Yle Perjantaissa

Turkka Korkiamäki kuvasi työhuoneella toissaviikolla

Telkkariin? Yle Perjantai-ohjelman toimittaja Ami Assulin otti minuun yhteyttä tammikuussa. Hän kertoi haluavansa tehdä minusta minidokumentin kaksisuuntaista mielialahäiriötä käsittelevään ohjelmaan. Kuvaukset olisivat olleet siinä melkein saman tien. Vastaukseni oli ehdoton ei. Olin syvässä masennuksessa enkä tosiaankaan halunnut näyttää itseäni kaikelle kansalle siinä jamassa. Mutta Ami ei helpolla luovuttanut. Hän laittoi perään viestiä, että lähetystä oli päätetty siirtää, koska hän halusi nimenomaan minut päähenkilöksi, ja pyysi harkitsemaan uudestaan, kunhan olen paremmasa kunnossa.

Olin pitkään sitä mieltä, että ei missään nimessä. Puhuin kuitenkin asiasta monien ystävien ja tuttavien kanssa ja lähes kaikki suhtautuivat kannustavasti: "ilman muuta menet". Mietin ja mietin, mutta en saanut päätettyä mitään. Tytär oli ehdottomasti sitä mieltä, että minun pitäisi suostua, koska hänkin halusi telkkariin. Minä en tiennyt haluanko. Ami oli kertonut, että ohjelmassa kerrottaisiin taiteestani ja kirjastani. Mutta teeman mukaisesti pääosassa tietenkin olisi se hemmetin kaksisuuntainen. Enkö ole jo tarpeeksi puhunut siitä asiasta julkisesti? Lisäksi telkkari on paljastavampi väline kuin lehti tai radio. Siinä olet kaikkinen liikkeinesi, typerine ilmeinesi, eleinesi ja nauruinesi. Dokumentti kuulosti erityisen paljastavalta, koska Ami kertoi, että tapana on seurata päähenkilön elämää neljä viisi päivää, mennä mukaan kaikkialle, mihin tämäkin menee. Itse ajattelin, että jos suostun, niin kotiini ei ainakaan saisi tulla.

Ami ja Turkka

Koska en saanut mitään päätetyksi, Ami otti uudelleen yhteyttä toukokuussa, kyseli vointiani ja olinko harkinnut asiaa. Vitkuttelin sähköpostiin vastaamista. Lopulta suostuin tapaamaan Amin, mutta en luvannut vielä mitään. Keskustelimme asiasta ja lupasin miettiä. Vielä vähän vitkuttelin ja lopulta sitten kesäkuussa suostuin.

Ensin tehtiin haastattelut työhuoneella kesäkuussa. Heinäkuussa käytiin Linnanmäellä kuvaamassa karusellikohtaus - luen dokumentissa kirjasta pätkän, jossa vertaan maniaa karuselliin.

  Linnanmäellä kuvaajina olivat Jyrki Lehtonen ja Uwa Iduozee

Toissaviikolla olikin sitten kolme kuvauspäivää. Minun oli tarkoitus maalata yksi teos alusta loppuun noiden päivien aikana. Siinäpä vasta haastetta! Kaikki olisi voinut mennä ihan pilalle. Oli aika kuumottavaa maalata, kun kamera tuijottaa koko ajan. Ihmeen hyvin se silti meni. En tiedä tuliko nyt ihan valmista, mutta aika hyvä tuli. Myös vanhempia maalauksiani kuvattiin paljon eli toivon mukaan erilaisia teoksiani näkyy paljon valmiissa elokuvassa. Turkka halusi kuvaa maalin sekoittamisesta. Siinä tehtiin sellaisia kikkailuja, että maalia roiskui kameran linssille. Säikähdin kamalasti, mutta onneksi maali saatiin pyyhittyä pois.  Muutakin jännää matskua siellä tehtiin, näette sitten. Lopuksi käytiin vielä kuvaamassa cheerleading-harjoituksia, joten mukana on sekin puoli arjestani.
Loppujen lopuksi olen varsin tyytyväinen että suostuin tähän hommaan. Nyt materiaalia aletaan leikata ja valmis dokumentti esitetään televisiossa ilmeisesti marraskuun alussa. Ilmoitan sitten, kun tiedän.

Hei, ruskeaa

Jospa tänään ei puhuttaisi perkeleestä sanaakaan. No niin, siinähän se jo tuli ensimmäisessä lauseessa. Perkele lamaannutti minut taas ihan liian pitkäksi aikaa, enkä ole tehnyt juuri mitään työn tapaista moneen kuukauteen.

Mutta nytpä maalasin tuosta vain kolme uutta työtä! Tai ei nyt ihan tuosta vain, sillä kaikkein isoimman osan olin maalannut jo aiemmin, nyt vain keksin liittää vanhaa kerrostunutta maalimateriaalia uuteen aloitukseen. Rupeaman jälkeen olin aika varma, että työt ovat täyttä paskaa. Otin kuitenkin valokuvan ensimmäisestä, joka ehti jo kuivua siinä, ja jouduin toteamaan että se saattaa olla aika hyvä. En tiedä, mitä mieltä te olette. Niistä muista en sitten tiedä.

Henkisesti maalaamisen aloittaminen ei tosiaankaan tapahtunut tuosta vain. Olin kärsinyt viikko- ja kuukausikaupalla siitä, että en pysty harjoittamaan ammattiani. Että vitutti, kun ihmiset kysyivät ”ootkos maalaillut?” Ehkä jos kyse olisikin kivasta maalailuharrastuksesta eikä vakavasta työstä, olisin saattanut jotain suhertaa. Pari kertaa kävin työhuoneella asiakasta tapaamassa, jokusen kerran kävin rakennuksessa lounaalla ja olisinko Arabian kirjastossakin joskus kipaissut, mutta siinäpä ne sen suunnan reissuni.

Kuten totesin, on ärsyttävää, kun ihmiset kyselevät työnteosta silloin kun ei ole työkunnossa. Vielä ärsyttävämpää on, jos ne neuvovat. Silti yksi neuvo, tai paremminkin ehdotus, auttoi tällä kertaa. ”Mitäs jos kokeilisit tehdä tahallaan ruman maalauksen?” Neuvo oli mielestäni alkuun typerä. Ajattelin että henkilö siinä väen väkisin – kylläkin hyvää hyvyyttään, mutta silti – yrittää nyt jotain säälittävää vääntää. Kerroin kuitenkin ehdotuksen Pienelle ihmiselle. Olen varmaan ennenkin maininnut, että pienuuteensä nähden Pieni ihminen on yllättävän viisas. Niinpä minun oli pakko huomioida hänen mielipiteensä siitä, että ko. ehdotus saattaisi olla fiksu. Että siitä nuo uudet työt sitten lähtivät, sekoitin purkkiin inha-ruskeaa. Ja oli sekin ponnistus. Ensin istuin maalipurkki kädessäni, ja tuijotin. Jäsenet tuntuivat niin raskailta, siirtyminen maalauspohjan luokse mahdottoman vaikealta, sitten vielä maalin ja veden ja mediumin sekoittaminen ja oikean pensselin valinta – kerrassan uuvuttavaa. No sain kuitenkin käteni liikkeelle, ja loppu tapahtui vauhdikkaasti, peräti innokkaasti!

Niin, muuten, minulla oli käsi kipsissä kuukauden. Sormi murtui cheerleading-treeneissä. Harmillista, mutta nurinkurisesti omalla tavallaan ihanaa! Kukaan ei kysynyt, oletkos maalannut, ja kaikki kyselivät, kuinkas nyt voit ja pärjäilet, sattuuko ja tsemppiä voivoi. Oli ihan selvää, että tarvitsen sairauslomaa ja kuntoutusta.

Kiukutti kyllä, että en päässyt uimaan enkä saunaan, kun juuri olin alkanut käymään Mäkelänrinteessä masennusta parantaakseni. En saanut pakettia toppatakin hihasta läpi, joten kaupassa jouduin yksikätisenä pyytämään apua, jos vaikka halusin hedelmiä pussiin. Toisaalta kädelle oli selkeät hoito-ohjeet: kohoasento kerran tunnissa 20 minuuttia ja kaikenlaista koukistelua ja heiluttelua; näissä meni kivasti aikaa. Sanoin kivasti, koska siltä se tuntui siihen verrattuna, mitä on rämpiä psyykkisestä sairausjaksosta terveyttä kohti, kun mitään kikkoja tai selviä suuntaviivoja ei ole.

On myös paljon helpompi puhua siitä, että luu on rikki kuin että aivotoiminta on epäsynkassa. Murtunut käsi näkyy kauas, murtunut mieli ei välttämättä mitenkään. Saan kyllä aina fb-tykkäyksiä ja sydämiä, kun kirjoitan näistä mielen kiemuroista, mutta hei, niistä saa ihan livenäkin jutella minulle samalla lailla kuin siitä sormivammasta.

Rotkosta kapuaja

Murtaudun ulos. Taas kerran. Murtaudun ulos masennuksesta. Kiipeän jyrkkää seinämää kohti terveyttä. Hetki sitten olin vielä rotkossa. Nyt kiskon ja ponnistan, vihdoin minulla on taas voimaa; lihakseni puskevat, tahdonvoimani puskee lujempaa. Sanoin eilen itselleni: olet hyvä tyyppi. Olin unohtanut. Tänään sanoin: olet kaunis. Senkin olin unohtanut. Makasin rotkossa enkä päässyt omin avuin pois. Tämä on tapahtunut niin monta kertaa, että en osaa laskea ja mitä todennäköisimmin se tulee tapahtumaan taas uudestaan. Rotko. Joskus masennus on kuoppa, josta selviää vähän helpommin, hiljainen sietäminen ja lääkitysmuutokset saattavat auttaa. Mutta jos joutuu rotkoon eli vakavaan masennukseen, sieltä ei niin helposti kivuta. Tällä kertaa tarvitsin sairaalahoitoa.

Cheekin kappale Jumalten keinu kertoo artistin mukaan kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Ehkä niin, mutta varsin yksipuolisesti, sillä kyseessä on ylimielinen maaninen rykäisy ja sankaritarina. Tarinan päähenkilö on ”hiphopjumalan poika”, joka kantaa ristinsä ja kruununsa eikä luhistu. Hän kestää salamat ja vastatuulen, ottaa kohtalon tyynesti vastaan. ”Legendat kulkee hänen teoistaan, näiltä kentiltä ei löydy hänen veroistaan”. Kristinuskon jumalan poika ratsasti aasilla, hiphopjumalan pojan aasit ovat ”tuhansia akkoja, mutta aasia hän ei suostu painaa”. Kertosäe kuuluu: ”Joka keinussa jumalten keinuu, väliä taivaan ja helvetin heiluu, hän kokee huiput ja kuilut kun keinuu kun keinuu”. Mutta missä on se kuilu? Masennuskuilussa ei koeta voitontunteita, kaikki gloria puuttuu. Tässä biisissä ei käydä pohjalla, vaan ”sä tsiigaat voittajaa”, kuten Cheek toisessa kappaleessaan sanailee.

Pohjalla ihminen jähmettyy. On kuin olisi kuollut. Paitsi että hengittää vielä, ja hengittäminen sattuu. On paras olla hiljaa paikallaan, sillä kaikki muu sattuu vielä enemmän. Yhteys muihin ihmisiin katoaa, koska kommunikointi on melkein mahdotonta. Ajatukset ovat hajallaan, sanat eivät muodostu, ääni ei jaksa puhua. Eino Leinon Jumalien keinussa sanotaan:

Kuka keinussa jumalien keinuu,/ ei hällä elon aika pitkä ole./ Syyn, syyttömyyden hän huiput nähköön - /sitten tulkohon tumma yö. Ennustetaanko tässä kaksisuuntaiselle lyhyttä elämää? Koska kaksisuuntainen elämä kiertää kehää, säkeet voisi lukea myös siten, että ”elo” viittaisi tavalliseen elämään ja tumma yö tarkoittaisi masennusta. Runo loppuu tähän tummaan yöhön samoin kuin masentuneesta tuntuu, että koko elämä on loppunut.

Minä siis makasin sängyssä monta viikkoa. Makaaminen ei loppunut makaamalla. Jos tytär laittoi ruokaa, nousin syömään. Jos olin yksin, söin kerran päivässä joulusta jääneitä suklaita. Yksi kipinä ei kuitenkaan sammunut: kaksi kertaa viikossa nousin, puin, kävelin ratikalle ja menin cheerleading-harjoituksiin. Joku kuntosali tai zumba ei tullut kyseeseenkään, mutta cheeriin menin luultavasti siitä syystä, että se on joukkulaji, ja minulla on paikkani joukkueessa. Lähteminen ei ollut helppoa, ja vielä alkulämmittelyn aikana liikkuminen tuntui raskaalta, mutta kun vauhtiin päästiin, minulla oli treenin verran hyvä olla. Ikävä kyllä hyvä olo ei jatkunut treenin jälkeen, mutta ehkä saatoin olla edes pikkuisen ylpeä itsestäni. Ja siitä olen ylpeä, että hain ja vaadin apua. Jouduin todella vaatimaan, sillä ensimmäinen lääkäri lähetti minut kotiin, koska en ollut itsetuhoinen (nuori mieslääkäri, ”teinilääkäri”, sanoisi kirjani päähenkilö Janna). Minulle ei tosiaan tule tätä masennusoiretta, että rupeaisin murhaamaan itseäni; ehkä siksi että tiedän niin hyvin, mitä äkkikuolema läheisille tekee. Tämän oireen puuttuminen ei kuitenkaan tee vakavasta lievää.

Miten sitä masennusta sitten sairaalassa hoidetaan? Ensin tarkistetaan lääkitys. Minun lääkitystäni muutettiin taas kerran ja aika radikaalisti tällä kertaa. Ehdotetusta sähköhoidosta kieltäydyin. Alkuun helpottaa hiukan ihan se, että saa säännöllisesti kunnollista ruokaa. Tärkeintä on ihmiskontakti. Toinen ihminen auttaa eloon heräämisessä. Joka päivä ainakin yhden kerran hoitaja kysyi, miten voin, ja pitempiä keskusteluja käytiin useasti. Hoitajan kanssa tehdään ”lukujärjestys”, jossa ensimmäisenä tehtävänä voi olla käydä suihkussa. Sitten päiväohjelmaan merkitään erilaisia ryhmiä. Musiikkiryhmä, kuvaryhmä, ahdistuksenhallintaryhmä, liikuntaryhmä. Okei, pystyn yhteen päivässä. Tässä me nyt olemme, yhtä avuttomina. Jos tuo saa hennolla äänellä sanottua, että tykkäsin tästä kappaleesta, ehkä minä voin sanoa, että en osaa sanoa nyt mitään, vaikka tuo yksi osasikin analysoida rumpukomppia. Kuvaryhmässä sain värittää paperia keltaisella ja punaisella öljypastellilla, kukaan ei tiennyt ammattiani, ei tarvinnut tehdä teosta, kunhan liikutti kättä ja antoi värin liukua. Sairaanhoitajaopiskelija pelasi kanssani lautapeliä ja lähti kävelylle. Kävin kirjastossa. Sitten kun jaksan, luen tämän.

Jostain syystä minua hävettää kirjoittaa tätä. Miten voi ihminen olla niin avuton? Ihan kuin kirjoittaisin lastentarhasta. Mutta niin se vain on. Sairaus voi lamaannuttaa niin pahasti. Ja koska hävettää, juuri siksi pitää kirjoittaa. Onneksi kuvatunlainen hoito, pieni pukkausapu voi auttaa. Sitten kun toipuminen lähtee käyntiin, toipilas voi jo itse auttaa itseään. Sitä teen nyt. Olin sairaalassa reilut kaksi viikkoa, kotiutumisestani tulee kohta kolme. On mahdollista, että jos en olisi mennyt sairaalaan, makaisin edelleen. Hoidosta oli ehdottomasti apua.

Kuvasin tekstin alussa toipumista rotkosta kiipeämisenä ja lihastyönä. Konkreettisesti hoidan nyt itseäni näin. Olen käynyt uimassa, kävelemässä ja salilla. Kuulemma jo 20 minuuttia liikuntaa päivässä auttaa mieltä pysymään terveenä. Oloni on vähemmän raskas, ajoittain pystyn tuntemaan iloa ja näkemään kauneutta. Toipumisen huomaa pienistä asioista. Kaksi esimerkkiä: voileivän teko, ajattelin, että onpas tämä helppoa; kengännauhojen sitominen, menipä näppärästi. Molemmat asiat olisivat muutama viikko sitten tuntuneet isoilta ponnistuksilta. Usein koen oloni tyhjäksi, koska en pysty vielä tekemään työtä. Mutta pystyin kirjoittamaan tämän. Tiedän, että tämä on tärkeää.

Ulkomaailmaan

Kirjoitin kuusi viikkoa sitten ankeaa juttua. Harkitsin ankarasti, voinko/ haluanko julkaista sellaista, mutta päätin antaa mennä. Jaoin kirjoituksen omalla fb-sivullani ja parissa mielenterveysryhmässä. Näköjään ankealle oli tilausta, sillä kirjoitus nousi vuorokaudessa kaikkien aikojen luetuimpien joukkoon ja sain kymmenittäin kannustavia kommentteja. Kysyin ja sain muutamalta luvan julkaista kommentin tässä:

"Vaikutuin. Itkin. Juuri näin tunnen niin kovin usein, ja juuri tällaisesta raadollisuudesta saan voimaa."

"Mun mielestä sisältö on karun kaunista. Käytät sanoja ja muodostat lauseita niin, ettei yksikään sana ole väärin tai mene hukkaan, kaikella on merkitys. Tätä paskaa se sairaus välillä on, virkistävää ettei sitä tarvitse aina hyssytellä."
 "tykkäsin. ja pitää sanoa että tää kaksari on perseestä. mutta periksi ei anneta!" 

No ei niin muuten, perkele! (Kaksari = kaksisuuntaisen lempinimi)

Laitoin tänään iloisen ulkomaailmaan lähtö -kuvan elokuun alusta. Ulkomaailmaan lähtö ei ole aina helppoa, mutta kerroin aiemminkin siitä, että tykkään välillä tälläytyä. Ja parhaat meikkipaletit ovat niin kauniita ja ihania; on kuin silkkiä ja aitoa kultaa iholleen sivelisi! Meikkaaminen saattaa hyvinkin piristää. Sairaalassa oli kerran tyttö, joka teki joka aamu kello kuusi herättyään täydellisen päivämeikin. Joku oli tölväissyt että mikäs masentunut sinä muka olet, kun jaksat meikata. Mutta tälle tytölle meikkaaminen oli osa päivittäistä hoito-ohjelmaa: hän oli erityisen taitava meikkaaja ja itsestään huolehtiminen tällä tavoin oli tärkeää. Masennus on ilon puutetta, joten jokainen mahdollisuus iloon pitää hyödyntää. Huolellinen look voi olla myös suoja ja on hyvä, että on sellainen keino suojautua. Tarkka varmaan näkee masennuksen silmistä, mutta suurta osaa pystyy hämäämään.

Minulle kuuluu nyt selvästi parempaa kuin ankean jutun aikaan. Olen käynyt ulkomaailmassa melkein joka päivä ja pystynyt olemaan aktiivinen! Minulla on keltaista maalia polvessa ja peukalonkynnessä. Olen oppinut arabian aakkoset. Osaan myös seisoa hienosti käsilläni. Keltaiset maalaukset, arabian sanat ja cheermatto siis kutsuvat. 

Raadollinen

Rakas lukija, älä lue nyt, jos et halua lukea synkkää. Minä en haluaisi kirjoittaa synkkää, mutta juuri nyt en ole juuri mitään muuta kuin synkkä. Ehkä, jos saan sanoja haltuuni, saan ajatukseni liikkumaan parempaan paikkaan? Siksi kirjoitan synkkää. Takerrun sanoihin, koska, näköjään, saan edes niistä jotenkin kiinni, jotenkin saan sanat täyttämään tehtävänsä olemassaolon kuvaajina. Näillä sanoilla elän tänään.

Katso, miten itseni kuvaan selfiessä. Paha. Ei tarvinne selitellä. Puristun ja tukehdun. Hirveä.

Kunpa voisin kirjoittaa ihanaa ja innostavaa. Tahtoisin hehkua ja hehkuttaa.

Näyttäisin päivän maalauksen, intoilisin huomisesta, uudesta ja täyteläisestä. Varpaissani olisi maalia. Nukkuisin suloisesti. Välillä en nukahtaisi, koska päässä olisi kiva kihinä, sellainen sopiva. Mutta minä kituutan onttojen päivien läpi, yöllä en saa unta tuntikausiin, sillä en tunne luonnollista nukahtamiseen tarvittavaa väsymystä, tunnen vain kivuliasta kyllästyneisyyttä. Pitkin yötä vaihdan asentoa, mikään ei tunnu levolliselta. Herään tympeään oloon.

Ei ole mitään maalattavaa. Ei ole syytä, ei intoa eikä kimmoketta. Usein minulla on ollut. Silti ilman inspiraatiotakin voi maalata, maalaaminen on työtä eikä mystiikkaa, mutta kun menen yrittämään, totuus paljastuu: kyvyttömyys iskee naamalleni ja lähden paniikissa pois.

Mutta eikö ilta-aurinko hivellyt ihoani kiltisti, kun istuin parvekkeella? Ehkä. Enkö ilahtunut, kun huomasin purppuraorkidean alkavan kukkia? Kyllä, pikkuisen. Eikö auringonlasku ollut upea? Ei saatana. Auringonlasku oli julma. Aurinko laski ja laskee aina vain aiemmin, tulee pimein pimeä, mitä upeaa siinä on, pelkkää ikävää. Maailma hyytyy, on jo hyytynyt.

On tapahtunut virhe. Sillä eikö minussa ole poweria enemmän kuin ydinvoimalassa? Joskus oli. Kunpa olisin sankari ja supernainen ja kaikki olisi smooth ja cool. Enkö ole vahva ja hurja? Olen. Olen ollut. Olen ollut kaunis ja säkenöivä, inspiroiva ja ihana. Mutta nyt en ole. Okei, jos en saa olla super, miksi en edes pirteä ja pärjäävä, sulava ja mukava? Olisin energinen ja iloinen, enkö voisi? Olen ollut sellainen, tiedän, muistan. Mutta nyt en ole. Ei. Minä en. En saatana en. Olen elämästä irti, kuoleman vieressä, sairaana. Olen lattea ja mitätön. Sairaus on hurja, se ei piittaa toiveistani. Se puristaa joka päivä, se sanoo, että minun elämäni on huono ja melkein turha. Se sanoo, että minussa on liikaa vikaa, minussa ei ole voimaa, minulla ei ole onnea. Se sanoo, että minä olen yhdentekevä ja surkea. Se sanoo, että minä kuolen kohta. Minua inhottaa ja hävettää puhua näitä ääneen. Olen lykännyt tämän saastan julkaisemista. Mutta nyt tuntuu, että on pakko. Kai siksi että olen taiteilija. Minun pitää luoda, edes saastaa.

Sairauksilla ei voi tehdä kauppaa, mutta olen silti miettinyt, josko ottaisin mieluummin vaikka rintasyövän. Tissistä leikattaisiin palanen. Saisin säde- ja sytostaattihoitoa. Oksentelisin ja oloni olisi kamala. Tukkani lähtisi ja ostaisin pinkin peruukin tai käyttäisin afrikkalaishuivia. Mutta voisin parantua. Syöpä voisi lähteä pois. Minulle voisi kasvaa uusi, erilainen tukka. Mutta kaksisuuntainen mielialahäiriö ei lähde ikinä pois. Ja siihen kuollaan liian usein.  Minua hirvittää lista kaksisuuntaiseen kuolleista taiteilijoista, siis itsensä tappaneista – se on pitkä. Entä jos minäkin joskus kuolen tähän? Juuri nyt en kuole, lupaan, mutta entä jos paha olo jatkuu ja jatkuu? Ehkä lääkäri keksii jotain palatessaan lomalta? Mutta jos lääkityksen muuttaminenkaan ei auta? Kuinka monta kertaa lääkkeitä on puliveivattu, ja kuinka monta kertaa olen silti sairastunut? Jos pienikin ilo hiipuu, jos jäsenet käyvät aina vain raskaammiksi? Voinko sitten luvata? Miten ällöttävää, että kirjoitin näin. Muuta en voi.

"Maanisenakin mestari"

Kuvat Sari Gustafsson

Viime viikonlopun Ilta-Sanomien Plus-liitteessä ilmestyi haastatteluni erityisen mainiolla otsikolla "Maanisenakin mestari". Jutulla on vähän kuumottava yläotsikko "Tositarina". Niinpä harkitsin hetken, että mitä apua, kun toimittaja soitti ja pyysi haastattelua. Jutusta kuitenkin selviää, että romaanini ei ole autobiografia, ja sen mitä omasta elämästäni kerroin, sain itse päättää ja tarkistaa. Nyt juttu on luettavissa myös IS-netissä täällä. Jutun on kirjoittanut toimittaja Eeva-Kaarina Kolsi. Nettiversiossa juttu on "Hyvä olo" -osastossa, niinpä se on otsikoitu vähän tylsemmin: "Maaria Oikarinen hyödyntää työssään kaksisuuntaista mielialahäiriötään: "Se riehakas mieliala onkin kiva".

Tältä juttu näytti paperiversiossa:

Kun aurinko tottelee

Trallallaa (100x85cm) 2009

Lucian silmät on hauska kirja (paitsi omasta, myös esilukijoideni mielestä). Olen nauranut hillittömästi sitä kirjoittaessani, hihkunut kuin pikkulapsi keksiessäni uusia hassuuksia. Muistan, kun aikanaan sain dianoosin, totesin lääkärille että jaa, on tämä ainakin humoristisempi sairaus kuin pelkkä masennus. Olin tuolloin tullut sairaalaan masennuksen vuoksi, mutta kesken hoidon muutuinkin äkkiä kovin hilpeäksi, mikä osaltaan helpotti diagnosointia. 

Kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä puhutaan/ kirjoitetaan usein suurena kärsimyksenä, mitä se toki onkin. Mutta se ei ole ainoastaan kärsimystä. Jollain bipolar-nettisivulla oli pikku kysely: ”Jos nappia painamalla pääsisit eroon biposta, painasitko?” Muistelen, että suurin osa, ehkä 70% oli vastannut ei. Tämä voi tuntua yllättävältä. Mutta luulen, että asia liittyy manian mielihyvään, huumaan ja kepeyteen, kirkkaisiin ja ihmeellisiin aistimuksiin. Vastaavaa tilaa joku tavoittelee huumausaineilla. Seuraavassa katkelmassa Jannan raitiovaunuihme:

"Aurinko on kalvakka pallo Linnanmäen maailmanpyörän takana. Kitupiikki-aurinko ei viitsi kohota korkeammalle. Jopa raitiovaunu liikkuu nopeammin, ja raitiovaunu vasta hidas onkin! Olisi kannattanut lähteä pyörällä, mutta kaikki nämä maalaustarvikkeet. - - Maalariliiton vihreät kassit ovat Jannan vieressä tyhjällä istuimella. Paitsi että. Nyt Janna huomaa, ettei penkki olekaan tyhjä. Hänen pussiensa alla istuu joku yrmeä nainen; ei, harmaahattuinen herra, ei, laiha somalipoika, ei, puuhapete, ei, kikkarapää-teini. Janna näkee kaikki yhtä aikaa ja vuorotellen. Hän katsoo käytävän toiselle puolelle, sama tapahtuu siinä: ihmiset istuvat päällekkäin, sisäkkäin, joka istuimella kymmeniä ihmisiä. Raajat kasvavat ja kutistuvat, heiluvat ja jäykistyvät. Kädet asettuvat puuskaan, puhuvat vieruskaverille, pitelevät ostoksia, näppäilevät puhelimia. Kehojen rajat muuntuvat. Hintelän pojan rintakehästä turskahtaa valtavat tissit, kasvot punehtuvat ja nenä leviää. Janna näkee joka ikisen päivän aikana ratikassa istuneen. Nyt hänellä on silmät selässäkin, hän näkee kaikkiin suuntiin yhtä aikaa. - -

Nyt tulevat värit! Möhnävärit jäävät kirkkaiden alle, punainen laukku tuolla, tuossa oranssi pipo, siellä keltainen kassi, eivätkä ne mitään laukkuja pipoja ja kasseja ole, vaan puhdasta väriä, mieletön vellova värimeri! Raitiovaunussa säteilee, mutta miksi ulkona on vieläkin harmaata? Miksei aurinko liiku? Putoaisi sitten horisonttiin kun on aie, nousisi uudelleen esiin, sitten kohoaisi taivaan lakeen asti, sellaisen auringon Janna haluaisi. Onko maailma hidas? Ei tietenkään. Maailma on nopea, totta kai, mutta maailmassa on virheitä, kuten nyt tuo aurinko, joka on erehtynyt reitiltään. Aurinko on väärässä, ja Janna kiroaa jämähtäneen valopallon, nuhtelee sitä ääneen. 

Se auttaa, sillä nyt aurinko tottelee Jannaa! Voimaton väri muuttuu appelsiininkeltaiseksi, ja aurinko nousee pystysuoraan kohti taivaanlakea. Hurraa! Janna tuntee lämmön kasvoillaan, ei hän tänään turhaan pukenut kesämekkoja. Armas aurinko. Aurinko ei piittaa kiertoradoista, se nousee pohjoisesta ja laskee etelään, aurinko kulkee niin kuin sen kuuluukin, ja sen kyydissä on parempaa kuin minkään maailmanpyörän ikinä. Jannan harmitus muuttuu euforiaksi, ikioma aurinko. Nyt, Janna ajattelee, aurinko voisi vähän hypähdellä, ja niinhän se tekee, pomppii kattojen yllä, superpallo-aurinko!"

Semijulkkis radiossa

Mä, Alina Kulo ja Päivi Storgård - kohta alkaa suora lähetys

Eikö noillakin ole aika tyhmä ilme?

Olen saanut kirjan johdosta puolenkymmentä haastattelupyyntöä. Kirjaa on esitelty kulttuuri- ja terveysaiheisilla nettisivuilla ja viimeisin yhteydenotto tuli eilen Lääkäri-lehdestä, johon minulta pyydettiin juttua ”Potilas äänessä” -juttusarjaan. Puhuin ystävälleni kollega K:lle, että kehtaako näitä nyt enää mainostaakaan. ”Nyt jos koskaan pitää hehkuttaa! Upeeta!” hän vastasi. ”Mutta jos joku luulee, että aloin leuhkaksi?” minä emmin. ”Se on sen ongelma ja kateutta. Ehkä sun täytyy nyt oppia tunnistamaan kateus ja suojautua siltä. Tätä kirjaa ja näyttelyä saa hehkuttaa! ” ihana viisas K vastasi. Totesin siihen, että näinpä se taitaa olla. Ja että kun olen koko ajan kertonut työstäni blogissa niin miksi en kertoisi tästäkin, kun työni nyt on myös tätä, pientä julkisuutta."Juuri näin", K vielä vahvisti. 

Olin maanantaina Yle Puhe -kanavan tunnin mittaisessa Nosto-ohjelmassa keskustelemassa luovuudesta ja kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Toimittajana oli Alina Kulo ja toisena vieraana toimittaja-tietokirjailija Päivi Storgård, jolla on sama päävika. 

Ohjelma on kuunneltavissa Areenassa, täällä.

Minua on haastateltu radioon pari kertaa aiemmin, mutta näin pitkässä suorassa lähetyksessä en ole ikinä ollut, joten jännitti kyllä aika tavalla. Mutta hyvin se taisi mennä. Itse en ole uskaltanut kuunnella vielä, mutta ystävät ja kollegat antoivat positiivista palautetta. Olen muuten ilahtuneen yllättynyt siitä, miten vahvasti kollegat ovat ottaneet kirjani omakseen. Vähän että ”Meidän Maaria kirjoitti kirjan – vähänkö hienoo!” Moni on ahmaissut kirjan ja kehunut vilpittömästi niin että jo hämmennyn. Eilen Corona-baarissa oli puhetta asiasta, ja siinä vasta tajusin, miksi. Lucian silmät verbalisoi meidän yhteistä maailmaamme, se kuvaa aikaamme ja taiteilijan työtä, mikä on kollegoille tunnistettava ja samaistuttavaa. Maniakuvaus taas on toisille elämämysmatka, toisille omakohtaisesti koskettavaa sekin.

Mutta siitä radio-ohjelmasta. Sain mm. tällaista palautetta: 

"Hyvä Maaria, kun juuri sanoit toimittajalle, että maalaaminen on ammattisi eikä terapiatoimintaa! Ja kerroit, että jos olet jonkun bipolaarisen tunteen kourissa mennyt työhuoneelle maalaamaan, teos on voinut jopa mennä pilalle. Sait hienosti sanallistettua ja kiistettyä helposti yleisen käsityksen, että taiteilijat terapoivat taiteen tekemisellä itseään. Harrastaja sen sijaan voi, mutta ammatti on eri asia kuin hoitokeino. Kiitos avoimuudestasi ja hyödyllisistä tiedoista!"  Näin kirjoitti kollegani I.

Olisin voinut vielä sanoa, että no jos bussikuskille bussin ajaminen on terapiaa tai opettajalle opettaminen, niin ehkä sitten. Ammatti kuin ammatti, olennaista on koulutus, kokemus ja ammattitaito, näillä sitä työtä tehdään.

Mieleeni jäi muutama kysymys, joihin olisi voinut vastata vähän paremmin tai laajemmin.

Miksi kirjoitit fiktiivisen kirjan etkä omaelämäkerrallista? Vastasin kutakuinkin niin, että en halua kaikkien tietävän kaikkia sekoilujani ja että fiktion kirjoittaminen on haastavampaa, ja minä pidän haasteista. Mainitsin myös, että blogissa olen kirjoittanut myös omista kokemuksistani ja se riittäköön. Mutta tätä voisi tarkentaa. Nimittäin ei mielessäni edes käynyt sellainen vaihtoehto, että olisin kirjoittanut dokumenttikirjan. Miksi ihmeessä olisin? Kirjasta ei olisi tullut lainkaan niin herkullinen kuin se nyt on. Heitin Jannan hahmon aika överiksi, hänellä saamarin terävä kieli ja aivan voittamaton Kuningatar-swägä. Pitäisikö ihan kadehtia, kun itse en ole yltänyt ihan niin sexy wow ihanaksi? Jannan surrealistiset psykoottiset kokemukset ovat syntyneet mielikuvittelemalla, moisia hurjuuksia en ole itse kokenut. Toisekseen, en pystyisi kovin hyvin kuvaamaan omaa maniaani. Maniassa ei pysty kirjoittamaan ja jälkikäteen maniakokemusta on mahdoton rekonstruoida. Sitä muistaa yksityiskohtia: missä on juoksennellut ja millä korkkareilla, millaisia häiskiä raahannut himaan, millä tekniikalla pöllinyt hajuvedet. Manian perustunteet: kiihko, energisyys, jumalallisuus ja toisaalta levottomuus ja ärtymys, on helppo palauttaa mieleen, ne ovat moninkertaisesti tuttuja. Mtta siitä, millä tavoin nämä ilmenevät, loin yhdenlaisen kuvan Jannan hahmossa.

Alina pani merkille, että Janna on maniassaan varsin itsekäs ja ilkeä, ja kysyi, että tällainenko maanikko on. Onhan se sellainenkin, sekä Päivi että minä vastasimme. Tähän haluaisin kuitenkin jatkaa, että Jannan pistävä ilkeys ja itsekeskeisyys on siis nimenomaan osa maniaoireistoa. Janna on perusluonteeltaan ja elämänhistoriastaan johtuen vähän arka ja sulkeutunut. Hän ei yleensä suinkaan ole suunapäänä, vaan tarkkailee ympäristöään usein etäämmältä. Kun Janna alkaa toipua maniastaan, hän kokee valtavaa syyllisyyttä siitä, ettei ole pystynyt olemaan äitinä läsnä. Kuningatar-käytös hävettää ja kaduttaa. Hän pohtii kovasti, miten osaisi elää paremmin ja pysyä terveenä. Ehkä aiemmissa postauksissa on korostuneesti tullut esiin se, että Lucian silmät käsittelee maniaa. Totta, maniasta lähdetään liikkeelle, mutta tarina on kuitenkin kertomus toipumisesta.

Minä – kirjailija?

Lukion äidinkielen opettaja sen ennusti: ”Sinusta tulee kirjailija”. En ollut eri mieltä. Ennustuksesta on kauan aikaa, niin kauan, että olisi jo voinut luulla, että kyseessä oli väärä ennustus. Uskoin kuitenkin ennustuksen toteutumiseen aina – joskin varsinainen unelmani oli, ja on, kuvataiteilijan ammatti. En koskaan ajatellut, että pystyisin kirjoittamaan kirjan toisensa jälkeen, mutta että yhden kyllä vielä kirjoittaisin, ja mielikuvissani tämä kirja oli romaani. Romaani, jossa olisi jonkin verran omaelämäkerrallisia aineksia; toki nuori nainen kuvitteli elämänsä olevan erityisen jännittävää.

Viime vuodet Hekuma on ollut rakkain kirjoitusareenani. Kirjoittaminen on aina jossain muodossa kuulunut asioihin, joita teen itsestäänselvästi. Olen kirjoittanut matkalaukullisen päiväkirjoja. Olen kirjoittanut työkseni kulttuurilehtiin. Olen käsikirjoittanut pari lyhytelokuvaa. Olen osallistunut kirjoituskilpailuihin ja pärjännyt niissä novelli- ja runoteksteillä. Olen surrut ja pelastautunut vakavasta sairaudesta kirjoittamalla. Monesti olen nähnyt kuvia, jotka haluavat muuttua kaunokirjallisiksi teksteiksi, olen yrittänyt, mutta jäänyt jumiin. Toisinaan olen mielestäni onnistunut. Mutta tekstini ovat olleet sitä sun tätä, pieniä ihan kivoja, mitään johdonmukaista isoa, kustannettavaksi kelpaavaa kokonaisuutta en ole osannut laatia.

Mutta nyt on käymässä niin, että äidinkielen opettajan ennustus toteutuu, ihan kohta. Esikoisromaanini Lucian silmät ilmestyy kuukauden kuluttua. Ja kyllä, kirjassa on jonkin verran omaelämäkerrallisia aineksia. Päähenkilö on keski-ikäinen bipolaarinen taidemaalari (hups!) Oma arvioni on, että melkein kaikissa fiktiivisissä kirjoissa on paljon faktaa kirjailijan omasta elämästä – ja monesti kirjailijat tunnustavatkin tämän. On helpointa ja vakuuttavinta kirjoittaa siitä, minkä tuntee. Aloittelevia kirjoittajia neuvotaan kursseilla toimimaan juuri näin: kirjoita siitä, mikä on lähellä, näin löydät oman äänesi. Se, että kykenee luomaan täysin itsestään poikkeavia hahmoja ja syväluotaamaan näiden mielenliikkeitä, on poikkeuksellista, silloin ollaan jo melkein Nobel-tasolla, näin ajattelisin.

Lucian silmät alkoi syntyä tammikuussa 2012. Oli KaNoKiKu eli Kansallinen novellinkirjoituskuukausi. Tämä oli pikkusisko kansainväliselle, tunnetummalle NaNoWriMolle, (National Novel Writing Month), jonka ideana on kirjoittaa romaani yhden kuukauden aikana. Yhteisöllisyys – vaikkakin vain virtuaalinen – helpottaa toimeen ryhtymistä, ja kuukauden aikaraja potkii perseelle, vaikka kyse ei ollut sen kummemmasta kuin että valmiin tekeleensä sai julki projektin blogisivulle. Minulle kävi kuitenkin niin, että teksti ei suostunut loppumaan: se valtasi minut vieden mukanaan prosessiin, joka kesti lopulta neljä vuotta.

Minä halusin kirjoittaa tarinan maniasta. Mania on kummallinen, kiehtova tila. Tahdoin yrittää kuvata maniaa niin, että lukija, jolle aihe ei ole lainkaan tuttu, pääsee sisään kokemukseen. Miten maanikko aistii maailman? Miten hänen järjenjuoksunsa kulkee? Päähenkilöksi kirjoitin taidemaalari Jannan. Halusin samalla kuvata maalaamisen visuaalisuutta ja maalarin mieltä, kun hän työskentelee. 

"Että olenkin sankari, mestarimaalari, supernainen, Janna ajatteli. Väri totteli maalarin mieltä, käsi liikkui ajatusta nopeammin, ja Janna saattoi vain ihmetellä ihanaa tapahtumaa. Maalaus maalautui vaikka Janna tanssi, hän ei enää tarvinnut käsiä. Punainen vilisi ja sykki, se kupli, syöksähteli ja kiljui. Maali temmelsi kankaalla, Jannan upea elokuva."

Kehitin Jannalle näyttelyn nimeltään Kuningattaret. Mietin jokaisen sarjan maalauksen, miltä se näyttäisi ja millainen ääni sillä olisi – todellakin, yhdessä luvussa maalauksetkin puhkeavat puhumaan. 

Voitolla uuteen

Iso ja pieni cheeleader Oikarinen syysnäytöksessä. Harjoittelen nykyään GS:n Dinosaurs-joukkueessa. Enpä olisi tätäkään vielä vuosi sitten uskonut.

2017 alkaa riemukkaissa merkeissä. Iso unelmani on toteutumassa. Minusta tulee kirjailija! Olen tehnyt neljä vuotta työtä, joka nyt, ihan kohta näkee päivänvalon: esikoisromaanini  Lucian silmät pukataan kansien väliin ja pullautetaan maailmaan. Kustantaja on Arktinen Banaani, jonka sivulla kirja esitellään näin: 

"Romaanin päähenkilö Janna on nuori taiteilija, joka valmistelee tulevaa näyttelyään. Taidemaailma rosoineen on kuvattu aidosti, sillä kirjailija on itse taiteilija, jolle miljöö on tuttu. Hän valottaa romaanissaan myös vaiettua, itse kokemaansa, kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Lucian silmät alkaakin Jannan maanisuuden kuvauksella, ja tarinaan mennään sisään kertarysäyksellä. 
Kirja on loistavaa ihmiskuvausta, sairauskuvausta, ajankuvausta ja varsinkin naistaiteilijakuvausta. Mitään ei selitellä eikä pyydetä anteeksi. Samalla romaani on hillittömän hauska. Sukupuoliroolit keikautetaan nurin: Janna on kuin Picasso tai Bukowski, nainen, joka panee kuin mies, ottaa itse. 
Visuaalinen romaani on paitsi vetävä tarina – kielellisesti elävä ja tarkka – myös kuin hehkuvan värikäs, hurja maalaus. Lukijalla on kädet kyynärpäitä myöten maalitahroissa kirjan luettuaan. 

Maaria Oikarinen (s. 1972) on helsinkiläinen taidemaalari ja kriitikko, joka harrastaa heprean kieltä ja cheerleadingia. Hän pitää myös suosittua Hekuma-kuvataideblogia."

Olen kovasti odottanut, että pääsen kertomaan tämän uutisen. Ensin vihjasin varovasti facessa laittamalla statukseeni kirjan IBSN-numeron. Kuvittelin koodini hukkuvan feediin, mutta niinpä vain kaverit olivat googlailleet arvoituksen auki ja sain rutkasti onnitteluja. Kiitos niistä!
No eilen sitten olin vähän radalla eli pikku avajaiskierroksella. Mieskollega oli innoissaan kirjauutisesta ja toitotti toisille kollegoille Bukowski-vertausta – että sellaista kamaa. Hih. Selitä siinä sitten, että tiedotteessa puhutaan kirjan päähenkilöstä eikä kirjailijasta.

Pysykää kuulolla, tulen kertomaan kirjasta lisää lähiaikoina. Palataan myös tuohon jännittävään omaelämäkerrallisuus-kysymykseen. 

Ai niin ja hei: jos haluat kirjan hyppysiisi tuoreeltaan, hyödynnä edullinen ennakkotilausmahdollisuus.  Toimitus on ilmainen.

Huh ja ohoh!

Tumma puhuu 1 (100x150cm) 2016

Huh huh. Käteni ovat rakoilla hinkkaamisesta, polveni ja sääreni ovat mustat värilammikoissa konttaamisesta. Ihanaa! Vihdoin. Bipolaariperkele kiusasi minua neljä kuukautta. Tänään olin kolmatta kertaa töissä tauon jälkeen. Vielä vähän aikaa sitten perkele kuiski korvaani ilkeyksiä, ja melkein aloin uskoa sitä: ei minulla ole enää mitään maailmalle antaa, pidetään nyt se viimeinen näyttely ja se siitä. Masennusperkele on ovela kaveri. Olen elänyt aika monta masennusta, ja tiedän, että tila menee ohi. Teoriassa tiedän myös, että masennuksessa ajatusmaailma vääristyy: elämä on epäonnistumisten sarja, maailma on kurja, ja minä olen huono ja turha. Pystyn jopa jossain määrin tajuamaan tämän depressiossa ollessani, että ok, tämä ajatus ei ole totta, tämä on masennusajatus. Silti koin ikään kuin yhtäkkiä oivaltaneeni väistämättömän tosiasian; urani on loppu. 

Mutta nyt katkaisin perkeleen hännän palettiveitsellä ja se luikki kiireen vilkkaa pakoon. Paha meni, tulee uutta ja hyvää. Se urakin jatkunee vielä, sillä tuskin tulen kuolemaan kahden kuukauden kuluttua, sellaistakin masennusperkele yrittää uhrilleen väittää.

Lienen puhunut useastikin siitä, miten maalaus joskus yllättää maalarin. Näin onnekkaasti pääsi käymään. Minulla on nyt tekeillä 100x150cm kokoisia töitä. Laitoin kerralla kolme pohjaa lattialle, että pohjustanpas nyt nämä. Jostain syystä halusin pohjustaa mustalla. Taisin ajatella että on kiva tempoa siihen sitten kirkasta päälle. Ehkä teen sellaisiakin vielä, mutta näistä tulee nyt toisenlaisia, kuten kuva kertoo. Kävi niin, että kauhistuin paksua mustaa. Ihan kuin maalaus olisi huutanut apua, älä tee minulle näin! Aloin huuhtoa, pyyhkiä ja raaputtaa väriä pois. Ehkä en kerrokaan tällä kertaa yksityiskohtaisesti, mitä kaikkia temppuja tein ja mitä välineitä käytin. Meininki oli kuitenkin kuin mattopyykillä, reipasta emäntätouhua.

Takaraivossani on koko ajan tikittänyt päivämäärä 14.2.2017. Silloin avataan näyttelyni Galleria Katariinassa. Toki minulla on olemassa maalauksia, jotka eivät ole vielä olleet missään esillä, mutta ne ovat aika sekalaista sakkia. Galleriassa on kaksi huonetta, joten voin rakentaa kaksi erilaista maailmaa, mutta kummankin maailman tulisi sitten olla jotenkin yhtenäinen. Joudun varmasti jättämään useammankin sinällään hyvän maalauksen pois. Niinpä tarvitsen lisää uutta. Tämän ensimmäisen uuden myötä minulle tuli jonkinlainen visio gallerian toisesta huoneesta. Katsokaapas:

Eikö tulekin sellainen wau-efekti? Oranssi työ sattui olemaan siinä vieressä, kun otin uutukaisen kuvattavaksi. Katsoin, että oho, tässä on jotain, mikä tulee toimimaan.
Toivotaan, että tästä lähti nyt hyvä työputki ja lisää yllätyksiä ilmaantuu. Melkein uskaltaisin luottaa.

Black Box – bipolaariset aivot

Uu, heitin mun lääkkeet vessanpönttöön
Olen yhteydessä Kaikkeuteen.

Tämä kirjoitus on tyyppiä ”Vähemmistön edustaja vetää herneen nenään”. Vähemmistöt vetävät joskus herneen nenään ja vänisevät aivan mitättömistä jutuista – ts. ko. vähemmistöön kuulumaton saattaa nähdä asian näin. Samaan aikaan vähemmistön edustaja kokee tulleensa hyväksikäytetyksi, syrjityksi, ohitetuksi, pilkatuksi, karrikoiduksi tai leimatuksi. Muistatteko feikkisaamenpukutwerkkivideokohun viime keväältä? Saamelaistaiteilijat Marja Helander ja Outi Pieski kirjoittivat Hesariin kritisoiden Kiasmaa saamelaiskulttuurin halventamisesta. Jenni Hiltusen Grind -teoksen hankkiminen museon kokoelmiin merkitsee heidän mukaansa alkuperäiskansojen hyväksikäyttöä. Kiasma vastasi kritiikkiin, että teoksessa ei ole kyse saamelaisuudesta. Saamelaisten kokemus ja mielipide ei vaikuttanut Kiasman näkemykseen teoksen luonteesta eikä Kiasman selitys poistanut saamelaisten mielipahaa. Itse katsoin teosta ennen kohua ja jälkeen kohun silkkana visuaalisena leikkinä: väriä, muotoa, ryhmiä. Keskustelu kuitenkin tuotti aiheesta kiinnostuneille uutta informaatiota saamelaiskulttuurista, saamelaisten historiasta ja erilaisten pukujen merkityksistä; tämä oli pelkästään hyvä asia.

Koht mä sylkäsen nää pois

Mutta siis nyt minulla on herne nenässä. Koska minun vähemmistöstäni valehdellaan telkkarissa!

Olen närkästynyt tv-sarjasta Black Box, joka on tällä hetkellä katsottavissa Areenassa.

Ylen sivuilla sarjaa esitellään näin:

”Aivotutkija Catherine Black (Kelly Reilly) on oman alansa kiistaton huippu. Hän työskentelee Kuutiossa, neurokirurgian edistyksellisessä erikoissairaalassa. Tohtori Blackilla on kuitenkin salaisuus, joka vaikuttaa sekä hänen uraansa että yksityiselämäänsä. Tutkija sairastaa kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Se pysyisi hallinnassa lääkityksellä, mutta Catherine Blackilla on taipumus jättää lääkkeensä ottamatta. Hän nimittäin kokee olevansa silloin luovimmillaan ja säkenöivimmillään.”

Kuulostaa jännältä. Jännää onkin. Mutta. Sarja antaa bipolaarihäiriöstä aika kummallisen kuvan, ja se suututtaa minua. Ok, kyseessä on fiktio eikä dokumentti, ja fiktiossahan voi vissiin tapahtua mitä tahansa. Käsitän kyllä, että seikat, joita minä pidän virheinä, johtuvan tv-kerronnan ”vaatimuksista” vetää mutkia suoraksi, ja vauhdikkaat bipokuviot tuovat kerrontaan kivasti suolaa ja chiliä. Mutta näin bipon asiantuntijana katson aiheelliseksi vähän analysoida tarun ja toden suhdetta Black Boxissa.

Jee mä oon Lintsil, paitsi et tää on viel parempaa

Heti ensimmäisessä jaksossa päästään kunnolla vauhtiin. Catherine lähtee työmatkalle. Hänen on määrä pitää puhe aivotutkijoiden kongressissa. Kirjoittaminen ei kuitenkaan ihan ota sujuakseen. No mutta, äkkiäkös jumista selvitään! Catherine jättää lääkkeet syömättä, ja simsalabim, mielikuvitus saa siivet, kuumeinen kynä kirjoittaa nerokkaan puheen!

[Öhöm: se, että jättää lääkkeet yhden kerran ottamatta ei todellakaan aiheuta nousukiitoa seuraavana päivänä. Parin viikon lääkkeettömyys saattaa jo sitten laittaa vipattamaan. Mutta on yhtä mahdollista, että lääkkeistä kieltäytyminen johtaa masennukseen. Eli kaksisuuntaista ei noin vain voi ohjailla kuin raitiovaunua.]

Stay upit vilahtavat lyhyen helman alta, kun Catherine nousee taksiin. Paljastava mekko ei välttämättä ole korrektein asu tilaisuuteen. Mutta pitäähän maailman seksikkäimmän naisen ilmaista seksuaalisuuttaan!

”Te olette täysin tietämättömiä”, Catherine aloittaa puheensa. Seinälle on heijastettu valtava kuva Vincent van Goghin maalauksesta Tähtikirkas yö. Yleisössä kohahtaa. Mutta Catherinen puhe on juuri sopiva kombinaatio provokaatiota ja briljeerausta. Hän muistuttaa, kuinka vähän aivoista loppujen lopuksi tiedetään. Hän luettelee ”hulluja neroja”: Sylvia Plath, Hemingway, Charles Dickens, Herman Melville... ja kysyy: ”Olisiko heidät pitänyt lääkitä keskinkertaisiksi?” Kun puhe päättyy, yleisö nousee taputtamaan ja huutamaan bravota. 

Matkalla hotellille Catherine elehtii takapenkillä vamppimaisesti ja nappaa autonkuljettajan mukaansa. Mekko meinaa lähteä päältä jo hississä. Kiihkeyksien jälkeen mies kerää vaatteensa ja nappaa rahatukun Catherinen lompakosta. Catherine ei huomaa mitään, hänellä on kiire parvekkeelle, yöilmaan. 

[Kaikki tämä on hyvin kuvattu ja näytelty ja myöskin mahdollista ja uskottavaa.]

Lisää lisää lisää!!!!! Vielä vielä vielä!!!!

Catherine seisoo parvekken kaiteella. Taivas muuttuu Vincentin maalaukseksi. Hurmioitunut päähenkilömme näkee itsensä liitelemässä kaupungin yllä.

[Öhöm, tässä mennään ennätystahtiin jo psykoosin puolelle. Läheskään kaikilla maanikoilla tila ei etene tämänkaltaiseen hengenvaaralliseen pisteeseen.] Käsikirjoittaja pelastaa päähenkilön täpärästi, puhkeaa rajuilma, joka heittää Catherinen takaisin parvekkeen turvalliselle puolelle. Ja kappas, seuraavana aamuna Catherine herää ihan tavallisena! Kiva seikkailu, kaikki hyvin!

[Öhöm, tällainen ei nyt vaan mitenkään ole mahdollista! Maniasta toipuminen vie viikkoja, ja psykoosipotilasta on aina hoidettava sairaalassa.]

Toisen kerran Catherine käyttää ”lääkkeet pois ja neroksi” -kikkaa kohdatessaan vastaanotolla vesikauhuun sairastuneen tytön. Tauti on edennyt pitkälle ja lääkärit toteavat, että parannuskeinoja ei ole. Mutta nero-Catherine keksii ratkaisun!
[Neroratkaisujen keksiminen on hyvinkin mahdollista, peräti todennäköistä (hypo)maniatilassa, mutta öhöm taas tuo "hankitaanpas äkkiä mania tarpeeseen".]

Catherine käy säännöllisesti terapeutin juttusilla. Siinä missä Catherinen hahmo on kirjoitettu osittain ”väärin”, harmaatukkainen naispsykiatri (Vanessa Redgrave) tuntuu kaikin puolin uskottavalta hahmolta. Hän on ymmärtäväinen, mutta analyyttinen ja tiukka, hän ei lässytä, vaan haastaa potilaansa ajattelemaan ja ottamaan vastuuta. Kun Catherine hehkuttaa manian ihanuutta, maailmanvalloitusfiilistä ja luettelee hullunerosankareitaan, terapeutti muistuttaa, kuinka sankarit kuolivat huumeisiin tai tappoivat itsensä. ”Sitäkö sinä haluat, olla poikkeuksellinen ja kuollut?” hän kysyy.

Lopettakaa meteli, sammuttakaa jouluvalot, pysäyttäkää huvipuisto!

Sarjan loppujaksoissa bipolaarihäiriö alkaa näyttäytyä realistisempana. Kikkanapin napsauttaminen lääkkeillä pelleilemällä ei lopulta onnistukaan, Catherine ei hallitse sairautta. Kivakiva loppuu, ahdistus kasvaa.[Vähemmistön edustaja relaa, mutta muistuttaa kuitenkin, että kaikki bipot eivät esim. kuule vainoavia ääniä.] En kuvaa juonta tämän enempää, mutta lopulta Catherine joutuu tahdonvastaiseen hoitoon ja viettää hoitolaitoksessa kuukauden verran. Harmi kyllä, itse hoitoa ei kuvata. Mutta se, miten hauraana sankari palaa kotiin ja työhön, on hyvin realistista ja koskettavaa. Päädynkin suosittelemaan sarjaa. Valitettavasti Black Boxia ei ole tehty yhtä tuotantokautta enempää. Vähemmistön edustajana toivoisin jatkoa.

Mitä mieltä sinä olet Black Boxista?
Niille lukijoille, joille bipolaarihäiriö ei ole kovin tuttu, suosittelen tätä Duodecimin artikkelia ja
bipoinfo-sivustoa.

Murhaaja on rakastaja

Kultasiiven päivä
(100x150cm) 2014
Nokkela kollegani Pasi tosin antoi tälle paremman nimen: Berocca tupla-amfetamiini 

!!! K-18, tuhmasana-, huume- ja väkivaltavaroitus

Nielaistaan Diapam 5mg, Ketipinor 25mg x 2, kulautetaan kerralla litra laittikolaa ja sen päälle puoli litraa mustaa kahvia. Saadaan hermot kihisemään, tapposähkö päälle. Leikitään murhaajaa! Vihataan! Paskat mitään leikitään; murhataan! Viuh viuh nyrkit – turpaan, nenä irti ja leuka hajalle! Meitsi on ollut mestarinyrkkeilijän opissa. Täysillä lähtee. Mitäs auoit rumaa naamaasi. Potkitaan. Meitsi on vittu karateka, täältä tulee edestä, sivusta ja takaa, et ehdi torjua! Otsaan ja takaraivoon, saatana. Mitäs kyyläsit, kusipää. Rikotaan koko talo ärjyräpillä ja räyhäpunkilla. Tapetaan vittu kaikki. Listitään ja lahdataan. Helvetti! Mitäs vittuilit. Mitäs kerjäsit. Hytkytään, silmät kiinni retuutetaan kroppaa, pää ja kädet viskoutuvat ympäriinsä, niska rutisee. Tässä vasta lämmitellään. Varo vaan, olen fucking dangerous killerimuija. Baaad bitch! Olen kovempi kuin Mossad, vahvempi kuin Kainuun prikaati! Tsekkaa mun astalot: kiilapuu, puukko ja palettiveitsi; rätkin perseesi tunnottomaksi, isken rintasi palkeenkielille. Voit samalla miettiä, mitä teen tällä sahalla. Jumalauta! Kärsi! Kofeiinin yliannostus syö lääkeiden aliannostuksen vaikutuksen, mutta eihän tänne rauhoittumaan tultu. Täristetään, ravistetetaan; syöksytään. Hypätään katolta ja vedetään ranteet auki. Euforinen aggressio.

Tällaisissa tunnelmissa töissä. Mitä mahdankaan maalata? Ette ehkä usko, mutta maalan kiltin ja iloisen oloista kivakivaa, näitä kuvissa olevia. Moni luulee, että maalaukset heijastavat maalarin maalaushetken tunnetiloja. Ei pidä paikkaansa. Minä maalaan aivan rauhallisesti. En ollenkaan tappajan elkein. Täsmällisesti ja suunnitelmallisesti. Vai olenko nautiskeleva perverssi murhaaja, hitaasti kiduttava raiskaaja? En, mielentilani ei siirry tekoihin. Kosketan kangasta kuin maailman paras rakastaja, tiedättehän, sellainen, joka hivelee ihoa kevyesti, nostattaa suloisen odotuksen (ei se, joka hinkkaa hermostuneesti, koska luulee että niin kuuluu tehdä hetken, että pääsee pesälle). Ja sitten taas riehun holtitonta vihaa.

Kirsikkaperhosen päivä

(100x150cm) 2014

Miksi vihaan? Ihmisen luonto on sellainen(kin). Meissä kaikissa piilee aggressio. Ajattelen pahoja, mutta oikeasti en satuta ketään, täällä minä riehun neljän seinän sisällä, edes maalauksia en kurita. Voi olla, että vihaan vähän itseäni. Olen nimittäin voinut jotensakin huonosti viime aikoina. Päivässä on muutama energinen, ”tavallinen” tunti; luen vähän lehtiä, lähetän duunimeilin, käyn kaupassa ja laitan ruokaa (juu juu, munakasta tai pussikeittoa), ehkä jopa tiskaan (kaksi lautasta), pesen pyykkiä (ja ruttaan kuivaustelineen viereen) tai imuroin (en sohvan alta). Vien roskat, koska kotieläimet (pikkukärpäset) yrittävät pesiytyä, mutta muuten asunnosta poistuminen on vaikeaa ja vastentahtoista. Välillä kykenen käymään salilla, pistäytymään työhuoneella, menemään deiteille (ou jee vetreät 30vee miehet) tai kahville ystävän kanssa (leivoksia ja juoruja!); nämä onneksi tuottavat hyvää mieltä. Mutta lopun aikaa olen väsynyt tai ahdistunut. Mikään ei huvita. Väkisin vähän syyllistän itseäni. On kyllä pari ihan realististakin syytä ahdistella, mutta ei mitään suuren suurta.

Mutta sitten on myös se yksi suuri. Ne, joitten on tarvis tietää, tietävät: juhannus. Olen joskus puhunut siitä, miten aikakokemukseni muuttuu välillä lineaarisesta spiraalimaiseksi. Menneet vuodet ovat spiraalissa pienempiä kuin lähivuodet, mutta silti samassa kohden spiraalia olevat asiat tunkevat läpi, lähemmäksi kuin se linjan eilinen tai huominen päivä. Vaikka kesäkuu on minusta vuoden kaunein kuukausi, kesäkuun alku on ikään kuin lähtölaskentä siihen kauheaan, en ole pystynyt välttämään tätä tunnetta yhtenäkään vuonna, vaikka siitä juhannuksesta on jo kauan aikaa.

Sitruunaperhosen päivä

(100x150cm) 2016

Muutun raskasmieliseksi, tunnen vanhan, salpaavan kauhun. Siksi tarvitsen Diapamia ja Ketipinoria, ne lievittävät vähän. Menen peiton alle. Täytyy maata selällä aivan paikallaan, yrittää avata jännittyneet kädet nyrkistä. Kroppaan sattuu, ei saa liikahtaa ollenkaan. Avoimesta ikkunasta kuuluu meteliä. Se vasta sattuukin. Nousen sulkemaan ikkunan. Palaan piilopaikkaani, yritän hengittää. Jos hyvin käy, nukahdan, ja päivä nytkähtää muutaman tunnin eteenpäin. Kun herään, harkitsen kirjan lukemista, mutta kirjaimet saattavat tunkeutua silmiini, en voi. Harkitsen elokuvan katsomista, mutta äänet ja värit saattavat puristaa, en voi.

Viha nostaa minut ylös uhkaavasta masennuksesta, siksi se on hyvä. Sen kautta voin siirtyä parempiin tunteisiin, rakkauteenkin, sillä oikeastihan minä rakastan näitä maalauksia. Minä rakastan tätä työhuonetta ja rakastan kesää, kultapilviä ja valoöitä, rakastan elämäni ihmisiä, sillä olen vihdoin oppinut rajaamaan ympäriltäni ne pahaa tekevät tyypit. Rakastan niin monia asioita, mutta masennuksen turruttama ei jaksa tuntea yhtään mitään – ei hyviä eikä pahoja tunteita. Masentunut on irallinen, tyhjyyten koteloitunut. Masentunut kokee kovaa kipua, usein myös piinaavaa ahdistusta ja loputonta kauhua. Mikään ei liikahda, sillä aika on pysähtynyt. Raivokiehunta on siis hyvä alku normaaliin, se auttaa rakkautta nousemaan. Kuulostaako kummalta? Minusta ei.

No pikkuisen juttua tämän postauksen töistä. Tein kaksi ensimmäistä valmiiksi jo pari vuotta sitten, ne vilahtavat vähän joissain työhuonekuvissa, mutta halusin viimeistellä koko sarjan ennen kuin varsinaisesti julkaisen. Ongelmalapsi oli tuo vihreä, sen sain nyt raivopuuskassa valmiiksi. Ei mitään isoja juttuja. Tarkkoja sekoituksia vihreän ja punaisen eri sävyjä, vähän terästystä sinne tänne, ei sen kummempi resepti. Nyt se pärjää ilman äitiä. Vaikka vaikutin Medeialta, olin oikeasti viaton Batsheva ja Jumalanäiti, pyhä Maaria.

Särkyneen voima (Mielisairaalani)

Aloin pohtia maalaamaani Jumalani Jumalani miksi minut hylkäsit -aihetta. Se on ehkä kristinuskon painavin teksti. Kun Jumalan poika roikkuu ristillä ja kärsii suunnatonta tuskaa. Hän, joka käveli vetten päällä, paransi sairaita ja muutti veden viiniksi, ei hallitsekaan tilannetta. Luultavasti hän pelkää, arvatenkaan hän ei odottanut tällaista. Isä ei kuule. Hän on yksin. Hän kuolee yksin. Ja maailma tuntuu hajoavan, kun maanjäristys nostaa kuolleetkin haudoistaan. Mutta tiedämme, mitä myöhemmin tapahtuu. ”Kuolemalla kuoleman voitti”.

Mitä jos sen ajattelisi vähemmän uskonnollisesti, inhimillisen vertauskuvallisesti? Niin, että täydellisen murtumisen, kaoottisen henkisen hajoamisen jälkeen voi seurata uusi elämä. Olen nähnyt tämän usein psykiatrisessa sairaalassa. Ihminen on herkkä eläin, ja samalla yllättävän vahva.

Kova uramies on romahtanut työpaineen alla. Hän häpeää, sillä koskaan ei ole tapahtunut näin. Kuinka hän on joutunut tänne? Hän jaksaa hädin tuskin puhua, vaisu ääni ei tunnu sopivan kookkaaseen kroppaan. Toinen mies, supliikkibisneshenkilö, puhuu ummet lammet hölynpölyä puuta heinää, ihan sama, kuunteleeko kukaan. Häneltä on takavarikoitu puhelin, koska hän ei ole vastuullisessa tilassa, saattaisi tehdä hullunkauppoja. Hän on ostanut kaksi traktoria pihamaalle, velaksi tietenkin, vaikka ei tarvitse niitä mihinkään, espoolaisessa rivitalossa. Se kolmas jäi kismittämään, kun tuli ambulanssikyyti tänne. Hänelle tämä ei ole ensimmäinen kerta, mania on riepotellut monesti miten lystää. Vaimo on saanut tarpeekseen, ystäviä ketuttaa mokoma helppoheikki, kun soittelee pitkin yötä. Yksi rouva takkutukka riitelee kaikkien kanssa. Oikein on pahasuinen, saa hässäkän aikaan päiväsalissa. Nuori nainen lukee sanomalehteä väritussien kanssa, löytää salaisia viestejä. Teinipoika pitää vihaista monologia pahoista vanhemmistaan ja Systeemistä, hänen ei kuuluisi olla täällä, kaikki on niitten kusipäiden syytä, kaikki, tämä meni nyt väärin, hullufaija tänne kuuluisi ja sekopäämutsi! Insinööriksi esittäytyvä mies haluaa kätellä kaikkia, joka päivä, hänellä on tärkeää asiaa. Hän kertoo Säteilystä, esimerkillisesti pukee kymmenen vaatekertaa päällekkäin suojautuakseen. Yksi ei pysty syömään, koska pelkää tulevansa myrkytetyksi. Ihmiset laahustavat käytävällä, muualle ei pääse, jos ei ole lupia. Jotkut jaksavat keskittyä Trivial Pursuitiin. Telkkari on liian kovalla. Laitosruoka haisee tympeältä.

Minä olen siellä, koska olen liian levoton, aistiärsykkeet ovat käyneet sietämättömiksi, tunnen valojen lävistävän ruumiini, ja se sattuu kuin neuloilla pisteltäisiin. Manian dysforinen vaihe. Ensin olin elämäni kunnossa, maalasin upeasti, urheilin, kirjoitin ja hoidin kotihommat kovalla teholla. Sitten oli jännää ja huimaa ja kiihkeää, silkkaa euforiaa. Kuningattarena juoksin kaupungilla vodkapullo käsilaukussa ja shoppailin kalliissa liikkeissä. Mutta sitten tuli liikaa ja liikaa, kaikkea liikaa, kun raitiovaunut kolkkasivat, taksissakin surisi, mikä lie piipitti ja rohisi, värit vääntyivät vääriksi, sykkien sekoittuivat toisiinsa, pyörivät ja kirkuivat. En jaksanut sovittaa lähetin tuomia kenkiä, liian monta pakettia, ja miksi ostin kolme rumaa laukkua, huoneeseeni ei mahtunut mitään, joku oli tyhjentänyt vaatekaapin sänkyyn ja lattialle, en nukkunut yhtään, ja halusin lentää Madeiralle tai Malediiveille tai johonkin muuhun M-alkuiseen paikkaan tai ehkä sittenkin rakastella L-alkuisten miesten kanssa, kolmen kerrallaan ja kiivetä kaikille katoille ja varastaa Stokkan kynsilakkatelineen tyhjäksi. Koska kaikki tämä kävi piinalliseksi, käsitin sairastuneeni, ja tiesin, että olisi pakko välillä hengähtää, tulla tavallisemmaksi ja vähemmän vauhdikkaaksi ja sätkyileväksi. Itkin, koska en olisi halunnut myöntää, en olisi halunnut tunnustaa, että en pysty itse, en kotona, kun ovi vetää ulos ja netti huutaa osta osta ja juokse juokse ja puhelimessa sanotaan tule sekstaamaan lähde bailaamaan.

Tietenkään en haluaisi olla valkoisessa huoneessa, kävellä valkoisella käytävällä, pukea vaaleanpunaista pyjamaa. Tulin tänne, koska oli pakko. Tiedän, että on pakko. Ei minua kukaan pakottanut, pakotin itse itseni, koska tunnen jo tämän kuvion.
Tätä sanotaan vähävirikkeiseksi hoidoksi. Juuri mitään ei tapahtu, juuri mitään ei voi tehdä. Voi katsoa sitä huutavaa telkkaria ja jutella toisten kanssa. Mutta alussa ei jaksa. Saatanan hullut, tänne tulette masennuksenne kanssa pilaamaan toisten mielialan ja turpa kiinni maanikkohölöttäjät, ketä kiinnostaa, ja voisitteko skitsot pitää omana tietonanne salaliittoteorianne! Ruokakärryt kili kili. Lääkeaika, jono. Verikoeaika, ojenna käsi. Ei ulkoilulupia kolmeen päivään. Sitten, jos lääkäri suvaitsee sallia, puoli tuntia kaksi kertaa päivässä, pysy sairaalan alueella, käy kahvilassa, joka on täynnä ärsyttäviä hulluja, jos myöhästyt, kostamme ja perumme luvat.

Mutta pikku hiljaa meistä tulee porukka. Ehkä kärhämöimme, kaikki eivät tule toimeen kaikkien kanssa, mutta silti. Ruokapöydässä kysymme toisiltamme: kuinka voit. Hyvä päivä, sanoo yksi, nukuin hyvin, tyttöystäväkin tulee käymään. Hienoa, muut sanovat. Me tiedämme. Aika kurjaa, vastaa toinen. Mitä hyötyä täällä on olla? Paskalääkkeitä syöttävät, koko ajan huimaa. Me tiedämme senkin. Emme sano kyllä se siitä, ryhdistäydy, sanomme voi paska, ihan perseestä! Yksi ei välitä jälkiruokarahkasta, toinen tykkää, mutta siitäkin on sääntö: kukin syö omat ruoat, joten ujutamme salaa. Joku sanoo: pääsen kotiin. Mahtavaa, onnea, sanomme kaikki.

Jotain virikettä voi järjestää. Lattian kuviointi maalarinteipillä. Vessapaperin kieputtelu tuolien ympäri. Radion piilottaminen. Aikakauslehtipolku käytävälle. Varotaan, ettei Ne näe, vartioi sinä! Hoitajien inhoamiskerho: helvetin Eva Braun -lesbo, kummasti taas sattui paikalle kun vaihdoin yökkäriä, taskulampulla osoitteli, ja saatanan Kojootti, koko ajan vittuilee, Hiiri sanoi mulle että mene hengittelemään, et sä mitään pamia tartte, Torakka rutisi että taasko sä kerjäät sukkia ja Perseleuka jumalauta mussutti pullaa päiväsalissa, kun meille annetaan pelkät Saludot! Juoksukilpailu toisten intomielten kanssa – pysäytetään alkuunsa, vaarallinen idea, mitä jos Bodari-Petsku on eristystuulella? Palautelappujen ja valituskirjelmien laatiminen – niille on oikein omat lomakkeet ja laatikko, mahtaako kukaan lukea. Tohvelien heittely kävellessä. Minä hiivin vaatehuoneeseen, kun ovi on jäänyt vahingossa auki. Pöllin hoitsun asun, se on hyvä maalausasu, naureskelen. Pyydän kasvovoidetta kolmelta eri hoitajalta, jos hyvin käy, saan kokonaiset tuubit. Kerään muovisia lääkekippoja, rakennan yöpöydälle torneja. Hammastahnaa ei kannata kerätä, se on pahaa, sinipunaraidallista. Raivostun pullapojalle, kun se on taas varastamut juutalaisen iltapalajuustot, ne kaksi armosiivua. Sulle on se sikamakkara, käsitätkö?

Me kaikki olemme siellä, lukitun oven takana. Meille annetaan lääkkeitä, toisille ehkä liikaa, toisille liian vähän. Me heräilemme pitkin yötä hikeen ja ahdistukseen, raahustamme ruinaamaan rauhoittavaa. Yökkö katsoo listasta, sinä olet jo saanut tänään tarpeeksi, mene takaisin sänkyyn. Yksiä viedään aamulla sähköhoitoon. Siellä me olemme kaikki sekaisin, kaikki omalla tavallaan sekaisin. Aivan tavalliset ihmiset.

Minua ei hävetä kertoa, että olen ollut siellä. Miksi hävettäisi? Hävettääkö umpilisäkkeen leikkaaminen, viisaudenhampaiden poisto tai synnyttäminen? Ei tietenkään. Ei se sen kummallisempaa ole. Olen ollut monta kertaa. Yleensä kolme-viisi viikkoa. Siinä ajassa ehdin nähdä monta toipumista, monta haparointia terveyttä kohti. Papupata alkaa ottaa kontaktia muihin, kuuntelee. Takkurouva kampaa nutturan ja kutoo sukkaa mietteisään, kiihtyy edelleen, mutta pyytää anteeksi. Syömätön uskaltaa juoda lasin maitoa. Sanomalehtiaskartelija pääsee päivittäin kotiin, ensin hoitajan kanssa, sitten itsekseen, siivoaa asuntoaan pikkuhiljaa. Vanhus virkistyy sähköhoidon ansiosta, lähtee peruukkikaupoille. Angstaajapoika käy kahvilassa isänsä kanssa, suunnittelee opintoja. Jotkut pääsevät kotiin, toisia tulee. Huoneessa roikkuu uuden, kivettyneen naisen masennus. Se meinaa imeytyä minuunkiin. Taas joku mellastaa. Taas joku itkee. Käy vieraita, kivettynyt hymyilee hetken. Joku hyräilee virttä, on saanut lohtua sairaalapapin ryhmästä. Traktorimies saa lääkäriltä todistuksen, jolla saa peruttua hullunkaupat. Uramies miettii työyhteisöään, ehkä sairaus onkin ympäristössä, ei hänessä.

Minä alan nukkua paremmin, en pompsahtele jatkuvasti pystyyn. Suunnittelen hattuja ja mekkoja toisen maniamuijan kanssa. Innostun virkkauskoreista, leikkaan salasaksilla kuteita vaalenpunaisita pyjamista. Kivettynyt kysyy, saisiko lainata huulipunaani. Tietenkin! Saanko meikata silmätkin? Pääsen metsään kävelylle, hevoshakaan asti, miten kivoja otuksia, kun tulevat tervehtimään, samettiturvat. En tarvitse tyttären salakuljettamia ekstrapameja. Hengitän helpommin, en kiihdy. Värit ovat rauhoittuneet, melu hiljentynyt. Kestän valkoiset seinät, koska tiedän kohta pääseväni kotiin. Takaisin elämään, kotiin, maalaamiseen. Luen ystävän tuomaa naistenlehteä, kirjaimet eivät sahaa silmissä, jaksan kaksi sivua. Hoitaja teettää maniatestin, saman kuin tullessa, pisteeni ovat laskeneet. Huomaan, että lääkäri on ihan kiva kaveri, ei sittenkään kiduttajadespootti. Se on käynyt Hekumassa katsomassa maalauksiani, on innostunut niistä. Puhumme bipon ja luovuuden yhteydestä. Taas kerran koen, että bipo ei ole ainoastaan vaiva. Ehkä se on lahja.

Sitten pääsen kotiin. Omaan. Olen väsynyt, ja toipuminen ottaa vielä aikansa. Mania on kuluttanut paljon energiaa, voi olla, että joudun käymään läpi masennusjakson. Mutta tiedän senkin, hyväksyn, tiedän, että tulen taas terveeksi, tämä on sairauteni kulku. Ajattelen kaikkia niitä ihmisiä, jotka tapasin. Olen kiitollinen, että tapasin. Tiedän elämästä enemmän.

Elämän valttikortit

Vähänkö ollaan ihania

Mietin useamman päivän, että jättäisinkö tämän jutun julkaisematta. Teksti on (nolon?) henkilökohtaista, puheeni syrjähtelee eikä juurikaan liity taiteeseen. Mutta ehkä tässä voi olla jotain tärkeää inhimillisyysasiaa. Että antaa mennä. 

Terve ihminen ulisee joskus

Vietin tuossa viikon verran minimasista. Nyyhnyyh uliuli voivoi valivali. Tämä kirjoitus kuuluisi kai pikemmin yksityiseen päiväkirjaani, jonka nimi muuten on Kymmenes elämä. Olen jakanut elämäni jaksoihin eri vaiheiden mukaisesti.[Deletoitu tarkempi selostus.] Kymmenes elämä on jonkinlainen uuden vapauden elämä, koen olevani eheämpi, vahvempi ja rohkeampi kuin ennen enkä vatvo menneitä ikävyyksiä niin paljon kuin joskus tapasin tehdä. Tunnistan omat rajani enkä anna käyttää itseäni hyväksi – tai jos näin pääsee käymään, hoksaan kuvion ajoissa, ja kävelen pois. En ryhdy vaimoksi, en osaa enkä halua olla sellainen. Olen ylpeä sinkkuäiti. Minulla on bipolaarihäiriö, ja syön joka päivä lääkkeitä, aamulla ja illalla. Bipo on kuin diabetes, tasapainosta on huolehdittava. Juuri nyt olen terve, ja luulen, että riskini sairastua maniaan tai masennukseen on aiempaa pienempi. Tähän kaikkeen auttoi myös monivuotinen terapia, jonka lopetin viime keväänä. Jotkut puhuvat terapiasta kaikenmullistavana kokemuksena. Omani ei ollut sellainen. Usein tuli puhuttua ihan tavallisia arkiasioita, ja kotiin kävellessäni mietin, että mitä järkeä tuossa taaskin oli. Terapian loputtua kalenterissa oli kahdella päivällä tyhjä aukko – mitenkäs nyt aikataulutetaan? Vasta kun mietin, miten ongelmainen olin ollut terapian alkaessa, käsitin, että paljon on tapahtunut.

Minimasis on kiva

Huomaa aloitukseni ja sananvalintani siinä. En ole potenut enkä sairastanut. Yleensähän vietetään kivoja asioita kuten synttäreitä ja joulua ja vappua. Jos ei halua viettää, voi yleensä valita olla viettämättä tai olla osallistumatta viettoihin. Joskus minä ikään kuin valitsen surkeuden maksimoinnin, vaikka kykenisin pienin ponnistuksin esim. siivoamaan keittiön (ei kivaa, mutta kun sen saa tehtyä, on saanut jotain aikaan, ja puhdas keittiö on kivempi kuin tiskivuoret ja murulattia), lähtemään salille (myöskään ei aina kivaa, mutta lähes poikkeuksetta tuottaa hyvän mielen), opiskelemaan (joskus kivaa) tai lukemaan kirjaa (yleensä kivaa, mutta laiska pää ei jaksa). Päätän mennä aamupalan jälkeen takaisin nukkumaan. Saatan ajatella, että myöhemmin teen jotain hyödyllistä. Herään, kun tytär tulee koulusta, lämmitän ruokaa, jos olen edellisenä päivänä tehnyt sellaista, jos en, käsken laittaa nuudeleita tai keittää kananmunia. Sitten se lähtee treeneihin. Minua ei huvitakaan tehdä hyödyllista. Menen nukkumaan. Herään illalla. Katson Netflixiä kuusi tuntia, jotain kaavamaista sarjaa, koska ei huvita katsoa mitään mahdollisesti hyödyllistä, kuten älyllistä dokumenttia tai kenties taiteellisesti kiinnostavaa elokuvaa. Menen nukkumaan.

Rahapula ei kiva

En halua käyttää sanaa masennus/depressio turhaan, koska se tarkoittaa vakavaa sairautta. Siksi sanoin masis, joka on sellainen tuttavallinen vieras, joka välillä piipahtaa, mutta aika vaaraton. Ja minisellainen, niitä on kaikilla joskus. On tietenkin oikeastaan luksusta, että saatan tällä lailla masistella ikään kuin huvikseni, päivätyössä se ei olisi mahdollista. Toisaalta minulla ei ole päivätyön tuomaa taloudellista turvaa. Ja tämä rassaa ajoittain todella paljon – ja meinaa joskus ihan oikeasti masentaa. Aina on lupauksia ja meinauksia, tauluja varauksessa ja sovituksessa, sähköpostitiedusteluja ja palataan asiaan -juttuja. Tälläkin hetkellä on viisi ehkä-tilannetta. Arvioni on, että yksi saattaa toteutua muutaman viikon kuluttua, toinen muutaman kuukauden, kolme ei ikinä tai ehkä sitten kun Messias tulee. Ja samaan aikaan teen töitä kahta uutta näyttelyä varten, ja pelkään, että niitäkään töitä ei kukaan osta. Jep, ja viime viikolla sain taas kerran kirjeen, jossa ilmoitettiin että me ei anneta sulle apurahaa. Jotenkin olin kuvitellut, että tällä kertaa olin onnistunut tekemään erinomaisen hakemuksen, ja muutenkin kenties olisi minun vuoroni saada se vuosipalkka, mutta eipä ei. Sitten taas toivotaan, josko seuraava raati olisi toista mieltä. Ja anellaan almuja taivaasta.

Luin jostakin, että köyhä menestyy älykkyystestissä paljon oikeaa tasoaan huonommin, koska päivittäinen huolehtiminen leiväntyngästä vie niin paljon aivokapasiteettia. Uskon tähän täysin. Meinasin yrjötä, kun kävin äsken verkkopankissa. Olen köyhä. Ihan oikeasti köyhä. Mutta hei, kohta tulee ALV-palautukset! Ja jospa sen ensi viikon asiakas ehkä sitten kuitenkin. (Niin, ja jospa viimein nytkäyttäisin niitä suomen kielen opintojani gradun suuntaan? Maisteri saattaisi saada maisteritöitä.)

Muhis kiva Shlomo paha

Melkein kaikki rahani menivät kesällä Israelissa, vaikka sainkin 2500 dollarin opiskelustipendin – se nimittäin kattoi vain kurssimaksun. Kallis maa, tämä toinen kotimaani. Piti ostaa kirjoja ja ruokaa ja ajaa raitiovaunulla. Jouduin maksamaan kälyisestä opiskelijakopista melkein saman verran vuokraa kuin kolmiokodistani Vallilassa. Bonuksena tuli homeinen jääkaappi ja kämppisten haisevat tiskit, rasvatahmaiset seinät ja kaapinovet sekä roskasäkit keittiössä. Oli siellä yksi hiirikin. Ja torakka. Onneksi en oikeastaan tehnyt kämpässä muuta kuin opiskelin ja nukuin. Muualla oli viihtyisää ja kaunista. Yliopiston kasvitieteellinen puutarha oli yksi lempipaikoistani. Mutta kaupungin puistot: pitävät kaatopaikkoina!

Yksi hurskas kusipää, jota en heti hoksannut kusipääksi, vaan luulin poikaystäväksi, ehti aiheuttaa vähän harmia. [Deletoitu paskamainen stoori.] Mutta muut poikaystävät olivat kivoja ja reiluja. Eniten kaipaan sitä palestiinalaista. Ja kaipaan Israelia, sitä että saa puhua päivittäin hepreaa, sitä että ihmiset ovat iloisia ja ystävällisiä (jostain syystä tosin osa on ihan moukkia, mitään keskilaimeita tyyppejä ei juuri kohtaa) ja falafeliin saa valita salaatit kymmenestä vaihtoehdosta. Mutta pelkoa en kaipaa. Yhtenä viikonloppuna en uskaltanut lähteä minnekään, kun oli varoitukset päällä, että tuonne ei saa mennä ja tuonne ei pidä mennä ja jos tuonne menee, pitää olla erityisen varovainen. Saimme siis yliopistolta välillä tällaisia tilannetiedotteita ja ohjeistuksia. Mitenhän se on, jos asuisin pitempään Israelissa, oppisinko elämään ”tänään on tänään” -elämää niin kuin paikalliset tuntuvat tekevän? Kai nekin pelkäävät joskus, mutta jos pelkäisivät jatkuvasti, johan siellä olisi koko poppoo halvaantunut kuoliaaksi.

Nou mani, nou mania

Ai niin! Siitä rahattomuudesta vielä. Yksi hyvä puoli. Se näyttää toimivan manian ehkäisijänä. Minulla on nimittäin aika hyvä arkijärki. Kun tiedän, että ylimääräistä rahaa ei ole, en kuljeskele kaupungilla kenkiä katselemassa, en jää näyteikkunoiden eteen haaveilemaan, en klikkaudu vaarallisille nettisivuille. Kerran menin vahingossa Minna Parikkaan, ja enkös kohta jo himoinnut jotain ihme pupuhäntäkenkiä. Että jos nyt kuitenkin, kun alennuksessa ovat. Kesti kaksi päivää, että sain mielenrauhan: ei, en tarvitse niitä, pystyn elämään ilman niitä, en edes halua niitä. Jos minulla olisi ollut rahaa, olisi kenties alkanut kierre: nyt näihin sopiva käsilaukku, jaa, tuo toinenkin on kiva ja mitäs tuossa naapurikaupassa olisi, ai ei löydy punaista, no mistä löytyy, samalla sininenkin... en saa unta, haluan viininpunaiset nilkkurit, kappas, samansävyinen nahkatakki, totta kai, jne jne – mania mania.. Sinä toinen bipo siellä, tiedän että olet siellä! Toimikoo sinunkin pääsi näin? (Tosin myös nainen vailla diagnoosia saattaa käyttäytyä näin.) Viimeksi sairaalassa hoitaja lohdutti: "Et sentään ole ottanut lainaa tai pikavippejä, sellainen ei ole ollenkaan harvinaista maniatilassa. Tuhlasit pari tonnia, et parikymmentä, iloitse kauniista tavaroistasi, älä syyllistä itseäsi. Nyt voit taas paremmin, nyt on taas uusi alku."

On toki paljon muunkinlaista maniaa kuin shoppailumania. Taannoinen Tinder-harrastukseni oli vähän siinä rajoilla. (Sweet shiksa goes bro-ho!) En juuri muuta tehnyt kun deittailin ja chattailin ja sovin uusia deittejä. Mutta ei täytä manian merkkejä, maanikko tapaa joutua hankaluuksiin, tämä oli vain mukavaa säpinää. Oli yhdet heprealaisetkin deitit. Sitten löysin internetin komeimman ja fiksuimman, enää ei tarvitse riehua Tinderissä.

Hyväkiva happymama

Tämän kirjoituksen piti olla jotenkin sellainen, että vaikka mulla menee vähän huonosti, niin oikeasti menee hyvin. Miten tästä siihen pääsee? Aika helposti, katsomalla tuota kuvaa. Siinä on kaksi onnekasta onnellista. Miten rakastankaan tuota 17-vuotiasta kaunotarta! Onneni. Jokapäiväinen onni.
Silti joskus ulisen kotona – ja vieläpä ihan avoimesti. Kun tyttö oli pienempi, onnistuin hillitsemään vähän. Mutta ajattelen, että lapset eivät mene pienestä rikki eikä niiltä voi piilottaa mitään. [Deletoitu pitkä paasauspätkä kasvatusohjeita.] Lapsi hämmentyy ja syyllistyy teeskentelystä. Jos vanhempi on surullinen, pienikin lapsi huomaa sen. Silloin voi sanoa olevansa surullinen, äitikin on joskus, mutta sinä olet ihana tyttö, maailman paras tyttö. Jos lapsi on iso, silloin voi selittää, että olen vähän huolissani, mutta kyllä me pärjätään. Uli uli, vaikka minä olen paska luuseri. Tytär sanoo et ole. Minä sanon, että niinhän sinäkin aina sanot, haukut luuseriksi, omaa äitiä. Se sanoo että no joo, läpällä, mutta oikeasti äiti, jos olisit luuseri ei sinulla olisi näin hienoa lasta. No siinä luuserinleikkijä-äiti vielä vähän ulisee että eihän se minun ansiotani ole uliuli. On, sanoo topakka, sinähän minut olet kasvattanut, sinultahan minä olen kaikki arvot saanut! Jo loppui ulinat.