keskiviikko 2. elokuuta 2017

Raadollinen


Rakas lukija, älä lue nyt, jos et halua lukea synkkää. Minä en haluaisi kirjoittaa synkkää, mutta juuri nyt en ole juuri mitään muuta kuin synkkä. Ehkä, jos saan sanoja haltuuni, saan ajatukseni liikkumaan parempaan paikkaan? Siksi kirjoitan synkkää. Takerrun sanoihin, koska, näköjään, saan edes niistä jotenkin kiinni, jotenkin saan sanat täyttämään tehtävänsä olemassaolon kuvaajina. Näillä sanoilla elän tänään.

Katso, miten itseni kuvaan selfiessä. Paha. Ei tarvinne selitellä. Puristun ja tukehdun. Hirveä.
Kunpa voisin kirjoittaa ihanaa ja innostavaa. Tahtoisin hehkua ja hehkuttaa.
Näyttäisin päivän maalauksen, intoilisin huomisesta, uudesta ja täyteläisestä. Varpaissani olisi maalia. Nukkuisin suloisesti. Välillä en nukahtaisi, koska päässä olisi kiva kihinä, sellainen sopiva. Mutta minä kituutan onttojen päivien läpi, yöllä en saa unta tuntikausiin, sillä en tunne luonnollista nukahtamiseen tarvittavaa väsymystä, tunnen vain kivuliasta kyllästyneisyyttä. Pitkin yötä vaihdan asentoa, mikään ei tunnu levolliselta. Herään tympeään oloon.

Ei ole mitään maalattavaa. Ei ole syytä, ei intoa eikä kimmoketta. Usein minulla on ollut. Silti ilman inspiraatiotakin voi maalata, maalaaminen on työtä eikä mystiikkaa, mutta kun menen yrittämään, totuus paljastuu: kyvyttömyys iskee naamalleni ja lähden paniikissa pois.

Mutta eikö ilta-aurinko hivellyt ihoani kiltisti, kun istuin parvekkeella? Ehkä. Enkö ilahtunut, kun huomasin purppuraorkidean alkavan kukkia? Kyllä, pikkuisen. Eikö auringonlasku ollut upea? Ei saatana. Auringonlasku oli julma. Aurinko laski ja laskee aina vain aiemmin, tulee pimein pimeä, mitä upeaa siinä on, pelkkää ikävää. Maailma hyytyy, on jo hyytynyt.

On tapahtunut virhe. Sillä eikö minussa ole poweria enemmän kuin ydinvoimalassa? Joskus oli. Kunpa olisin sankari ja supernainen ja kaikki olisi smooth ja cool. Enkö ole vahva ja hurja? Olen. Olen ollut. Olen ollut kaunis ja säkenöivä, inspiroiva ja ihana. Mutta nyt en ole. Okei, jos en saa olla super, miksi en edes pirteä ja pärjäävä, sulava ja mukava? Olisin energinen ja iloinen, enkö voisi? Olen ollut sellainen, tiedän, muistan. Mutta nyt en ole. Ei. Minä en. En saatana en. Olen elämästä irti, kuoleman vieressä, sairaana. Olen lattea ja mitätön. Sairaus on hurja, se ei piittaa toiveistani. Se puristaa joka päivä, se sanoo, että minun elämäni on huono ja melkein turha. Se sanoo, että minussa on liikaa vikaa, minussa ei ole voimaa, minulla ei ole onnea. Se sanoo, että minä olen yhdentekevä ja surkea. Se sanoo, että minä kuolen kohta. Minua inhottaa ja hävettää puhua näitä ääneen. Olen lykännyt tämän saastan julkaisemista. Mutta nyt tuntuu, että on pakko. Kai siksi että olen taiteilija. Minun pitää luoda, edes saastaa.

Sairauksilla ei voi tehdä kauppaa, mutta olen silti miettinyt, josko ottaisin mieluummin vaikka rintasyövän. Tissistä leikattaisiin palanen. Saisin säde- ja sytostaattihoitoa. Oksentelisin ja oloni olisi kamala. Tukkani lähtisi ja ostaisin pinkin peruukin tai käyttäisin afrikkalaishuivia. Mutta voisin parantua. Syöpä voisi lähteä pois. Minulle voisi kasvaa uusi, erilainen tukka. Mutta kaksisuuntainen mielialahäiriö ei lähde ikinä pois. Ja siihen kuollaan liian usein.  Minua hirvittää lista kaksisuuntaiseen kuolleista taiteilijoista, siis itsensä tappaneista – se on pitkä. Entä jos minäkin joskus kuolen tähän? Juuri nyt en kuole, lupaan, mutta entä jos paha olo jatkuu ja jatkuu? Ehkä lääkäri keksii jotain palatessaan lomalta? Mutta jos lääkityksen muuttaminenkaan ei auta? Kuinka monta kertaa lääkkeitä on puliveivattu, ja kuinka monta kertaa olen silti sairastunut? Jos pienikin ilo hiipuu, jos jäsenet käyvät aina vain raskaammiksi? Voinko sitten luvata? Miten ällöttävää, että kirjoitin näin. Muuta en voi.


7 kommenttia:

  1. Rakas Maaria, olet ihana, tärkeä ja monella lailla lahjakas ihminen. Sinussa on valoa vaikka se sinusta tuntuisi olevan välillä piilossa. Lähetän terveiset nyt Oulusta, täällä näyttelymatkalla. Halauksia Vaula

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Vaula! Onnea näyttelyllesi! Toivottavasti tavataan pian.

      Poista
  2. Olet todella ihmeellisen hyvä kuvailemaan ja kirjoittamaan. Tälläkin vaiheella on alku ja loppu, sitten voit taas vapaasti iloita ja työskennellä. Kukaan ei tiedä kauanko tämä vaihee kestää, mutta se päättyy yhtä varmasti kuin ennenkin. Sitä odotellessa 🌻🌼🌻! T. Ilona Rytkönen

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Ilona, haluan uskoa, että olet oikeassa. Niin sen täytyy olla, paha väistyy vielä ja tulee hyvä.

      Poista
  3. Hei, kuvailet sairautta, oloasi ja tuntojasi todella hyvin. Ihailen avoimuuttasi ja rohkeuttasi. Olen miettinyt samanmoisia asioita monet kerrat. Synkät hetket tuntuvat kestävän ikuisuuden ja väätävät sisuskalut ruttuun eikä epätoivolle näy loppua, siltikin jossakin vaiheessa se olo taas lähtee korjaantumaan. Hetki kerrallaan �� kohti parempia aikoja �� T. Kohtalotoveri

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista. (En huomannut sitä heti, nämä tulevat ensin minulle s-postiin tarkistettavaksi, sillä yhteen aikaan tuli ikävää palautetta.) Voimia sinullekin. Yritetään luottaa elämään.

      Poista
  4. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista