Kun 1998 on nyt (ja 2006) ja 2080

Olen valvonut viime yön, koska en yskältä saanut unta ja ehkä siksi, että ajatukseni virtaavat niin vuolaasti. Olen ollut melkein viikon kipeänä, joten olen fyysisesti vähän huonossa kunnossa, mutta mieleltäni virkeä ja terävä. On jotenkin sellainen olo, kuin päätäni monta vuotta puristanut vanne alkaisi löystyä. Trauma ja suru ovat laittaneet minut niin koville, että iso osa minusta on ollut pois pelistä. Joku lainasi juuri Facebookissa Nick Caven sanoja: "People have two lives. First the one you spend time constructing. Then something makes it crash down, you pick up the pieces and build your other life from there." Caven, niin kuin minutkin, rikkoi oman lapsen kuolema. Elämäni särkyi kuitenkin yhden kerran jo vuonna 2000, sillä myös Ilkan kuolema oli hirvittävä kriisi. Miksi minä? me kysymme Jumalalta, kun kauhea asia osuu omalle kohdalle. Miksi kaksi kertaa? Minulle on syntymässä kolmas elämä.

Luin aamuyöllä vanhaa blogiani vuodelta 2006. Haluan lainata sieltä pari kohtaa. Ensimmäisessä on läsnä kolme aikaa: kirjoitushetki, kun olen juuri saattanut Martan päiväkotiin, hetki Pärnun Uuden taiteen museossa keväällä 1998 ja hetki Kulosaaressa keväällä 2000.

”Kevätaamupäivän valo on tiivis, pakahduttava. Tänään on se päivä, kun vihreä räjähtää esiin. Näissä hetkissä on läsnä monta aiempaa.

Ajattelen rakkaita. Hyvää tarhapäivää ja hyvää maalauspäivää on toivotettu. Tyttärellä on ruutuhuivi päässään, hän juoksee pihan poikki leikkiin mukaan, vilkaisee ja vilkuttaa vielä. Viivähdän portilla hetken.

Valo oli sama, kun kahdeksan vuotta sitten sain tietää olevani raskaana. Ripustimme näyttelyä Pärnussa, avajaismekkoni oli kuparinpunainen. Purppuramaalauksilla oli jumalanrakastajalta omittu nimi Tu intiomior intimo meo.

Tällaisessa valossa oli kolme onnellista. Tuoksui mäntymetsä, tärpätti ja meri. Miehellä oli taivaansiniset silmät, vauvalla myös. Mies piirsi käpyjä ja karahkoja, nainen istui vain ja katseli. Punainen tukka lainehti.”

Olen melko varma, että kirja, josta tuo mystikolta lainattu taulun nimi on peräisin, on hyllyssäni, mutta äkkiseltään en löydä sitä. Minulla on satoja kirjoja, mutta hyllyissä on olevinaan jonkinlainen järjestys, niin että uskonnollisen kirjan pitäisi löytyä neljännestä tai viidennestä väliköstä. (Olen kuitenkin joskus julistanut, että seksi, taide ja uskonto ovat yksi ja sama asia, joten kirjahan voi täten olla missä tahansa. Niin, kirja voisi loogisesti olla vaikka Ulla Karttusen ”Moderni mystikko” -kirjan (joka on nimetty kirjoittamani artikkelin mukaan) vieressä. Kuitenkin Karttusen vieressä on kirja Dirty Jiddish! Karttusen madonna-teoksia sinänsä voi pitää todisteena väitteestäni, johon en juuri nyt kuitenkaan lähde.) 

Sitaatti tarkoittaa ”Olet lähempänä minua kuin olen itse itseäni”. On oikeastaan poikkeuksellista, että olen antanut Pärnun maalauksille nimen, sillä sitäkin mieltä olen ollut, että nimi suorastaan pilaa maalauksen (totta puhuen olen vieläkin monesti tätä mieltä, esimerkiksi tämän tekstin lopussa), mutta onhan tuo hieno nimi! Vaikka elämä on kuinka muuttanut minua, tietyt asiat ovat kautta vuosien pysyneet, kuten tämä kiinnostukseni mystiikkaan. Juuri pari päivää sitten luin suufilaisuudesta ja sisälläni läikähti.

Hetkinen. Maalauksen nimi on vielä paljon hienompi kuin hoksasinkaan. Tiesinkö nimen antaessani olevani raskaana? Tarkoittaako se, että Martta oli lähempänä minua kuin olin itse itseäni? Tarkoittaako se, että Martta on nyt lähempänä minua kuin olen itse itseäni? Kyllä, se voi tarkoittaa sitä!

Vanhan blogin toinen katkelma käsittelee samaa asiaa, hetkien yhtymäkohtia, mutta vielä vähän tarkemmin aikakokemuksen luonnetta, ja olen kirjoittanut tästä myös joskus ihan  kuluneen vuoden aikana:

”Vimmalla on tapana yltyä, kehällä laajeta. Liekö kyse taiteesta vai kokemisen tavasta ylipäätään, joskus elämä on kiivasta, ihmeellistä, yllättävää, hengästyttävää. Sitä herää neljältä sateeseen, olisipa aamu jo!

Ja kaikki liittyy kaikkeen. Kun lapsi muuttuu koululaiseksi, muistan oman kouluaikani, herkistyn. Mietin myös, miten tytär vuosien päästä muistaa asiat, miten äitiään ajattelee. Kun järjestän tilaa koululaisen nurkkaukselle, kohtaan esineitä ja tavaroita hyvin kaukaa. Vaikkapa monet pussit kankaita. Tiilenpunaista samettia, paksua turkoosia neuletta, viininpunapohjaista kukkakangasta, kuparisifonkia. Jospa korjauttaisin ompelukoneen kuitenkin. Ehken enää itse tahdo tiilenpunaista leninkiä, mutta tytär ilahtuisi ikihyviksi.

Ajat sitten jo selitin ajan sykliseksi: tietyssä kevätpäivän valossa kaikki samanvaloiset kevätpäivät ovat läsnä aivan toisin kuin eilinen päivä. Jollei väite kuulostaisi niin älyttömältä, väittäisin nyt, ettei aikaa ole olemassa. Aika kuhisee, mikään ei ole mennyt. Mihin vertaisin, jos en sykliin tai viivaan, ehkä mereen tai muurahaispesään.

Ja sitten taas väitän vastaan väitteelle, jota en esittänyt. Sillä aika, lineaarisena, pahasta pois vievänä, on voimaa. No, tiedättehän, kuinka aika parantaa haavat. Silloin kun elämä on pysähtynyt suruun tai sairauteen, on mahdotonta kokea aikaa sulana kaikkeutena. Näissä tapauksissa ajan kuluminen, se, että aika vie traumasta eteenpäin mitattavina yksikköinä, kuukausina ja vuosina, sitten kun niitä on tarpeeksi, sitten aika on voimaa.”

Tässä katkelmassa on hirveän surullista se, että, se sisältää ajatuksen, joka ei toteutunut, että Martta kasvaisi aikuiseksi, että Martta voisi muistella minua, ehkä sitten kun minä olen mennyt. Martta meni ensin.

Katsoin tänä aamuna Martan Instagramia. Siellä on kuva, jossa Martta poseeraa näyttelyssä Kirstin maalauksen vieressä. ”Minä nyt ja katkera minä 2080 luvulla” Martta on kirjoittanut kuvatekstiksi. Siinä on tosiaan nuoret ja vanhat kasvot vierekkäin. Sekin itketti.

Tuo ajan parantavuus kuitenkin on totta. On vain niin, että aikaa tarvitaan hirvittävän paljon, sillä surevan aika on pitkä. Martan kuolemasta tulee kohta neljä vuotta ja se on ollut ihan hirveän pitkä aika. Surevan aika ei hupsis vierähdä. Mutta juuri nyt koen tätä muutosta, että esimerkiksi tuo kirjahyllyni maailma alkaa taas tulla todeksi ja löydän sieltä uusia ja vanhoja aarteita, joita haluan lukea. Ei tästä kauan ole, kun vielä ajattelin, että helvettiin joutaisi, en minä noita ikinä pysty lukemaan! Lukeminen on ollut iso intohimoni, mutta olen viime vuosina pystynyt siihen vain pienissä määrin. Äänikirjoja olen kuunnellut palapeliä tehdessä paljonkin, mutta kirja-kirjaan keskittymiskykyni ei ole riittänyt muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta. Tässä alkoi jonkinlainen muutos ehkä tänä keväänä, kun yhtäkkiä istuinkin pinkissä nojatuolissa kaikessa rauhassa useamman illan. Luin joitakin kirjoja, jotka puolestaan sysäsivät minut kirjoittamaan omaa tekstiä, lukemani avulla jokin aukeni ja seurasi kiivas kirjoittamisen jakso. Nyt, ihan viime päivinä olen sitten yhtäkkiä lukenut aika ison määrän tieteellisiä tekstejä, ja tästä olen ihan riemuissani. Rakastan kunnollista ajattelua, argumentaatiota ja vasta-argumentaatiota! Tuntuu kuin yhtäkkiä voisin käyttää älykkyyttäni tavalla, johon en moneen vuoteen ole pystynyt.

Postauksen kuvat ovat uusista maalauksista, jotka minun on pitänyt laittaa blogiin jo pidemmän aikaa, mutta kun en ole halunnut oikein sanoa niistä mitään. Siinä on se vanha juttu, että koska maalaus on oma kielensä, maalausten selittäminen verbaalisesti ottaa minua pannuun. Maalauksella on oikeus olla! Ottaa vähän sekin pannuun, kun joku kommentoi maalausta ja päätin sitten laittaa maalaukselle nimeksi tämän kommentin. Ei, kommentoiminen ei siis pänni minua laisinkaan, päinvastoin, mutta en ehkä sittenkään halua laittaa maalaukselle mitään perkeleen nimeä! Eikös yhden näyttelyni nimi ollut Anna minulle nimi? Onhan katsojallakin vastuu, jota tämä kommentoija juuri erinomaisesti käytti, minä olisin voinut jollain paskanimellä estää tämän! Enkä nyt tarkoita olla tyly. Keskustelen ihan mielelläni maalauksista, vuorovaikutus kuuluu taiteeseen. Mutta minä en pääsääntöisesti "käsittele" maalauksessa yhtään mitään muuta kuin maalia. Maali on maalauksen sisältö koska maalaus on maalilla maalattu. (Enkä muuten laittanutkaan sitä kommentoitua maalausta tähän enkä myöskään kerro, mikä se kommentti oli!) Näin. Merkkaan nuo koot myöhemmin, mutta jotain metrisiä nuo ovat.

Oranssin maalauksen aika

Maalaus Golden Spirit tänään kotona ja avajaisissa vuonna 2017 (kuva Timo Korhonen) 

Hesarissa oli muutama päivä sitten artikkeli ajasta ja suhteellisuusteoriasta. Kuinka joidenkin tieteilijöiden mielestä aika on vain illuusio, jota ilman emme pystyisi hahmottamaan todellisuutta. Tämä ajatus on hankala hahmottaa, mutta pystyn tavoittamaan siitä jotain. Vaikka nyt, kun katson maalaustani Golden Spirit, jonka siirsin pikkuhuoneesta olohuoneeseen, läsnä on monta hetkeä yhtä aikaa.

Oranssi on mielestäni yksi parhaista väreistä, siinä on aurinkoa, lämpöä, liikettä ja energiaa; se on piristävä ja vahva väri. Jotenkin hienosti tuo maalaus nyt kipinöi ja säkenöi, kun katson sitä. Siinä on tulen tanssi ja auringon kuuma helotus. Sivellin on liikkunut ryhdikkäästi kankaalla ja kiiltoa on juuri sopivasti.

On ne tunnit ateljeessa, kun maalasin teosta. Muistan sen hyvän leveän pensselin, jota olen käyttänyt (mihin se muuten on joutunut? Oli tosi hieno ja kallis!) Muistan innon ja himoni keltaisiin ja oransseihin väreihin. Oli talvi, mutta ateljeessani oli erinomainen valaistus ja työskennellessä vuodenaika unohtui. Muistan illan työhuoneella, kun kollegani Pasin kanssa valitsimme teoksia Galleria Katariinan näyttelyyn. Pasi on ollut läheinen ystäväni Ilkan kuoleman jälkeen ja meillä on aina ollut hyvät keskustelut taiteesta ja elämästä. Mutta kuulepas Pasi, vieläkään et ole hakenut sinulle kuuluvaa maalausta samasta Golden Spirit -sarjasta!

Muistan, kuinka teimme ripustusta kollegani Empun kanssa, ja kävimme välillä pizzalla Kampissa. Empulla oli hyvä näkemys, ja saimme naulat oikeille paikoille. Empun kautta taulu vie myös Romanian taiteilijasymposiumiin, joka oli hieno kokemus kesällä 2015. Olin masentunut ja arka, tein hyvin yksinkertaisia puuväripiirustuksia hitaaseen tahtiin. Mutta lampi, jonka rannalla työskentelin, oli rauhoittavan kaunis. Huoneessani oli keltaiset seinät ja suihku ja vessapaperiteline hajosivat. Pohjoismaiset ja romanialaiset kollegat olivat kivoja ja paikallinen viina palinka vahvaa, joten meillä oli erinomainen viikko. Romanian keikka vaikutti myös taiteilijaryhmä OOO:n perustamiseen.

Muistan avajaishumun, ison ilon kirjasta ja näyttelystä. Tarjolla oli marenkia ja ”pillereitä” (jotain pastilleja ne olivat) värikkäissä lääkekupeissa, joita olin kerännyt sairaalasta; muutkin potilaat antoivat kipponsa mielellään taidemateriaaliksi. Ja nyt kun tämän muistan, läsnä on sekin hetki, kun ilkeä sairaanhoitaja, jota kutsuimme Ei-Hannaksi hänen oikean Johanna-nimensä sijaan, vihaisesti kielsi minua ottamasta keltaista lääkekuppia mukaan huoneeseeni, koska se oli roska. (Niin ja sellainenkin tapahtui, että maniassa pöllin kaikki osaston siniset Teema-mukit kaappiini ja kuljetin ne päivälomalla kotiin, kiedottuna vaaleanpunaisiin pyjamahousuihin. Hihittelin itsekseni, kun tämä sama ilkeä hoitaja kyseli kuppien perään. Häpesin asiaa myöhemmin, mutta en kehdannut palauttamaankaan mennä. Möin kuluneet kupit parilla eurolla Facebook-kirpparilla. Ja on minulla vieläkin työhousuina vaaleanpunaisia pyjamahousuja ja työkenkinä sairaalan kusiluikkarit.) Loppuillasta, kun kuohari ja valkkari loppui, oli pakko juoda punkkua, joten mekkooni tuli tahra. Entinen anoppini lupasi taikoa tahran pois.

Muistan, kuinka galleriassa tehtiin haastatteluja. Miksi Ilta-Sanomien toimittaja halusi kirjoittaa, että Maaria elää tavallista yksinhuoltajan arkea eikä suostunut muutosehdotukseeni: ”Maaria elää mukavaa sinkkuäidin elämää”? Muistan paljon kirjaan liittyviä kivoja asioita. Olihan sekin jännää, kun Hesarin kulttuuritoimituksesta soitettiin, kuinka kirja oli valittu palkintoehdokkaaksi. Hesarin juhlissa tutustuin muihin esikoiskirjailijoihin.   

Paras juttu kuitenkin on, että muistan Martan, joka oli ylpeä äidistään. Minä olin omassa huoneessani, Martta viereisessä huoneessa omassaan, kun sain puhelimeen viestin ”Sun kirja on erinomainen”. Meillä oli hassu tapa viestitellä ja soitella viereiseen huoneeseen, kun ei jaksanut huutaa eikä nousta sanomaan. Vaikka että laita kahvia, herään kohta.

Martan kuolinpäivä lähestyy, ja monena päivänä olen ollut vaikeissa oloissa pelkästään siksi, että sää ja valo on samanlainen kuin tuona päivänä. Aurinko paistaa matalalta ja takapihalle heittyy varjot. Kesällä oli helpompaa. Oli lehdet puissa, yltäkylläinen valo ja pursuileva kukkeus. Nyt on alastonta ja kaikki tulee niin lähelle. Asunnossani on ambulanssihenkilökuntaa, poliiseja, hautaustoimiston työntekijöitä ja kriisityöntekijöitä. Tässä samalla paikalla minä istun sohvalla ja tärisen, mustissa verkkareissa, pinkki pipo päässä. Kriisityöntekijä kehottaa juomaan vettä ja kysyy, saako koskettaa.

Silloin maalaus ei ollut tässä. Muutin asioita kodissa, että olisi helpompaa. Ostin uusia lamppuja ja tekstiileitä. Maalaus ei ole nähnyt ambulanssimiehiä, siihen ei liity mitään pahaa eikä synkkää muistoa niin kuin orkideoihin ja turkoosiin verhoon liittyy. Kun katson maalausta, jaksan paremmin, niin toivon. Luotan, että siinä on kannattelevaa voimaa. On kulunut kohta kolme vuotta, mutta suru on valtava. Minä pärjään, mutta silti olen välillä musertua sen alle. Mikä voisi olla kallisarvoisempaa kuin oma lapsi?

 Taulu muistuttaa minua iloisesta ja reippaasta Martasta, joka oli yhtä energinen kuin oranssi väri. Se kertoo rakkaudesta, joka on suuri, jopa suurempi kuin kuolema. Marttaa ei enää ole, mutta silti tuossa taulussa on jotain Martasta ja Martan pirskahtelevasta luonteesta, siinä on jotain meidän kahden erityisestä yhteydestä, jota pystyn ihmeellisesti juuri nyt kokemaan. Tänään aika on suhteellinen ja armollinen tällä tavalla.

Kenkut kököt

Keskeneräinen (A)

WARNING! Contains unfinished ugly works!

Kaikki tämän postauksen maalaukset ovat kesken. Esitän ne tässä paskuusjärjestyksessä. Alimpana kaikkein kököin.

Minulta kysytään usein ”Mistä tiedät, että maalaus on valmis?” Siihen on ihan selkeitä kriteereitä, mutta tänään lähestyn asiaa toiselta puolelta, eli ”Mistä tiedän, että maalaus EI ole valmis?” Postauksessa esittelemäni maalaukset ovat (minun mittakaavassani) pieniä, (75x150cm). Tämän kokoluokan työ on minulle varsin vaikea maalattava. Tykkään siitä, että kangas on minua isompi, että joudun kurkottelemaan maalatessa ja ponnistelemaan siirtäessäni taulua. Kun kangas on pieni, koen, että tila loppuu kesken, se ei riitä viuhahtaviin, nopeisiin maalauseleisiini. En osaa saakeli sipostella. Kuitenkin olisi rankasti sanoen taiteellinen itsemurha maalata aina jättiteoksia. Ja ihan oikeasti se olisi taloudellinen itsemurha. Koska kliseisesti elääkin täytyy. En kuulu niihin onnekkaisiin, jotka ovat päässeet automaattiseen apurahaputkeen tai sellaiseen myyntiputkeen, että arkitriviaaleista ei tarvitsisi välittää.

Suomalaiset ovat aika arkoja tauluhankinnoissa, ja monella on valmis, jopa sentintarkka ajatus siitä, minkä kokoinen (=pieni) taulun sopii olla. Silloin tällöin onnistun vakuuttamaan tällaisen asiakkaan siitä, että kyllä siihen sohvan ylle mahtuu aika isokin taulu. En tee tätä rahanhimossa myyntityrkytysmielessä. Suuri tai suurehko taulu, jos se on ”se oikea”, on vain kerta kaikkiaan upea elementti kodissa. Todistusaineistoa täällä ja täällä. Joskus kysytään, voisinko tehdä pienemmän version tästä tai tuosta teoksesta. En yleensä voi. En osaa. Koska se ei vain mene niin, että voilà! pienennetään mittakaavaa. Tiedän taiteilijoita, jotka tekevät näin, ja ehkä, jos oikein pinnistelisin, saisin jonkinlaisen minikopion aikaiseksi, mutta tällainen tekeminen ei vain ole minua. Minulle jokainen työ on ainutlaatuinen yksilö, ja jopa pyyntö tehdä saman tapainen pienennetty teos tuntuu hankalalta.

Keskeneräinen (B)

On siis myyntipointti. Mutta ajattelen myös, että silloin tällöin on hyvä haastaa itsensä asiassa kuin asiassa (ehkäpä seuraavaksi oranssi vyö karatessa ja arabian lukutaito!). Niinpä välillä yritän tehdä näitä hillitymmän kokoisia teoksia. On hyvä kokeilla sellaista, mitä ei noin vain osaa, joutua pulaan ja pahaan paikkaan.

Voisi luulla, että ison maalauksen työstäminen vie hyvin kauan aikaa, ja pienemmän sutaisee nopeammin. Ei! Totta joo, että joitakin isoimmista teoksistani olen rakennellut kuukausikaupalla. Mutta pienempien kanssa on niin, että aloitan, turhaudun, annan olla, laitan sivuun, ja tämä toistuu monta monta kertaa. Olen keksivinäni hyvän ratkaisun, ja kohta joudun toteamaan, että eipä niin hyvä ollutkaan. Taas hylkään. Hapuilua voi kestää parikin vuotta. Ehkä, jos minulla olisi valta ja raha, en edes yrittelisi näitä ”helpommin kaupattavia tuotteita”. Mutta koska hynä ei heilu niin hyvin, aina minä sinnikkäästi yrittelen. Ja kun kovasti yrittää, ei voi välttää ajoittaisia onnistumisia.

Jos olisin superprofessionaali imagotarkka, en näyttäisi näitä haparointeja. Mutta jos minulla nyt jokin imago tai ideologia on, niin siihen kuuluu ajatus keskeneräisyyden ja vajavaisuuden kauneudesta. Tämän kirjoituksen maalaukset  C ja D ovat mielessäni ällöjä, mutta niitten on mahdollista kasvaa häikäiseviksi prinsessoiksi. Tai vaihtoehtoisesti niin kunnolla rumiksi ja ilkeiksi, että ne ovat ärhentelevyydessään hienoja teoksia.

Miten sitten analysoisin näitten teosten vikoja?

Katsotaan ylintä duunia (A). Sommittelu on pöhkö. Kaikki ”toiminta” lähtee teoksen keskeltä levittäytyen reunoja kohti. Tämä on mielestäni jotenkin alkeellista ja julistemaista. Näin on vissiin päässyt tapahtumaan, koska pohjan ollessa lattialla maali luonnollisesti hakeutuu kankaan keskikohdan syvänteeseen. Joskus sattuma on hyvä juttu, mutta tämä sattuma on liian ilmeinen ja tylsä. Yritän vähän siirtää painopistettä. Värillisesti tämä työ ei ole kamalan huono, mutta jotain sävyttelyä se kyllä vaatii. Nyt värikirjo koostuu vain lämpimistä sävyistä – lukuunottamasta turkoosia hippusta. Viileillä aksenteilla saisin tähän enemmän syvyyttä. Työ näyttää yllättäen kuvassa vähän paremmalta kuin livenä, mutta hyvä se ei tosiaankaan ole.

(B) Sinivalkoisessa maalauksessa ei välttämättä ole isoa vikaa. Mutta on se jotenkin tylsä. En ole keksinyt, millaisia muita värejä teokseen pitäisi tökätä. Katsotaan, selviänkö tilanteesta pienesti, vai pitääkö mennä ensin nurinkurin ja sitten vasta päästä ratkaisuun. Näissä tilanteissa tapahtuu joskus aivan holtitonta värin tuhlausta, kun pitkän taiston tuloksena käännän koko paletin ympäri – koska en vain osannut muuta.

Keskeneräinen (C)

Tämä pastelli-bastard on tuhnuinen ja hinkattu. Mitä mitä ihmettä olen sössinyt? Tiedättehän, kun muovailuvaha menee harmaanvihreäksi muusiksi lasten mössätessä värit keskenään. Osaa sitä aikuinenkin. Alempien kerrosten värit tunkevat päällimmäisen kerroksen ohuiden emmintävärien läpi.Täytyy löytää puhtaampia, selkeämpiä värejä. Ja jos harrastaa läpikuultavuutta, kerrostusvärien tulee joko sointua tai kontrastoitua tarpeeksi. Sori, nyt minulla on vaikeuksia selittää asiaani suomeksi. Miten määritellään sointuvuus? Eikö se ole katsojan silmässä ja mielessä?
Taiteilija on teoksensa ensimmäinen katsoja ja samalla tärkein kriitikko. Jos tekee parhaansa, ei muuta voi. Ja esimerkiksi tälle teokselle en ole vielä antanut parhaintani, se tarvitsee vielä aikaa ja yhdessäloa.

Keskeneräinen (D)

Onnea vaan jumbosijasta. Mee muualle, en jaksa kattoo sua!

Töherrys D on niin kamala että hävettää! Tuo olevinaan oranssi väri on samea. Meinasin sanoa, että oksettava, mutta olisipa edes sitä. Tässä vaiheessa maalaus on vain inhottava nuhjake. Yäk mitkä roiskeet ja valumat, mikä  ruttokeltainen, likavaalea ja kakkavihreä. Luulen kuitenkin, että kunhan löydän oikeat värit, ja saan sommittelun sopivaksti, tällä työllä on erityishyvät mahdollisuudet muuttua hyväksi maalaukseksi. Kaiken yrittelyn seurauksena kankaalle on muodostunut kiinnostava, röpelöinen pintarakennne (näin muos edellisessä aloitelmassa!), ja sehän ei häviä minnekään, vaikka värit muuttuisivat. Usein on myös niin, että hankalimmista kakaroista lopulta kasvaa parhaita teoksia - niiden kanssa kun joutuu oiken kunnolla jaakaamaan. Nopsaan valmistuva teos taas ei välttämättä ole niin ihmeellinen. Minä toivoisin, että maalaukseni olisivat henkeäsalpaavan upeita – siinä sitä tavoitetta loppuelämäksi.

Hukkumiseen

Yritän älytä. Minusta tuntuu että sanat estävät ja eksyttävät. Siksi niitä ei ole nyt monta.

Kahdeksas alkoi näin, jatkui tästä näin

Ja tuli tällä viisiin tällaiseksi

38 vuotta tai kolme varttia kevättä

Sarjasta Kevät (170x130cm) 2010

"Älä ikinä sano noin", taidebisnesrouva varoitti, "kuulostaa liian helpolta". Olin kertonut maalanneeni taulun kahdessa päivässä. "No, eihän se ihan niin ole", aloin selittää, "kun -" "Niin kyllä juu suunnittelu ja esityöt ja mitä kaikkea, mehän tiedämme, mutta jos sanot kaksi päivää - älä sano niin. Jos asiakas kysyy, kauanko maalasit, sano kuukausi". Myöhemmin opin vielä paremman tavan määrittää tauluun tarvittu aika: "Maalasin yllä olevaa pinkkiä maalausta 38 vuotta." Mark Rothko oli viisaampi kuin minä ja bisnesrouva yhteensä, hän oli vastannut omalla iällään kysyttäessä kauanko kesti maalata maalaus x. Tosiaan.

No, jos nyt arkisemmin puhutaan, pinkki maalaus valmistui kahdessa kuukaudessa. Ja jos maalaaminen olisi vain sitä, kun taiteilija koskettaa kangasta lisäten siihen väriä, siinä tapauksessa maalasin pinkkiä taulua viitenä päivänä. Jos ei lasketa edes värien valintaa, sekoittamista eikä niiden kuivumiseen tarvittavaa aikaa, luulenpa että maalasin pinkkiä taulua vain kolme-neljä tuntia. Jos vieläpä jätetään huomiotta ne minuutit, jotka käytin keskittymiseen ja intuitioni tarkentamiseen hakiessani seuraavan värin paikkaa ja levitystapaa, saattaa olla, että olen oikeastaan maalannut pinkin maalauksen puolessa tunnissa.

Vasemmalla maalaus on vaiheessa 4/5. Ristikkomainen rakenne on saatu aikaan valuttamalla maalia. Pisara piirtää viivan juostessaan kangasta alas, kohti lattiaa, ja kun taulua äkkiä kääntää 90 astetta, maali alkaa tietenkin juosta sinne missä lattia nyt on. Siniset kohdat ovat klönttimäisempää maalia, mediumin ja glitterin seosta, ja ne on painettu kankaaseen palettiveitsillä.

Isommassa kuvassa oikealla on valmis (olen melkein varma, en satavarma, että se on nyt valmis) maalaus. Maalasin ristikkoon eripunaisia pilkkuja tihentäen rakennetta alavasemmalla. Lisäsin vielä sinistä sekä vaaleaa glitteriä.

  Sarjasta Kevät (170x130cm) 2010

Oranssin maalauksen aikajänne on suunnilleen samanlainen. 38 vuotta tai 7 viikkoa tai 4 päivää tai kolme varttia. Viime vaiheen keltaiset, haarautuvat vinovalutukset onnistuivat minusta hyvin.

Tykkään näistä kahdesta, pinkistä ja oranssista kevättaulusta aika lailla! Niissä on lennokkuutta ja ilmavuutta ja tunne, että yksi ja kaksikin viivaa on osunut oikein. Hassua kyllä, näen tällä kertaa töissäni selvää esittävyyttä. Ai jaa, tätä maalaankin, huomasin sarjan alkuvaiheessa. Olen sitten ihan tietoisesti hakenut näihin rytmejä luonnosta, mutta mitä mikäkin voisi olla, jääköön katsojan koettavaksi. 

Teen siitä uuden

Tämä turkoosi Maalaus (200x170 cm) on vuodelta 2007. Se oli mukana tm-gallerian näyttelyssäni samana vuonna. Minusta se on aika kaunis ja mukava työ, mutta en kuitenkaan aio säästää sitä tällaisena.

Älä! sanoo joku. Älä pilaa, älä tuki, älä heitä hukkaan!

En pidä työtä huonona, tarkoitukseni ei ole tuhota sitä. Haluan mennä sen sisään, olla siinä uudestaan nyt. Haluan muistaa ja haluan nähdä uuden unen.

Toivon osaavani säilyttää turkoosin kuulautta, sommittelun ilmavuutta. Toivon osaavani syventää maalauksen tilaa, jykevöittää sen tunnelmaa.

Jonkin värin aavistan. Mutta aion yrittää olla hiljaa, maalata vähän ja hitaasti. Ensimmäinen väline voisi olla pienehkö sivellin, tähän ei nyt roiskita eikä pursoteta. Joihinkin kahden värin kohtaamispaikkoihin tuon kolmannen. Olkoon vaikka vähän piinallistakin. Kun ei hosu, on tilaisuus katsoa monta unta.