Sähköä ilmassa

Sähköä ilmassa (170x130cm) 2016

Minusta tuntuu välillä, että olen kävelevä säätutka ja ilmapuntari. Niin vahvasti säätila vaikuttaa mielialoihini. Nyt sää on hiostava ja epävakaa, ja minä olen levoton. Keskittymiskykyni on miinuksen puolella. Touhuan sitä tätä siksak, monta asiaa yhtä aikaa, kutakin vain hetken kerrallaan. Romaanin lukeminen on täydellisen mielenrauhan merkki, tykkään lukea iltaisin. Turha sanoa, että ei puhettakaan sellaisesta nyt. Joskus saatan lukea aamusta iltaan, jos ei ole menopakkoja, silloin sängyssäni on miehen paikalla kymmenen kirjaa. Nyt kirjaston osittain luettu metripinkka tönöttää jakkaralla kirjoituspöydän vieressä. Ja olohuoneen puolella sijaitsee toinen torni (tämä sijainti merkitsee, että kirjat ovat menossa takaisin kirjastoon). Torni sisältää tietokirjoja, natsikirjoja; en aio avata niitä enää. Luin puolet, koska olin keväällä natsikurssilla (sen täsmällinen nimi oli ”Holokaustin jälkivaikutukset israelilaisessa yhteiskunnassa”).

Päätän katsoa leffaa. Areenalta löytyy kehuttu ranskalainen. Katson alkutekstit, ei tässä enempää kylmiltään jaksa. Pause. Haen pesukoneesta muutaman märän vaatteen, ripustan ne kuivaustelineelle, joka on olohuoneessa, puolentoista metrin päässä natseista. Räps, leopardimekon saumat suoraksi! Myöhemmin ripustan taas vähän, jos muistan. Pikkupyykit ovat rasittavimmat, ne pitää napsutella roikkotelineeseen (mikä sellaisen nimi on? Varmaan joku perkeleen pyykkikaruselli.)

Elokuva kertoo vanhasta pariskunnasta. Jätän ne aamuteelle ja otan pari valokuvaa fb-kirpparikamoista, keitän kahvia. Laitan joogamaton lattialle ja jatkan leffaa. Teen tasapainoharjoituksia, toinen jalka varpaillaan, toinen ilmassa, keikun ja huojun. Ärsyttää, miksi en voi olla trapetsitaiteilija. Iso vehka täytyy kastella, vien sen suihkuun. Pause. Kirjahyllyssä on muutama kirja vinossa, ärsyynnyn ja suoristan. Istun jumppapallolle. Leffa play. Kattovalo pistää silmiin. Sammutan sen ja sytyvän laavalampun. Toistelen leffan ranskarepliikkejä.

Aurinko on laskenut, luoteistaivas on oranssi.

Teen vatsalihasliikkeitä pallon päällä. Jos elokuvassa on viipyilevä kohtaus, taivutan selkää siltaan. Kämmenet pitäisi saada lattiaan, paino käsille, ojennus ja pallo tietenkin pois perseen alta. Vielä ei onnistu. Lisää habaa, lisää notkeutta. Mä aion tehdä sen. Koska musta tulee syyskuussa cheerleader! Joo joo, Golden Spiritiin on perustettu aikuisten joukkue Dinosaurs (niinku isoja ja kömpelöitä vai?) Harjoittelin kärrynpyörää puistossa mun koutsin kaa. Cheertyylissä on ihan omat kommervenkkinsä, käsien pitää olla ”donitsiasennossa” ennen kuin lähdetään mihinkään. Opin, mutta suoritukseni ei ollut vielä kovin sulava. Koutsi oli silti ylpee. Se käski harjoitella myös käsillä seisontaa seinää vasten. Yritin salilla zumban jälkeen. No, ensin en uskaltanut ottaa tarpeeksi vauhtia. Sitten pääsin suoraksi, mutta jalat eivät osuneet seinään, joten jäi lyhyeksi se seisonta. Vika kerralla sain jalat seinään, ja kroppa luuli kai ettei tässä mitään muuta tartte tehdä, joten putosin ja löin pääni seinään.

Nyt alataivaalla on vaalenpunaisia raitoja. En näe horisonttiin, koska vastapäinen talo on edessä. Sen voisi räjäyttää. Tai tähän voisi rakentaa kymmenen kerrosta lisää, muuttaisin sinne ylimpään.

Unohdin sen kahvin. Pannussa on jotain, mikä näyttää likavedeltä; suodatinpussi on ollut rytyssä. Asettelen pussin kunnolla ja kaadan litkun uudestaan suodattimeen. Rymäytän puhtaat, kuivuneet aterimet laatikkoon, en jaksa lajitella niitä lokeroihin. Tiedän, että tytär nalkuttaa asiasta myöhemmin. Nyt se on Weekendissä. Onneksi siellä on viinaratsia. Ellei se sitten tehnyt kossutissejä. Kohtalaisen yleinen naiskikka kuulemma, mutta menee huonosti läpi, muijavartijat kopeloivat. 

Ikkunalaudalla on lehtiä, kasa on epäsiisti. Selaan sen läpi. Otan luetut lehdet ja vien ne eteiseen paperinkeräyskoriin. Samalla nostan Kirkko ja kaupungin eteismatolta ja työnnän sekaan. Se ei koskaan pääse siitä edemmäksi.

Onko sulla mania? tytär kysyi eilen, koska puhuin sen mielestä outoja. Kielsin ehdottomasti. (Ja miten niin muka, koko ajanhan tässäkin toimin erinomaisen järjestelmällisesti!) Pohdin, mikä olisi sellainen rikollisuuden laji, josta tienaisi hyvin, mutta kiinnijäämisriski olisi pieni. No, autojen varastaminen, tytär vastasi. Se on vähän huono, totesin, eihän mulla ole ajokorttia. Oisko jotain muuta? Oot hullu, tytär sanoi. En ole, kunhan tässä eläydyn erilaisiin tilanteisiin. Eläydytkö vankilaan saakka? Olisihan se kokemus sekin, aloin miettiä.

Nyt sininen harmaa vaaleanpunainen turkoosi, olen näkevinäni katon siluetin takana myös himpun verran keltaista.

Pieni nälkä. Parempi syödä vähän ennen kuin muuttuu isoksi. Pilkon tomaattia ja kurkkua israelilaistyyppisesti. Laitan sekaan kikherneitä ja kastikkeeksi pestoa. Tulee hirvittävä ikävä Israeliin, salaatissa kuuluisi ehdottomasti olla tahinia ja vähän hummusta reunalla. Aih, kaipaan merta, Tel Avivin yökerhoja, Palestiinan Muhammedia (se ei puhunut mulle vähään aikaan chatissa, kun sanoin että deittailen nykyään vain alle 35vee miehiä, sitten tajusin että se oli just täyttänyt 36 ja korjasin erheen). Kaipaan Jerusalemin vihreäsilmäisiä boitsuja, swarmaa ja kuutamouintia Kuolleessa meressä. Haluaisin mennä Vanhaan kaupunkiin huivishoppailemaan, moikata bedueeni-Belalia ja opiskella kielioppia 70vee Arien kanssa. Harifa-maustekin on melkein loppu.

Olen unohtanut klo 19 lääkkeen. Otan sen samalla kun klo 21 lääkkeet. Otan tuplat, niin kuin siksak-vaiheessa kuuluu. Saan ehkä paremmin nukuttua, neljän tunnin yöunet ei hyvä. Vien oranssit vauhtilääkkeet piiloon, etten vahingossa nappaa niitä aamulla, niitä syödään silloin kun on liian hidasta, ei missään tapauksessa silloin kun on nopeaa.

Elokuvan nainen halvaantuu epäonnistuneen leikkauksen tuloksena. En tykkää, miksi piti epäonnea kirjoittaa? Mies tuo naisen pyörätuolissa kotiin. Lupaa, et enää ikinä vie minua sairaalaan, nainen vaatii.

Jostain tulee paha haju. Nuuhkin ympäriinsä. Keittiön lattia. Sulatin pakastimen päivällä ja lattialle on kuivunut raikasta sulatusvettä. Suihkin mäntysuopaa ja rättiluistelen.

Somppunumerosta soitetaan. En voi tietää, kuka se on, koska ne jättävät puhelimia junaan ja soittavat kaverin numerosta ja vaihtavat numeroa koko ajan. Yhden nimi on Muhis, kuinkas muutenkaan. Ryyppäsin niitten kanssa pari viikkoa sitten, ja puheluista päätellen ne ovat jatkaneet menoa siitä saakka joka päivä. Näin sen laihan Alepan kulmilla pari päivää sitten, kun olin menossa salille. Siinä se huojui paljain jaloin Karjala-tölkin kanssa. ”Mihin sä meet babygirl? Millon sä tuut? Nainen, mä haluun nähä sua. Mihin sä meet, millon sä tuut? En oo kännissä, kaks kaljaa vaan join. Millon sä tuut? Mä oon sonni.” Vastaan puhelimeen. En saa selvää, kuka niistä se on. Laiha soitti päivällä, tämä on joku muu. Se puhuu suomea huonosti, joten se ei ole laihan kalju kämppiskään. Laihalla on somppuaksentti, sellainen, että sanojen loppuvokaalit venyvät. Kaljulla ei ole aksenttia, mutta sillä on tyhmemmät jutut kuin laihalla. Tämä on ehkä joku niitten kaveri tai sukulainen. Se haluaa tulla mun luokse juomaan kaljaa. Sanon että ei käy, mä en juo. Se ihmettelee, että mitä mä muka sitten teen. Muistutan että lainasin niille kakskybää, voit kyllä tulla maksamaan sen. Joo huomenna, se sanoo, Partajätkä tulee ja maksaa velan, ja sitten mä maksan sulle. Mitä sä teet, se kysyy uudestaan. Sanon että töitä, on tässä pari kirjoitushommaa. En saa selvää, mitä muuta se sanoo. Sitten luurista ei kuulu mitään, vaikka linja on auki. Se varmaan pudotti kännykän tai jotain.

En halua enää elää, elokuvan nainen sanoo.

Taivas on koboltinsininen, ei, nyt se muuttuu yhtäkkiä tummanharmaaksi.

Mitä jos hyppäisin pyörän selkään ja surraisin töihin? Ei hyvä, sitten en nuku ikinä. Ja miksi mennä tummanharmaaseen? Sitä paitsi mähän olin tänään jo kerran töissä. Jotain oranssia maalasin ja jotain punaista ja keltaista ja pinkkiä. Lopetin hyvän sään aikana (kirjaimellisesti), muuten olisi tullut sotkua. Sitten haahuilin Arabian myymälässä ja vittuunnuin Angry Birds -mukeista. Onneksi nyt on tullut se Pokemon Go, ehkä se tappaa paskalinnut.

Naisen tila huononee, tietenkin. Mies pitää huolta. Mutta ei tämä tästä iloksi muutu, vaikka leffan nimi on Rakkaus. Ei fiilaa. Valitsen toisen Areena-leffan, koska siinä on Keira Knightley. Tämä kertoo intialaisesta jalkapallomuijasta, joka haluaa Beckhamiksi Beckhamin paikalle. Hetken jo pelkäsin että Keira esittää intialaista jalkapallomuijaa. Ei sentään.

Tsekkaan onko kukaan varannut mun feissikirppisjuttuja. No ei, mutta X on lähettänyt kymmenen naamakuvaa ja kaksi videota. Aina niin kiva katsoa sen jättinenää.

Keiran blondimutsi on huolissaan kun Keiralla ei ole jäbää. Keira on semiblondi, mutta ei se halua jäbää, se haluu pelaa. Intialaismuijalla ei ole nappulakenkiä. Keiralla ei ole paitaa, se pelaa adidastopissa. Tää on vaikeuksien kautta voittoon -leffa, selvä peli. Ei tartte kattoo enempää.

Pam! Pam! Ilotulitus idässä. Menen makuuhuoneeseen katsomaan. Oho, Weekendin huipennusnumero. Osa tähtisyöksyistä sinkoaa kirkon tornin viereen. Aika boring. Ei jaksa kattoo enempää.

Keitän lisää kahvia, enemmän kahvia.

Jos lähetän vielä 2000 kuvaa, saanko lähestymiskiellon, X kysyy. Vastaan että lähetä enemmän. Jotain tekemistä sillekin. No nyt se soittaa ja ehehhehhehhehhetttelee. Oota, laitan vähän lisää volaa! Ai niin, tuuthan säki sinne Dinosaurs-joukkueeseen! Ehehhheh. Voisit vaikka oppia kuperkeikan, ehehheheh. 

Pampam loppuu. Itätaivas on musta. Länsitaivas on tummansininen. Otavasta puuttuu yksi tähti. Kahvi on mustaa. Alan kirjoittaa tätä.

Entten tentten, valmis – kesken, teelika mentten...

En tiijä nimmee, pittää myöhemmin kahttoo, sittepähän näkköö

(180x200cm) 2010-2016

Taas kerran. Onko se valmis?

Minä en tiedä. Miten se olikaan, mistä sen tietää? Olen nimittäin kirjoittanut tästä joskus, sillä hyvin usein ihmiset kysyvät, mistä mistä minä tiedän, että maalaus on valmis. Jos vanha viisaus tulisi apuun. No ei, löydän vain tekstin, jossa mietitään, mistä tietää että maalaus ei ole valmis.

No mutta ainahan minä olen osannut niille kysyjille vastata. Mitä oikein olen sanonut? Olisinko sellaisen sanan kuin harmonia? Olen sanonut että istun ja katson. Tuijotan ankarasti ja jos silmäni ei tartu mihinkään häiritsevään, maalaus saattaa olla valmis. Istun ja katson vaikka kuinka kauan. Olen sanonut, että toisina päivinä en tee muuta kuin istun ja katson, se riittää työksi. Saatan vielä laittaa syrjään, antaa olla aikansa, ja katsoa sitten uudelleen. Mutta silti, mistä minä tiedän? Osaanko määritellä?

Joskus värit ovat upeat, mutta sommittelu mättää: jokin kohta ”painaa” liikaa. Eikö tätäkään pysty selvin sanoin selittämään? Maalaus näyttää keikahtavan toiselle kyljelleen tai yksittäinen kohta imee kaiken energian, koska siltä puuttuu vastavoima. Silloin on pakko tehdä se kuuluisa kill you darlings. Voi yrittää säilyttää värit samoina, mutta niiden painopistettä on muutettava eli jotain täytyy peittää ja maalata uudellen. Siis harmoninen sommittelu olla pitää.

Mitä se harmonia sitten ihan tarkalleen on? Minä tykkään sanakirjamääritelmistä, joten laitetaan tähän sellainen. Näin sanoo Suomen kielen perussanakirja

Harmonia 1. sopusointu, sopusuhtaisuus, tasapainoinen tila, yhteensopivuus. Värien h. maalauksessa. Pyrkiä tunne-elämän h:an. 2. mus. Sävelten keksinäinen sopeutuvuus: sointu.

Mutta eihän taide ole pelkkää tasapainoa! Eikö loputon tasapaino ole pitkäpiimäistä? Siitä tulee rutiinia, yllätyksettömyyttä. Joogaguru saattaisi olla toista mieltä, mutta tuskin sekään pystyy koko ajan tasapainossa kellumaan, vaikka harmoniaa tavoitteleekin. Nyt menee vähän kliseiseksi ja itsestäänselväksi, mutta toteanpa kuitenkin, että jokaisen elämässä on ”virheitä” ja disharmoniaa, ei ole tasainen elon polku. Näinpä taide, jossa on säröä ja riitasointua, saattaa koskettaa enemmän kuin se pumpulipilvi – tämä pätee ihan yhtä lailla abstraktioon kuin esitttäväänkin taiteeseen.

Tulee mieleen toinen, monen mielestä ehkä pinnallisempi, maailma, jossa disharmonian sääntöä jatkuvasti hyödynnetään: muoti. Beige jakkupuku on harmoninen, mutta kun siihen lisätään oranssikuvioinen huivi, saadaan vähän ”twistiä”. Ja laitetaanpa vielä lenkkarit jalkaan. Tähän tapaan. Muotikuvissa näkee välillä mitä mielikuvituksellisempia yhdistelmiä hapsua kukkaa rönsyä ruutua, pantteria seepraa salmiakkia, verkkoa raitaa hämähäkkiä, pilkkua palloa papukaijaa (no ehkei ihan kaikkia sentään kerralla). Kengät ovat niin överit, ettei sellaisilla kukaan kävele, tukka tupeeratataan taivaisiin, kulmat meikataan lakupötköiksi ja iltapuvun päälle puetaan urheilutakki. Arkielämässä harva esiintyy editorial-mallina, mutta luepas mikä tahansa ”minun vaatekaappini” -juttu, niin klassisimmankin vaatekaapin omistaja sanoo, että asussa pitää olla jokin ”juju”. Juju voi olla iso koru, viistoon leikattu helma tai höpsö käsilaukku. Pikkuisen persoonallisuutta, mutta ei mitään rajua, koska tyylikästä olla pitää. Maalauksessa vastaava juju voi olla pari vihreää pistettä punaisella. Ei oteta turhia riskejä harmonian rikkomiseksi. Muotibloggarit taas haluavat olla ”ajankohtaisia”, he seuraavat muodin aallonharjaa ja poimivat asuihinsa uusimmat virtaukset – mikä tuottaa someen loputtomasti lähes samanlaisia kuvia, kun se twistijuttukin kopioidaan muilta. Mutta sitten on sellaisia persoonallisuuksia, jotka luovat omat kekseliäät wow-kokonaisuutensa, joitten tyyliä ei voi määritellä sääntöjen, jujujen tai trendien kautta – eikä oikein jäljitelläkään, koska toisen karismaa ei omia.

Karismaattinen maalaus? Joo se olisi hyvä. LOL, klikkasin juuri auki Fb-linkin, jonka aiemmin aamulla ohitin hajamielisesti. Pauliina Laitinen-Littorin määrittelee Taloustaito-lehden artikkelissa:

Näin erotat lahjakkuudet massasta

• Oma tuore tyyli, ei kopioitu.
• Työssä ei näy kuka on opettaja, mistä taiteilija on valmistunut tai kenen tuotantoa hän ihailee.
• Työ on valmis, ei mitään liian vähän tai liikaa.
• Taitava sommittelun, värien ja viivan käyttö yhdistettynä aiheeseen sekä tuoreeseen toteutusideaan.
• Työssä on karismaa ja se on röyhkeän itsenäinen sekä itsevarma.

PLL kirjoittaa, kuten yleensäkin, taiteesta sijoituskohteena, että tällaisia teoksia kannattaa ostaa. Innostuin lainaaman listan, koska siellä on tuo kirjoittamassani esiin noussut karisma-sana ja sen kaverina vielä röyhkeys; hyvä Pauliina! Muutkaan pointit eivät ole pöllömpiä, mutta ainainen ”tuoreuden” vaatimus minua ärsyttää. Eihän taideteos ole mikään sikanautapaketti! Ja otapa mikä tahansa nykytaidetekele tarkasteluun, niin aivan varmasti siitä tulee mieleen jonkun toisen joskus aikaisemmin tekemä teos. Joskus näkee tökeröitä kopioita, kyllä, mutta näkee myös sellaista, että tekijä työskentelee jatkumossa ihailemansa taiteilijan kanssa, vaikutus näkyy, mutta tulos on silti ehdottomasti tekijänsä näköinen. Mainitsen Tapani Hyypiän, jonka maalauksia katsoessa Mark Rothko tulee aina kuikuilemaan olan takaa. Mutta Tapani on aivan helvetin hyvä maalari!

Tavoittelen usein energiaa, sähäkkyyttä, joskus rajuuttakin. Silloin ei voi olla ihan harmoninen, ellei sitten vähän venytä harmonian käsitettä. Dynaaminen on hyvä, että katse kiertää ja pomppii ja valkoinen seinä maalauksen ympärillä tuntuu sekin muuttuvan väriksi, ehkä katsoja itsekin muuttuu väriksi. Maniassa maalauksesta voi tulla melkein pelottava dissonanssipeikko, sekin on joskus hyvä. On monipuolisuutta, jos pystyy tekemään töitä laajalla skaalalla, joskus hauraita ja hiljaisia, joskus puheliaita pulputtajia, kikattajia ja sirkuspellejä, toisinaan pyörremyrskyjä, raivottaria ja hurjimuksia.

Kuvan maalauksen alkuvaiheen näet täällä. Oho, olen aloittanut työn vuonna 2010! Onpas siinä ongelmalapsi. En vielä tiedä, olenko onnistunut vai mokannut.

Rauha / שלום

Rauha (174 x 200 cm) 2014-2016

Sininen on taivas, siniset on naisensa sen

Ja pakollinen saapaskuva, Minna Parikkaa taas

XOXO

We Will Allways Protect You

Love,

XOXO

Idit, Dalia, Fanni

(174 x 200cm) 2015

Aamuyö heinäkuussa, Helsinki

Heinäkuun yö, Helsinki (75x150cm) 2015

Tämä maalaus on vähän samaa porukkaa kuin nämä aiemmin dissaamani keskeneräiset. Siinä se oli samassa kasassa, myös kesken. En kuitenkaan hyväksynyt tätä dissailutuokioon, tämä ei ollut hankala eikä huono. Se tarvitsi ihan muutaman pienen kosketuksen tullakseen valmiiksi. 

 Kirjoitan tätä klo 2 ja minusta pohjoisluoteessa näyttää nyt aika lailla tuolta. No, oikeastaan taivas on tasaisempi, pilvipeite utuinen eikä tällainen ukkosta uumoileva, mutta kuitenkin se on aika tumma. Koillisessa on hienoinen sarastus. Huoneessa on hämärää, minulla on valot päällä. Melko varmasti etelässä syntynyt maalaisi vaaleamman sinisen. Juttelin joskus jonkun paljasjalkaisen kanssa, ja vähän valitin, kun Helsingissä tulee keskikesälläkin hämärä, kaipasin oikeaa yötöntä yötä. Helsinkiläinen ei ollenkaan ymmärtänyt mistä puhuin!

Tänään matkustan sinne valkeampiin öihin! Harmi vaan, että on luvattua sadetta ja viilenevää. Minä vietin kaikki kuumat päivät työhuoneella, otin ilon irti viimeisistä päivistä ennen lomaa. Mutta mökissä on joskus mukava löllöillä ihan vaan sohvalla ja lukea kirjoja. Pakkasin mukaan David Grossmanin romaanin Sinne missä maa päättyy. (Kunpa osaisin lukea sen hepreaksi!) Ja joka ilta on sauna.

Liian täydellinen

Kuvat paloja isosta täydellisestä

Nyt on paha ongelma. Olen maalannut täydellisen alun. Miten kummassa siitä voi jatkaa? Tässä istun ja ihmettelen. Pienen pieni kissa istuu aatoksissa. Missä on se suuri puu, jossa niin kuin omenoita kasvaa hiirenpenikoita? (Kirsi Kunnas: Tiitiäisen satupuu) Muistan ulkoa kaikenlaisia loruja ja runoja. Maa kunnasten ja laaksojen, mi on tuo kaunoinen.. Näin itsenäisyyspäivän lähestyessä, Aleksis Kivi: Suomenmaa. Ala-asteen opettajani Asta Virkki laittoi minut lausumaan runon juhlasalissa joka ikisessä itsenäisyysjuhlassa. Lopuksi piti niiata. Onko sellaisia juhlia edes enää? Vieläkö kiltit tytöt niiaavat?

Joka vuosi rehtorimme, jonka sukunimi oli Finne, ja etunimi jokin muu kuin Jalmari, piti saman puheen, jonka ydinlause oli ”On lottovoitto syntyä suomalaiseksi”. Nyt tietenkin kuuluisi tiedostavasti pajattaa yhteiskuntamme epäkohdista, mutta tässä yhteydessä en pane Finnelle vastaan. Virkille panen. Tapahtui näet niin, että kutosella keksin erään tuhman kaverini kanssa hauskan vapaa-ajan huvin. Kiipesimme Alkon katolle, ja huutelimme sieltä ihmisille: ”Jaahas, viinakauppaan ollaan menossa!” Seuraava koulupäivä alkoikin ankaralla kurinpidollisella tuokiolla, "niin hävyttömiä tyttöjä, minun luokallani!" (Arvoitukseksi jäi, kuka opettaja meni huomaamattamme jaahas viinakauppaan). Tämän käytöshäiriön vuoksi minä menetin stipendin, näin Asta nuhdellen kertoi, jonka niin lahjakkaana runonlausujana olisin muuten saanut. Mutta sitäpä se ei tiennyt, että neonvihreä kynsilakkamme oli pöllitty Koulukadun kempparista. Sitä ei hähhää voinut pestä pois, niin kuin se pakotti silmämeikille tekemään joka päivä.

Käteni saattavat vähän täristä. Olin näet eilen bilettämässä. Työhuonenaapuri sai ison taidepalkinnon, ja sitä sitten juhlittiin porukalla. Kuohuviiniä! Ja sitten pogosimme Aatteet aatteet on mun vaatteet ja muutuimme nuoriksi punkkareiksi. (Mitäs mieltä muuten olette sanasta jorata? Eikö siinä ole vähän savolainen kaiku? Ymmärrän kielitieteen näkökulmasta, että kainuun murre lasketaan savolaismurteisiin, mutta älkää ihmeessä sanoko kainuulaista savolaiseksi! Mutta ei, joraus onkin ehkä Tampereelta.) Minulla oli tupeerattu yläponnari, jota oli magee ravistella hyppiessä. Mutta koska minulla ei ollut henkivartijaa, jouduin aamuyöstä juoksemaan pakoon mustaa miestä. Mies, jolla oli kannabislehden kuva sormuksessa, olisi väkisin repinyt minut aaftöpaardiin, se ei ummartanut kieltosanoja. (Muistatte varmaan, kun ala-asteella (taasko me sinne jouduttiin?) leikittiin Kuka pelkää mustaa miestä? Ja sitten juostiin ja huudettiin En minä ainakaan. No, nykyään sitä ei saa leikkiä, vaan pitää pelätä kummitusta. Mutta kummitukset eivät tunge iholle niin kuin afrikkalaiset miehet: ”Oletko koskaan ollut mustan miehen kanssa? Ai, taidat olla rasisti.” Ja sitten voitkin kuvitella, millaista itsekehua seuraa, paitsi jos olet nainen, ei tarvitse kuvitella, been there.)

Niin siis. En uskalla koskea hienoon alkuun krapulakäsillä. Ei saa sohia. Aloitin työn vaaleanturkoosilla pohjamaalauksella. Sitten olen miettinyt pitkään ja hiljaa. En kuuntele metelirokkipunkkihooceeräppimusiikkia, niin kuin usein teen, koska tykkään riehuntafiiliksestä ja monesti riehumaalaan. En tätä. Harvoin tulee tällainen lähes harras lämpimän tyytyväinen olo keskeneräisen työn äärellä. Tavallisempi on sellainen kirraava sähkö, työssä on virheitä, jotka täytyy korjata. 

Hassua tässä täydellisyydessä on, että maalasin sen aika pika pikaa, tilanteessa, jossa keskittyminen saattaisi olla niin ja näin. Olin tullut duuniin iltapäiväkolmen maissa. Käynyt ensin Kipsarissa syömässä salaattilounaan (siellä saa muuten lounasta kuuteen saakka ja salaattikastikkeet ovat ennenmaistamattoman hyviä). Kollega K siinä houkutteli, että etkös nyt lähtisi avajaiskierrokselle. Sanoin, että ajattelin juuri käydä uuden pohjan kimppuun. Noo, kuules jos laitat jonkun litkun siihen, siinähän se kuivuskelee, sitten mennään. Pysyin vahvana, työ nyt, ei huvi.

Ihmettelin nättiä vaaleanturkoosia pohjaani, mikä olisi sopiva aloitus. Piti miettiä pitkään. Kultaa ja magentaa, mieleni sitten vastasi. Näitä sitten pyöräyttelin pohjalle telalla ja palettiveitsellä, paikoin annoin värien liukua toisiinsa. Ok, vaihe hyvä, päätin, ei saa enää koskea, ja laitoin K:lle koodia. Ehdin Galleria Amaan Arto Väisäsen avajaisiin heti viiden pintaan, koska tapasin käytävällä kollega P:n, joka oli menossa samaan suuntaan taksilla urheilukassin ja piirtoheittimen kanssa, ja pääsin kyytiin. Naukkailimme taksissa siideriä, se osti minullekin pikkujoululahjaksi, kun oli itse vähän huonossa hapessa jostain edellisillan toiminnasta.

Aman omistaja on vaihtunut, mitä en tiennytkään. Ennenhän paikkaa piti Virpi Wuori-Valtaoja, ja puoliso Esko Valtaoja oli usein paikalla kaatamassa vieraille viiniä. Olisi ollut hauska nähdä parraton Esko V. Eskoltahan lähti parta vähän aikan sitten Nenäpäiväkeräyksen kolmen miljoonan euron tuoton kunniaksi.

Reitillä seuraavana oli Forsblom. Minulle tuli pikkuisen ahdistava olo Charles Sandisonin seinällä hyppivistä sanoista, vaikka juomana oli kuoharia. Sen sijaan on jännä tarkkailla, millaisia ihmisiä missäkin galleriassa liikkuu. F-blomilla on vanhempia naisia kuohkeissa kampauksissa, pukuherroja sekä erikoisesti pukeutunutta 20-30vee porukkaa, esim se yksi hamemies, varmaankin taideopiskelijoita. Taideopiskelijat jatkavat matkaa Galleria Anhavalle, jossa on myös astetta rönttäisempiä taideopiskelijoita.

Minä ja K liu'umme sulavasti paikasta toiseen, meillä nyt vain on sellainen presenssi. K oli käynyt vaihtamassa vaatteet, minä en tietenkään ehtinyt. Sillä oli Acnen nilkkurit. Nuorilla muotibloggarinaisillakin on Acnen nilkkureita, sellaisia, joita kuvaillaan sanalla rouhea. Minulla oli revityt farkut, nuoret muotibloggarinaiset käyttävät usein sellaisiakin, kas vähän rokkia, kun käsilaukku on Chanel. Minun käsilaukkuni on musta niittikoristeinen Lumi, ja minulla erilaisia, erivärisiä, -mallisia, ja -kokoisia Lumi-laukkuja ehkä kymmenen, onkos teillä muijat kymmentä Chanelia? Jalassa minulla oli teinin hylkäämät talvi-Converset, nauhat huolellisen huolettomasti auki. Ehkä rouheaa, ja yllättäjänä kaulassa Marja Kurjen geometrinen silkkihuivi. Kirkkaanpinkin, silmälasien kaveri -huulipunan pidän aina mukanani, että siinä mielessä olin ehdottomasti chic. Ja hei, nuoret muotibloggarinaiset, miksei teitä näy näyttelyavajaisissa? Voisitte laittaa yhdet Chanel-rahat taideteokseen.

Anhava on uusi, muuttanut Sanomatalosta Lönkalle. Aika sokkeloinen tila, huonompi kuin vanha, en ihan tykkää. Luonnonvalottomat alakerrat ovat aina ongelmallisia. Anna Tuorin näyttely ei sekään ollut minusta aiempien veroinen. Galleriassa haisee rööki, kuten ennenkin, Ilona salatupakoi kellarin uumenissa. Kymmenen vuotta sitten kaikki röökasivat galleriassa. Oli niin sakea sumu, että hädin tuskin näki niitä teoksia, joita varten sinne avajaisiin kuitenkin oli ikään kuin oli tultu – ikään kuin, sillä oikeastihan sinne tullaan ilmaisen viinan vuoksi, sori vaan kaikki tärkeät kutsuihmiset.

Näin Anhavalla Maija Vilkkumaan, sillä oli vihreä laukku (merkki tuntematon) ja kiva tukka. Hymyilin, ja varovasti nyökkäsin, mutta en uskaltanut mennä juttelemaan. Hyvin olisin voinut. Opiskelin Maijan kanssa samaan aikaan yliopiston suomen laitoksella, kävimme samoilla kursseilla. Kerran Maija lainasi kirjallisuustieteen muistiinpanojani, mahtoiko saada vauhdikkaasta käsialastani mitään selkoa. Meistä kumpikin jätti opinnot pitkäksi aikaa kesken, Maija musiikin, minä maalauksen vuoksi. Maija kuitenkin palasi yliopistolle, kirjoitti gradun - aiheena oli muistaakseni jokin suomen kielen a:lla alkava sijamuoto - ja valmistui, ei tuosta kauan ole. Olisin voinut sanoa, että kiitos innoituksesta, olen tekemässä samaa juttua. Ja sitä paitsi kuuntelen sun musaa usein töissä. Mutta olin suomalainen ujopää.

Kävimme lopuksi vielä galleria Korjaamolla, mutta se ei ansaitse mitään mainintaa, koska kuohari oli loppu jo puoli tuntia ennen avajaisten loppumista. Ei noin voi vakava galleria toimia. Paitsi että Katri Kuparinen oli tehnyt tod hienoja paperileikkaustöitä, kehun. Tuskin se oli niitä kuohareita kumonnut. Tässä on hankala logistinen ongelma, kun muut näyttelyavajaiset kestävät 17-19 ja ovat keskustassa, mutta Korjaamon avajaiset ovat 18-20 Töölössä, miten voi hyödyntää kaikki valkkarit ja kuoharit?

On varmaan parempi laittaa maalaus tauolle. Miten olisi sellainen mahdollisuus, että se olisikin valmis tällaisenaan? Ennen kuin aloin sen magentan ja kullan kanssa, olin päättänyt, että tulen käyttämään myös kirkasta vihreää ja violettia. Kunhan keksin millä tavalla ja minne.

P.S. Tule kokemaan K:n ja M:n huikea presenssi 9.12. klo 17-19 galleria Katariinassa, katso seuraava postaus.

Sinipunainen orkidea

Orkideahuone 6 (170x130) 2014

Orkideahuone kukkii taas. Keväällä aloittamastani sarjasta jäi muutama maalaus tauolle, ja nyt oli tämän sinipunaisen aika.

Tältä näyttää "maalausväyläni". Pyrin pitämään maalit ja roippeet vähän sivummalla, että mahdun liikkumaan ees taas. Oikeasti purkit kuitenkin usein kertyvät työstettävän maalauksen eteen, ja saatan peruutus- tai sivuaskeleella kaataa mömmöjä lattialle. Väri roiskuu ja valuu maalausten reunojen yli ja kulkeutuu kengissä joskus käytävään saakka. Silti en ihan tiedä, miten tuo suojamuovi on muuttunut noin värikkääksi.

Supi-supi-kukat

 Kukat supisivat päät yhdessä (65x81cm) 2012

Melkein unta (65x81cm) 2012

Sininen sarja lähtee nyt levolle (tai yksi lähti kyllä näyttelyyn). Marraskuu tarvitsee muita värejä. Jokunen kahdestatoista on vielä kesken. Tässä näette viimeksi valmistuneet.

Ruislinnun laulu korvissani

 Ruislinnun laulu korvissani (65x81cm) 2012

Tähkäpäiden päällä täysi kuu (65x81cm) 2012

Metsä jota hän rakasti

Metsä jota hän rakasti, johon hän kadotti runonsa (65x81) 2012

Olen nyt työstänyt näitä pienehkojä sinisiä. Sarjaan on tulossa kahdeksan maalausta. On hidasta. Kyllä vaan tekisi mieli välillä tempaista pinkkiä ja oranssia. Mutta olen päättänyt olla sinisen kanssa nyt, ja olen. Hipihiljaa joku joukosta välillä valmistuu.

Yösydännä, elokuu

Yösydännä, elokuu (100x150cm) 2012

Mikä minun nimeni on?

Nimeämätön (100x150cm) 2012 

Sain tänään valmiiksi tämän hyökyvyöryroiskeloiskepurkaus-maalauksen. Mutta en millään keksi sille nimeä! Nyt eivät käy ne sulosointu-sinirunot, joita olen keräillyt, sillä vaikka työ on suurimmalta osaltaan sininen, se on luonteeltaan varsin riehakas. Leuhkin sen verran, että tämä on mielestäni tosi hyvä maalaus, ihana, hurja, aivan orgastinen!

Työ kävi läpi seitsemän-kahdeksan vaihetta. Aina lisättyäni yhden elementin ihmettelin, miten kummassa saisin työstä toimivan kokonaisuuden. Joskus maalatessa on mielessä viitteellinen valmis kuva, jota kohti suunnistaa. Tämän kanssa ei ollut. Täytyi suunnistaa tuntemattomaan. Tuntemattomaan hapuillessa helposti hermostuu, ei kestä epävarmuutta eikä päivä- jopa viikkokausien odottelua. Ärsyttää. Siinäpä sitten voi pikapäissään pilata hyvän alun. Tällä kertaa en pilannut mitään. Alue alueelta, kerros kerrokselta työ eteni (mielestäni) säilyttäen spontaaniuden ja ilmavuuden tunnun. Toiseksi viimeinen silaus oli hakea oikea oranssin sävy, ja viimeinen oli se, että lisäsin alaosan hopeamaalin päälle ohuen turkoosikerroksen.

Mutta se nimi. Tiedätkö sinä, kuka tämä on?

EDIT 7.11.2012
Maalaus lähti näyttelyyn Gumbostrandin uuteen galleriaan. Sai sitten nimen Wa-wau.

Meriruno

Meriruno (100x150cm)

Siinto vaaran tuulisen

Siinto vaaran tuulisen, mi nukkuu (100x100cm)

Tuoksut vanamon ja varjot veen (100x100cm)

Työ on ollut harvinaisen hankalaa viime päivät. En meinaa tulla toimeen sinisen kanssa. Olen tottunut maalaamaan paljon punaista, oranssia, keltaista. Sinistä on yleensä ollut vain ripaus, pieni viileä vire kiihkon keskellä.

Nyt olen rajannut värit siniskaalaan, vähän turkoosia ja violettia saa olla, mutta ei muuta. Täytyy hakea, kokeilla, puurtaa, aina vaan yrittää. Nämä maalaukset ovat syntyneet hyvin hitaasti pienenpienillä vivahteilla rakentaen. Tuntuu, että sinisen luonto on verkkainen ja meditatiivinen. Minä kun tahtoisin räjähdyksiä tai leimahduksia nyt ainakin, säpinää! Mutta tekee hyvää astua välillä epämukavuusalueelle ja yrittää jotain, mitä ei meinaa osata. Olen tottunut temperamenttisiin teinityttöihin, nyt koetan kasvattaa näitä kilttejä ja hiljaisia pikkupoikia.

Morsiamia puetaan

Morsiamia puetaan (65x81) 2012

Olen etsinyt sinisille sopivia nimiä runokirjoista. Kirjoitan mahdollisia nimiä muistiin ja teippaan paperit työhuoneen oveen. Kun maalaus valmistuu, se saattaa ilmoittaa "minä olen tuo". Muistaako joku, kenen runosta tämän työn nimi on peräisin?

Aiheena sininen

Aloitin kukista. Mitä kaikkia niitä onkaan? Lilja, lemmikki, ruiskukka, kissankello, sinivuokko, orvokki, helmihyasintti... Marjatkin voisivat päästä mukaan: mustikka, herukka, karhunmarja, juolukka. Selasin kasvikirjaa. Kurjenmiekka, sudenmarja, kylmänkukka, hiirenvirna, akileija. Sinisen skaala kukissa ulottuu hennon vaaleansinisestä tummaan siniviolettiin. Turkooseja kukkia ei ainakaan Suomen luonnossa taida olla, ilmeisesti kukan väri olisi silloin liian lähellä lehtien vihreää, mikä hankaloittaisi hyönteisten hommia.

Ajattelin kokeilla tällä kertaa keskikokoisia pohjia. Päädyin mittoihin 65x81cm. Haen oikeat mitat kokeilemalla useaan kertaan. Rajaan työhuoneen lattialle suorakulmion esimerkiksi pitkien kiilapuiden avulla, siirtelen reunoja kunnes koko ja mittasuhteet miellyttävät silmää. Mittaan. Puran rakennelman ja teen uuden vaikkapa paperien avulla tällä kertaa. Mittaan. Kokeilen kotonakin, matolla kirjojen avulla. Seuraavana päivänä taas työhuoneella. Näin löydän vähitellen oikeat mitat, sillä pikkuhiljaa kokeilut tuottavat aina saman tuloksen, sen mikä tuntuu alkavaan työhön parhaalta.

Etsin kaikki siniset pigmentit ja purkkivärit ja sekoittelin sopivia sävyjä. Maalasin ensimmäiset kerrokset. Seuraavilla alkoi tuntua, että eivät nämä mitään kukkia ole, kun haluan pintoihin rosoa ja röpelöä. Vaan mitäs sitten? Luulen että ne ovat suviöitä, sellaisia kuin täällä etelässä, sillä pohjoisen yöt ovat valkeita ja oransseja, niitä olen ennen maalannut. Tai ehkä sitten loppukesän pohjoisöitä. Aion varastaa näille nimiä Eino Leinon runosta Nocturne.