse. 
Visuaalinen romaani on paitsi vetävä tarina – kielellisesti elävä ja tarkka – myös kuin hehkuvan värikäs, hurja maalaus. Lukijalla on kädet kyynärpäitä myöten maalitahroissa kirjan luettuaan. 

Maaria Oikarinen (s. 1972) on helsinkiläinen taidemaalari ja kriitikko, joka harrastaa heprean kieltä ja cheerleadingia. Hän pitää myös suosittua Hekuma-kuvataideblogia."

Olen kovasti odottanut, että pääsen kertomaan tämän uutisen. Ensin vihjasin varovasti facessa laittamalla statukseeni kirjan IBSN-numeron. Kuvittelin koodini hukkuvan feediin, mutta niinpä vain kaverit olivat googlailleet arvoituksen auki ja sain rutkasti onnitteluja. Kiitos niistä!
No eilen sitten olin vähän radalla eli pikku avajaiskierroksella. Mieskollega oli innoissaan kirjauutisesta ja toitotti toisille kollegoille Bukowski-vertausta – että sellaista kamaa. Hih. Selitä siinä sitten, että tiedotteessa puhutaan kirjan päähenkilöstä eikä kirjailijasta.

Pysykää kuulolla, tulen kertomaan kirjasta lisää lähiaikoina. Palataan myös tuohon jännittävään omaelämäkerrallisuus-kysymykseen. 

Ai niin ja hei: jos haluat kirjan hyppysiisi tuoreeltaan, hyödynnä edullinen ennakkotilausmahdollisuus.  Toimitus on ilmainen.

Huono yritys (1.) kirjoittaa Anselm Kieferistä

Keittiökykloopit/ Maaria Batsheva

Kello on 0:13. Tulin juuri töistä. Erään klausuulin mukaisesti minun kuuluisi mennä nukkumaan viimeistään klo 0:00, mutta teen tänään sopimusrikkeen. Toivon mukaan en kuitenkaan niin pahaa kuin pari viikkoa sitten, jolloin menin nukkumaan klo 7:15; se oli erittäin epäviisasta. Näin isosta sopimusrikkeestä seurasi iso rangaistus: nukuin vuorokauden putkeen, saman verran kuin olin valvonut putkeen ja herättyäni olin monta tuntia ihan pihalla. Valvomista pahempi rike on valvoa ja keitellä kahvia pitkin yötä. Niinpä keitin teetä. Mutta minua ei huvita juoda teetä. Minua huvittaa juoda kahvia. Kierrän kiellon siten, että lämmitän päivältä jäänyttä kahvia, en tee kahvinkeittotyötä, en koske suodatinpusseihin enkä kahvipurkkiin, en paina kahvinkeittimen nappulaa. Ja lisään kahviin reippaasti maitoa, silloinhan se ei enää ole kahvia, vaan lattea! - Voi perkele, keitin sittenkin, sillä kun silmä vältti neste alkoi kiehua! Mutta edelleen se on lattea eikä kahvia. Ja jos lisään siihen kanelia, niin se ei varsinkaan missään tapauksessa ole kahvia.

Mutta ei minun noita kuulunut jorista. Kuului kirjoittaa Anselm Kieferistä. Olen meinannut liian kauan.(Oho, menin vahingossa feisbuukkin. Kaima oli laittanut sinne härskin musta makkara -kuvan.) Niin, ajattelin, että jos en nyt kirjoita Kieferistä, niin en varmaan ikinä kirjoita. Tiedättekö sen tunteen, kun perfektionismi lamauttaa? Haluaisi tehdä jotain niiin hyvin, että ei pysty tekemään ollenkaan. Nyt teen, vaikka sitten huonosti, koska Mäntän taidemuseon näyttely, jota niin kovasti haluan suositella, on loppumaisillaan. Viimeinen aukiolopäivä on 24.4., joten kipin kapin kopin, jos et ole käynyt!

Itse kävin Kieferin näyttelyssä jo tammikuussa, ja olin pitkään sen pauloissa, niin vahvasti, että ajattelin teoksia joka päivä. Kirjoitin muistiin yksittäisiä sanoja. Mutta en osannut kirjoittaa lauseita! Pinnistämällä ja pakertamalla sain änkytettyä muutamia lauseen tapaisia. Mutta että kokonaisen teksti? Ei nyt sentään.

Piipahdin parvekkeella. Oranssinharmaalta taivaalta sataa. Ihan kuin olisi syksy. Eikö nyt kuulunut tulla jotain ankaria helteitä? Tai ainakin +15 tai sellaista, sehän on pohjoisen ihmiselle melkein helle. Palestiinalainen poikaystävä laittoi chattiin suruhymiön kun viimeksi kerroin, että lämpötila on täällä +5. Se ei tajunnut hehkutustani valosta ja aurinkoenergiasta eikä sitä, että juuri oli ollut -10 ja sekin on ihan kiva sää. Jerusalemissa oli kai jotain +18 eli sen mielestä kylmää. Kappas. Sataa oranssinharmaalta taivaalta. Se voisi melkein olla Kieferin maalaus. Maalauksessa ei kuitenkaan olisi vallilalaista kerrostaloa niin kuin tuossa minun näkemässäni maisemassa, siinä olisi ehkä kolossaalinen raunio. Sama veden lätinä saattaisi silti kuulua. Vai kuuluisiko vedenpaisumuksen kohina?

Mokkavuoret/ Maaria Batsheva

Nyt minun pitäisi muokata änkytystiedostosta kelvollista tekstiä. Tarvitsisin ehkä myös näyttelykatalogin, sen välissä on ruskealla kynällä tehtyjä muistiinpanoja. Onko teillä muuten kynäpakkomiellettä? Sellaista, että väärällä kynällä ei voi kirjoittaa? Pöydällä on Flemingin apteekin kynä. Se on aika hyvä, sillä voi kirjoittaa muistilistoja. On myös sininen lyijykynä F, sillä ei voi kirjoittaa mitään, varsinkin kun se on tylsä. Aina kun on mahdollista, omin kyniä eri paikoista. Oriveden opiston viininpunaiset kynät ovat parhaita. Myös Kanneltalo.fi-kynät ovat hyviä. Jos jotain asiaa on monen värisenä, minusta on melkein mahdotonta omistaa vain yksi, niinpä olen ominut neljä Kanneltalo.fi-kynää. Uusin kynä on Cumulus-hotellin kynä Tampereelta. En vielä tiedä, onko se hyvä kynä. Laitoin sen lompakkoon varakynäksi, eri lokeroon kuin Schneider-kynän, joka on joissain tilanteissa hyvä kynä, ei aina, sillä se on hidas kynä. Se on kuitenkin aika mukavan tuntuinen ja kivan näköinen kynä, alaosa on pinkkiä kumia ja yläosa keltavihreää muovia. Kiefer kirjoittaa joskus teoksiinsa juttuja, ei kuitenkaan Kanneltalo.fi-kynällä, vaan hiilellä tai maalilla.

Täytyi harjoittaa hieman etsivätoimintaa, Kiefer-kirja ei noin vain löytynytkään. Olohuoneessa on kaaos. Olohuoneen kaaos ei voisi olla Kieferin maalaus. Mutta jokin kaoottinen turmatanner voisi hyvinkin olla, maisema sodan tai katastrofin jälkeen, taitaa ollakin, on, montakin, mutta en nyt muista, minkä nimisiä Kieferin turmakaaokset ovat. Onko nimellä väliä?

Kastelen kukat. Joissakin Kieferin maalauksissa on kukkia, maalikukkia tai oikeita, kuivia auringonkukkia. Vaihdoin kasveihin mullat ja ruukut viime viikolla. Kiefer tykkää mullasta ja kaikista maa-aineista, kaivamisesta, möyrimisestä ja louhimisesta. Se tykkää rikkoa ja rakentaa. Se on hullu. Sillä on iso tontti, jossa se suorittaa kaivauksiaan ja rakentaa painovoimaa uhmaavia torneja, joitten se vissiin toivoo sortuvan, koska se tykkää raunioista. Niin, ja se tykkää auringonkukkien lisäksi muistakin kuivuneista kasveista, esimerkiksi ruskeiden saniaisten laittamisesta lasin alle. Se tykkää tuhoutumisesta ja emergenssistä. Onko emergenssi suomenkielinen sana? Ei varsinaisesti, mutta en keksi sille kotoista yhden sanan vastinetta. Kyse on jonkin asian syntymisestä, purkautumisesta esiin. Olin kerran kielitieteen kursilla, jonka aihe oli emergenssi. Kirjoitin esseen lapsen kielenomaksumisesta, miten kahdella konsonantilla alkavat sanat ilmaantuvat lapsen kielisysteemiin. (Esimerkiksi kruunu-sanan ääntämyksen omaksuminen kulki aineistossani seuraavasti: ruunu > truunu > kruunu ja vastaavasti lunssa > plunssa > flunssa; keskimmäiset versiot ovat viimeisiä helpompia, koska alkukonsonanttien ääntöpaikat ovat niissä lähempänä toisiaan.) No mutta nyt täytyy googlata emergenssin suomennos, koska en osaa selittää sitä täysin. Joo, näin sanoo rabbi Googel:

Emergenssi on [--]  filosofinen ja [--] olemassaolonsysteemeihin liittyvä käsite, joka tarkoittaa tietystä kokonaisuudesta nousevaa ja syntyvää uutta ilmiötä, ominaisuutta tai toiminnan tasoa. Emergentismillä tarkoitetaan filosofiassa ontologista kantaa, jossa johonkin fysikaaliseen systeemiin ilmestyy uusia ominaisuuksia. Muutosta alatason (yksinkertaisista) säännöistä ylätason (kompleksiseksi) kehittyneeksi järjestelmäksi kutsutaan emergenssiksi.

Juuri näin. Olinkin suunnitellut sanovani jotakin sen tapaista, että Kiefer askartelee ontologisten kysymysten äärellä. Olisiko pitänyt sanoa, että se tutkii niitä? Olen joskus karkeasti yleistäen kirjoittanut, että taiteilija paskat tutkii mitään vaikka väittäisi muuta. Että kun maaliin tulee halkema niin siinä tutkitaan patriarkaattia. Joo, näin joku väittää ihan pokkana, tiedätte kyllä, jos olette lukeneet näyttelytiedotteita. Mutta kyllä se Kiefer muuten tutkii. Se esimerkiksi kaataa lyijyä maan onkaloihin ja katsoo, mitä tapahtuu, kun sula massa jähmettyy.

Tässä kohden allekirjoittanut alkoi nukahtaa, ja meni nukkumaan klo 2:30. Hän heräsi 7:30 ja alkoi kirjoittaa postausta Yritys kirjoittaa Kieferistä 2.

Kaunis, rohkea, ylpeä

Ota teinistä mallia! Upea pieni ihminen.
Mutta flyer-cheerleader ei nouse eikä lennä ilman toisten tukea. On luotettava itseensä ja jengiin,
 ja kerta toisensa jälkeen ylitettävä itsensä, fyysisesti ja henkisesti.

Miten taideblogia kannattaisi kirjoittaa?  Kun täällä kotipesässä näpyttelee, on vaikea mieltää, minkälainen vastaanotto ja vaikutus postauksillani on lukijoihin tai salaperäiseen taidemaailmaan. (Hekumassa aiemmin tästä aiheesta täällä.) Olisiko hyvä pitäytyä pelkissä työasioissa? Mites kun välillä vähän räväyttelen? Onko haitallista kertoa, että minulla on bipolaarihäiriö? Pitääkö maniapulputus deletoida? Onko ironia ja sarkasmi vaarallista? Uskaltaako provosoida? Sanani voidaan tulkita täysin eri tavoin kuin olen tarkoittanut, lukijan tausta, lähtökohdat ja asenteet vaikuttavat siihen, miten hän lukee.

”Mitä ne musta ajattelee?” Olen kuullut sanottavan, että vahvan itsetunnon omaava ihminen ei pohdi tällaista, suoraselkäisesti hän on mitä on. Mutta kuvittelisin, että hyvin harvassa ovat ne, jotka eivät edes joskus mieti tätä kysymystä. Kaikkia ei voi miellyttää, eikä kaikista tarvitse tykätä. Toisten kanssa on vaikea tulla toimeen, ja jotkut vaan vaikuttavat täysiltä k-päiltä (ja muutamat ihan oikeasti ovat). Eli toisin päin, kaikki eivät tykkää minusta, ja joittenkin mielestä minä vaikutan k-päältä. Ihan riippumatta siitä, kuinka viisas Hekuma-kirjoittaja ja taitava maalari kenties olen.

Klisee kaksi, tärkeämpi klisee: meillä on vain yksi elämä. Olisi tuhlausta kutistaa itsensä jonkin manibisneksen, imagoasian tai silkan luulottelun vuoksi. Ja tämän takia minun on helppo vastata kaikkiin äsken esittämiini kysymyksiin. Kirjoitan niin kuin haluan kirjoittaa. Joskus provoja ja kummallisia. Julkaisen kuvia, joita haluan julkaista. Asiaankuuluvien teoskuvien lomassa joskus hassuttelukuvia. Entisenä toimittajana kiinnitän toki huomiota ”tuottamani materiaalin” laatuun. En siis julkaise mitään äkkipikaisia purkauksia (noo, voi olla jokunen lipsahtanut), mietin monesti yön tai kahdenkin yli, miten asiani muotoilen – ja jos sisältö edelleen on äkkipikainen, sitten se saa olla, ja sen kuuluu olla. Voi olla, että suuren suuni takia olen menettänyt joitakin tienaustilaisuuksia, mutta mieluummin kuitenkin sanon, mitä haluan sanoa kuin elän pelossa ja galleristin nuhteessa. (Yhtä sanomista kyllä ehkä vähän kadun: jostain syystä kirjoitettuani tämän, seksimies ei enää pyytänyt minua töihin  – hui, mikä himokas opettajatar olenkaan! ). Tämä on minun paikkani, en tykkää olla sängyn alla piilossa. Ja haluan olla oikea minä, en mikään paperinukke. Annan teille palasia maailmastani, koska haluan antaa.

Nainen nakuna

On tosi hassua, että kuva alastomasta ihmisestä saattaa tässä kaikennähneessä kulttuurissamme edelleen herättää hyvin voimakkaita tunteita. Hekumassa on ollut pari kuvaa minusta ilman vaatteita (ei linkkiä!). Kuvat liittyivät tilanteeseen, joka oli eräänlainen performanssi, taiteellinen teko, joka vain oli tehtävä. Olin ”pukeutunut” punaiseen guassiväriin. Sain kuvan takia viha- ja halveksuntapostia. Ei sellaiselle mitään mahda; vihaajat ja halveksujat vihaavat ja halveksuvat, ei niitä ole mahdollista millään selityksillä saada ”ymmärtämään”. Luin joskus haastattelun naisesta, joka ihan ajankuluksi tapasi roikkua netin keskustelupalstoilla ilkeilemässä, näppikselle pääsy oli hänen päivänsä kohokohta. Kummallista (ehkä?) kyllä, Vauva-lehden keskustelupalsta on näistä kiusaajista kuuluisa.

Mutta vielä siitä alastomuudesta. Kun välillä tsekkaan blogin tilastot, huomaan, että punavärikuvaani käydään aika ahkerasti katsomassa. Käynnit eivät taida liittyä taiteelliseen, vaan vähän toisenlaiseen harrastukseen. Näille harrastelijoille on ihan sama, mikä kuvan alkuperäinen konteksti on. Pitäisikö minun tämän vuoksi poistaa kuva? Ei pidä.

Keskeneräinen on hyvä

Minulla on ollut tapana julkaista vaihekuvia teoksista. Näytän huonoja ja keskeneräisiä maalauksia. Tunnustan ajoittaisen taitamattomuuteni. Tuon julki sen, että teokset menevät välillä prosessissa nurinnarin pilalle ja saatan olla täysin hukassa niiden kanssa. Hyvin harvoin osaan edetä suoraviivaisen suunnitelmallisesti. Sekin on minua – miksi siis esittäisin muuta? Yksi puoli vaihekertomuksissa on, että arvelen jonkun hyötyvän niistä omassa tekemisessään. Ja vaikka on olemassa ”insinööritaiteilijoita”, jotka etenevät työssään pisteestä A pisteiden B ja C kautta loppuun D, luulen, että on paljon myös minun kaltaisiani ihmeen armoilla keikkuvia. Minulla ei myöskään ole tarvetta salata löytämiäni teknisiä kikkoja; ilahdun keksiessäni uutta ja luonteeseeni kuuluu ilon jakaminen. Tiedän, että toiset varjelevat ”salaisuuksiaan” kuin lääketehdas patenttiaan, mutta minusta on vain kiinnostavaa, jos joku haluaa kokeilla minun löytöäni; luotan siihen, että ei kukaan yhdellä kikalla voi varastaa tyyliäni.

Sanoin tämän jo aiemmin, mutta tärkeää kannattaa toistaa: Minä olen minä – hyvä. Sinä olet sinä – hyvä. Niin kannattaa ajatella, olla ja elää.

Kuuma hitti 2000-luvulta

... kaikki alkoi Tel Avivissa, kauan sitten, tunnustan sen nyt. Hunajamelonin mehu oli makea, hän oli tuonut hedelmäkorin pöydälleni...

..Mutta ei, en minä mieheen rakastunut. Esinahka, partavedet ja päähineet ovat toissijaisia seikkoja. Minä rakastuin mereen ja kulmikkaaseen kirjoitukseen...

...Tuuli hulmutti tarjoilijattaren tukkaa, kiharat koskettivat kasvojani, kun hän toi kahvin pöytään... Illalla kiipesimme hotellin katolle ja hän luki ääneen kaikkien valomainosten kirjaimet...  

...Avioeron jälkeen odotin Messiasta kolme vuotta. Viidesti erehdyin henkilöstä, haksahdin valemessiaisiin, jotka puhuivat yhtä, tekivät toista, joitten lupaukset paljastuivat valheiksi. Hetkittäin luovuin uskosta, keskityin nautintoon. Mutta nyt, arvelen hänen saapuvan pian..

... Niin, juutalainen mies huusi puhelimeen, intohimo, tuskan ja täyteyden ykseys!

...Heprean opettajan ääni koskettaa lattiaa, matalat kurkkuäänteet kulkevat varpaitten kautta, lauseet kiipeävät sukkaverkkoa pitkin, sillä tavoin kielioppi painuu muistiin saakka...

Millainen sinun Jumalasi on? hän kysyy. Onko hän taivaallinen tappaja vai taivaallinen tapettu? Oletko koskaan ajatellut: antisemitismin uhkan huomioon ottaen loogisinta olisi ollut, että Jeesus olisi itse tappanut itsensä.

...Karhea äänesi piirtää nimen iholleni, pyhän. Kunpa voisitkin uskotella minut uskomaan. Ajelisin hiukseni vuoksesi, Nimen vuoksi, jos vain voisin uskoa...

...Tällä kertaa juutalainen mies on nuori ja punatukkainen. Vain tarkkasilmäinen tunnistaa hänet juutalaiseksi. Liian nuori, ajattelen ensin, kaksitoista vuotta minua nuorempi, pelkkä poikanen!

...Kristus nousi kuolleista, kuolemalla kuoleman voitti ja haudoissa oleville elämän antoi, teologi mesoi. Vodkaa sen kunniaksi, suoraan Moskovasta, orjantappuravodkaa, Jumalanäidin kuolonuneennukkumisen vodkaa, tyhjän haudan vodkaa, ylösnousemuksen vodkaa!

Kuinka monta väärää messiasta historia on kirjoittanut? Kuinka monta jättänyt kirjoittamatta?

...Sitten hän kertoi Amsterdamista ja Vincentin auringonkukkamaalauksista...

Voisitko sitoa käteni sukkahousuillasi? teologi kysyi seuraavana päivänä. Tarvitsen katumusharjoitusta ja syntien anteeksiantamusta.

...Tel Aviviin, auringonnousuun, oliivi-ihon huumaan...

Entäs huomenna? minä kysyin. Mitä siitä, nyt on nyt, mies sanoi. Selkääni hyväilevät sormet kulkivat paidan alle. Onko Jumala huomenna olemassa?

Otteita videosta Sukkahousu-uskonto (2004)

Teksti: Maaria Oikarinen

Kuva: Mika J. Ripatti

Teoslainat:

Boaz Arad Marcel Marcel

Timo Korhonen Arktinen ristiinnaulittu

Sukkahousu-uskontoni

Nainen etsii Messiasta. Hän haluaa ratkaista heprean kielen arvoituksen ja keskustella juutalaisen miehen kanssa kärsimyksen ongelmasta. Heprean opettajan ääni vie Tel Aviviin, mustasilmäisen Sharonin luokse. Luterilainen teologi rallattelee tukevassa pitkäperjantaituiskeessa. Mikä on totuus? Pontius Pilatus kysyy. Nainen haluaa rabbin sitovan silmänsä sukkahousuilla ja pyytää kuulla taivaallisia. Mistä Messiaan tunnistaa?

Tällaisista aineksista kirjoitin tarinan nimeltään Sukkahousu-uskonto vuonna 2004. Myöhemmin tein tekstistä videon yhdessä Mika J. Ripatin kanssa.

Uskonto ja seksuaalisuus kietoutuvat yhteen, kun nainen etsii Messiastaan, rakastajaa ja pelastajaa. Juutalainen mies käskee olla lukematta holokaustikirjoja, toinen miettii, olisiko antisemitismi jäänyt vähemmälle, jos Jeesus olisi tehnyt itsemurhan.

Videotarina oli pitkään unohduksissa, kunnes vastikään kaivoin sen esille. Teos on runollinen ja hauska, kuten muistinkin. Mutta sitä en muistanut, kuinka vakavamielisiä ajatuskulkuja se samalla sisältää. Olen kai tullut pinnallisemmaksi, sillä en ole aikoihin harrastanut filosofis-uskonnollista pohdintaa. Sukkahousuja sen sijaan harrastan edelleen. Ja kaipaan Tel Aviviin.

Teen tässä samalla innolla jo toista postausta aiheesta: houkuttelen kuvin ja tekstikatkelmin. Kolmannessa saat katsoa itse videon.

17,4 cm

Voisinpa hetkeksi kutistua kymmenekseen. Teetin nimittäin eilen A3-kokoiset printit maalauskuvista ja kokeilen nyt niiden avulla ripustusjärjestystä olohuoneen lattialla. Voidakseni kokea maalaukset sellaisina kuin ne tulevat galleriatilassa olemaan, minun pitäisi teipata printit seinälle ja muuttua 17,4 senttiseksi. Jättimaalausteni yläreuna tulee olemaan 7 metrin korkeudessa, alareuna lattianrajassa. Ihminen on siinä aika pieni otus. Kun levität ja venytät kätesi suoraan sivuille, matka keskisormesta toiseen on sama kuin pituutesi. Tässäkin suhteessa 180cm leveät maalaukset ovat varsin isoja.

Jos olet joskus ripustanut näyttelyä, tiedät, että kyse ei ole ihan helposta hommasta. On mietittävä maalausten keskinäinen järjestys, lukumäärä, ripustuskorkeus ja tyhjä tila töiden välillä. Usein näitä pyöritellään ees taas paikan päällä ripustuspäivänä. Lopuksi käännellään ja väännellään lamppuja. Ripustustyö saattaa kestää aamusta myöhään iltaan. Tulee huimaus ja jano ja kiljuva nälkä, sitten tempaistaan vähän pizzaa tai voileipää ja jatkellaan. Mutta lopulta aistit turtuvat, arviointikyky rupeaa heittämään ja päätä särkee. Joskus on tarpeen levätä yön yli ja katsoa vielä seuraavana päivänä uusin voimin.

Jättitöiden ripustamiseen tarvitaan mies ja nosturivekotin. Mies nousee nosturilla niin korkealle, että saa naulattua maalaukset katonrajaan. Toissapäivänä haimme lastin sopivaksi pätkittyä 5cm leveää rimaa, ja niittasimme kankaan puuhun kiinni. Päihin jätettiin pätkä, joka maalattiin valkoiseksi. Sen läpi mies iskee naulat, joiden avulla maalaus pysyy kiinni seinässä. Saatuaan ylemmän maalauksen kiinni, mies laskeutuu puoliväliin, ja kiinnittää maalausparin alapuoliskon. Minä sitten huutelen alhaalta, onko hyvä. Kyllä palaisi käämit Jeesukseltakin, jos pitäisi naulata ja purkaa ja naulata ja purkaa loputtomiin. (Ja joo, jos tuli mieleen, kyllä nosturihomma on miesten homma, minun homma on sitten kokkailla illalla ja paijata ja pussailla). Yritän siis nyt kuvien avulla pyöritellä teosten järjestyksen.

Muuten, tähän väliin haluan sanoa, että kurkkasin äsken Hekuman lukijatilastoja, ja kuukausittaisten käyntien määrä blogissa on kasvanut huimasti. Viime kuussa yksittäisiä käyntejä oli 1642. Minusta tämä on tosi hieno luku. Kiitos teille, uskolliset lukijat ja satunnaiset kurkkailijat! On hassua, miten edelleen aina pikkuisen hämmennyn, kun joku kertoo lukeneensa blogiani, että miten se nyt, mistä se sinne löysi. Sekin on kiva, että Hekuma on useamman kerran mainittu Raisa Jäntin toimittamassa Taide-lehden blogikatsauksessa.

Hekumasta on muodostunut merkittävä osa työtäni. Yksi puoli on, että blogi on itselleni tärkeä arkisto. Mutta tykkään kovasti siitä, että saan tällä lailla esittää teoksiani ja niiden syntyvaiheita teille lukijoille. Sitä paitsi pidän kirjoittamisesta, se on aina ollut minulle tärkeä itseilmaisun kanava kuvallisen ilmaisun ohella. Abtsrakti maalaus liikkuu salatulla, mystisellä ja sanattomalla alueella, heittäydyn siihen, uin ja sukeltelen ihmeellisissä vesissä. Kirjoitus sen sijaan nimeää asioita, pyrkii luomaan maailman järjestystä. Mikä hieno pari!

Jotkut teistä tietävätkin, että aikanaan avustin Taide-lehteä, kirjoitin artikkeleita ja kritiikkiä; joskus yhdessä numerossa saattoi olla viisikin juttuani. Nautin tuosta työstä, mutta se vei todella paljon aikaa, enkä oikein pystynyt samaan aikaan maalaamaan. Joitakuita suorasanaiset kritiikkini ärsyttivät, pikkujouluissa jouduin tilitysten ja aggressiivisten hyökkäystenkin kohteeksi; joku kirjoitti pitkän vastineen lehteen ja eräskin taiteilija oli ihan ulkomailta soittanut haukkumapuhelun päätoimittajalle, kun en ollut ymmärtänyt hänen tarkoitusperiään. Mutta en koskaan kirjoittanut juttujani tuosta vain lonkalta, vaan pitkällisen mietinnän jälkeen. Jos en oikein tiennyt, mitä sanoa, kävin katsomassa näyttelyn kahdesti. Viivyin ja tuijottelin. Jos jokin tökki, sanoin sen, lopultahan kyse on vain mielipiteestä, vaikka toiset kokevat kirjoitetun sanan äärimmäisenä totuutena, ja jos kirjoittajan totuus on väärä totuus, joudutaan lähes sotatilaan. Toisaalta, edelleen minulta silloin tällöin kysellään, että miksi en kirjoita enää, monet taiteilijat pitivät jutuistani, koska lähestyin taidetta enemmän käytännön ja kokemuksen kuin teorian kautta.

Öö, eksyin nyt alkuperäisestä aiheestani vaan haitanneeko tuo mittään. Tiivistyksenä silti sanottakoon: saatan hyvinkin vielä tulevaisuudessa kirjoittaa lehtiin, mutta tällä hetkellä Hekuma tyydyttää kirjallisen sanomisen tarpeeni ja olen iloinen siitä, että blogi on lehteä vapaampi foorumi. Kirjoitan enimmäkseen omasta työstäni, mutta välillä muustakin, ja mikä tärkeintä: minulla on kaikki valta valita, mitä aiheita käsittelen, ja millä lailla. Näin ei lehtityössä olisi.

Vaan lopuksi haluan muistuttaa: avajaiset lähestyvät! Olet sydämellisesti tervetullut Kanneltalon galleriaan tiistaina 6.8. klo 17-19! Kiva jos nähdään siellä!