Mystiikkaa ja matematiikkaa

Sarjasta Melankolia (á 35x30 cm) 2010

Sanotaan, ettei inspiraatiota pidä jäädä odottelemaan. Väitetään peräti, ettei inspiraatiota ole olemassakaan. Puppupuhetta. Inspiraatiota täytyy ja kannattaa välillä odotella, etsiä, maanitella. Minä uskon ja luotan inspiraatioon, sillä olen kokenut sitä maalaustyössäni monen monta kertaa. Inspiraatiossa työn ilo, tai peräti hurmio, yhdistyy sisäiseen varmuuteen. On kuin salainen tieto tihkuisi sielun uumenista ja kuljettaisi käsiä kankaalla tavalla, jota järki ei ole suunnitellut. Kokemus on ihmeellinen, euforinen.

Puhdas inspiraatio on mystiikkaa, taiteilija ei täysin hallitse tapahtuvaa. Olisi ihanaa hihhuloida euforiassa päivät pitkät, mutta ei se ihan niin mene. Paitsi äärimmäiseen hyvänolontunteeseen ja hurmokseen, inspiraatio vie ajoittain vastakkaiseen tilaan, dysforiaan. Ihmisessä on raakoja, rujoja, myrkyllisiä voimia. Näiden purkautuminen maalaukseen voi olla puhdistava, mutta samalla kivulias ja pelottava kokemus.

Tulisielun ääritilat eivät onneksi ole jokapäiväisiä. Olen joskus määritellyt, että puolet maalaamisesta on mystiikkaa, toinen puoli matematiikkaa. Se tarkoittaa, että nopea vaistomaalaus vuorottelee kriittisen katseen kanssa: istun työni edessä ja tarkastelen sitä maalaamisen lainalaisuuksien, kuten väriopin ja sommittelun kautta. Mietin teoksiani sarjoina ja näyttelykokonaisuuksina suhteessa toisiinsa.

Nyt, tumman kauden ollessa meneillään, minulla on välillä ollut houkutus maalata kaikki vanhat työt mustiksi, kerros kerrokselta peittää väri tumman hunnun tai halkeilevan lakkapinnan alle. Onneksi en ole erehtynyt luulemaan houkutusta inspiraatioksi, sillä idea on tosi huono. Tyydyn maalaamaan pieniä maalauksia hitaan harkinnan kautta, matemaattinen puoli hallitsee. Ryhmittelen Melankolia-maalauksia työhuoneen seinällä. Näyttäisi siltä, että sarjasta tulee 15-osainen.

Melankolian maalauksia

Sarjasta Melankolia (á 35x30cm) 2010

Masennus ja melankolia

Sarjasta Melankolia (35x30cm) 2010

Keväällä, kun masennus upotti pahemmin ja pahemmin hautavuoteeseensa (Julia Kristevan osuva termi masentuneen olosta), yritin miettiä, voiko masennuksen maalata. En usko että voisin. En halua liimautua harmaisiin käärinliinoihin. Olkoon maalaus pelastava, ei tuhoava, voima.

Luin keväällä Kristevan kirjan Musta aurinko. Keskivaikeassa masennustilassani pystyin jotenkuten seuraamaan ajatuksenkulkua, pitämään sitä kiinnostavanakin. Kirjan alaotsikko on masennus ja melankolia, ja Kristeva puhuu melankolis-depressiivisestä oireyhtymästä, jonka ilmenemismuotoja hän tarkastelee psykoanalyysin keinoin potilastapausten ja taideteostulkintojen kautta. Voisin etsiä montakin sopivaa sitaattia, mutta nyt en ajattele koko matkaa yhtä Julian kanssa: käytän sanoja depressio ja masennus synonyymeina kuvaamaan sairautta; melankolian varaan lievemmälle surumielisyydelle, johon ajoittain sekoittuu kauneuden ja nautinnonkin sävyjä. (ja Julia K palatkoon vihdoin Käpylän kirjastoon.)

Yritin kuvitella taideteoksen masennuksesta. Mieleni loi tilateoksen, jossa katsoja joutuu kävelemään kylmässä, valtavassa betonilabyrintissä kuolettavan tuntuisen ajan, esimerkiksi kaksi vuorokautta. Kulkija, masentunut, ei tiedä kokemuksen kestoa, se on pitkä ja aina vain pitkittyessään, samana toistuessaan, alkaa herättää kokijassa kauhua ja epätoivoa. Kulkija voipuu, kylmällä betonilla ei voi levätäkään, mikään ei viittaa olosuhteiden parantumiseen. Mahdollisesti labyrintti onkin loputon. Ilkeä teos, eikö totta. En aio toteuttaa.

Masennus on fyysinen sairaus tehdessään ihmisestä heikon, mykän ja turpean. Onnistuin vielä riuhtomaan itseni kuntosalille tarpeeksi usein, koska käsitin, että fyysinen kunto ehkä varjelee vihoviimeiseltä uppoamiselta. Valokuvalla fyysisesti vahvasta minusta vakuuttelin itselleni, että kestän. Koska Hukkumisen maalaus oli kesken, onnistuin vielä siirtämään väkivaltaiset ja itsetuhoiset impulssini, pelkoni ja hätäni maalauseleiksi.

Mutta on naurettavaa ajatella, että sairauksia vastaan voisi taistella. Terveillä elämäntavoilla, liikunnalla, ravinnolla ja riittävällä unella, on suopea vaikutus noin ylipäätään, kuuluu ajatella, mutta jos sairaus haluaa ihmisen, se ottaa. Varoituksen sana uppiniskaisille ja tietämättömille: vakava masennus on kova tappamaan. Viimeistään siinä kohden, kun masentunut juttelee päivittäin kuoleman kanssa, hän on kuolemanvaarassa. Hoitoa pitäisi älytä hakea ennen elävältä hautautumista. Minä kävin kahdesti Auroran päivystyksessä. Ensimmäisellä kerralla lähdin reseptin kanssa kotiin. Ei auttanut, upposin ja upposin, lääke oli väärä. Toisella kerralla kysyttiin: suostutko sairaalaan. Olin helpottunut.

Olen vieläkin toipilas. Vaikka oikea lääkityskin löytyisi (omani väsyttää vietävästi), masennus on hidas paranemaan. Väriräiskintä työhuoneella ei luonnistu. Mieli on hiljainen, odottava, mutta usein odotukseen änkeää ahdistus ja pelko: entä jos maalaaminen ehtyy kokonaan? En tee blogista sairauskertomusta, mutta luulen, että tulen vielä kirjoittamaan, paitsi masennuksen suosta, pitkospuista ja lintutorneistakin.

Vähän olen kuitenkin maalannut. Pieniä melankolian maalauksia.

Kiikkuu, kiikkuu ja ahdistuu

"Aina pitää ahistaa", tapasi eräs tuntemani nuori miestaiteilija hokea. En tiedä hokeeko edelleen, partasuu-urhona. Sama juippi kutsui itseään Messiaaksi ja ystäviään opetuslapsikseen, kyllähän nuo, vähän hiljaisemmat, kuuntelivat, kun tämä messusi palopuheita baaripöydissä. Minulle ei koskaan selvinnyt, oliko kyse tietoisesta "minä olen hullu nero" -metodista vai luonnosta, jolle mitään ei mahda, mutta jolle psykiatria saattaisi antaa sairausluokituksen. Ainakin Messiaalla oli toimissaan hieman tilannetajua. Taiteilijabileissä hän saattoi hypätä pöydälle, huutaa yhdet lehmiksi ja loput luusereiksi, juoda lehmiltä kaljat ja kaataa luusereiden juomat näiden päähän. Julkisemmassa taidetilanteessa (lue: yhdenkin galleristin, kuraattorin, kriitikon tms. ollessa lähettyvillä) mies oli pääasiassa hiljaa, pälyili pikkuisen tavalla, jonka voisi tulkita ujoudeksi. Omissa avajaisissaan hän  seurasi menoa kadulta, tupakoi vähän kumarassa, välillä jupisi seuraajilleen "saatana apinana tässä ollaan".

Ahdistuseloa

Wannabe-Jeesuksen ahdistus-dogmi tarkoitti sitä, että taiteen täytyy olla rankkaa ja rajua, ja että sopiva päiväannos angstia tekee taiteilijalle hyvää, tai on peräti välttämätön: onpahan mitä katsojien silmille roiskia. Alaston kriitikko on tunnustanut, että nuorena miehenä hänkin oli sitä mieltä että paras taide rankka taide.

Minä en rakasta rankkaa, mutta elämä on. En etsi rankkaa, mutta välillä rankka tulee ja sitä pitää elää. Ja maalata. Toisinaan ahdistaa kohtalaisesti, joskus ankarasti. Olen kiinnostunut ihmismielestä ja sen mekanismeista. Olen kiinnostunut tunteista ja niiden ilmaisusta, rehellisestä, rohkeasta, kokonaisesta ihmisyydestä, onnen mahdollisuudesta.

Julkaisin viimeksi Eino Leinon runon Tumma, jossa "syntymässä säikähtänyt" saa kauhukohtauksia. Runo on aika rankka ja raju. Siinä kuvatut angstiannokset ovat niin suuria, että työt jäävät tekemättä. Ei tulisi taiteilijankaan työstä mitään, jos noin kovin ahdistaisi. Olen miettinyt, miten nykylääketiede selittäisi Tumman kokemukset. Onko kyseessä runoniekan paniikkihäiriö, vaivaako poikaa skitsoaffektiivinen häiriö vai ilmeneekö tässä akuutti psykoosi?

Tumman kriisi ratkeaa kontaktilla isä-vainajaan. Tuntemani psykologi luki tämän jotenkin niin, että vanhemman poissalo on estänyt lapsen identiteetin muotoutumisen, ja kohtaaminen, se että poissaolleelle tulee hahmo, nytkäyttää jumittuneen kehityksen eteenpäin. Isän neuvot liittävät äidin helmoissa kasvaneen pojan miessukupolvien ketjuun, Tumma ei olekaan niin kumma, sillä ”säikkyivät isätkin ennen, toki aikansa elivät”.

Runon loppu on optimistinen, mutta ei se ylen positiivinen ole! Kiinnitin huomiota siihen, että viime säkeistössä, jossa Tumma pärjäilee loppuelämänsä, ei ole lainkaan pisteitä: aika kulkee toimien monotonisena listana ”ei iloiten eikä surren”.  Satuolennoista, ”sinipiioista saloilla, vellamoista veen selillä” haaveilu on se, mikä joskus tuottaa vähän nautintoa elämään. Olisiko nykypäivän Tumma depressioon taipuvainen nettipornon käyttäjä?

Jumalien keinu

Vajaa vuosi sitten, kun Hekuma-näyttelyni oli ohi, valittelin ystävälle alakuloa. ”No mutta”, tuo virkkoi, ”sinulla on tietenkin post-ekshibitionaalinen stressi! Se on normaalia.” Sukkelasanainen kollega oli kehittänyt diagnoosin tilasta, joka valtaa taiteilijan näyttelyn päätyttyä. Kuinka osuva termi! Tyhjä olo jonkin tultua valmiiksi on varmasti tuttu kaikille luovan työn tekijöille. On raatanut ja rakastanut niin hyvin kuin osannut, sitten luovuttanut rakkaan maailmalle. Anja Snellman on puhunut pelastusrenkaasta, jonka hän varaa itselleen kirjan valmistuttua. Pelastusrengas on uusi, aluillaan oleva teksti, johon voi tarrata, ettei huku tyhjään.

Runossaan Jumalien keinu Eino Leino uumoili kuolon yön tuloa taivaan ja maan välissä kiikkujalle. Ihan niin synkkiä en ole näyttelyn jälkeen kokenut, mutta runon kuvaus

”hän tänään pilvien ääriä kulkee,

ja huomenna makaa

maassa niin syvällä

kuin koski, mi vuorten

kuilussa kuohuu”

sopii kyllä kokemukseeni.

Minusta näyttely sinänsä on stressaavaa aikaa. Viime näyttelyn yhteydessä kirjoitinkin, kuinka hermot melkein pettivät alkumetreillä, niin monta asiaa olisi voinut mennä pieleen. Yhtäkkinen esilläolo hermostuttaa erakkoa. On se ihanaa pukeutua illan tähdeksi ja olla vähän aikaa jonkin keskipisteenä, ja kiva jos mediakin noteeraa. Mutta on se silti hermostuttavaa, jopa paniikin rajoille ahdistavaa joskus.

Kun näyttely on päällä, olo on vähintäänkin levoton. Voi olla, että työhuoneella olisi taulun alkuja, mutta niihin ei oikein osaa käydä käsiksi, kun tavallaan pitäisi pysyä siinä hengessä, mitä esillä oleva teoskokonaisuus edustaa, seisoa työnsä takana, vähän vahtiakin sitä ja jännittää sen puolesta. Tuleeko myyntiä, tuleeko kritiikkiä, soiko puhelin kohta, jos soi, niin kuka siellä on mitä se sanoo, ja mitä tapahtuu vai eikö tapahdu mitään. Eräs mieskaksikko on määritellyt normitilaa näin (T = taiteilija):

T1: Onpas tullu juotua viime aikoina aika paljo. Hitto. Taas ollaan kaljalla.

T2: Hei, sulla on näyttely!

T1: Ai nii joo.

Pentti Saarikosken mukaan Eino Leinon Jumalien keinu on ”omakohtaisiin havaintoihin perustuva tieteellinen kuvaus pakonomaisen juomisen psyykillis-fyysillisestä tapahtumaketjusta”. Kuulutettuaan ensin nousuhumalassa maailmojen mahtia juoja makaa syvällä ”kuten sepittäjä vertauskuvallisesti esittää krapulan tuskaa ja ahdistusta, kuolemanpelkoa, joka tulee aina, johon ei totu”.  (Saarikosken teoksesta Eino Leino, 1974). Hulluutta yhtä kaikki, joskin mainitsemani mieskaksikko taisi harrastaa ihan harmitonta ja tuiki tavallista näyttelyn ripustus-avajais-seuraavat päivät-purku-jälkimaininki –ryypiskelyä. Luultavasti vielä osasivat loiventaa niin etteivät siitä syystä kuiluun pudonneet.

Vaikka näyttely menisi hyvin, se voi silti ahdistaa. ”Mitä ne nyt niitä ostelee? Hävettää”, sanoi eräs kollega kerran. (Hän ei ollut mies – eikä Messias.) Toinen (hän oli mies, ja nero, mutta ei hullu, mielestään) kiroili, että nyt pääsee vouti saatavilleen.

Aina voi ahdistaa! Kerran eräs kuilussa pötköttäjä oli hakeutunut huipputaiteilijoiden seuraan, sellaisten, jotka myyvät kaiken näyttelystä, Kiasmaan ja ulkomaan kokoelmiin, joilla on suhteet ja verkostot, jotka lentelevät alvariinsa sinne tänne tonne biennaaliin triennaaliin, ihan minne vaan, kun koko ajan kutsutaan. Niiden puhelin ei lakkaa soimasta, ne sanovat monta kertaa päivässä hymyillen ei kiitos epäkiinnostaville projekteille. Ne ovat Imagen kannessa ja Glorian tuoksutestissä, City-lehden cool-listalla, Ellen muotikuvissa ja vissiin Playboyssa ja Voguessakin; ne saavat fanipostia, niillä on bändäreitäkin ja mitä vielä. Pötköttäjä palasi piristyneenä: megamenestyjän ja suihkuseurapiiritaiteilijan rotko oli ollut vielä syvempi, sellaisia juttuja oli samppanjan ääressä tilitetty.

"Oi, oppi ottakaatte joutsenista" 1

Katselin tänään hyvillä mielin tätä 160x210cm kokoista maalausta. Taulu on valmis, mutta teen paraikaa sille saman kokoista paria, joka on yleisilmeeltään vaalea. Huomenna, kun käyn galleriassa, yritän taas siirtää muistikuvan tauluista seinälle ja katsoa kaksikkoa tulevalla paikallaan. Ajatukseni on, että pari ripustettaisiin vierekkäin, keskelle voi tulla pieni väli, tai sitten reunat ovat toisissaan kiinni, mikä parhaalta näyttää. Voi silti käydä niin, että taulut ovat galleriassa eri huoneissa; niinkin voi käydä, että toinen on esillä, toinen ei. Teosten pitäisi toimia diptyykinä ja erillisinä yksilöinä.

Lopullinen ripustus, johon tullee 10-15 työtä, päätetään paikan päällä kuukauden kuluttua. Pisimmältä yhtenäiseltä seinältä aloitetaan: siihen tulee kaikkein suurin maalaus, Sarastus, kooltaan 240x380cm.

Työhuoneella tarkastelen maalausten yhtenäisyyttä ja erillisyyttä ryhmittelemällä niitä eri tavoin. Kumpi osa kuuluu vasemmalle, kumpi oikealle? Voisivatko Golgata ja Sulo olla vierekkäin? Se, mitä Soidin vielä kaipaa, taitaa olla vihreä, jollaista ei muissa ole. Sitten taas keskityn yhteen työhön, siirrän muita pois näköpiiristä.

Kuvassa oleva työ valmistui muutama viikko sitten. Aloitin sen marraskuussa ikään kuin kaamoksen vastaisen taistelun tunnelmissa. Olin äkäinen. Rätkin kankaalle punaista, valkoista ja Tiimarin joulukoristeluun tarkoitettuja helminauhoja. Työn nimi "Oi, oppi ottakaatte joutsenista" on lainaus Eino Leinon runosta Lapin kesä. Nimi ilmestyi helmikuussa, aurinkoisena pakkaspäivänä. Se tuli kuorolauluna valkoista taulua maalatessani. Siinä! Kehottavaan joutsen-sitaattiin liittyy humoristisia muistoja isästäni, joka kuoli seitsemän vuotta sitten, aurinkoisena pakkaspäivänä. Itse runo on minusta kokonaisuudessaan upea. Ehkä valkoisessa voi nähdä joutsenen siiveniskun, väreissä ja kimmellyksessä nopean kukinnan, räiskeen ja hiljaisuuden rinnastuksessa intohimon ja melankolian dialogin.