Rakkaustarina

Oli kevättalvinen aamuyö, kun me tapasimme. Tangoa, sinä sanoit, tanssitaan tangoa.

Lumiyöstä suviyöhön, rospuutosta tähtiyöhön. Tuoksui hiili ja tärpätti, mäntymetsä, meri.

Keväälle, sinä sanoit, meille, minä sanoin, ja onnelle, me sanoimme. Kultainen juoma kupli, koivut versoivat. Rakkaudelle, me sanoimme ja viina oli kylmää ja hyvää, yö sinisentiheä.

Kahvia ja sokeria, minä sanoin ja aurinko kiillotti pöydänpinnan. Ja tupakkaa, sinä sanoit ja pöly leijaili pöydän yllä. Ja tupakkaa, minä sanoin, kun savukiekura hajosi ikkunalasiin.

Äitä, lapsi sanoi, Iika, lapsi sanoi, kukki, me kaikki sanoimme; oli maitiaisten ja haituvien aika.

Harmaata, sinä sanoit, punaistapas, minä sanoin. Mustia viivoja, sinä sanoit, paksua valkoista lastalla, sitten vähän okraa. Paljon vettä, minä sanoin, ihan vähän väriä, kolmekymmentä kerrosta.

Hyvää yötä, puhelin sanoi, ja huomenta rakas kohta jo, katselen muistikuvaa sinusta.

Varjot kasvoivat pitkiksi, rosoinen seinä oli lämmin. Näinkö, minä kysyin ja asetuin seinää liki, katse etelän suuntaan. Aivän niin, sinä sanoit, juuri niin, sinä sanoit ja nostit kameran katseesi eteen.

Kumpulan laaksossa kukkivat omenapuut, Limingantiellä tuoksui multa. Asfaltti kimmelsi, lauta-aidan vihreä maali rapisi.

Reittejämme tuolla täällä. Mennään Lasipalatsin kahvilaan, sinä sanoit. Kahvi lämmitti pakkasposket, kaakussa oli mustikoita. Tutti putosi lattialle, voitteko huudella, sinä pyysit.

Mennään Lasipalatsin kahvilaan, minä sanoin. Vihainen mieli viileni, suutelimme suklaahuulin, lapsi nukkui rattaissa ikkunan takana.

Mennään Suomenlinnaan, sinä sanoit, ja minä pakkasin koriin lihapullia ja perunasalaattia, oliiveja ja patonkia. Ja viltti mukaan, minä sanoin, viinipullo viltin sisään, sinä sanoit.

Mennään Tornin terassille, minä sanoin. Oli kevät, oli iltayö, kepeänsininen. Kesämekon aika, minä sanoin; eipäs ollutkaan, sinä sanoit ja vedit minut takkisi suojaan.

Katso noita lehmuksia, minä sanoin, siinä vasta kultainen vihreä. Mennään koulun ullakolle rakastelemaan, sinä sanoit ja me juoksimme Bulevardia kikattaen.

Elsa-Maria Auringonkukka

Rakas tyttäreni,

kirjoitan sinulle tänä aamuna, koska kaipaan sinua niin paljon! Kuolinpäiväsi lähestyy, sen kertoo minulle valo, kun aurinko paistaa aina vain matalammalta. Kello on 9:19 ja istun sohvalla, juon kahvia Pikku Myy -mukista. Sinun lempimukisi oli Niiskuneiti. Mutta silti, miksi suutuit, tai no vähintäänkin olit tyytymätön, kun tarjosin syntymäpäiväkahvin Hattivatti-mukista? Aurinko on juuri nyt Apinalinnan katon yllä ja sen valo kulkee suoraan makuuhuoneeni kautta sohvan keltaiselle karmille.

 Apinalinnassa asuu poika, joka yhtenä iltapäivänä istui tuossa vastapäätä sinisessä nojatuolissa, hänen nimensä alkaa O:lla. Hän otti sinusta sen kuvan, jossa olet Arabiassa talon katolla peittoon kääriytyneenä. Poika käyttää amfetamiinia ja hän ei selvästikään voinut hyvin. Hän kertoi, kuinka joskus jättää syömättä, kun rahat loppuvat. Vaadin häntä puhumaan äitinsä kanssa. Poika halusi ostaa kaksi auringonkukkapiirustusta, tämä oli siis viime syksynä, silloin myin piirustuksia pilkkahintaan saadakseni uudet silmälasit. Mitä mieltä sinä mahtaisit olla uusista silmälaseistani? No, olisin tietenkin ottanut sinut mukaan niitä valitsemaan. Luulen että tykkäisit enemmän niistä, joissa on glitteriä, mutta mielestäni nämä harmaanvihertäväsankaiset sopivat paremmin syksyyn. Vastaisitko nyt ”khyyyl”? Auringonkukat ovat kai nyt samalla seinällä kuin se sinun kuvasi pojan huoneessa, niin hän kertoi, hän tykkää pikku tauluista, joissa on tärkeitä ihmisiä ja asioita. O lähetti myöhemmin viestin, että haluaisi tulla uudestaan juttelemaan kanssani. Tule vain, minä sanoin, mutta hän ei enää vastannut. Ehkä hän lukee tämän, ja tietää sitten, että on edelleen tervetullut.

 Tarvitsen nenäliinoja. Söin jo puuron, lautasella on vadelman jäljet. Joka aamu syön saman aamupalan. Sinä söit porkkanoita maapähkinävoin kanssa, en ole kuullut, että kukaan muu tekisi niin. Pikkupöytä on täynnä papereita, olen kirjoittanut kuulakärkikynällä ajatuksia ja muistiinpanoja. Syntymäsi kellonaika ja erikoismerkki, se on pätkä jostakin salasanasta. Eikö ole ihmeellistä, että ystäväsi H:n vauva syntyi täsmälleen samaan kellonaikaan, H oli varma, että siinä piili viesti sinulta. Elämän tarkoitus, olen kirjoittanut aaneloselle. Rakkaus-sana on ympäröity, ä-lyk-kyys on tavutettu kolmion sisälle. Identiteetit. Roolit. Onko Jerusalem paras? Vuosilukuja ja kysymysmerkkejä. Äiti-sana on sydämen sisällä, kirjailija sulkeissa. Toisessa paperissa lukee asioita, joita halusin sanoa ystävällesi J:lle, kun meille tuli muutama viikko sitten riita ja hän kieltäytyi puhumasta kanssani ja blokkasi numeroni. Sanoinkin asiani, ehkä vähän pehmeämmin, sähköpostilla sitten myöhemmin. Kyllä me sen riidan sovimme. Tuossahan hänkin on, valokuvassa kirjahyllyssäni, kolme tyttöä, joista yksi on kuollut. Sinulla on kuvassa pyöreät silmälasit ja näytät söpöltä pikku älyköltä; sitäkin kaipaan niin kovasti, kun kysyit minulta jonkin sanan merkitystä tai mielipidettä juuri oppimastasi käsitteestä tai ilmiöstä. Nyt, kun opiskelen taas yliopistossa, voisin aina kertoa sinulle, mitä olen päivän luennolla kuullut, luulen että sinua kiinnostaisi.

 Hain kellarista tuon gerberapiirustuksen, jonka tein sinulle vuonna 2010. Kukka, joka ilahdutti, on piirustuksen nimi. Piirsin sen Laakson sairaalassa silloin kesäkuussa, kun sain diagnoosin. Muistan, kun tulit mummin ja Ellin kanssa katsomaan minua. Halusit pelata jotain peliä, mikä peli se oli? Minä olin sängyssä, olin niin uupunut, että hädin tuskin jaksoin liikuttaa nappuloita, jokaisen siirron jälkeen painauduin takaisin makuulle. Kun pääsin sairaalasta, menimme Turkuun, osallistuin näyttelyyn joenvarren galleriassa. Nukuimme Park-hotellin vaaleanpunaisessa huoneessa. Kuulimmeko papukaijan puhuvan? Sinulla oli avajaisissa liukuvärjätty roosa-aniliini mekko ja jalkaan olit ominut minun punaiset Camperini, sinulla oli jo 11-vuotiaana 40-kokoinen jalka. Kun lähdit Ranskaan, vaadit saada neljänsadan euron korkokenkäni mukaan, mutta en antanut, sillä tiesin, että ne eivät olisi tulleet ehjänä takaisin.

 Haluan katsoa valokuvaasi. Ostin valkoisen puukehyksen Clas Ohlsonilta, ei tästä ole kuin kolmisen viikkoa. Tämä yksi kauneimmista kuvista, rippikuvasi. En pystynyt katsomaan sitä moneen vuoteen, mutta ei puhuta siitä nyt. Katson vain sinua. Meillä on oikeastaan aika samanlainen hymy, minulla vähän epäsymmetrinen, mutta sinun hampaasi näkyvät tasaisesti. Sinulla on vaaleaa huulikiiltoa. ja kukka tukassa. Ostimme Madeiralta kaikenlaisia tukkakukkia. Kaupungilla oli ilotulitus. Sinä olet niin ystävällisen ja kauniin näköinen, silmäsi tuikkivat. ”Aurinkoinen vauva”, luki usein neuvolakortissasi. Niin sinä olit. Ja minä annoin kolmanneksi nimeksesi Auringonkukka, leikilläni, mutta sinä sanoit, että nimen voisi virallistaa: Martta Elsa-Maria Auringonkukka Oikarinen!  

 Parvekkeelle lensi talitintti. Se istui hetken kaiteella, sitten tuolin selustalla, nyt jo pyrähti pois. Keväällä 2020 punainen polkupyöräsi oli parvekkeella. Olin pääsiäisen pois ja sillä välin lintu oli tehnyt koriin pesän. En muista, mikä lintu se oli. Vein pesän ulos, koska Elli tarvitsi pyörää. Munia pesässä ei ollut, joten varmasti lintu teki uuden.

 Keitän lisää kahvia. Katson parvekkeen ikkunasta ulos. En ole vieläkään selvittänyt, mitä lajia pihapuut ovat. Kyllä minä vaahteran ja pihlajan tunnen – pihlajan lehdet ovat jo harventuneet –  mutta nuo taaemmat ovat jotain jalopuulajiketta, jonka nimeä en tiedä. Kaikkia syksyn värejä on, mutta punainen ei ole erityisen kipakka, pikemmin ruskea. Kuolinpäivänä lehdet ovat pudonneet ja talo heittää nurmelle pitkän varjon, aurinko on hyvin matalalla silloin. Ehkä taas vältän siihen suuntaan katsomista tammikuuhun, tai lumen tuloon saakka.

 Kai viidennenkin kupin voi vielä keittää. Kahvi on Lidlin keltaista, se oli euron halvempaa kuin Löfberg, ostin kokeeksi. Joskus olimme perkeleen köyhiä ja joimme kahden euron ”pläikkä”kahvia. Mikä se on se S-ryhmän halpamerkki, jolle sinä annoit tämän nimen? Kuiva-ainekaapin ovessa on vielä sinun kirjoittamasi lappu ”Laita tavarat paikalleen”. Näitä lappuja oli useita, mutta ne kuluivat niin rumaksi, että heitin roskiin, mutta tätä yhtä en raaskinut. Voi sitä yritystä, kun kaikki aina kaaostui keittiössämme! Muumimukeja oli kaksi tusinaa, mutta ei yhtään puhdasta, ja kuinka monta niistä oli kulkeutunut sinun huoneeseesi? Väitit, että sinulla on adhd, mutta en koskaan uskonut tätä. Sitten se ”marttailu”, kun tartuit toimeen ja suit sait tiskasit ja pyyhit tasot, sellaisessa puuskassa sinä ne laputkin kirjoitit, että nyt laitetaan asiat kuntoon!

Mitä luulet, uskaltaisinko mennä siihen Paavalin kirkon ryhmään, jossa kirjoitetaan surusta? Kävin kesällä Joonaksen kanssa kirkon eteisessä, astuin salin takaosaan, mutta kun näin kohdan, jossa sinun arkkusi oli ollut, juoksin itkien ulos. Yritin toisen kerran yksin, mutta sillä kertaa en mennyt edes ovista sisään, kuljin pihan poikki: tuosta hautaustoimiston auto lähti, kun olin koskettanut arkkuasi viimeisen kerran. Autossa oli pieni Suomen lippu, vilkutin auton perään, kunnes se katosi aidan taakse. Kun käännyin, näin naapurini Musan murheellisen hahmon, lohduttomat afrikkalaiset kasvot, ja surun määrä oli niin suuri! Haluatko pizzaa, meillä on liikaa, sinä olit kysynyt Musalta, kun näimme hänet rapun edessä Sturen pizzasta tullessa, ja Musa ilahtui, kun annoimme yhden laatikon hänelle. Miten monet illat istuin Musan luona, kun pelkäsin tyhjää kotia ja aina sain rasvaista riisiä ja kanaa syödäkseni, ”tämä on sinun kotisi”, Musa sanoi. Niin kilttejä voivat jotkut ihmiset olla!

Juttele Martalle, Ilkan äiti neuvoi minua. Minäkin aina höpötän Ilkalle, edelleen. Se oli ehkä kaksi kuukautta kuolemasi jälkeen, kun puhuimme puhelimessa. Mutta en ole juuri osannut puhua. Anteeksi että huusin sinulle! ”Miten voit jättää oman äidin!” minä huusin. Olin niin vihainen sinulle! Anteeksi. Anteeksi, että syytin siitä, että hukkasit pinkin jumppapaidan. Sinulle oli se päällä, kun tulit joukkueemme treeneihin tuuraamaan Virpiä. Tuosta vain osasit heti stuntit, joita me olimme jo monta viikkoa harjoitelleet. Olit niin iloinen sinä iltana! Mutta viikon päästä kuolit. Minulla on niin ikävä sinua. Olet rakkaimpani, aina. Laitan tämän tekstin blogiin kohta. Nyt täytyy itkeä.

Murhaaja on rakastaja

Kultasiiven päivä
(100x150cm) 2014
Nokkela kollegani Pasi tosin antoi tälle paremman nimen: Berocca tupla-amfetamiini 

!!! K-18, tuhmasana-, huume- ja väkivaltavaroitus

Nielaistaan Diapam 5mg, Ketipinor 25mg x 2, kulautetaan kerralla litra laittikolaa ja sen päälle puoli litraa mustaa kahvia. Saadaan hermot kihisemään, tapposähkö päälle. Leikitään murhaajaa! Vihataan! Paskat mitään leikitään; murhataan! Viuh viuh nyrkit – turpaan, nenä irti ja leuka hajalle! Meitsi on ollut mestarinyrkkeilijän opissa. Täysillä lähtee. Mitäs auoit rumaa naamaasi. Potkitaan. Meitsi on vittu karateka, täältä tulee edestä, sivusta ja takaa, et ehdi torjua! Otsaan ja takaraivoon, saatana. Mitäs kyyläsit, kusipää. Rikotaan koko talo ärjyräpillä ja räyhäpunkilla. Tapetaan vittu kaikki. Listitään ja lahdataan. Helvetti! Mitäs vittuilit. Mitäs kerjäsit. Hytkytään, silmät kiinni retuutetaan kroppaa, pää ja kädet viskoutuvat ympäriinsä, niska rutisee. Tässä vasta lämmitellään. Varo vaan, olen fucking dangerous killerimuija. Baaad bitch! Olen kovempi kuin Mossad, vahvempi kuin Kainuun prikaati! Tsekkaa mun astalot: kiilapuu, puukko ja palettiveitsi; rätkin perseesi tunnottomaksi, isken rintasi palkeenkielille. Voit samalla miettiä, mitä teen tällä sahalla. Jumalauta! Kärsi! Kofeiinin yliannostus syö lääkeiden aliannostuksen vaikutuksen, mutta eihän tänne rauhoittumaan tultu. Täristetään, ravistetetaan; syöksytään. Hypätään katolta ja vedetään ranteet auki. Euforinen aggressio.

Tällaisissa tunnelmissa töissä. Mitä mahdankaan maalata? Ette ehkä usko, mutta maalan kiltin ja iloisen oloista kivakivaa, näitä kuvissa olevia. Moni luulee, että maalaukset heijastavat maalarin maalaushetken tunnetiloja. Ei pidä paikkaansa. Minä maalaan aivan rauhallisesti. En ollenkaan tappajan elkein. Täsmällisesti ja suunnitelmallisesti. Vai olenko nautiskeleva perverssi murhaaja, hitaasti kiduttava raiskaaja? En, mielentilani ei siirry tekoihin. Kosketan kangasta kuin maailman paras rakastaja, tiedättehän, sellainen, joka hivelee ihoa kevyesti, nostattaa suloisen odotuksen (ei se, joka hinkkaa hermostuneesti, koska luulee että niin kuuluu tehdä hetken, että pääsee pesälle). Ja sitten taas riehun holtitonta vihaa.

Kirsikkaperhosen päivä

(100x150cm) 2014

Miksi vihaan? Ihmisen luonto on sellainen(kin). Meissä kaikissa piilee aggressio. Ajattelen pahoja, mutta oikeasti en satuta ketään, täällä minä riehun neljän seinän sisällä, edes maalauksia en kurita. Voi olla, että vihaan vähän itseäni. Olen nimittäin voinut jotensakin huonosti viime aikoina. Päivässä on muutama energinen, ”tavallinen” tunti; luen vähän lehtiä, lähetän duunimeilin, käyn kaupassa ja laitan ruokaa (juu juu, munakasta tai pussikeittoa), ehkä jopa tiskaan (kaksi lautasta), pesen pyykkiä (ja ruttaan kuivaustelineen viereen) tai imuroin (en sohvan alta). Vien roskat, koska kotieläimet (pikkukärpäset) yrittävät pesiytyä, mutta muuten asunnosta poistuminen on vaikeaa ja vastentahtoista. Välillä kykenen käymään salilla, pistäytymään työhuoneella, menemään deiteille (ou jee vetreät 30vee miehet) tai kahville ystävän kanssa (leivoksia ja juoruja!); nämä onneksi tuottavat hyvää mieltä. Mutta lopun aikaa olen väsynyt tai ahdistunut. Mikään ei huvita. Väkisin vähän syyllistän itseäni. On kyllä pari ihan realististakin syytä ahdistella, mutta ei mitään suuren suurta.

Mutta sitten on myös se yksi suuri. Ne, joitten on tarvis tietää, tietävät: juhannus. Olen joskus puhunut siitä, miten aikakokemukseni muuttuu välillä lineaarisesta spiraalimaiseksi. Menneet vuodet ovat spiraalissa pienempiä kuin lähivuodet, mutta silti samassa kohden spiraalia olevat asiat tunkevat läpi, lähemmäksi kuin se linjan eilinen tai huominen päivä. Vaikka kesäkuu on minusta vuoden kaunein kuukausi, kesäkuun alku on ikään kuin lähtölaskentä siihen kauheaan, en ole pystynyt välttämään tätä tunnetta yhtenäkään vuonna, vaikka siitä juhannuksesta on jo kauan aikaa.

Sitruunaperhosen päivä

(100x150cm) 2016

Muutun raskasmieliseksi, tunnen vanhan, salpaavan kauhun. Siksi tarvitsen Diapamia ja Ketipinoria, ne lievittävät vähän. Menen peiton alle. Täytyy maata selällä aivan paikallaan, yrittää avata jännittyneet kädet nyrkistä. Kroppaan sattuu, ei saa liikahtaa ollenkaan. Avoimesta ikkunasta kuuluu meteliä. Se vasta sattuukin. Nousen sulkemaan ikkunan. Palaan piilopaikkaani, yritän hengittää. Jos hyvin käy, nukahdan, ja päivä nytkähtää muutaman tunnin eteenpäin. Kun herään, harkitsen kirjan lukemista, mutta kirjaimet saattavat tunkeutua silmiini, en voi. Harkitsen elokuvan katsomista, mutta äänet ja värit saattavat puristaa, en voi.

Viha nostaa minut ylös uhkaavasta masennuksesta, siksi se on hyvä. Sen kautta voin siirtyä parempiin tunteisiin, rakkauteenkin, sillä oikeastihan minä rakastan näitä maalauksia. Minä rakastan tätä työhuonetta ja rakastan kesää, kultapilviä ja valoöitä, rakastan elämäni ihmisiä, sillä olen vihdoin oppinut rajaamaan ympäriltäni ne pahaa tekevät tyypit. Rakastan niin monia asioita, mutta masennuksen turruttama ei jaksa tuntea yhtään mitään – ei hyviä eikä pahoja tunteita. Masentunut on irallinen, tyhjyyten koteloitunut. Masentunut kokee kovaa kipua, usein myös piinaavaa ahdistusta ja loputonta kauhua. Mikään ei liikahda, sillä aika on pysähtynyt. Raivokiehunta on siis hyvä alku normaaliin, se auttaa rakkautta nousemaan. Kuulostaako kummalta? Minusta ei.

No pikkuisen juttua tämän postauksen töistä. Tein kaksi ensimmäistä valmiiksi jo pari vuotta sitten, ne vilahtavat vähän joissain työhuonekuvissa, mutta halusin viimeistellä koko sarjan ennen kuin varsinaisesti julkaisen. Ongelmalapsi oli tuo vihreä, sen sain nyt raivopuuskassa valmiiksi. Ei mitään isoja juttuja. Tarkkoja sekoituksia vihreän ja punaisen eri sävyjä, vähän terästystä sinne tänne, ei sen kummempi resepti. Nyt se pärjää ilman äitiä. Vaikka vaikutin Medeialta, olin oikeasti viaton Batsheva ja Jumalanäiti, pyhä Maaria.

Elämän valttikortit

Vähänkö ollaan ihania

Mietin useamman päivän, että jättäisinkö tämän jutun julkaisematta. Teksti on (nolon?) henkilökohtaista, puheeni syrjähtelee eikä juurikaan liity taiteeseen. Mutta ehkä tässä voi olla jotain tärkeää inhimillisyysasiaa. Että antaa mennä. 

Terve ihminen ulisee joskus

Vietin tuossa viikon verran minimasista. Nyyhnyyh uliuli voivoi valivali. Tämä kirjoitus kuuluisi kai pikemmin yksityiseen päiväkirjaani, jonka nimi muuten on Kymmenes elämä. Olen jakanut elämäni jaksoihin eri vaiheiden mukaisesti.[Deletoitu tarkempi selostus.] Kymmenes elämä on jonkinlainen uuden vapauden elämä, koen olevani eheämpi, vahvempi ja rohkeampi kuin ennen enkä vatvo menneitä ikävyyksiä niin paljon kuin joskus tapasin tehdä. Tunnistan omat rajani enkä anna käyttää itseäni hyväksi – tai jos näin pääsee käymään, hoksaan kuvion ajoissa, ja kävelen pois. En ryhdy vaimoksi, en osaa enkä halua olla sellainen. Olen ylpeä sinkkuäiti. Minulla on bipolaarihäiriö, ja syön joka päivä lääkkeitä, aamulla ja illalla. Bipo on kuin diabetes, tasapainosta on huolehdittava. Juuri nyt olen terve, ja luulen, että riskini sairastua maniaan tai masennukseen on aiempaa pienempi. Tähän kaikkeen auttoi myös monivuotinen terapia, jonka lopetin viime keväänä. Jotkut puhuvat terapiasta kaikenmullistavana kokemuksena. Omani ei ollut sellainen. Usein tuli puhuttua ihan tavallisia arkiasioita, ja kotiin kävellessäni mietin, että mitä järkeä tuossa taaskin oli. Terapian loputtua kalenterissa oli kahdella päivällä tyhjä aukko – mitenkäs nyt aikataulutetaan? Vasta kun mietin, miten ongelmainen olin ollut terapian alkaessa, käsitin, että paljon on tapahtunut.

Minimasis on kiva

Huomaa aloitukseni ja sananvalintani siinä. En ole potenut enkä sairastanut. Yleensähän vietetään kivoja asioita kuten synttäreitä ja joulua ja vappua. Jos ei halua viettää, voi yleensä valita olla viettämättä tai olla osallistumatta viettoihin. Joskus minä ikään kuin valitsen surkeuden maksimoinnin, vaikka kykenisin pienin ponnistuksin esim. siivoamaan keittiön (ei kivaa, mutta kun sen saa tehtyä, on saanut jotain aikaan, ja puhdas keittiö on kivempi kuin tiskivuoret ja murulattia), lähtemään salille (myöskään ei aina kivaa, mutta lähes poikkeuksetta tuottaa hyvän mielen), opiskelemaan (joskus kivaa) tai lukemaan kirjaa (yleensä kivaa, mutta laiska pää ei jaksa). Päätän mennä aamupalan jälkeen takaisin nukkumaan. Saatan ajatella, että myöhemmin teen jotain hyödyllistä. Herään, kun tytär tulee koulusta, lämmitän ruokaa, jos olen edellisenä päivänä tehnyt sellaista, jos en, käsken laittaa nuudeleita tai keittää kananmunia. Sitten se lähtee treeneihin. Minua ei huvitakaan tehdä hyödyllista. Menen nukkumaan. Herään illalla. Katson Netflixiä kuusi tuntia, jotain kaavamaista sarjaa, koska ei huvita katsoa mitään mahdollisesti hyödyllistä, kuten älyllistä dokumenttia tai kenties taiteellisesti kiinnostavaa elokuvaa. Menen nukkumaan.

Rahapula ei kiva

En halua käyttää sanaa masennus/depressio turhaan, koska se tarkoittaa vakavaa sairautta. Siksi sanoin masis, joka on sellainen tuttavallinen vieras, joka välillä piipahtaa, mutta aika vaaraton. Ja minisellainen, niitä on kaikilla joskus. On tietenkin oikeastaan luksusta, että saatan tällä lailla masistella ikään kuin huvikseni, päivätyössä se ei olisi mahdollista. Toisaalta minulla ei ole päivätyön tuomaa taloudellista turvaa. Ja tämä rassaa ajoittain todella paljon – ja meinaa joskus ihan oikeasti masentaa. Aina on lupauksia ja meinauksia, tauluja varauksessa ja sovituksessa, sähköpostitiedusteluja ja palataan asiaan -juttuja. Tälläkin hetkellä on viisi ehkä-tilannetta. Arvioni on, että yksi saattaa toteutua muutaman viikon kuluttua, toinen muutaman kuukauden, kolme ei ikinä tai ehkä sitten kun Messias tulee. Ja samaan aikaan teen töitä kahta uutta näyttelyä varten, ja pelkään, että niitäkään töitä ei kukaan osta. Jep, ja viime viikolla sain taas kerran kirjeen, jossa ilmoitettiin että me ei anneta sulle apurahaa. Jotenkin olin kuvitellut, että tällä kertaa olin onnistunut tekemään erinomaisen hakemuksen, ja muutenkin kenties olisi minun vuoroni saada se vuosipalkka, mutta eipä ei. Sitten taas toivotaan, josko seuraava raati olisi toista mieltä. Ja anellaan almuja taivaasta.

Luin jostakin, että köyhä menestyy älykkyystestissä paljon oikeaa tasoaan huonommin, koska päivittäinen huolehtiminen leiväntyngästä vie niin paljon aivokapasiteettia. Uskon tähän täysin. Meinasin yrjötä, kun kävin äsken verkkopankissa. Olen köyhä. Ihan oikeasti köyhä. Mutta hei, kohta tulee ALV-palautukset! Ja jospa sen ensi viikon asiakas ehkä sitten kuitenkin. (Niin, ja jospa viimein nytkäyttäisin niitä suomen kielen opintojani gradun suuntaan? Maisteri saattaisi saada maisteritöitä.)

Muhis kiva Shlomo paha

Melkein kaikki rahani menivät kesällä Israelissa, vaikka sainkin 2500 dollarin opiskelustipendin – se nimittäin kattoi vain kurssimaksun. Kallis maa, tämä toinen kotimaani. Piti ostaa kirjoja ja ruokaa ja ajaa raitiovaunulla. Jouduin maksamaan kälyisestä opiskelijakopista melkein saman verran vuokraa kuin kolmiokodistani Vallilassa. Bonuksena tuli homeinen jääkaappi ja kämppisten haisevat tiskit, rasvatahmaiset seinät ja kaapinovet sekä roskasäkit keittiössä. Oli siellä yksi hiirikin. Ja torakka. Onneksi en oikeastaan tehnyt kämpässä muuta kuin opiskelin ja nukuin. Muualla oli viihtyisää ja kaunista. Yliopiston kasvitieteellinen puutarha oli yksi lempipaikoistani. Mutta kaupungin puistot: pitävät kaatopaikkoina!

Yksi hurskas kusipää, jota en heti hoksannut kusipääksi, vaan luulin poikaystäväksi, ehti aiheuttaa vähän harmia. [Deletoitu paskamainen stoori.] Mutta muut poikaystävät olivat kivoja ja reiluja. Eniten kaipaan sitä palestiinalaista. Ja kaipaan Israelia, sitä että saa puhua päivittäin hepreaa, sitä että ihmiset ovat iloisia ja ystävällisiä (jostain syystä tosin osa on ihan moukkia, mitään keskilaimeita tyyppejä ei juuri kohtaa) ja falafeliin saa valita salaatit kymmenestä vaihtoehdosta. Mutta pelkoa en kaipaa. Yhtenä viikonloppuna en uskaltanut lähteä minnekään, kun oli varoitukset päällä, että tuonne ei saa mennä ja tuonne ei pidä mennä ja jos tuonne menee, pitää olla erityisen varovainen. Saimme siis yliopistolta välillä tällaisia tilannetiedotteita ja ohjeistuksia. Mitenhän se on, jos asuisin pitempään Israelissa, oppisinko elämään ”tänään on tänään” -elämää niin kuin paikalliset tuntuvat tekevän? Kai nekin pelkäävät joskus, mutta jos pelkäisivät jatkuvasti, johan siellä olisi koko poppoo halvaantunut kuoliaaksi.

Nou mani, nou mania

Ai niin! Siitä rahattomuudesta vielä. Yksi hyvä puoli. Se näyttää toimivan manian ehkäisijänä. Minulla on nimittäin aika hyvä arkijärki. Kun tiedän, että ylimääräistä rahaa ei ole, en kuljeskele kaupungilla kenkiä katselemassa, en jää näyteikkunoiden eteen haaveilemaan, en klikkaudu vaarallisille nettisivuille. Kerran menin vahingossa Minna Parikkaan, ja enkös kohta jo himoinnut jotain ihme pupuhäntäkenkiä. Että jos nyt kuitenkin, kun alennuksessa ovat. Kesti kaksi päivää, että sain mielenrauhan: ei, en tarvitse niitä, pystyn elämään ilman niitä, en edes halua niitä. Jos minulla olisi ollut rahaa, olisi kenties alkanut kierre: nyt näihin sopiva käsilaukku, jaa, tuo toinenkin on kiva ja mitäs tuossa naapurikaupassa olisi, ai ei löydy punaista, no mistä löytyy, samalla sininenkin... en saa unta, haluan viininpunaiset nilkkurit, kappas, samansävyinen nahkatakki, totta kai, jne jne – mania mania.. Sinä toinen bipo siellä, tiedän että olet siellä! Toimikoo sinunkin pääsi näin? (Tosin myös nainen vailla diagnoosia saattaa käyttäytyä näin.) Viimeksi sairaalassa hoitaja lohdutti: "Et sentään ole ottanut lainaa tai pikavippejä, sellainen ei ole ollenkaan harvinaista maniatilassa. Tuhlasit pari tonnia, et parikymmentä, iloitse kauniista tavaroistasi, älä syyllistä itseäsi. Nyt voit taas paremmin, nyt on taas uusi alku."

On toki paljon muunkinlaista maniaa kuin shoppailumania. Taannoinen Tinder-harrastukseni oli vähän siinä rajoilla. (Sweet shiksa goes bro-ho!) En juuri muuta tehnyt kun deittailin ja chattailin ja sovin uusia deittejä. Mutta ei täytä manian merkkejä, maanikko tapaa joutua hankaluuksiin, tämä oli vain mukavaa säpinää. Oli yhdet heprealaisetkin deitit. Sitten löysin internetin komeimman ja fiksuimman, enää ei tarvitse riehua Tinderissä.

Hyväkiva happymama

Tämän kirjoituksen piti olla jotenkin sellainen, että vaikka mulla menee vähän huonosti, niin oikeasti menee hyvin. Miten tästä siihen pääsee? Aika helposti, katsomalla tuota kuvaa. Siinä on kaksi onnekasta onnellista. Miten rakastankaan tuota 17-vuotiasta kaunotarta! Onneni. Jokapäiväinen onni.
Silti joskus ulisen kotona – ja vieläpä ihan avoimesti. Kun tyttö oli pienempi, onnistuin hillitsemään vähän. Mutta ajattelen, että lapset eivät mene pienestä rikki eikä niiltä voi piilottaa mitään. [Deletoitu pitkä paasauspätkä kasvatusohjeita.] Lapsi hämmentyy ja syyllistyy teeskentelystä. Jos vanhempi on surullinen, pienikin lapsi huomaa sen. Silloin voi sanoa olevansa surullinen, äitikin on joskus, mutta sinä olet ihana tyttö, maailman paras tyttö. Jos lapsi on iso, silloin voi selittää, että olen vähän huolissani, mutta kyllä me pärjätään. Uli uli, vaikka minä olen paska luuseri. Tytär sanoo et ole. Minä sanon, että niinhän sinäkin aina sanot, haukut luuseriksi, omaa äitiä. Se sanoo että no joo, läpällä, mutta oikeasti äiti, jos olisit luuseri ei sinulla olisi näin hienoa lasta. No siinä luuserinleikkijä-äiti vielä vähän ulisee että eihän se minun ansiotani ole uliuli. On, sanoo topakka, sinähän minut olet kasvattanut, sinultahan minä olen kaikki arvot saanut! Jo loppui ulinat.

Hyvää loppukesää!

En ole näyttänyt täällä naamaani vähään aikaan, niin näytän tässä. Teini valisti, että tämä ei ole selfie, koska ei ole sellainen käsi ojossa räpsäisty, vaikka onkin itse otettu.

Sanon työhuoneelle heippa vähäksi aikaa. Nousen huomenna lentokoneeseen, joka vie minut Kiovaan. Siellä vaihdan konetta ja illalla saavun Tel Aviviin. Määränpääni on Haifan yliopisto, jossa opiskelen hepreaa neljän viikon ajan. Miksi opiskelen hepreaa? Miksi sitä aina kysytään? Kysytäänkö rakastuneelta "Miksi rakastat?" Miksi syön, miksi hengitän? Minä rakastan kielioppeja ja kummallisia kirjaimia, hengitän outoja äänteitä ja ahmin uusia sävelkulkuja.

Rakastan myös juutalaisuutta ja Israelia. Se ei kuitenkaan tarkoita, että olisin fanaattisesti "Israelin puolella" ja kannattaisin IDF:n toimia. Olen ihmisyyden ja elämän puolella. Olen viime viikkoina päivittäin seurannut konfliktiin liittyviä uutisia ja keskusteluja, Facebook-postauksia ja twiittejä sekä lukenut laajempia artikkeleita monesta eri lähteestä. On faktajuttuja, kiihkojuttuja, hämmentäviä juttuja, vihajuttuja. On analyyttisia, punnitsevia juttuja, historiaa valottavia juttuja ja pohdintaa rauhan edellytyksistä sekä mahdollisista pysyvämmistä ratkaisuista. Tämä kaikki on mielenkiintoista ja samalla erittäin monimutkaista. En katso ymmärtäväni asioita niin hyvin, että voisin huudella minkäänlaisia vankkoja mielipiteitä. Mutta toistan: olen ihmisyyden puolella.

Kurssini on hyvin intensiivinen, neljä oppituntia päivässä ja iso kasa läksyjä päälle. Koulu järjestää myös useita retkiä ja lisäksi on elokuvailtoja ja erilaisia luentoja. Opiskelijoita tulee ympäri maailman. Olen niin innoissani! En varmaankaan ehdi sieltä käsin postailla. Otan kuitenkin pikkukameran mukaan, ja jos kortille tarttuu hyviä otoksia, saatan näyttää niitä sitten myöhemmin. Nyt toivotan hyvää elokuuta!

Sukkahousu-uskonto -video nyt katsottavissa!

No niin! Nyt julkaisen tämän kahteen kertaan mainostamani duunin.

Mainittakoon vielä, että teos tehtiin alkujaan live-performanssiksi. Kerroin tekstin yleisölle istuen valkokankaan edessä "videon sisällä". Esitys oli galleria Jangvassa 2004. Tässä videoversiossa kuulette vain ääneni. Video esitettiin syksyn 2004 Kettupäivillä ja se oli myös mukana Suomen Taiteilijain 110. näyttelyssä Taidehallilla 2005. Koska Hekumaa ei silloin ollut olemassa, haluan tallettaa tämän tähän nyt.

Ja uskokaa pois, videon nimi CV:ssäni on herättänyt usein uteliaisuutta, joten tässä teille kaikille, jotka rakastatte sukkahousuja tai Messiaita tai auringonnousuja tai kummallisia kieliä, vodkaa tai Kirjoituksia tai lahkoja tai valomainoksia.

EDIT. 29.9.21

Minulle tuntemattomasta syystä video ei ole saatavilla. Minulla ei myöskään ole kopiota siitä tallella. Sinne meni. Ikävä juttu. Tämä oli kiva työ

Kuuma hitti 2000-luvulta

... kaikki alkoi Tel Avivissa, kauan sitten, tunnustan sen nyt. Hunajamelonin mehu oli makea, hän oli tuonut hedelmäkorin pöydälleni...

..Mutta ei, en minä mieheen rakastunut. Esinahka, partavedet ja päähineet ovat toissijaisia seikkoja. Minä rakastuin mereen ja kulmikkaaseen kirjoitukseen...

...Tuuli hulmutti tarjoilijattaren tukkaa, kiharat koskettivat kasvojani, kun hän toi kahvin pöytään... Illalla kiipesimme hotellin katolle ja hän luki ääneen kaikkien valomainosten kirjaimet...  

...Avioeron jälkeen odotin Messiasta kolme vuotta. Viidesti erehdyin henkilöstä, haksahdin valemessiaisiin, jotka puhuivat yhtä, tekivät toista, joitten lupaukset paljastuivat valheiksi. Hetkittäin luovuin uskosta, keskityin nautintoon. Mutta nyt, arvelen hänen saapuvan pian..

... Niin, juutalainen mies huusi puhelimeen, intohimo, tuskan ja täyteyden ykseys!

...Heprean opettajan ääni koskettaa lattiaa, matalat kurkkuäänteet kulkevat varpaitten kautta, lauseet kiipeävät sukkaverkkoa pitkin, sillä tavoin kielioppi painuu muistiin saakka...

Millainen sinun Jumalasi on? hän kysyy. Onko hän taivaallinen tappaja vai taivaallinen tapettu? Oletko koskaan ajatellut: antisemitismin uhkan huomioon ottaen loogisinta olisi ollut, että Jeesus olisi itse tappanut itsensä.

...Karhea äänesi piirtää nimen iholleni, pyhän. Kunpa voisitkin uskotella minut uskomaan. Ajelisin hiukseni vuoksesi, Nimen vuoksi, jos vain voisin uskoa...

...Tällä kertaa juutalainen mies on nuori ja punatukkainen. Vain tarkkasilmäinen tunnistaa hänet juutalaiseksi. Liian nuori, ajattelen ensin, kaksitoista vuotta minua nuorempi, pelkkä poikanen!

...Kristus nousi kuolleista, kuolemalla kuoleman voitti ja haudoissa oleville elämän antoi, teologi mesoi. Vodkaa sen kunniaksi, suoraan Moskovasta, orjantappuravodkaa, Jumalanäidin kuolonuneennukkumisen vodkaa, tyhjän haudan vodkaa, ylösnousemuksen vodkaa!

Kuinka monta väärää messiasta historia on kirjoittanut? Kuinka monta jättänyt kirjoittamatta?

...Sitten hän kertoi Amsterdamista ja Vincentin auringonkukkamaalauksista...

Voisitko sitoa käteni sukkahousuillasi? teologi kysyi seuraavana päivänä. Tarvitsen katumusharjoitusta ja syntien anteeksiantamusta.

...Tel Aviviin, auringonnousuun, oliivi-ihon huumaan...

Entäs huomenna? minä kysyin. Mitä siitä, nyt on nyt, mies sanoi. Selkääni hyväilevät sormet kulkivat paidan alle. Onko Jumala huomenna olemassa?

Otteita videosta Sukkahousu-uskonto (2004)

Teksti: Maaria Oikarinen

Kuva: Mika J. Ripatti

Teoslainat:

Boaz Arad Marcel Marcel

Timo Korhonen Arktinen ristiinnaulittu

Sukkahousu-uskontoni

Nainen etsii Messiasta. Hän haluaa ratkaista heprean kielen arvoituksen ja keskustella juutalaisen miehen kanssa kärsimyksen ongelmasta. Heprean opettajan ääni vie Tel Aviviin, mustasilmäisen Sharonin luokse. Luterilainen teologi rallattelee tukevassa pitkäperjantaituiskeessa. Mikä on totuus? Pontius Pilatus kysyy. Nainen haluaa rabbin sitovan silmänsä sukkahousuilla ja pyytää kuulla taivaallisia. Mistä Messiaan tunnistaa?

Tällaisista aineksista kirjoitin tarinan nimeltään Sukkahousu-uskonto vuonna 2004. Myöhemmin tein tekstistä videon yhdessä Mika J. Ripatin kanssa.

Uskonto ja seksuaalisuus kietoutuvat yhteen, kun nainen etsii Messiastaan, rakastajaa ja pelastajaa. Juutalainen mies käskee olla lukematta holokaustikirjoja, toinen miettii, olisiko antisemitismi jäänyt vähemmälle, jos Jeesus olisi tehnyt itsemurhan.

Videotarina oli pitkään unohduksissa, kunnes vastikään kaivoin sen esille. Teos on runollinen ja hauska, kuten muistinkin. Mutta sitä en muistanut, kuinka vakavamielisiä ajatuskulkuja se samalla sisältää. Olen kai tullut pinnallisemmaksi, sillä en ole aikoihin harrastanut filosofis-uskonnollista pohdintaa. Sukkahousuja sen sijaan harrastan edelleen. Ja kaipaan Tel Aviviin.

Teen tässä samalla innolla jo toista postausta aiheesta: houkuttelen kuvin ja tekstikatkelmin. Kolmannessa saat katsoa itse videon.

Ero

Nimeni on salainen (2013) n. 700x180cm

Voi miten se näytti surulliselta! Se oli niin paljas ja vilpitön. Älä mene, se tuntui kuiskaavan, vaikkei saanut sanaa suustaan. Haikea oli omakin oloni. Tiiviin, antoisan, vaikka välillä kuluttavan ja rankan yhdessäolon jälkeen oli sanottava näkemiin. Tätä hetkeä olen odottanut, ajattelin matkalla kotoa sinne, vihdoin saan sanoa hyvästit koko perheelle. Pyöräilin tavallista hitaammin, tunnustelin aurinkoa ja ilmanväreitä ihollani, katselin nurmikolla makoilevia ihmisiä: kohta minäkin olen yksi noista. Kohta olen vapaa, kohta olen kaukana.

Ajallisesti ero ei ole pitkä, vain kaksi viikkoa. Matkakaan ei ole maailman mittakaavassa kummoinen, kuutisen sataa kilometriä. Kuitenkin maisema muuttuu, valo muuttuu, kieli ja mentaliteettikin muuttuu. Oleminen muuttuu. Aurinko killottaa saunan ikkunasta illalla, yöllä sumu häilyy pellon yllä, aurinko piipahtaa pohjoisessa, järven takana, vain palatakseen ihan kohta. Aamuyöllä voi nähdä, miten rusakko pinkoo pellon poikki kettua karkuun. Lampi on villinään ulpukoita, ranta niittyvillaa. Tuossa on puna-ailakki, siinä kullero, kukonkannus ja kurjenkello. Puolukka kukkii, mustikka kypsyy kohta. Ukin istuttama koristekirsikka on kasvanut viisimetriseksi. Voikukat kuvittelevat olevansa kuninkaita, punkevat esiin aina kun ruohonleikkurin silmä välttää. Leikkimökin purkukohtalo vähän harmittaa, kukas sen keksi panna matalaksi? Vihreä kompostori on saamarin ruma, mutta kuulemma ojanperän tunkio keräsi liikaa rottia. Hiehot eivät enää laidunna veräjän takana, siellä kasvaa heinää ja traktorinmunia. Kuikka huutelee. Kuka heittäisi tikkaa? Ennen oli vakavia kisoja isän ja setien kanssa, tulokset merkittiin laudanreunaan, välillä mentiin syömmään uutisperunata ja sitten taas jatkettiin.

Serkkujen mielestä talossa kuuluu vainajien hengitys. Itse en ole huomannut, mutta historiaa talo kyllä huokuu. Mummun esiliina ja oranssi sähkövatkain muistuttavat tiikerikakusta ja sydänpikkuleivistä, jotka kissa kerran söi, kun laitoimme ulkoportaille jäähtymään. Kaapin ovessa on edelleen teipattuna leski-ukin pikapullaresepti. Mutta minne on joutunut leipälapio? Eikös mummulla ollut myös iso taikinatiinu? Kukaan ei enää osaa leipoa ohrarieskaa, mutta leivinuuni lämpiää joskus kylmän aikaan.

Tosiaan, tunnelma muuttuu, ja aika muuttuu. Tietenkin tämä kaikki on minussa joka päivä, vaikka herään helsinkiläisessä kerrostalossa remonttimeteliin, keitän pahaa kahvia, ahdistelen töihin lähtemistä, ja kiroan postin, joka ei taaskaan tuonut apurahakirjettä; paistan tofulounasta ja lasken kalorit, odottelen liikennevaloissa, yritän keskittyä maalaamiseen vaikka rankkarapin voimalla, ja illalla urheilen niin perkeleesti, aina kun jaksan. Mutta kun oikeasti olen noissa Kainuun vaaramaisemissa, olen lomalla. Työhuone on kaukana, olkoon niine hyvineen, pärjäilköön ilman taiteilijaa. (Ihan kuin se ei olisi tajunnut, että takaisin tullaan, niin surkealta se jotenkin näytti. Tarkistin että kaikki maalipurkit ovat kiinni, pesin lastat ja pensselit, raivasin lattian. Roskaa tuli kaksi jätesäkillistä. Hei hei, sanoin sitten maalausperheelle ja rakkaalle työpaikalleni.)

Minulla ei ole pitkään aikaan ollut tämmöistä, ikään kuin ”tavallisen ihmisen” lomaa. Olen pitänyt taukoja työstä lähinnä henkisen vireyden mukaan. Näyttelyn jälkeen on luonteva tauon paikka, mielen on hyvä levätä, että sitten olisi taas valmis uuteen. Olen myös antanut itselleni luvan pitää lomaa talven pimeimpänä aikana, elää hidasta rytmiä auringon tahtiin. Sitten on sellaisia jaksoja, jolloin mieli ja keho käyvät niin kuumilla kierroksilla, että unet jäävät väliin, ja rouva taiteilija touhottaa ja sinkoilee sinne tänne tuhatta sataa, maalaa viittä ja suunnittelee kymmentä, silloin täytyy hiljentää tahtia ja pakkolevätä.

Mutta nyt olen ponnistellut ja pinnistellyt aikataulun mukaan, niin kuin monessa tavan duunissa täytyy tehdä, kun kiire ja deadline painaa päälle. Olen mielestäni myös onnistunut hullussa tavoitteessani. Sain valmiiksi viisi jättimaalausparia, kuten olin suunnitellut. Sitä sanotaan että ei pidä nuolaista ennen kuin tipahtaa. Monet ovat sitä mieltä, ettei keskeneräisistä suunnitelmista pidä puhua, ikään kuin se puhuminen vaarantaisi suunnitelman. Jos suunnitelma ei onnistu, puhuja voi tuntea häpeää, että mitäs menin kehuskelemaan. Mutta miksi toisaalta, jos on kaikkensa yrittänyt?

Voi myös mennä paniikkiin, jos ajattelee hotkaisseensa liian suuren haukun, ja epäonnistuu, koska ei paniikilta kykene edes yrittämään. Silloin tilanne on ikään kuin hävettävämpi. Vaan tässäkin tapauksessa, on ihan inhimillistä joskus arvioida voimansa väärin. No, kukin tavallaan, minä olen vähän lörppö, koska olen niin innostunut suunnitelmistani, haluan jakaa ne muiden kanssa. Ihan kaikkia en täällä blogissa sentään, mutta tästä näyttelysuunnitelmastani kerroin heti, kun se päähäni pälkähti. Ja välillä olin todella voi ei -mielialoilla, niistäkin kerroin. Mutta nyt tuntuu, että en puhunut suulla suuremmalla, vaan näyttelystä on tulossa huiman visioni kaltainen.

Ylkä ja morsio

Sulhanen - morsian  (2013) n. 700x180cm

Huomenta!

Oikein hyvää keskipäivähuomenta. Nukuin elvyttävät 12 tunnin unet ja olen uusi, en yhtään eilisen höpöinen. Mania siirtyi yöllä erääseen 60-vuotiaaseen naishenkilöön. Tämä yleensä niin viileänjärkevä rouva oli hankkinut kaksi uutta poikaystävää, neljät kirjavat silmälasit ja kaapin täyteen värikkäitä alusvaatteita. Kysyin että mites se Pekka sitten, kun nyt on toinen ja kolmaskin mies. Tämä vastasi että ei ole vielä miettinyt, ei tässä nyt ehdi ja meikkasi silmät oranssilla. Sitten se suuttui minulle ja heitteli lautaset lattialle ja merisuolaa perään. Kohta leppyi, ja sain kuulla aivan hurjia seksijuttuja.

Mutta nyt voisi katsoa kultaa, jolla ”on heliän siniset silimät, muistuvat mun mieleheni aina”. Siinä se, sinisulho, kuvassa ylhäällä. Olen aiemmin postannut toisesta puolikkaasta kuvan täällä, mutta jatkanut sitten maalausta hieman. Voisi noita vieläkin varmaan jatkaa, lisätä kerroksia ja korostuksia, mutta aina voisi kaikkea pikkuisen jatkaa ja korjata, hioa, viilata ja paremmin suorittaa, urheilla, sanoa – laita listaan ihan mikä vaan verbi, niin aina voisi paremmin. Nyt on kuitenkin siirryttävä seuraavaan, en voi ottaa pilaamisriskiä, näyttely on liian lähellä. Maalaus on kuitenkin ihan hyvä, vaikkei kaikkein sykähdyttävin olisikaan. Sitä paitsi olen huomannut, että näyttelyissä yleensä jokainen maalaus löytää katsojan, joka tuntee juuri sen edessä jotain hienoa, kaunista, koskettavaa, niinpä uskon että tämäkin sulhaseni. Ja voi olla, että on hyvä, jos näyttelyssä on sekä keveitä että ”raskaampia” maalauksia; (jälkimmäiset ovat myös konreettisesti raskaita, kun maalia alkaa olla paljon), tarkoitan siis sellaisia, joissa kerroksia ja näin ollen ehkä myös syvyyttä ja historiaa on enemmän.

Oikeastaan en osaa kertoa tästä paremmin, ettei ihan siirapiksi menisi. Onhan se niin ihanaa, jos on oma armas! Taidan lainata muutaman jakson Laulujen laulusta, josta myös näyttelyni tunnuslause on peräisin. Suosittelen lukemaan kokonaan, löydät tekstin vaikkapa täältä, tässä tosiaan vain pikku pätkät.

Näin sanoo mies:

Miten kaunis oletkaan, kalleimpani,
miten kaunis on katseesi!
Kyyhkyjä ovat sinun silmäsi,
hunnun verhoamat.
Sinun hiuksesi ovat kuin mustien vuohien lauma,
joka karkaa Gileadin rinteitä alas.
 Sinun hampaasi hohtavat valkoisina
kuin vastakerityt lampaat,
vedestä nousseet.
Ne ovat kuin karitsat kaksittain,
ei yksikään ole pariaan vailla.
 Sinun huulesi ovat kuin purppuranauha,
suloinen on sinun suusi.
Kauniisti, kuin granaattiomena,
kaartuu otsasi hunnun alla.
Ylväänä kuin Daavidin torni
kohoaa sinun kaulasi.
Siihen on ripustettu tuhat kilpeä,
monen soturin jouset ja viinet.
Sinun rintasi ovat kuin peuranvasat,
kuin gasellin kaksoset,
jotka käyvät laitumella liljojen keskellä.
Kun tuulenhenki illalla viriää
ja varjot pitenevät,
minä nousen mirhavuorelle,
suitsukekukkulalle.
 Rakkaani, kaikki sinussa on kaunista, sinä olet täydellinen!

Ja näin puhuu neito:

 Paina minut sinetiksi sydäntäsi vasten,
pane sinetiksi ranteesi nauhaan.
Rakkaus on väkevä kuin kuolema,
kiivas ja kyltymätön kuin tuonela.
Sen hehku on tulen hehkua,
sen liekki on Herran liekki.
 Suuret vedet eivät voi sitä sammuttaa, virran tulva ei vie sitä mukanaan. Jos joku tarjoaisi talot ja tavarat rakkauden hinnaksi, hän saisi vain toisten pilkan.

Voisiko paremmin sanoa?

Älä lyö, äitipuoli!

Olen siideritauolla. Huh huh hikikuuma ja ah aah klunk klunk. Pantakoon sen piikkiin jos höpisen levottomia. No ei vaan, olen muuten vain levoton. Olen ehkä pikkuisessa maniassa. Pikkumania on nimeltään hypomania. Se on taiteilijoilla paljon tunnettua yleisempää. Luomisvimmaa ja ideavirtausta, parhaimmmillaan aivan mahtavaa menoa ja kaikkea uutta synnyttävää, vaivaa myös tiedeihmisiä. Hienoja keksintöjä, huipputeorioita ja luomuksia, kaikilla taiteen ja tieteen aloilla! Maniassa ajatukset rientelevät ja pompsahtelevat, humpelipumpeli. Kiihkosekohöpömenovimmamania voi olla hankala ja vaarallinenkin tila, jossa ihminen kuvittelee olevansa Jeesus tai koko maailman Kuningatar, mutta tämä minun on vain mielen ja kropan selviytymiskeino tiukassa tilanteessa. On pakko puskea, joten on oltava virtaa. Olen töissä töissä töissä. Ja nyt olen tauolla, ja ajattelen pompsahtelevia. Jos olet tiukka taidelukija, en tiedä, onko tässä mitään kovin kiinnostavaa. En nyt laita kuvaakaan niin on vähemmän houkutteleva juttu.

Heräsin viideltä. Niin hullu en ollut, että olisin siitä pompannut pyörän selkään ja hommiin. Vääntelehdinnän jälkeen onnistuin jatkamaan unia. Eilen pomppasin seiskalta, vaikka yleensä olen armottoman aamu-uninen. Kävin töissä kolme kertaa. En turhaan, totesin tänä aamuna, ja olin huomattavasti toiveikkaampi kuin eilen. Paniikki leijuu koko ajan ilmassa, ja stressi yrittelee ottaa valtaansa. Häilyn.

Kaupassa myytiin satuhäitä, Neumannin petosta ja mäkihyppääjä-Matin synttäreitä. Vesimeloni maksoi 0,89 kilo, kokonainen, se tarkoittaa että kappale maksaa noin kolme euroa, sillä ne painavat suunnilleen vauvan verran. Tosin jotkut vauvat painavat jopa 5 kiloa, kauhistuttaisi synnyttää niin iso, jos ei leikkattaisi niin kuin keisarilta. Miksi ihmeessä keisarinleikkaus, synnyttävätkö keisarit, kysyn vaan, keisarinnanleikkaus sen kuuluisi olla!

No mutta, jos melonin tunkee paidan alle, näyttää suunnilleen siltä kuin olisi raskaana. Mikä säästövinkki! Minulla on yksi jääkaapissa, ihan rehellisesti hankin, se maksoi enemmän, vaikka samasta Alepasta ostin, 0,99 kilo, enkä ole vielä syönyt palaakaan. Tiesittekö, että vesimeloni on kurkun sukulainen, ei hedelmä, vaan vihannes! Sitä kasvaa mm. Israelissa. Minä haluaisin mennä Israeliin, mutta toiset juutalaiset ovat sitä mieltä, että sinne ei missään tapauksessa saa mennä, ennen kuin Messias on tullut. Jotenkin uskon heihin. Tulisi jo!

Minä ostin kaksi Rainbow Applea ja yhden Rainbow kaffen. Juon kahvia aamulla kaksi kuppia. Muuten en. Edessä istui pikkupoika ostoskärryssä, no siinä missä on pikkulapsille se istumispaikka. Kertoi menevänsä omaan kotiin, kysyi menenkö minäkin, vastasin meneväni. Sulla on kypärä, poika sanoi. Joo, pitää olla kun ajaa pyörällä. En sanonut että jaa sinulla on angrybirds-paita, en pysty sanomaan sellaista kivasti niin kuin lapsille kuuluu sanoa, minä vihaan niitä typeriä tunkeutujalintuja, kuolkaa! En tiedä, voinko enää mennä edes Iittalan tehtaanmyymälään, kun siellä on sellaisia hirviömukeja.

Kaupassa haisi hedelmän ja pesuaineen sekoitus, oli viileää. Minä haisen akryylilta, en osaa maalata tulematta akryyliseksi, haalareita ei voi käyttää näillä säillä ja kengät putoavat aina jalasta. Maalaan vanhassa mekossa, (Vero moda, pinkki, hihaton, trikoota, noin vuodelta 2003). Tuuletus ei toimi, säästävät vissiin kesälomien takia. Työhuoneessa on sankka maalikatku, melkein oksettava.

Kuulen ikkunasta kirkulintuja, itsekin olen eläin. Olen alaspäin katsova koira, joka punnertaa kankaan päällä, olen kobra ja sipsutteleva, kiipeilevä kissa, olen karhukävelijä, viheliäinen tuhotorakka ja myyrä, joka haluaisi vetäytyä pesäänsä.

Olen löytöretkeilijä kaikkien purkkieni välissä, olen painonnostaja kanistereineni ja raskaine kankaineni. Yritän olla johtaja ja kapellimestari, sotapäällikkö ja presidentti.

En pysty syömään, paitsi aamulla kupin mysliä ja illalla jotain roskaa. Vitut lounaista ja välipaloista. Koska olen yksin kotona, en osta ruokaa.

Ai niin, tuli vähän raflaava otsikko. Otsikkohan on kuin lööppi, tarkoitettu houkuttelemaan. Minulla ei ole ollut hakkaavaa eikä muunkaanlaista äitipuolta, enkä itsekään ole äitipuolena harkinnut lapsipuolten hakkaamista.

Onneksi muistin viedä roskat. Pari hedelmäkärpästä keittiössä silti lentelee (huomasin hakiessani sen toisen siiderin). Ja tiskitkin huuhtelin niin ettei siellä pitäisi olla mitään eliöitä kiinnostavaa. Mutta eteisessä on emmityttävä roska. Kudoin kerran pitkän maton, sinivihreävalkokeltaisen. Mutta. Siinä on kummallinen harmaa osio, johtui varmaankin depressiosta. Niinpä olen viemässä mattoa roskikseen mutta kuitenkin harkitsen, veisinkö sittenkin pyykkitupaan. Pidin sitä viime kesänä parvekkeella. Tänä kesänä pidän keltaisia, jotka kuvittelin laittavani keittiöön. Miten typerä idea! Lattialle kaatuu maitoa ja mehua ja ketsuppia ja soijakastiketta ja teetä ja kahvinpuruja ja liiskaantuu herneitä, tomaatteja, sano vaan, mitä ei. Pese siinä sitten keltainen matto joka saamarin viikko.

Vihdoin lopettivat rakennusremuamisen. Naapuriin tulee uusi kerrostalo, en tykkää yhtään, avara näköala menee. Ja parvekenautinto on mahdollista vain ilta-aikaan. Kiva sentään että partsi on länteen päin. Minä vain pelkään aurinkoa niin paljon etten voi mennä sinne ilman 50-suojakerrointa, vaikka alkaisi iltaantua. Miksiköhän rusketus on edelleen muotia, vaikka kaikki tietävät sen olevan vaarallista? Kuntosalilla oli kerran suihkuruskettaja. Se homma ei ole vaarallista mutta kallista se on. Vähän niin kuin hiustenpidennykset. Naistenlehdessä kerrottiin että intialaisten jumalille uhraamat hiukset lennätetään Angelina Jolien tuuheuttamiseksi.

Kasvit tykkäävät auringosta, olen laittanut yrtit ja mehikasvit parvekkeelle. Minulla on yksi iso joulukaktus ja kaksi pientä, kaikki näyttävät diggailevan, näin myös pääsiäiskaktus, jonka olin viime kesänä viittä vaille heittämässä hittoon. Mutta persiljaa ei juuri huvita kasvaa. Nimetön yrtti, jonka sain lahjaksi, voi ihan kivasti, mutta se ei maistu miltään! Viime kesänä kasvatin jopa tomaatteja, kyllä siitä urakasta jokunen pikkupallero syntyi. Nyt en ole ostanyt edes mitään orvokkeja enkä pelargonioita, ehkä sitten loman jälkeen, elokuun alussa. Mites on, saako orkideoja laittaa ulos? Olen jossain määrin orkideahullu. Mutta en kuitenkaan osannut maalata kukkia vesiväreillä, vaan turhauduin kolmessa päivässä.

Istun tässä himasohvalla ja pälätän vain siksi, että maalaus kuivuu työhuoneen lattialla ja vie kaiken tilan, joten en voi tehdä siellä mitään. Kaikki kaikki on nyt maalaus, maalaus on kaikki. Sitten kun tyyppi on vähän kuivunut, eikä valu, voin siirtää sen loppukuivumaan aulaan, ja tehdä työhuoneen puolella seuraavaa. Laitan anteeksi-lapun ja puhelinnumeron. Tuskin se ketään häiritsee. Joku saattaa tuhahdella, mikäs tuokin tuossa on olevinaan. Kiinni jäit, negatiivinen ajatus. Joku tietenkin ajattelee että wautsiwau! Apua jos varastaa, arvotaidetta sentään. (Kalliiksi on nimittäin tullut, kilokaupalla ahminut maalia, kuin olisin ravintolassa syöttänyt juottanut kaksi viikkoa).

Kohta menen. Tosiaan, muistapas ottaa hiustenkuivaaja, se on hyvä apu ja hommien pikaistaja. Ennen th:lla oli vakivarusteena vanha kuivaaja, kasarikuivaaja, pieni violetti, mutta sitten kotikuivaaja meni rikki, ja pitkätukkainen tyttäreni oli vailla vekotinta. (Miksi se suoristaa sitä ihanan kiharaa tukkaa? Ja miksi kaikilla miehilläni on ollut kihara tukka, eikös sellainen ole vallan harvinaista tässä maassa? Kutsuin erästä valkoiseksi neekeriksi, anteeksi vaan, minusta neekeri voisi olla ihan neutraali sana edelleen. Näin ensimmäisen mustan miehen Vaasan Sokoksen liukuportaissa vuonna 1978, ja se oli neekeri. Kerran näin Hakaniemessä neekeritappelun ja anteeksi nyt vaan taas, mutta kun ne koko ajan huusivat toisilleen että vitun neekeri niin pitääkö sitä silti korrektisti sanoa musta-tappeluksi vai kuinka.

Oletttekos huomanneet, että somalimiesten yleisin nimi on Muhammed, siitä on erilaisia kirjoitusmuotoja kuten Mohammed ja Mahamud, jos en väärin muista niin se nimi kuuluu antaa esikoispojalle. Niitten lempinimi on usein kavereitten kesken Muhis. Niin miksi Suomessa Jeesus on kielletty nimi, eikös se olisi vallan kunniakasta luterilaiselle lapselle? Jos minulla olisi poika, se olisi ehkä Joosef. Paitsi kun olin raskaana, isäni kysyi, että jos se on poika, tuleeko sen nimeksi Erkki, ja se valkoinen neekeri -mieheni, joo se on siis lapseni isä, mutta nykyään sillä ei ole afrotukkaa, vaikka huulista ei voi erehtyä, niin se sanoi, että Joosef on aisankannattaja, että sellaista nimeä ei saa laittaa. Ja sitten vielä sellainen juttu, että se X-mieheni on äkkipikainen mutta ei pitkävihainen, joten kerran se oli Kurvissa sanonut bussirahaa pyytävällä miehelle vitun neekeri, mutta sekunnin päästä pyytänyt anteeksi ja antanut viisi euroa. Mihinkähän tämäkin liittyy? Ehkä rasismikysymykseen, ja liittyy tietenkin, koska epärasismi ja ihmistykkääminen on rakkautta ja minähän maalaan sitä rakkautta paraikaa, vaikka olikin puhe hiustenkuivaajasta alun perin.)

Niin, onko köyhällä varaa ostaa uusia koneita? Ei tietenkään. – Voisitteko tulla ostamaan maalauksia, ne niin ilahtuisivat päästessään kotiin! Saatte alennusta ja osamaksukin passaa. Mutta voi hyvänen aika sitä yhtä rouvaa, joka maksoi ajat sitten eikä ole vieläkään noutanut töitä, mitä jos se on kuollut, pitäisi soittaa.– Ja siitä hiustenkuivaajasta tuli vielä mieleen, että minulla oli kasarilla Dingo-tukka, ihan sairaasti geeliä, hiuslakkaa ja tupeerausta ja värjäystä. Olikos Neumannilla joskus puoli tukkaa musta ja puoli valkoinen, täytyi olla, sillä minullakin oli. En kyllä oikein sovi blondiksi, vaikka joskus on niin nimitelty, kun olen vähän hurjalla päällä pikkujouluissa ollut.

Öö joo, sori, en vieläkään kertonut tuosta otsikosta. Siis tämä lattialla makoileva, minua toivon mukaan kovasti odotteleva maalaus on nimeltään Äitipuoli. Niin, tuli idea laittaa maalausten nimiksi rakkauden erilaisia rooleja. Äitipuolen rooli on harvoin helppo, se on ristiriitainen ja monenlaisia tunteita herättävä, niin kuin tuo keskeneräinen maalauskin.

Seuraavaksi postaan Sulhasen, ja yritän vannoa, että en sitten jorise tällä lailla, näytän maalauksen ja kehun vähän Miestä ja siinä se. Se Äitipuoli tulee myöhemmin, pälätyksellä tai ilman. Muitten nimiä en vielä kerrokaan.

Tervetuloa elokuussa: Rakkauden maalauksia

Kirjoitin viime viikolla tiedotetekstin Kanneltalon näyttelyä varten. Tulipas runoiltua:

Väkevä kuin kuolema, tuima kuin tuonela, rakkaus on tulen sammumaton hehku.

Rakkaudessa on kaikki värit. Väreissä on koko maailma.Värit luovat elämyksiä ja tunnelmia, kutsuvat esiin sitä, mikä on näkymätöntä. Kun katsot maalausta, löydät omat värisi ja tunteesi, oman tarinasi. Maalaus voi olla kuin runo, tai siinä voi kuulla musiikkia. Maalaus voi liplattaa hiljaa tai vyöryä kuin laava.

Onko rakkaus punaista? Onko purppura aistillisuutta ja pinkki raisua seksiä? Kulta voisi olla ihon lämpö ja keväänvihreä heräävän lemmen hempeys. Oranssi taitaa olla kiihkeä, tulinen roihu. Kaipuu saattaa olla violettia, keltainen lempeitä ajatuksia, sininen uskollisuutta ja turvaa.

Voi ajatella, että tunne ja rakkaus ilmenee myös siinä, miten värit kulkevat kankaalla, millaisia muotoja ja kuvioita niistä syntyy. Raju maaliroiskaus on intohimon liekki, pieni siveltimen kosketus kuin iltasuukko lapsen poskelle. Värit kurkottavat toisiaan kohti niin kuin rakastuneet. Rakastavaiset yhtyvät, ja rakkaus synnyttää uuden värin. Joskus toinen pakenee ja rakkaus jää haaveeksi. Toisinaan värien kohtaaminen saa aikaan sammuneen sävyn, joka on kuin riita tai pettymys. Mutta sitten riidan viereen puhkeaa ruusunpunaa ja anteeksiannon valkoista. Värit risteilevät ja sykkivät kankaalla kuin verenkierto. Maali virtaa ja suihkuaa kuin maito äidin rinnoista.

Toivon voivani koskettaa sinua, katsojani, antaa sinulle lahjan, jonkin liikahduksen sydämessä, pienen onnen ailahduksen. Jos sinulla on surua tai ahdistusta, maalaus voisi olla lohdutuksen ja rauhoittumisen paikka. Katso, ja anna maalauksen viedä. Ei tarvitse ymmärtää, voi kokea.

Kanneltalon galleria 7.-24.8.2013
Avoinna ma–to 9–20, pe 9–18, la 10–16 (poikkeuksena 10.8. suljettu).
Avajaiset ti 6.8.2013 klo 17.00.
Taiteilija Anna-Sofia Sysser esiintyy avajaisissa. Tervetuloa!

Vapaa pääsy

Järj. Maaria Oikarinen ja Helsingin kulttuurikeskus

Kanneltalo | Klaneettitie 5 | kanneltalo.fi

Typerät ukot, viisas lapsi

Tänään ip näytti tältä. Ihan kihelmöi, että saisin näyttää maalauksen viimeisen rupeaman jälkeen, mutta kun pitää aina odottaa se about vuorokausi, että maali on kuivaa, ja voi niitata kankaan seinälle kuvattavaksi.

 Taidekoulun miesopettajat, (joita kutsuin salaa nimillä Jäärä ja Vauhko), näyttivät kerran videon jostakusta miestaiteilijasta. Miehellä oli vaimo ja vastasyntynyt vauva. Tästä tuli ongelma, sillä vauvan itku ja vaimon häärääminen häiritsivät herran luovuutta. Suuri taiteilija erkani perheestä työhuoneelle asustelemaan ja luomaan rauhassa (varmaan se silti kävi kotona jääkaapilla, ellei sitten löytänyt nuorta lapsetonta neitoa huoltajakseen). Videon loputtua miesopettajat siinä sitten duona tokaisivat, että näinhän nää jutut menee. Taide vaatii uhrauksia. Minä olin aivan raivoissani ja huusin että just joo, jos taide on tuollaista kusipäähommaa, minä kyllä mieluummin hankkiudun heti paksuks, ja annan koko paskataiteen olla.

En käsittänyt, enkä käsitä harmaapartojen uhrautumis-ukinoita; miten niin ihana asia kuin taide voisi vaatia täydellistä itsekkyyttä? Keskittymistä ja sinnikkyyttä kyllä, paljon työtä ja henkistä energiaa – ja sitä rakkautta, josta kirjoitinkin viimeksi vähän enemmän. Mutta voiko rakastaa työtään, voiko taide välittää rakkautta, jos taiteilija ei rakasta ihmisiä?

Paksuksi ei aina niin vain heti paikalla hankkiuduta, mutta onneksi suuri toiveeni toteutui, ja tulin raskaaksi. Minua varoiteltiin, että siinä kyllä muu elämä jää. Olkoon sitten niin, minä ajattelin, rakkauteni tätä pientä syntyväistä kohtaan on niin suuri. Ja aika aikaa kutakin, kuten Sotkamon mummuni tapasi sanoa. Kasvaahan se vauvaa siitä. Yllätyksekseni juuri se minun ja vauvan välinen rakkaus antoikin valtavasti voimaa myös muihin asioihin. Elämä oli täyttä ja rikasta. En ole kokenut, että äitiyden vuoksi olisin koskaan joutunut minkään ”skenen” ulkopuolelle.

Nyt vauvani on myrskyisässä murrosiässä eikä niin usein osoita rakkautta paskamutsille, joka ei edes käy kunnon töissä, kunhan maalailee tyhmiä paskamaalauksia. Mutta lukipahan huolella tehdyssä äitienpäiväkortissa kuitenkin ”Onnea rakkaalle äidille”. Ja tämä on minusta aivan ihana juttu: yhdessä vaiheessa, kun minulla oli menossa masennusjakso, tytär laittoi blogiin piristävän viestin salanimellä!

”Hei! Selailin blogiasi ja pidän todella paljon maalauksistasi. Ne eivät ole vain maalauksia, niissä on iloa, energisyyttä, voimaa ja rakkautta. Terveisin Albert”

Miten ihanasti sanottu! Päivääni tulvahti valo. Vasta paljon myöhemmin tytär paljasti lähettäneensä kommentin. Niin kauniisti ajateltu ja tehty. Ja juuri noin minä haluan maalata!

Ruma kaunis ja rakas

Nyt on tämän vuoro: Nimeämätön alku 180x340cm, tai siis pystysuoraan tämäkin tulee kääntymään

Maalasin eilen rumaa. Hui apua, äkkiä pois, kauhistelin, ei saa, tuhma, paha! Pysäytin kuitenkin käden, joka oli jo peittämässä syntynyttä kummallista kohtaa. Katsoin kokonaisuutta. Ehkä ruma onkin hyvä.

Hampaita vihlova yhdistelmä

 Aina ei voi olla kivaa, opetti äiti. Sen voisi tässä kääntää muotoon: aina ei voi olla kaunista. Joskus sai lainata äidin korkokenkiä, huulipunaa ja helmiä ja mennä ulos hienostelemaan. Toisinaan joutui istumaan yksinään ruokapöydässä yrittäen nieleskellä läskisoosia; onneksi äiti ei jäänyt vahtimaan, joten saatoin kipata pahan roskikseen talouspaperin alle piiloon. Aina ei voi olla kiltti. Välillä rapun pojat, paras kaverini Marko ja yläkerran Juha, liittoutuivat minua vastaan ja kiusasivat. Oli siinä vissiin B-rapun Sikasen poikakin mukana, se oli meitä isompi. Kaikkein hauskin juttu niitten mielestä oli napata pyöräni tarakasta kiinni niin etten päässyt ajamaan eteenpäin. Kerran minä sitten löin Juhaa laudalla päähän.

Vähän suurempaa aluetta tarkastellessa ei tunnukaan niin pahalta

 Kerron näitä, koska elämä ja taide liittyvät mielestäni kiinteästi yhteen. Kun miettii konkreettisesti Kanneltalon elokuun teemaa, rakkautta, tulee mieleen monenlaisia asioita ja tuntemuksia. Polte ja hekuma, lepo, lempeys, turvallisuus ja luottamus, huolehtiminen, opettelu, ymmärrys, viisaus, mielihyvä, suru, vastavuoroisuus; mustasukkaisuus, viha, riidat ja loukkaukset (nämä negatiiviset jutut vain satunnaisesti, ei missään nimessä jatkuvina - muuten on kyse väkivallasta, eikä sellainen ole koskaan rakkautta!); anteeksipyytäminen ja -antaminen, pyrkimys hyvään, ystävyys, sylittely ja silittely, kaipaus, unelmointi, riemu, hulluus, järki ja vastuu. Toivoisin maalausteni olevan sillä lailla totta, että niissä voisi nähdä ja kokea näitä asioita, että on paljon kaunista ja hyvää, mutta on myös rikkinäistä ja rumaa. Ihanimmassakin rakkaustarinassa on kriisinsä. Ja kun ajattelee lapsen ja vanhemman välistä rakkautta, siinä sitä mennään välillä pienestä kriisistä isoon kriisiin.

Voi, tajusin juuri, että tänään on isäni syntymäpäivä. Hän olisi täyttänyt 65 vuotta. Syöpä vei jo 53-vuotiaana. Tänään minun rakkauteni on sävyttynyt surulla ja ikävällä. Miten mukava olisi soittaa ja onnitella! Vielä mukavampi viettää juhlia läheisten kesken. Tuntemuksissani on myös vähän ärtymystä: miksi et mennyt lääkäriin ajoissa? Miksi söit niin paljon sitä lenkkimakkaraa? Iloakin on; yksi mukavimmista muistoistani on, kun ollessani pieni leikimme usein ”jummausta”, se tarkoitti että isä makoili lattialla ja siitä nosti ja lennätti minua. Ja kiitollisuutta, minulla on isän silmät, joilla tätä maailmaa katselen.

v. 1967 ja v. 1991

Isä opetti, että elämässä kannattaa asettaa tavoitteita, joita kohti pyrkiä. On tehtävä työtä saavuttaakseen tavoitteen. Ja sitten kun on yhden tavoitteen saavuttanut, voi asettaa uuden. Voi unelmoida, toivoa ja tavoitella pilviä. Ajatella että jospa joskus. Että nyt kun teen niin hyvin kuin osaan, unelma saattaa toteutua. Muutamia unelmoimiani asioita onkin tapahtunut, joskus jopa sellaista, mistä en ole edes osannut haaveilla. En taida kehdata kertoa, mitä kaikkia hulluja toiveita mielessäni nyt liikkuu. Mutta kerron kyllä, jos ja kun jokin toteutuu.