perjantai 26. helmikuuta 2010

Pohjatyötä










Teemasta ja teoskokonaisuudesta toiseen siirtyminen vaatii tunnustelua. Mikä, millainen asia, värimaailma, muoto, valo, tunnelma, maisema, mielentila, muisto, unelma, mikä? Kerran keräsin työhuoneen täyteen punaista. Oli syksy, kuljeskelin sateessa punaiset kumisaappaat jalassa. Hypistelin ruusun terälehtiä, napsin marjoja pensaista ja pihlajasta. Kokosin kimpun aniliininpunaisia ryteikkökukkia, jotka haisivat kummalle. Parin punaiseenperehtymispäivän jälkeen aloin maalata, mutta muistaakseni turkoosia, en punaista.

Tänä talvena, kun ajatusten piti mennä joulukuusesta (6xkuusi -näyttely) Turun kevääseen, pingotin ja pohjustin tusinan verran uusia, keskikokoisia kankaita. Muutama kangas on nyt edennyt valmiiksi tai melkein valmiiksi maalaukseksi. Mutta joidenkin päivien ajan keskityin ainoastaan maalausten pohjaväreihin. Maalasin kaikille kankaille ensin yhden, melko tasaisen värin. Ryhmittelin sitten näitä väripohjia työhuoneen seinällä ja lattialla eri tavoin. Toin joukkoon jonkun valmiin, pari puolivalmista maalausta. Pidin pohjia esillä herkkuina ja houkuttimina.          

Toivo!


Toivo! (2007-2010) 165x265cm

Päätin viikko sitten Turun näyttelyni nimen. Siitä tulee Toivo! Ajattelin ensin nimeä Toivo, substantiivia.
Päädyin siihen, että haluan toivon olevan verbi, aktiivinen ja sähäkkä, ja siksi lisäsin nimeen huutomerkin. Kun näkee tähdenlennon, saa toivoa. Kun puhaltaa syntymäpäiväkakun kynttilät, silloin myös.

Näyttelyn nimikkomaalauksessa piisaa tähtien tuiketta, saa siis toivoa paljon!

Valokuva on aina valju esitys maalauksesta, selvä se. Toivo! on suuri, säkenöivä ja moniulotteinen. Glitterit, joita olen käyttänyt paljon, saavat sen  vaihtamaan väriä valaistuksen ja katselukulman vaihtuessa.

Maalasin tämän työn kertaalleen valmiiksi syksyn 2007 ja alkutalven 2008 kuukausina. Tänä talvena tarkastelin maalausta uudelleen ja huomasin olevani tyytymätön. Turkoosi, keltainen ja oranssi eivät oikein asettuneet sopuun, siltä tuntui. Työ on nyt silloista vaalempi ja kimmeltävämpi - kaksi vuotta sitten glitterit olivat vasta ilmaantumassa palettiini.





sunnuntai 14. helmikuuta 2010

Mark, Marlene ja itkettävä maalaus

Kuka se oli? Taidemaalari, joka kadehti elokuvalta taikaa saada katsoja kyyneliin. Oliko se Marlene Dumas? "Maalaus ei pysty samaan kuin elokuva, ikävä kyllä, ihmiset eivät itke maalausten edessä niin kuin itkevät elokuvissa."

Niin se oli, Marlene sen sanoi. Marlene Dumas puhui näin näyttelyssään Helsingin Taidehallissa, syksyllä 2005. Tämä tuntuu tärkeältä muistaa nyt, kun mietinnässä on kysymys Miten maalaus vaikuttaa ja millä edellytyksillä?

Onko tuo totta, muistan empineeni, nopeasti arvelleeni, että karkeasti ottaen on totta. Montako kertaa olen itse kyynelehtinyt jonkin elokuvan ääressä, montako kertaa maalauksen ääressä? Miksi on aivan mahdollinen ajatus, että kokonaiset elokuvakatsomot pyyhkivät simultaanisesti silmäkulmiaan mutta melko mahdotonta että porukka pysähtyisi maalauksen eteen vuodattamaan kollektiivikyyneliä?

Nyyh nyyh
Elokuvissa itkeminen on kulttuurisesti ihan normaalia. Henkilö, joka itkee elokuvissa, on tunteellinen, ominaisuudelle voidaan vähän hymähdellä, mutta yhtä hyvin sitä voidaan arvostaa, ihaillakin: tuopa on taiteellinen ja herkkä. Mutta kuvitellaan että joku pillittää keskellä Kiasmaa tai - vielä oudompaa - pankin maisemamaalausta tuijottaen. Ei kai nyt niin kuulu. Olen huomannut, että jos kovin viipyilee ja ihmettelee tauluja julkisessa tilassa, vartijat valpastuvat, joutuu silmätikuksi; tunteilu siinä tilanteessa alkaisi jo muistuttaa alasti oloa. Kirkossa alttarimaalauksen tai ikonin edessä itkijää ei ehkä niinkään kummeksuta, saatetaan kunnioittaa ja siunata.

Elokuvan itketysvaikutus johtuu samastumisesta. Katsoja eläytyy tarinaan ja liikuttuu. Synnytys, onnettomuus, häät tai hautajaiset voivat herkistää saippuasarjassakin; kyyneleet vuotanevat katsojan omien tunnekokemusten aktivoitumisen myötä - elämä liikuttaa, tässä on tilaisuus ja lupa kokea liikutusta. Nyyhkeen määrä ei korreloi taiteellisen tason kanssa, puhutaanhan sentimentaalisuudesta ja katsojan tunteisiin vetoamisesta usein halpoina keinoina.

Huima, läpäisevä
Kokonaisvaltainen, pysäyttävä vaikuttavuus ei välttämättä kirvoita kyyneliä. Teos voi järisyttää unohtumattomalla tavalla eikä tässä mikään taiteenlaji taida toista peitota. Yhtäkkiä joutuu jonkin valtaan. Kokemus ei liity kokijan koulutukseen tai kykyyn analysoida ko. taiteenalaa. Ehkä koulutus joskus rajoittaakin eläytymistä; valpas sanallistava kriittisyys on koko ajan läsnä, huimimmissa kokemuksissa se kyllä väistyy mutta kenties vain palatakseen kohta, josko sen avulla saisi huimuuden selitetyksi. (Ei onneksi saa, mutta jotain vihiä voi saada.)

Mielessäni on käynyt, josko Marlenen elokuvakateus oli osaltaan tätä, taidemaalari voi kokea toisen taiteenlajin emotionaalisemmin kuin omansa. Itse koen musiikin, esimerkiksi lempisäveltäjäni Arvo Pärtin monet teokset hyvin voimakkaasti. (Musiikkihan se elokuvassakin tehostaa ja luo tunnelmia yhdessä kirjallisen tarinan ja kuvakerronnan kanssa.)

Minulla ei ole musiikin alan koulutusta, en sillä tavoin ymmärrä musiikkia. Kun nyt kuuntelen  Da Pacem –levyä, osaan sanoa, että minua viehättää ihmisäänien kerrostaminen, korkea, vahva, hento, syvä, äänten pitkä sointi ja vuorottelu hiljaisuuden kanssa. Pysäytän kaikki liikkeeni ja ihmettelen. Rytmin odottamattomat muutokset, kauneus ja puhtaus, jota lävistävät ajoittaiset kivun ja disharmonian kokemukset – ehkä se on sielu, joka tätä tuntee. Tosin ammattini (tai minulle ominainen kokemisen tapa, joka ammatinvalinnankin on aiheuttanut) vaikuttaa siten, että mieluiten kuuntelen musiikkia silmät kiinni, pikemminkin katsellen sitä. Katselen avaruutta, joka laajenee ja liikkuu, jossa elementit lähenevät ja loittonevat. Mutta on muutakin kuin silmientakainen näkeminen: konsertissa kehoni värisee ja kipristelee, kasvot ilmehtivät, silmät voivat kyyneltyä, hengitys katkeilla.   

Maalaus musiikkina ja kumppanina
Minä voisin kadehtia musiikilta ajassa liikkuvaa tilaa. Olen ollut ylpeä, jos joku on verrannut maalaustani musiikkiin. Se tarkoittaa, että katsoja on kokenut maalauksessa ajallisen ulottuvuuden, että maalauksella on kestoa, että se soi ja varioituu kuunnellessa. Katse voi olla kärsimätön, maalauksen voi kuitata vilkaisemalla: tuollainen, jaa, aha.

Kuuntelu vaatii asettumista ja vastaanottavaisuutta. Keskeneräinen maalaus on äänten paljous, joka pitäisi osata saattaa harmoniaan. ”Maalaus elää kumppanuudesta, se tarvitsee herkän katsojan”, sanoo Mark Rothko Simon Schaman Power of Art –dokumentissa. Ensimmäinen katsoja ja henkiinherättäjä on tietenkin maalari itse. Jos herkkyyttä ei ole, maalaus kuolee. Vaikka maalari saisi taulun elämään, on silti aina riski, peräti tunteeton teko, Mark väittää, lähettää maalaus maailmaan: muodostuuko seuraavan katsojan ja taulun välille kumppanuus?

”Maalari ei maalaa design-opiskelijoille tai historioitsijoille, vaan ihmisille. Ja inhimillinen reaktio on ainoa taiteilijaa tyydyttävä asia”, Rothko painottaa. Häntä kiinnostavat ainoastaan inhimilliset perustunteet: tragedia, hurmio, kauhu jne. ”Ja se tosiasia, että ihmiset murtuvat ja alkavat itkeä maalausteni ääressä, todistaa että onnistun välittämään nuo perustunteet”, taiteilija sanoo. Hän etsii arvokasta ihmisyyttä ja hiljaisuutta, jossa ihmisellä on tila juurtua ja kasvaa. Maalaminen on uskonnollinen kokemus ja niin tulisi maalauksen katsomisenkin olla.

1950-luvun lopulla Rothkon oli määrä tehdä suuret seinämaalaukset kalliiseen Four Seasons –ravintolaan Manhattanille. Työrupeama oli pitkä, haastava ja raskas. Maalaukset olivat viimeistelyä vaille, kun taiteilija päätti olla antamatta niitä ravintolaan ja luopua 2,5 miljoonan dollarin palkkiosta. Illallinen paikan päällä miljöötä ja asiakkaita tarkkaillen oli masentanut Rothkon. Rikkaat hummerinnielijät eivät edes vilkaisisi maalauksiani, hän päätteli, pömpöösi näytttäytymispaikka  oli teoksille aivan väärä. Kumppanuutta ei syntyisi, ei vaikutusta maalauksen ja katsojan välille. Maalaus ei saanut olla sisustuselementti.

Myötätunto ja vilpittömyys
BBC-dokumentti alkaa dramaattisesta rinnastuksesta: samaan aikaan, helmikuun 25. vuonna 1970,  kun Rothkon suuret maalaukset saapuvat Tate Galleryyn, maalari löydetään kuolleena ateljeestaan. Maalari, joka oli viettänyt niin paljon aikaa mielensä sisässä, kuolleiden valtakunnassa, Schama tulkitsee, oli tappanut itsensä.

Olen katsonut Rothko-dokumentin monta kertaa läpi. Minusta tuntuu, että välillä puhuessaan Mark on vähällä itkeä, sanottavan paino on raskas. Hän huokuu myötätuntoa, puhuu inhimillisen puolesta kaupallisuutta vastaan. Hymyä hänen kasvoillaan ei juuri näy, muutamaa liikutuksen hetkeä lukuunottamatta kasvoja näyttää puristavan depression jähmeys. On riipaisevaa, miten yksinäiseltä ja onnettomalta mestari vaikuttaa.


Aloitin Marlenesta, jonka väite ”maalaus ei itketä” johdatti Markin maailmaan, jossa maalauksen äärellä todistettavasti itketään. Rothkon tavoin Dumas haluaa kuvata inhimillisyyttä; hän tekee sen esittävän kuvan kautta piirtäen ja maalaten ihmisiä. Ihailen kumpaakin, joskin Rothko on ollut taiteellisena esikuvana tärkeämpi. Silti mieluummin kuin Markin raskaan mielenlaadun, toivoisin saavani Marlenen  pulppuavan, rohkean elämänasenteen.

Minulla oli tosiaan ilo tavata hurmaava Marlene viisi vuotta sitten Taidehallin lehdistötilaisuudessa. Taiteilija oli eloisa, kujeileva ja energinen. Hän nauroi vähän räkättäen ja ujutti haastattelukysymysten lomaan kysymyksiä kyselijöille kuin olisi mieluummin halunnut tutustua ihmisiin kuin kertoa itsestään. Vilpitön, utelias läsnäolo ja eläytyminen – niistä taitaa kummuta Marlenen maalausten vaikuttavuus.

 Marlene piirsi Maarian

perjantai 5. helmikuuta 2010

Hillittömyyden hallinta

Gloria (2009-2010) 200x170cm, osa maalauksesta
 Ei ehkä uskoisi, mutta eräs kiinnostavimmista kursseista taidekoulussa oli mielestäni "Yksi viiva".  Leonhard Lapinin kurssilla toistettiin yksinkertaista tehtävää. Yhä uudelleen täytyi piirtää paperille viiva, yksi ainoa viiva. Oli olennaista keskittyä, olla valpas, suorastaan harras. Kun nyt piirrän tämän viivan, siinä on kaikki.

Ensin tuli kikkailtua. Viiva - olkoon vaikka spiraali taikka kaunokirjoitettu lause, piirtäähän sitä elukan yhdellä viivalla, miksei koko Suomenlinnan. Ei. Yksi viiva, suora viiva piti piirtää. Ei muuta. Viiva ei kaarru eikä kierry, se vain kulkee paperin poikki, niin hyvä viiva kuin ikinä osaat.

En ihan muista, miten Lapin harjoituksen selitti. Varmasti hän puhui itämaisesta ajattelusta, jotain buddhalaisuudesta luultavimmin ja tyhjyydestä hänen on täytynyt puhua. Yks joon, yksi viiva, sitä piti harjoitella ja paljon. Joka kerta toimme tunnille pinkan piirustuksia ja valitsimme parhaan viivan kunkin opiskelijan pinkasta. Mistä hyvän viivan sitten tunnisti? Yllättäen hyvä ja paras löytyi yleensä yksimielisesti, sen vain näki. Viiva oli jäntevä, herpaantumaton ja kaunis.

 Ajatus yhdestä viivasta askarruttaa välillä mieltäni, kun kuorrutan maalauksia kimallekerroksilla. Juuri nyt ilmaisulleni on ominaista ylenpalttisuus, ryöpsähtely, pulppuaminen. Ah ja oih, wow, iik, uuh! Roihu, rieha, flirtti, hekuma ja ilakointi. Tamburiinit! Rummut! Uiuiuijui - hurraa, jihaa, jess halleluuja. Kiljutaan! Kuoro! Vyöry! Pasuunat! Kikatus, räkätys, jekku, lällällää, hähähää! Jouset, kaikki! Yllytys, kiihdytys, huumaus, loikka ja läiske, ponnahdus.

Miten hallita hillittömyys, glitterin hurma ja valon arvaamattomuus, sinkoilu, ihmettelin vähän aikaa sitten. Tuntui todennäköiseltä saada aikaan sekavista sekavinta, levotonta säkenöintiä, vailla mieltä ja rauhaa. Huh huh, sanoin monet kerrat päivän päätteeksi, oivoi.

Paljettiremellys, säihkymyräkkä ja kymmenen kirosanaa. Kimalletta tukassa ja korvissa kaupan päälle.

Yhtenä päivänä kirosanoja ei ollut missään. Oli hiljaista. Katso, maalaus sanoi. Yllätyin. Oli kimaltava hiljaisuus. Jotenkin miljoona kaikkea oli tullut yhdeksi. Niin näin.

torstai 4. helmikuuta 2010

Enenee

 

  

  

  

  

  

 

Taito ja henki


Kuulin kerran, kuinka kaksi vanhaa partaa keskusteli, taidemaalareita kumpainenkin. Oli toisen parran näyttelyn avajaiset.
- Hienot työt.
- Jaa, no joo. En oikein ollut tyytyväinen noihin kehyksiin, ei löytynyt toivomaani listaa.
- No en minä nyt kehyksistä puhu. Maalauksista puhun. Värähtelevät.
- Ihan on perusprinsiipeillä pelattu, komplementtikontrastia tarkoitat?
- Ei ei ei. Ei se ole mikään nippelijuttu. Tässä ihan tuntuu semmoinen voimakenttä.
- Kolmisointujahan olen ennenkin käyttänyt. Kyllä kai sinä sen huomasit, tämä on variaatio vuonna 1975 aloittamastani teemasta. Alkaa skulata, onhan tässä harjoiteltu.
- Kyllä kyllä, muistanhan minä ne työt. Mutta ei se ole sellainen juttu, harjoitusjuttu. Värähtely, se on syvempi juttu, että maalaus hengittää.
- Ammattitaitoa, ammattitaitoa.
- Jumalauta kun ei omia taulujaan ymmärrä!

Toinen kehui toista, joka oli mielissään mutta erimielisyys oli silti ilmeinen. Tai erikielisyys vähintäänkin. Vaikutti siltä, että toinen ei suostunut hyväksymään maalauksen eksaktiuteen epätäsmällisiä elementtejä kuten kuvailevia sanoja, toinen taas oli allerginen toisen analyysille ja "puhtaan" ammatilliselle asenteelle. Hämmästyttävää kyllä, puhujat voidaan lukea saman tyylisuunnan edustajiksi. Kumpikin teippaa kankaalle värialueita, työ vaatii tarkkuutta ja huolellisuutta, käsittääkseni myös aika paljon suunnittelua ja suunnitelmassa pitäytymistä. Näkemysero kumpusi siitä, miten he itse mielsivät työnsä syntyprosessin ja sisällön.


Kunpa olisi enemmän tietoa ja taitoa, toivon monesti. Osaisinpa paremmin, tietäisin, mitä tästäkin tulee. Pitikö näin summittain sekoittaa, nyt en ole varma, millaiseksi kuivuu. Ihme hinkkaamista.
Enpä kyllä partojen tyyliin silti taivu. Pitävät kuulemma kirjaa väriseoksista:  2cm kobolttia, 2,5cm mustaa, mittaavat tuubista puserretun pätkän! Siihen ei yllätys pääse väliin.

Maalia maalin päälle ja toivotaan parasta. Jos se jossain kohti alkaisi jotenkin muovautua. Ei hirvitys!

Minusta tuntuu että tarvitsen sitä, hukassa olemisen tunnetta. Tarvitsen epäuskoa, hapuilua ja putoamaisillani oloa. Että voin maalata perille.