Murhaaja on rakastaja

Kultasiiven päivä
(100x150cm) 2014
Nokkela kollegani Pasi tosin antoi tälle paremman nimen: Berocca tupla-amfetamiini 

!!! K-18, tuhmasana-, huume- ja väkivaltavaroitus

Nielaistaan Diapam 5mg, Ketipinor 25mg x 2, kulautetaan kerralla litra laittikolaa ja sen päälle puoli litraa mustaa kahvia. Saadaan hermot kihisemään, tapposähkö päälle. Leikitään murhaajaa! Vihataan! Paskat mitään leikitään; murhataan! Viuh viuh nyrkit – turpaan, nenä irti ja leuka hajalle! Meitsi on ollut mestarinyrkkeilijän opissa. Täysillä lähtee. Mitäs auoit rumaa naamaasi. Potkitaan. Meitsi on vittu karateka, täältä tulee edestä, sivusta ja takaa, et ehdi torjua! Otsaan ja takaraivoon, saatana. Mitäs kyyläsit, kusipää. Rikotaan koko talo ärjyräpillä ja räyhäpunkilla. Tapetaan vittu kaikki. Listitään ja lahdataan. Helvetti! Mitäs vittuilit. Mitäs kerjäsit. Hytkytään, silmät kiinni retuutetaan kroppaa, pää ja kädet viskoutuvat ympäriinsä, niska rutisee. Tässä vasta lämmitellään. Varo vaan, olen fucking dangerous killerimuija. Baaad bitch! Olen kovempi kuin Mossad, vahvempi kuin Kainuun prikaati! Tsekkaa mun astalot: kiilapuu, puukko ja palettiveitsi; rätkin perseesi tunnottomaksi, isken rintasi palkeenkielille. Voit samalla miettiä, mitä teen tällä sahalla. Jumalauta! Kärsi! Kofeiinin yliannostus syö lääkeiden aliannostuksen vaikutuksen, mutta eihän tänne rauhoittumaan tultu. Täristetään, ravistetetaan; syöksytään. Hypätään katolta ja vedetään ranteet auki. Euforinen aggressio.

Tällaisissa tunnelmissa töissä. Mitä mahdankaan maalata? Ette ehkä usko, mutta maalan kiltin ja iloisen oloista kivakivaa, näitä kuvissa olevia. Moni luulee, että maalaukset heijastavat maalarin maalaushetken tunnetiloja. Ei pidä paikkaansa. Minä maalaan aivan rauhallisesti. En ollenkaan tappajan elkein. Täsmällisesti ja suunnitelmallisesti. Vai olenko nautiskeleva perverssi murhaaja, hitaasti kiduttava raiskaaja? En, mielentilani ei siirry tekoihin. Kosketan kangasta kuin maailman paras rakastaja, tiedättehän, sellainen, joka hivelee ihoa kevyesti, nostattaa suloisen odotuksen (ei se, joka hinkkaa hermostuneesti, koska luulee että niin kuuluu tehdä hetken, että pääsee pesälle). Ja sitten taas riehun holtitonta vihaa.

Kirsikkaperhosen päivä

(100x150cm) 2014

Miksi vihaan? Ihmisen luonto on sellainen(kin). Meissä kaikissa piilee aggressio. Ajattelen pahoja, mutta oikeasti en satuta ketään, täällä minä riehun neljän seinän sisällä, edes maalauksia en kurita. Voi olla, että vihaan vähän itseäni. Olen nimittäin voinut jotensakin huonosti viime aikoina. Päivässä on muutama energinen, ”tavallinen” tunti; luen vähän lehtiä, lähetän duunimeilin, käyn kaupassa ja laitan ruokaa (juu juu, munakasta tai pussikeittoa), ehkä jopa tiskaan (kaksi lautasta), pesen pyykkiä (ja ruttaan kuivaustelineen viereen) tai imuroin (en sohvan alta). Vien roskat, koska kotieläimet (pikkukärpäset) yrittävät pesiytyä, mutta muuten asunnosta poistuminen on vaikeaa ja vastentahtoista. Välillä kykenen käymään salilla, pistäytymään työhuoneella, menemään deiteille (ou jee vetreät 30vee miehet) tai kahville ystävän kanssa (leivoksia ja juoruja!); nämä onneksi tuottavat hyvää mieltä. Mutta lopun aikaa olen väsynyt tai ahdistunut. Mikään ei huvita. Väkisin vähän syyllistän itseäni. On kyllä pari ihan realististakin syytä ahdistella, mutta ei mitään suuren suurta.

Mutta sitten on myös se yksi suuri. Ne, joitten on tarvis tietää, tietävät: juhannus. Olen joskus puhunut siitä, miten aikakokemukseni muuttuu välillä lineaarisesta spiraalimaiseksi. Menneet vuodet ovat spiraalissa pienempiä kuin lähivuodet, mutta silti samassa kohden spiraalia olevat asiat tunkevat läpi, lähemmäksi kuin se linjan eilinen tai huominen päivä. Vaikka kesäkuu on minusta vuoden kaunein kuukausi, kesäkuun alku on ikään kuin lähtölaskentä siihen kauheaan, en ole pystynyt välttämään tätä tunnetta yhtenäkään vuonna, vaikka siitä juhannuksesta on jo kauan aikaa.

Sitruunaperhosen päivä

(100x150cm) 2016

Muutun raskasmieliseksi, tunnen vanhan, salpaavan kauhun. Siksi tarvitsen Diapamia ja Ketipinoria, ne lievittävät vähän. Menen peiton alle. Täytyy maata selällä aivan paikallaan, yrittää avata jännittyneet kädet nyrkistä. Kroppaan sattuu, ei saa liikahtaa ollenkaan. Avoimesta ikkunasta kuuluu meteliä. Se vasta sattuukin. Nousen sulkemaan ikkunan. Palaan piilopaikkaani, yritän hengittää. Jos hyvin käy, nukahdan, ja päivä nytkähtää muutaman tunnin eteenpäin. Kun herään, harkitsen kirjan lukemista, mutta kirjaimet saattavat tunkeutua silmiini, en voi. Harkitsen elokuvan katsomista, mutta äänet ja värit saattavat puristaa, en voi.

Viha nostaa minut ylös uhkaavasta masennuksesta, siksi se on hyvä. Sen kautta voin siirtyä parempiin tunteisiin, rakkauteenkin, sillä oikeastihan minä rakastan näitä maalauksia. Minä rakastan tätä työhuonetta ja rakastan kesää, kultapilviä ja valoöitä, rakastan elämäni ihmisiä, sillä olen vihdoin oppinut rajaamaan ympäriltäni ne pahaa tekevät tyypit. Rakastan niin monia asioita, mutta masennuksen turruttama ei jaksa tuntea yhtään mitään – ei hyviä eikä pahoja tunteita. Masentunut on irallinen, tyhjyyten koteloitunut. Masentunut kokee kovaa kipua, usein myös piinaavaa ahdistusta ja loputonta kauhua. Mikään ei liikahda, sillä aika on pysähtynyt. Raivokiehunta on siis hyvä alku normaaliin, se auttaa rakkautta nousemaan. Kuulostaako kummalta? Minusta ei.

No pikkuisen juttua tämän postauksen töistä. Tein kaksi ensimmäistä valmiiksi jo pari vuotta sitten, ne vilahtavat vähän joissain työhuonekuvissa, mutta halusin viimeistellä koko sarjan ennen kuin varsinaisesti julkaisen. Ongelmalapsi oli tuo vihreä, sen sain nyt raivopuuskassa valmiiksi. Ei mitään isoja juttuja. Tarkkoja sekoituksia vihreän ja punaisen eri sävyjä, vähän terästystä sinne tänne, ei sen kummempi resepti. Nyt se pärjää ilman äitiä. Vaikka vaikutin Medeialta, olin oikeasti viaton Batsheva ja Jumalanäiti, pyhä Maaria.

"Oi, oppi ottakaatte joutsenista" 2

Olen joskus haaveillut valkoisesta maalauksesta. Reliefimäinen maalaus olisi toteutettu titaani- ja sinkkivalkoisella, edes luonnonvalkoisia tai harmahtavia sekoitusvalkoisia (mm. off white, broken white) en kelpuuttaisi. Hekumoisin massalla ja työvälineiden moninaisilla jäljillä.

Olen monesti aloittanut valkoisen maalauksen. Koskaan en ole saanut sellaista valmiiksi. "Oi, oppi ottakaatte joutsenista" 2 on tähän mennessä lähimpänä ideaa. Sain pitäydyttyä vaaleassa, pidettyä valkoisen tärkeimpänä värinä. Valkoinen idea mielessäni tilasin 20 purkkia Maimerin superleggera akryylipastaa, jonka olemus on kuin tehty tarkoitukseeni. Pasta on kermavaahdon kuohkeaa ja pilvenkeveää, väriltään puhtaanvalkoista eikä sävy kuivuessa muutu.
Kerroin toissapäivänä, kuinka aloitin Joutsen-duon ensimmäisen osan aggressiivisella räiskimismentaliteetilla. Valkoinen maalaus alkaa toisella tapaa. Ensin on peitettävä puuvillakankaan oma väri, joka on luonnonvalkoinen eikä niinkään tasainen: kankaassa on tummia pilkkuja, melkein mustia oikeastaan. En halunnut käyttää gessoa, joka antaa vähän karhean alustan, vaan sekoitin mediumiin sinkkivalkoista ja maalasin telalla useamman kerroksen, jolloin sain liukkaan, vähän kiiltävän, lähes valkoisen pinnan. Italian-tilausta piti odotella useampi viikko. Maalasin muita töitä, mutta välillä otin valkoisen tauluni esiin ja nautin sen kuulaudesta.

Himoitun pastan saavuttua aloin rakentaa struktuuria. Päätin käyttää ideavalkoisten lisäksi helmivalkoista ja luunvalkoista, hopeapaljetteja ja kultaglitteriä sekä sallia muutaman värin vaaleina sekoituksina. Tuli vihreää, turkoosia ja ruusunpunaista. Vaalensin sekoituksia entisestään maalaamalla ohuen ohutta valkoista värien päälle. Pursotin titaanivalkoisia nauhoja sinne tänne. Valkoista glitteriä, joka heijastaa vaaleanpunaista ja -vihreää valoa, käytin paljon. Aivan viimeiseksi ruiskutin haaleaa helmiäisoranssia poikittaisina ryöpsähdyksinä taulun keskikolmannekselle, laidasta laitaan. Kaikkea tätä tein tarkastellen samalla, kuinka maalaus keskustelee ensimmäisen osan kanssa. Värit eivät jatku yhtenäisinä työstä toiseen, mutta joitakin jatkumoita on: hopeapaljettien rypäs, poukkoilevat pursotuslinjat ja ehkä selkeimpänä turkoosi väri, joka ensimmäisessä on maalia, toisessa sukulaissävyistä glitteriä.

"Oi, oppi ottakaatte joutsenista" 1

Katselin tänään hyvillä mielin tätä 160x210cm kokoista maalausta. Taulu on valmis, mutta teen paraikaa sille saman kokoista paria, joka on yleisilmeeltään vaalea. Huomenna, kun käyn galleriassa, yritän taas siirtää muistikuvan tauluista seinälle ja katsoa kaksikkoa tulevalla paikallaan. Ajatukseni on, että pari ripustettaisiin vierekkäin, keskelle voi tulla pieni väli, tai sitten reunat ovat toisissaan kiinni, mikä parhaalta näyttää. Voi silti käydä niin, että taulut ovat galleriassa eri huoneissa; niinkin voi käydä, että toinen on esillä, toinen ei. Teosten pitäisi toimia diptyykinä ja erillisinä yksilöinä.

Lopullinen ripustus, johon tullee 10-15 työtä, päätetään paikan päällä kuukauden kuluttua. Pisimmältä yhtenäiseltä seinältä aloitetaan: siihen tulee kaikkein suurin maalaus, Sarastus, kooltaan 240x380cm.

Työhuoneella tarkastelen maalausten yhtenäisyyttä ja erillisyyttä ryhmittelemällä niitä eri tavoin. Kumpi osa kuuluu vasemmalle, kumpi oikealle? Voisivatko Golgata ja Sulo olla vierekkäin? Se, mitä Soidin vielä kaipaa, taitaa olla vihreä, jollaista ei muissa ole. Sitten taas keskityn yhteen työhön, siirrän muita pois näköpiiristä.

Kuvassa oleva työ valmistui muutama viikko sitten. Aloitin sen marraskuussa ikään kuin kaamoksen vastaisen taistelun tunnelmissa. Olin äkäinen. Rätkin kankaalle punaista, valkoista ja Tiimarin joulukoristeluun tarkoitettuja helminauhoja. Työn nimi "Oi, oppi ottakaatte joutsenista" on lainaus Eino Leinon runosta Lapin kesä. Nimi ilmestyi helmikuussa, aurinkoisena pakkaspäivänä. Se tuli kuorolauluna valkoista taulua maalatessani. Siinä! Kehottavaan joutsen-sitaattiin liittyy humoristisia muistoja isästäni, joka kuoli seitsemän vuotta sitten, aurinkoisena pakkaspäivänä. Itse runo on minusta kokonaisuudessaan upea. Ehkä valkoisessa voi nähdä joutsenen siiveniskun, väreissä ja kimmellyksessä nopean kukinnan, räiskeen ja hiljaisuuden rinnastuksessa intohimon ja melankolian dialogin.