Feeniks 1

Feeniks 1 (140-250cm) 2014

Uusi aloitus, raakile raakile, toukokuu 2014

Viheryö 2005

Alimmassa kuvassa on maalaukseni Viheryö vuodelta 2005. Tein tuolloin kolme samankokoista pitkänlaista maalausta. Alun perin oli tarkoitus esitää teokset Porvoon Taidetehtaalla pidetyssä Suomen Kuvataidejärjestöjen Liiton näyttelyssä. Noo, ripustuspäivänä sitten todettiin, että kuljetusauto ei ole riittävän pitkä. Siinä sitten soittelemaan kuraattorille että sori nyt, joudun tuomaan eri työt, mutta ei tuo onneksi ollut moksiskaan, eikä siinä sitten sen kummempaa. Maalauksen sisartyöt Punayö ja Tummayö olivat sitten myöhemmin esillä Arabian Allstars -ryhmän näyttelyssä galleria Rantakasarmissa. 

Ihmiset yleensä tykkäävät katsoa isoja maalauksia. Koko tuo tehoa. Mutta näyttelyn jälkeen kookkaat tuppaavat monesti päätymään taiteilijan varastoon. Välillä joku tulee työhuoneelle etsimään suurta aarretta ja löytää sellaisen varaston perukoilta. Mutta sieltä löytyy myös keskinkertaisia maalauksia, joiden ei enää tarvitse olla olemassa. Vanhasta tulee pohja uudelle.

Akryylimaalauksessa vanhan päälle maalaaminen ei aiheuta juurikaan teknisiä ongelmia, tosin mitään kovin vetistä litkua ei oikein voi käyttää. Ja tietenkin, jos alkuperäinen pinta on röpelöinen tai muuten reliefimäiseksi työstetty, struktuuri näkyy uuden maalin alla, mutta se on minusta vain hyvä asia, voi rakentaa lisää massaa massan päälle ja rinnalle.

Reippaalla otteella, kun kerran ruvetaan! Maalia kului kuin kuin puistokolleilla pussikaljaa (paitsi että maali on 100x kalliimpaa kuin kalja).Tuli sitten tällainen Feeniks (liekö nimi noussut euroviisujen vaikutuksesta). Kaveri, Feeniks 2, pyristelee vielä tuhkassa, kun Tummayö käy läpi metamorfoosiaan. Kolmosta ei ehkä tule, sillä luulen, että haluan jättää Punayön olemaan.

Muovipussiteoria - väärä

Ekan toka vaihe ja tokan eka, 170x130 kokoisia

"Ahaa, olet liimannut tähän muovipusseja!" "Mitäs tässä onkaan, muovia." "Onkos tässä elmukelmua vai mitä kelmua tämä on?" Yhdessä vaiheessa kuulin näitä kysymyksiä ihan jatkuvasti. Jopa kriitikko kirjoitti minun rutanneen muovipusseja kankaalle. Eipä sitten muuta kuin pussimuoveja katselemaan:

Oikein on herkkuvärisiä muoveja taiteilija löytänyt. Stokkalta saa oransseja roskapusseja, K-kaupasta pinkkejä ja turkooseja, ja Alepan keltainen kauppakassi on ihan klassikko. Osimoilleen näin. Paitsi että näissä kuvissa ei ole yhden yhtä pussinpalasta, ihan maalia vain. Kuvat ovat yksityiskohtia uusista teoksistani. 

Muovipussikysymykset tulevat taas ajankohtaisiksi näiden töiden myötä. "Kyllä siinä on muovia, muovimaalia, akryyli on muovia", aloitan selityksen. Tämä on ihan ymmärrettävää, mutta on vaikea jossain galleriassa selittää, miten muovipussin näköinen muovi ihan oikeasti ei sitten kuitenkaan ole muovipussimuovia - pakkohan sen nyt on hyvänen aika olla. Yritän kertoa, että maalaan kalvon alustamuovin päälle, josta sitten irrotan sen varovasti ja sommittelen, laskostelen, muovailen ja kiinnitän maalaukseen. Tässä postauksessa yritän vähän näyttää kalvottelua.

Maalin "pussittaminen" on ihan oma tekniikkansa, jota voi tehdä vain akryylimaaleilla. Lisäksi tarvitaan aimo annos mediumia. Väri sekoitetaan paksuksi tahmaksi, vettä tulee seokseen vain liraus, jos sitäkään.

Tässä olen maalannut monta neliömetriä kalvomateriaalia tukevalle rakennusmuoville.

Huom. duunikaverina Obama!

Maali on jähmeää, mutta puolikuivaa vielä, keltaisessa erottuvien vaaleiden kohtien medium ei ole vielä kuivaa. Viimeistään huomenna rakennusmuoville ja maalikalvolle tulee ero. Paikoin maali on hyvin ohutta, voi olla, etten saa kalvoa ehjänä irti. Täytyy löytää oikea tuntuma.

Tämä punainen on tahallaan "reikäistä". Se tarvitsee päälleen toisen kerroksen pysyäkseen koossa. Maalaan kakkoskerroksen saman perheen väreillä tai vaikka ihan muilla, saan elävämmän oloista jälkeä. Kun olen irrottanut kalvon, voin vielä päättää, kumman puolen haluan tuoda varsinaisessa maalauksessa näkyviin. Siis jos laittaisin tuohon vaikka sinistä, tulos olisi tältä puolen katsottuna sininen, jossa on vähän violettia. Alapuolelta kalvo olisi sini-pinkkikuviollista. Voisin myös maalata päälle pelkkää kirkasta mediumia, jolloin kuviointi olisi kuvan mukainen, reikäinen (äh, tässäkin kannattaisi olla havainnekuva).

Luulisi, että pinttyneinkin muovipussiluulija ainakin näistä kuvista hahmottaisi, ettei matsku ole muovipussia. Vai oletteko tavanneet muovipusseja, joissa on tällaisia siveltimenjälkiä? No toisaalta, näistähän saa vaikka iltapuvun jos niikseen tulee.

Kun akryyli on kuivunut muovin päälle, kalvo on helppo irrottaa. Värin ja mediumin suhdetta säätelemällä ja maalin paksuutta vaihtelemalla saa aikaan erilaista kalvomateriaalia. Suurin tuntemani kalvotekniikalla tehty maalaus on Marianna Uutisen huikea oranssi teos, joka sijaitsee julkisessa tilassa Kuntien Eläkevakuutuksen aulassa, sitä voi käydä katsomassa siellä. Se myös erottuu hyvin bussin ikkunasta, keskustasta tultaessa hiukka ennen Hakaniemen siltaa. 

Glitter

Kimmeltävät hiukkaset, glitterit, tulivat maalauksiini pari vuotta sitten.  Irtohippusia voi ripotella märän maalauksen pintaan tai sekoittaa väriiin ja mediumiin. Ensin olin innostunut heijastavista fluoriväreistä, sitten metalliväreistä ja hohtavista helmiäisistä. Fluoripunainen on huikeampi kuin kadmium, fluorikeltainen räikeämpi kuin sitruuna, pronssi peittoaa toki ruskean ja hopea on kiinnostavampi kuin harmaa. Kyse on valosta ja sen liikkeestä.

Glitterissä valo tuntuu olevan jatkuvassa liikkeessä, se kertautuu, säkenöi ja hurmaa.

 

Olen hankkinut parhaat glitterini kalliolaisesta automaalikaupasta. Muutamat kimmeltävät kaikissa spektrin väreissä, kuten kuvien hopeinen ja violetti. Kun glitterin sitten siirtää purkista maalin sekaan tai päälle, sen väri muuntuu huomattavasti pohjavärin ja ympäristön mukaan. Allaoleva maalaus kertoo tästä: vaalea glitter kimaltaa vihreänä mustan päällä, vaalealla se on vaalea, vihreä tai vaaleanpunainen vuorotellen.

Sarjasta Romanssi (35x30cm) 2009

Juuri nyt työstän isoa maalausta, jossa glitteriä on paljon paljon, tarkoitus on maalata miltei yksinomaan eri värisillä kimalteilla vaalealle pohjalle. Olen melkoisissa vaikeuksissa sen kanssa. Yksityiskohtien säihkekasaumat ovat hienoja, mutta kokonaisuuden hallinta tällaisessa hillittömyydessä - mahtaako onnistua?

Kaksi maalausta

Maalaus (200x170cm) 2007

Kultaa ja mirhamia (170x200cm) 2009

Näissä kahdessa maalauksessa on sama pohjaväri: taulu on aloitettu kellanoranssilla (muistaakseni azo-pigmenteistä sekoitetulla) sävyllä, joka on maalattu suoraan luonnonvalkoiselle puuvillakankaalle. Ylempi työ oli esillä tm-gallerian näyttelyssäni keväällä 2007.

Ehkä huomasitkin? Kyseessä on sama taulu, uusi maalaus on tehty aiemman päälle. Pohja on kääntynyt siten, että entinen vasen reuna on uuden maalauksen alareuna; turkoosi alue on hyvä kiintopiste tämän toteamiseksi.

Otin työn uudelleen maalattavaksi kevätkesällä tänä vuonna. Onhan tuosta vanhasta versiosta hyvä kuva, ajattelin. Maalauksena se ei ollut porukkansa paras ollenkaan.

Aikanaan olin aivan lumoutunut irrallisista maalikalvoista ja riekaleista, joita sommittelin rinnakkain ja päällekkäin kuin kollaasia. Työhuoneen lattialla oli vieri vieressä jätesäkkejä ja muita muoveja, joiden pintaan maalasin erivärisiä  ja -paksuisia kalvoja. Kun maali oli kuivaa, irrotin kalvot ja  roikotin niitä seinällä ja ikkunoissakin läpikuultavuuksista, ilmakuplista ja kiilloista intona. Karttuvasta kalvokokoelmasta saattoi sitten valita kulloiseenkin tarkoitukseen sopivimman kaunokaisen. Kuvan maalaus on pohjamaalausta ja joitakin pieniä pursotuksia lukuun ottamatta tehty "sommittele ja liimaa" -tekniikalla. Palasia voi pyöritellä, leikellä ja muotoilla vaikka päiväkausia, kokeilla ja leikitellä mielin määrin, kun pitää alustan lattialla ja liimaa osat paikoilleen vasta lopuksi.  Taulun ruskea alue oli siihen mennessä isoin irtomaalikalvo, jonka olin saanut ehjänä ja tasaisena siirettyä maalausalustaltaan kankaalle, niinpä kalvohurma riitti tämän maalauksen syyksi ja sisällöksi. Käytän irtomaalitekniikkaa edelleen välillä, mutta yleensä ujutan sen muiden maalaustapojen joukkoon.

Kun keväällä 2009 katselin parin vuoden takaisia maalauksia, ne houkuttivat maalauspohjina - miten paljon mahdollisuuksia onkaan tarjolla, kun aiempi ja uudempi näkemys ja tekniikka yhdistyvät! Tietenkin vanhempaa tietoa voi hyödyntää upouudessakin työssä, mutta kun pohjassa on selkeitä valmiita ratkaisuja, prosessi on omalla tavallaan hyvin mielenkiintoinen, kohtaaminen erilainen kuin tyhjän pohjan kanssa. Tämä oranssi on yksi kolmesta uudelleen maalatusta ja se, joka muuttui eniten. Kuitenkin ensimmäinen maalaus erottuu ihan hyvin uuden alta. Mainitsemani ruskea kalvo on paikallaan, mutta olen sävyttänyt sitä kaatamalla mm. tummempaa ruskeaa ja toisaalla vaaleaa violettia kankaan ja kalvon väliin.

Taisi olla niin, että oranssi maalaus oli työn alla siinä vaiheessa, kun 6xkuusi-näyttely tuli ajankohtaiseksi ja aloin ajatella, että ehkäpä joulukuusi voi olla oranssi.

Yksi pieni valokuva ei kovin hyvin välitä tämän työn luonnetta, säihke katoaa ja struktuuri latistuu, vaikutelma on aika sekava. Lisää kuvia samasta työstä edellisessä postauksessa.

Myrkkyä, makeaa

Valmis! Hyvä. Tunnen suurta tyydytystä voidessani vihdoin todeta näin tästä maalauksesta. Työ on kooltaan 70x70cm, juuri niitä keskikokoja, jotka koen hankaliksi ja epäkiinnostaviksi maalata. Muistelen aloittaneeni taulun monta vuotta sitten, minulla on samaa kokoa kolme pohjaa, joita olen työstänyt sarjana. Itse asiassa pohjat taitavat olla peräisin niinkin kaukaa kuin vuodelta 1999! Silloin suurin ihanteeni oli Mark Rothko, jonka värikenttiä halusin tutkia ja matkia. Taulussa oli geometrinen pohjarakenne, mikä ei myöhemmin enää tuntunut lainkaan omalta, joten maalasin uuden alusvärin uudelle maalaukselle.

Kohtelin kolmikkoa suorastaan huonosti. Kaadetaanpa mikropallovelliä. Äh. Läiskitään jämäpunaista. Yäk. No, laitetaan kiva oranssi. Pah. Pois silmistä!

Kuukausien päästä löytö taulupinon takaa. Ai nämä, pikku pirulaiset! Sitten taas kinasteltiin. Taas alkoi tympiä, tyypit jäähylle.

Tämän kanssa on nyt riita sovittu. Taulussa on kamaa kaikenlaista, olen käyttänyt mm. Tiimarin tekolumihiutaleita mediumin joukossa. Helmiäisiä ja glittereitä on monessa sävyssä. Ratkaiseva, viimeinen vaihe oli, kun päätin koettaa paksujen värien päälle kerrosta hyvin vetisellä seoksella. Tein vääräoppisen vihreän lämpimästä keltaisesta, jatkaen viimeksi miettimiäni ruman elkeitä.

Yksityiskohta-kuvista saa ehkä parempaa käsitystä pintarakenteesta ja materiaalista.

Viheliäinenhän se on, mutta hieno.

Ruma maalaus

Tulipahan männä viikolla töissä mieleen, että jos ajattelisi jonkin maalaussarjan ideaksi ja tavoitteeksi olla ruma. Osaisiko sitä niin ajatella ja työskennellä, kun kuitenkin on mieltänyt ja selittänyt tärkeäksi tavoitteeksi harmonian? Voiko olla ruman harmoniaa?

Käsitys rumasta on tietenkin pitkälti henkilökohtainen. Esimerkiksi minusta ruskea ja oliivinvihreä ovat rumia värejä. En pukeudu niihin, kodissani niitä ei myöskään juuri tapaa. Mutta maalauksessa väri toimii hieman toisin kuin muodissa ja sisustamisessa. Ruskea kohta voi jossain olla enemmän kuin tarpeen tasapainon takia. Maalauksessa mahdollisten liukumien ja läpikuultavuuksien ansiosta ruskea ei nouse niin näkyväksi kuin vaikkapa nojatuoli kodissa. Allekirjoitan kouluaikojen opin, jonka mukaan väri maalauksessa katoaa, kun valo on kohdallaan. Väriä ei melkein enää näe, se menettää merkityksensä itsenäisenä entiteettinä, niin vahva on oikein hyvän maalauksen teho. Niinpä voin joskus pitää tavattomasti kokoruskeasta maalauksesta vaikkei se lempiväriajattelun mukaan tunnu mahdolliselta.

(Miksei samasta voisi puhua vaikka meikkien kohdalla: tummaihoiselle tehdään sama vaikutelma aivan eri pigmentein kuin kalvakkaalle tai keltanaamalle. Se, mikä yhdellä hipiällä näyttää räikeältä ja rumalta, on toiselle täydellinen. Joudun kuitenkin ongelmiin tämän ajatuskulun kanssa: ihmiskasvot maalauspohjana ovat kovin erilaiset kuin valkea kangas eikä väri useinkaan ole pääroolissa meikissä. Mutta taitavassa meikissä, kuten maalauksessa materiaali muuttuu näkymättömäksi, puuterin ei kuulu näkyä, sen kuuluu tehdä iho täydelliseksi. Esiin nousee meikatun/meikkaajan persoona tai luotu rooli; kokonaisuudessa yleensä tavoitellaan harmoniaa. Parhaita piirteitä koetetaan nostaa, hankalia häivyttää. Silti naapurinrouva saattaa suosia disharmoniaa ihan vasiten korostaessaan persoonallisuuttaan oranssilla meikillä.)

Henkilökohtainen makuasia on myös se, että joku ei mitenkään ottaisi kotiinsa punaista sohvaa saati taulua, ei se vaan passaa. Minimalistirouva oli päivitellyt näyttelyäni: ei ikinä meille. Luultavasti hän koki tauluni rumina, ainakin epäsopivina, turhan huutavina ja räikeinä nyt ainakin.

Puhuttuani näitä suhteellisuuksia melkein jo arvaan, etten pääse tavoitteeseeni. Pystyisinkö mukamas sanomaan maalaukselle: olet ruma, olet hyvä? Eikö hyväksyntäni jo edellytä, että katson tekelettä kauniina?

No, jos sitten koettaisin mennä ruman kautta kuitenkin edes? Ottaa sitä ruskeaa ja rumavihreää, onnistuisiko niin? Jos epämiellyttävä väri olisi otettava päällimmäiseksi, ihana pinkki jätettävä korostusväriksi. Taas haksahdan harmoniaan!

Entäs materiaaliällöily: akryylimaali on pahimmillaan melko vastenmielistä olemukseltaan. Mitä se on? Synteettistä myrkkyä, muovimoskaa! Ylijääneet värit kuivuvat kökkäreiksi purkkien kansiin, kelmeiksi kalvoiksi lattian suojamuoviin, likaantuvaksi tönköksi massaksi, joka vielä haisee pahalle kastuessaan. Sekö muka ei ole rumaa?! Jos liimaan likaisenkeltaisen kovettuman taulun pintaan, sen viereen harmaan, jos kaadan päälle vetistä sinivihreää. Eikö muka tule rumaa?

Niinkin voisi rumaa tavoitella, että käyttäisi kovia kontrasteja ja lisäksi vaikutelmaa värin likaisuudesta, sattumanvaraisuudesta. Yritellään.

Kuvat keskeneräisistä häiriköistä, joista en juuri nyt oikein tykkää. Ovat olleet melkein valmiita monesti, tulleet hylätyksi, nyt taas otetuksi uuteen pohdintaan.

Lehdistötiedote

Altti Kuusamo kävi työhuoneellani pari viikkoa sitten. Altti oli lupautunut kirjoittamaan näyttelyni lehdistötiedotteen. Tiesin Altin kelpo kirjoittajaksi, mutta emme olleet koskaan tavanneet. Esittelin maalauksiani, jännitin. Jos se ei tykkää, jos se ei älyä?


Älysi, tykkäsi, sanoi ihan innostuneensa. Tekstistä tuli hyvä, tällainen:

VÄRIEN MONTA OLOMUOTOA

Maaria Oikarinen on antanut näyttelylleen nimen Hekuma. Teeman laaja kate paljastuu maalauksia tarkasteltaessa. Oikarisen työskentelymenetelmät ovat moninaiset. Sen lisäksi, että hän valuttaa värejä pitkin kankaan pintaa, hän myös kiinnittää akryylikalvoja värin päälle. Heijastusvaikutukset saadaan aikaan glitterin, paljettien ja helmiäispigmentin avulla. Oikarisen maalauksissa väri on muovaavan ja jäsentelevän aineen roolissa.

Hänen käyttämänsä värit näyttäytyvät kuin risaisten ja silti hyytelöityneiden vaatteiden läpi, joihin on kiinnitetty helminauhoja, kokkaroitunutta akryyliväriä ja koristehiekkaa. Läpikuultavan mediumin käyttö tuo esiin alempia värikerroksia. Myös lastan jäljet näkyvät. Näin värit muuttuvat esineiksi maalauksen pinnalle: akryylikalvot kohtaavat hyvin valuneen ja värikkään värihyytelön.

Vaikka maalaus on Oikariselle kaikkiruokainen substanssi, jokaisella hänen maalauksellaan on kuitenkin oma olemisen tapansa ja väriskaalansa. Vaaleat sävyt ja punaisen eri asteet ovat hallitsevassa asemassa. Oikarisen maalausten muodot syntyvät monipuolisen työskentelyn puristuksessa ja luovat haastavia väriyhdistelmiä. Muodot tuntuvat olevan kuin jatketta niistä asennoista, joilla värejä heitetään ja valutetaan kankaalle. Aivan kuin voima puristaisi muodon esiin väristä. Tämä menetelmä tekee Oikarisen maalauksista yhtä abstrakteja kuin konkreettejakin. Väri on aineen jäsentävää halua.

Muutamien maalausten nimet tuovat läsnä oleviksi myös elämänviitteet, assosiaatiot. Maalaus ”Väite haavoista ja timanteista” esittää monipuolisia argumentteja värin vaellusreiteistä. Värin valuma on kuin pidennetty väitelause, värin oma jakautunut kanta. Värit väitteinä valuvat. Muodot ovat väriesineiden pinnalla ja esineitä on maalauksen muotojen pinnalla. Värien saumoillakin on saumansa. Maaria Oikarisen maalaukset ovatkin muodon, voiman ja värin saumatonta yhteistyötä.

Altti Kuusamo

Väite haavoista ja timanteista

On kyseenalaista, voiko abstrakti maalaus väittää mitään. Onko niin, että tämä maalaus onkin esittävä? Paljetti esittää timanttia, viilto maalipinnassa haavaa - niinkö? Mitä haluan sanoa, kun kiinnitän maaliriekaleeseen hakaneuloja?

En osaa vastata tyhjentävästi. Edellisessä postauksessa viittasin juutalaiseen lahkoon ja lapsen herkkään mieleen; nyt voisin sanoa maalaukseni olevan eräs tulkinta teodikea-ongelmasta. En sano. Sanon, että maalaus toteaa kärsimyksen ongelman, että tuskan ja onnen vuoropuhelu kenties saa jonkin ilmiasun siinä.

Voin kertoa, että maalaamisen aikoihin luin Tähden suuraa, luin Koraanin kokonaisuudessaan. Selittääkö se teosta jotenkin? Liittyykö asiaan se, että kuuntelin körttivirsiä? Voi olla.

Väite haavoista ja timanteista on suuri (200x190x8cm) ja painava taulu (pohja on siis laatikkomainen, 8cm keltainen reuna uupuu kaksiulotteisesta kuvasta). Jaksan nostaa maalauksen yksin, mutta en helposti. Puut ovat raskaat ja maalikerrokset painavat varmasti useita kiloja.

Käytin venäläistä kangasta, jossa on vahva kolmen loimi- ja kudelangan tekstuuri. Kangas ei ole erityisen tiivistä, se vaatii hyvän pohjustuksen. Pohjustettuunkin kankaaseen jää näkyviin selvä pienistä neliöistä koostuva pintarakenne. Kangas rohkaisee raakaan jälkeen.

Aloitin maalaamisen telalla ja keltaisella sekoituksella. Lisäsin maalin sekaan mm. Tiimarin karkeaa koristehiekkaa. Käytin jonkin verran Marianna Uutisen 90-luvulla tunnetuksi tekemää maalaustapaa, jossa akryyli sivellään tai kaadetaan paksun muovin päälle kuivumaan, irrotetaan sitten ja näin saatu maalikelmu tai -levy kiinnitetään sitten varsinaiseen maalaukseen laskostaen, rutistaen, osin irralleen jättäen. Leikkelin ja revin kalvoja, kaadoin maalimassaa niiden alle ja päälle. Upotin maaliin glitteriä, muovihelmiä ja erivärisiä paljetteja. Käytin työssä varmaankin kaikkia tähän mennessä keksimiäni tapoja maalata akryylillä. Teos on monella tapaa hyvin kontrastinen, välillä arvelin sen olevan liian outo maalaukseksi.

Möykkyjä ja metallia

Jatkan sinistä. Se näyttää nyt tästä kohden tältä. Lisäsin eilen noin litran harmaata mömmöä, jonka pitäisi kuivua sinertävän tummaksi, läpikuultavaksi. Mömmö on peräisin syksyltä enkä tarkkaan muista sen koostumusta, arvelen käyttäneeni indigo-pigmenttiä ja hippusen mustaa. Vanhentuminen tekee mediumista sitkasta, purkkamaista, mikä sopi tarkoitukseen tässä kohden.

Kangas on kooltaan 210x160. Sitkomömmön alue on siis aika pieni kokonaisuudessa. Nostan taulun pystyyn ja keskityn katsomaan.

Taulu on aloitettu valutuksin, siinä on voimakkaat vertikaalilinjat. Olisiko turhan raidallinen, hajanainen? Värien kanssa kannattaa myös varoa sateenkaaripalettia, sellaista, jossa on kaikkia kirkkaita värejä yhtä paljon.

Ajatten harmaan kumppaniksi hopeaa. Päätän uskaltaa lisätä massaa edelleen. Vatkaan polymeeripaksunninta kiilto-mediumiin kolmen litran astiassa, tarvitsen ainetta ehkä kaksikin satsia. Lasken taulua loivempaan kulmaan, kiipeän tikkaille ja kaadan valkoista kiisseliä suoraan ämpäristä kankaalle. Kiisseli valuu hieman, ohjailen sen kulkua lastalla, työnnän takaisin ylös, vähän sivuille.







Nyt otan käteen purtilon alumiiniväriä, puristan sitä voimakkaasti ja suuntaan suihkun valkoisen kiisselin sekaan. Raidoitan valkoista muillakin metalliväreillä. Peiton alla on punaisia ja keltaisia. Värien päälle pitäisi nyt muodostua lasimainen massa, jonka sisällä kulkee vanoja tummaa ja vaaleampaa kultaa, terästä ja hopeaa.

Lasken taulun vaakatasoon. Vedän metallikiisseliin muutaman uran haarukalla. Ripottelen kiisselin sekaan hyppysellisen paljetteja.

Huimaus

Tämä 160x120cm kokoinen työ alkaa lammikosta. Olen ravistanut purkisssa useita punaisia, heitän seoksen lattialla makaavalle maalauspohjalle. On toimittava nopeasti, sillä kankaan kastuminen liikaa yhdestä kohden saattaa aiheuttaa puiden vääntymisen, diagonaaliset nurkat pongahtavat ylös kankaan pingottuessa epätasaisesti ja taulu muuttuu käyräksi suunnikkaaksi.

Välineet ovat valmiina: leveitä lastoja, sileitä ja urallisia, kaapimia, kampoja, pensseleitä. Työnnän maalimassaa lastalla, nostelen ja kallistan taulua ohjaten vuon kulkua. Olen sekoittanut osan tarvitsemistani väreistä jo edellisenä päivänä. Akryyliväri ohennetaan mediumilla, joka kanisterissa on valkoista, kuivuessaan kirkasta. Mitä läpikuultavamman värin haluaa, sitä enemmän mediumia, vähemmän väriä. Toiset pigmentit ovat niin voimakkaita, että muutama pisara tai lusikallinen maalia litraan mediumia riittää saamaan aikaan intensiivisen värin. Tässä on opettelemista, sillä seokset näyttävät aina paljon vaalemmilta kuin lopullinen kuiva väri. Etukäteen sekoittaminen auttaa arvioinnissa: kaadan hieman seosta kuivumaan purkin kannelle ennen kuin painan sen kiinni. Seuraavana päivänä tämä jälki kertoo, miten vahva väri purkissa on.

Pursotan punaisen viereen kirkasta oranssia ja kullan ja harmaan sävyjä, läjäytän lusikalla kahta sinistä ja kolmea vihreää. Liikuttelen, vedän ja pyöritän värejä lastoilla paikoin hakien, toisin varoen sävyjen sekoittumista. Noin tunnin kuluttua lopetan tältä päivältä. Kangasta peittää nyt vaalea massa.

Seuraavana aamuna avaan työhuoneen oven, juoksen takki päällä katsomaan. Punainen on kirkastunut, mutta väri on vielä märkää ja liikkuvaa. Nyt voin tökkiä massaa palettiveitsellä, rujontaa ja möyhentää, tarvittaessa irrottaa liikoja sekä pursottaa päälle ja väliin uutta väriä. Sininen, hyytelömäinen kohta tulee näköjään halkeilemaan. Se ei ehkä ollut tarkoitus, mutta se on käännettävä tarkoitukseksi.

Lätäkön kuivuminen kestää pari vuorokautta. Välillä huolestun, sillä märkä kangas vetää pidemmän sivun puita kohti keskustaa, mittaan, puu on antanut pari senttiä myöten. Odotan. Huojennun, puu palautuu lähes suoraksi. Viimeistelen taulun keltaoransseilla ja viileänvihreillä.

Huimaus valmistui noin viikossa. Siitä tuli vauhdikas, aika hurjakin.