sunnuntai 23. lokakuuta 2022

Oranssin maalauksen aika

Maalaus Golden Spirit tänään kotona ja avajaisissa vuonna 2017 (kuva Timo Korhonen) 

Hesarissa oli muutama päivä sitten artikkeli ajasta ja suhteellisuusteoriasta. Kuinka joidenkin tieteilijöiden mielestä aika on vain illuusio, jota ilman emme pystyisi hahmottamaan todellisuutta. Tämä ajatus on hankala hahmottaa, mutta pystyn tavoittamaan siitä jotain. Vaikka nyt, kun katson maalaustani Golden Spirit, jonka siirsin pikkuhuoneesta olohuoneeseen, läsnä on monta hetkeä yhtä aikaa.

Oranssi on mielestäni yksi parhaista väreistä, siinä on aurinkoa, lämpöä, liikettä ja energiaa; se on piristävä ja vahva väri. Jotenkin hienosti tuo maalaus nyt kipinöi ja säkenöi, kun katson sitä. Siinä on tulen tanssi ja auringon kuuma helotus. Sivellin on liikkunut ryhdikkäästi kankaalla ja kiiltoa on juuri sopivasti.

On ne tunnit ateljeessa, kun maalasin teosta. Muistan sen hyvän leveän pensselin, jota olen käyttänyt (mihin se muuten on joutunut? Oli tosi hieno ja kallis!) Muistan innon ja himoni keltaisiin ja oransseihin väreihin. Oli talvi, mutta ateljeessani oli erinomainen valaistus ja työskennellessä vuodenaika unohtui. Muistan illan työhuoneella, kun kollegani Pasin kanssa valitsimme teoksia Galleria Katariinan näyttelyyn. Pasi on ollut läheinen ystäväni Ilkan kuoleman jälkeen ja meillä on aina ollut hyvät keskustelut taiteesta ja elämästä. Mutta kuulepas Pasi, vieläkään et ole hakenut sinulle kuuluvaa maalausta samasta Golden Spirit -sarjasta!

Muistan, kuinka teimme ripustusta kollegani Empun kanssa, ja kävimme välillä pizzalla Kampissa. Empulla oli hyvä näkemys, ja saimme naulat oikeille paikoille. Empun kautta taulu vie myös Romanian taiteilijasymposiumiin, joka oli hieno kokemus kesällä 2015. Olin masentunut ja arka, tein hyvin yksinkertaisia puuväripiirustuksia hitaaseen tahtiin. Mutta lampi, jonka rannalla työskentelin, oli rauhoittavan kaunis. Huoneessani oli keltaiset seinät ja suihku ja vessapaperiteline hajosivat. Pohjoismaiset ja romanialaiset kollegat olivat kivoja ja paikallinen viina palinka vahvaa, joten meillä oli erinomainen viikko. Romanian keikka vaikutti myös taiteilijaryhmä OOO:n perustamiseen.

Muistan avajaishumun, ison ilon kirjasta ja näyttelystä. Tarjolla oli marenkia ja ”pillereitä” (jotain pastilleja ne olivat) värikkäissä lääkekupeissa, joita olin kerännyt sairaalasta; muutkin potilaat antoivat kipponsa mielellään taidemateriaaliksi. Ja nyt kun tämän muistan, läsnä on sekin hetki, kun ilkeä sairaanhoitaja, jota kutsuimme Ei-Hannaksi hänen oikean Johanna-nimensä sijaan, vihaisesti kielsi minua ottamasta keltaista lääkekuppia mukaan huoneeseeni, koska se oli roska. (Niin ja sellainenkin tapahtui, että maniassa pöllin kaikki osaston siniset Teema-mukit kaappiini ja kuljetin ne päivälomalla kotiin, kiedottuna vaaleanpunaisiin pyjamahousuihin. Hihittelin itsekseni, kun tämä sama ilkeä hoitaja kyseli kuppien perään. Häpesin asiaa myöhemmin, mutta en kehdannut palauttamaankaan mennä. Möin kuluneet kupit parilla eurolla Facebook-kirpparilla. Ja on minulla vieläkin työhousuina vaaleanpunaisia pyjamahousuja ja työkenkinä sairaalan kusiluikkarit.) Loppuillasta, kun kuohari ja valkkari loppui, oli pakko juoda punkkua, joten mekkooni tuli tahra. Entinen anoppini lupasi taikoa tahran pois.

Muistan, kuinka galleriassa tehtiin haastatteluja. Miksi Ilta-Sanomien toimittaja halusi kirjoittaa, että Maaria elää tavallista yksinhuoltajan arkea eikä suostunut muutosehdotukseeni: ”Maaria elää mukavaa sinkkuäidin elämää”? Muistan paljon kirjaan liittyviä kivoja asioita. Olihan sekin jännää, kun Hesarin kulttuuritoimituksesta soitettiin, kuinka kirja oli valittu palkintoehdokkaaksi. Hesarin juhlissa tutustuin muihin esikoiskirjailijoihin.   

Paras juttu kuitenkin on, että muistan Martan, joka oli ylpeä äidistään. Minä olin omassa huoneessani, Martta viereisessä huoneessa omassaan, kun sain puhelimeen viestin ”Sun kirja on erinomainen”. Meillä oli hassu tapa viestitellä ja soitella viereiseen huoneeseen, kun ei jaksanut huutaa eikä nousta sanomaan. Vaikka että laita kahvia, herään kohta.

Martan kuolinpäivä lähestyy, ja monena päivänä olen ollut vaikeissa oloissa pelkästään siksi, että sää ja valo on samanlainen kuin tuona päivänä. Aurinko paistaa matalalta ja takapihalle heittyy varjot. Kesällä oli helpompaa. Oli lehdet puissa, yltäkylläinen valo ja pursuileva kukkeus. Nyt on alastonta ja kaikki tulee niin lähelle. Asunnossani on ambulanssihenkilökuntaa, poliiseja, hautaustoimiston työntekijöitä ja kriisityöntekijöitä. Tässä samalla paikalla minä istun sohvalla ja tärisen, mustissa verkkareissa, pinkki pipo päässä. Kriisityöntekijä kehottaa juomaan vettä ja kysyy, saako koskettaa.

Silloin maalaus ei ollut tässä. Muutin asioita kodissa, että olisi helpompaa. Ostin uusia lamppuja ja tekstiileitä. Maalaus ei ole nähnyt ambulanssimiehiä, siihen ei liity mitään pahaa eikä synkkää muistoa niin kuin orkideoihin ja turkoosiin verhoon liittyy. Kun katson maalausta, jaksan paremmin, niin toivon. Luotan, että siinä on kannattelevaa voimaa. On kulunut kohta kolme vuotta, mutta suru on valtava. Minä pärjään, mutta silti olen välillä musertua sen alle. Mikä voisi olla kallisarvoisempaa kuin oma lapsi?

 Taulu muistuttaa minua iloisesta ja reippaasta Martasta, joka oli yhtä energinen kuin oranssi väri. Se kertoo rakkaudesta, joka on suuri, jopa suurempi kuin kuolema. Marttaa ei enää ole, mutta silti tuossa taulussa on jotain Martasta ja Martan pirskahtelevasta luonteesta, siinä on jotain meidän kahden erityisestä yhteydestä, jota pystyn ihmeellisesti juuri nyt kokemaan. Tänään aika on suhteellinen ja armollinen tällä tavalla.


lauantai 15. lokakuuta 2022

Parhaat hetket

 

Maalaus Kesäloma (90x110cm) heti valmistuttuaan

Carpe diem. Tartu hetkeen. Niin sattuva sanonta ja oivallinen ohjenuora, että jos laitat tällaisen tatskan olet ”rahvas”, jolle nauretaan sekä Jodelissa että Ylilaudalla. Elämä on tässä. Mennyt on mennyt, tuleva tulee, keskity tähän hetkeen. Jooga, meditaatio ja mindfullness, kaikissa on sama idea. Olet nyt tässä, unohda muu. Harjoite on vaikea, niin vaikea, että se ärsyttää ja laittaa kyseenalaistamaan itsensä. Olin joskus ahdistuksenhallintakursilla, jossa opetettiin mindfullnessia. Mielen hallitsemiseksi käskettiin keskittyä siihen ympäristöön, missä sillä hetkellä on ja tehdä sanallisia havaintoja tästä.  Ajattelin että vitut minä mitään metrokaiteita, kauppakasseja ja tuulitakkeja alan painokkaasti ajatella. Asia ei mennyt minulle perille sillä tavalla, että olisin hyötynyt siitä. Ei, olin ihan allerginen! Mutta silti, se hetkessä läsnäolo voisi olla hyvä ja tarpeen. Miten usein oikeasti olen läsnä juuri tässä hetkessä ja nautin siitä? 

Olen miettinyt, mikä on lempihetkeni päivästä. Ei ainakaan herääminen. Vaikka minun yleensä ei tarvitse herätä kellon soittoon, koen sängystä nousemisen aina vähän epämiellyttävänä. Pitää pinnistellä. Aamupalani on lähes aina kaurapuuro, maapähkinävoi ja marjat. Jostain syystä en kyllästy tähän ja kolmen kahvikupillisen kanssa se tuntuu antavan hyvän alun päivääni. Samalla luen uutiset ja valmistaudun lähtemään liikkeelle, pikku hiljaa mieleni vetreytyy ja suuntautuu kiinnostuneena päivän puuhiin. Liikkeelle lähtö on ehdottomasti hyvä hetki. Olen pukenut, valmistautunut säähän ja tarkistanut repun tai kassin sisällön, ehkä laittanut sähäkät silmärajaukset tai kirkasta huulipunaa.  

Tänään on lauantai, joten askeleeni suuntasivat kävelylenkille. Tuntuu hyvältä olla jalkojen päällä ja antaa kehon liikkua, mielen valita mieluinen reitti. Minulla oli luureissa Karl Oven Taisteluni 5. osa. Kuljin Kumpulassa, Toukolassa ja Arabianrannassa. Samalla kun kävelin keltaisten lehtien päällä, Karl Ove kertoi parikymppisenä kirjoittamastaan kirjakritiikistä, jossa vertasi teosta suureen mulkkuun. Että oli kooltaan komea, mutta liiankin iso, kun veri ei jaksanut kunnolla pakkautua, niin jäi sitten löysäksi. Hupaisa juttu, ja olisin hyvin voinut julkisesti sanoa jotain samantapaista samassa iässä – ja luultavasti olen sanonutkin! Sitten Karl Ove pohti kirjoittamistaan vakavammassa hengessä ja ilmassa oli sumua, Kalasataman tornit piirtyivät pehmeästi. Puitten lehdistä puolet oli jo syksy riipinyt, ruoho oli räikeää. Ehdottomasti carpe diem! Kaiken lisäksi ilahduin tekstiviestistä, jossa ystäväni ilmoitti, että pääsee sittenkin illalla saunaan kanssani. Kehollisuus, huumori, taide, luonto ja ystävyys, siinä hyvien hetkien luojia.

Kaikkia näitä käytin eilen. Suosikkini on ruskeaharjaksinen ja sen vieressä oleva, jossa on vihreitä pilkkuja.

Kun menen töihin, käytän ensimmäiset hetket katsomiseen. Ihan rauhassa istun ja katson, juon neljännen kupin kahvia. Mitä viimeksi olen tehnyt, mitä jatkotoimenpiteitä se vaatii. Joskus on iloinen alku, josta jatkaa ja saatan alkaa sekoittaa värejä, vaikka kahvikuppi on melkein täysi vielä. Toisinaan olen kokenut edellisellä kerralla epäonnistuneeni ja siitä eteenpäin sumpliminen voi olla työn takana. Välilllä taas olen puhtaassa alussa, ja voin pingottaa uusia kankaita tai aloittaa jo valmiille valkoiselle pohjalle.

Eilen minulla oli maalaus, joka kaipaisi täsmennystä sävyihin. Sekoitin erilaisia keltaisia ja oransseja, vähän vaaleanpunaisia ja lisäksi laitoin turkoosia suoraan tuubista. Sitten tuli hetki, jolloin olin täysin tyytyväinen. Täydellinen ”nyt tässä läsnäollaan” -hetki. Istuin vihreässä tuolissa ja ajattelin, että tätä varten tätä työtä teen. Nyt osui kohdilleen ja näin sen kuuluu olla, minä olen hyvä tässä. Se hetki korvasi monet saman viikon paskat ja epävarmat hetket. Olin ollut väsynyt, olin ollut huono urheilija, krapulainen morkkiskirjailija, ja keskinkertainen kuvataiteilija.

Juu, minulta kysellään seuraavasta kirjasta. Olen sanonut, että tulossa on hiljakseen. Mutta tällä viikolla kirjailijakollegat kysyivät ja vastasin, että en näkojään osaa kirjoittaa muuta kuin autofiktiota, enkä tiedä, uskallanko olla niin raastavan rehellinen kuin tällainen projekti vaatisi. Olen kirjoittanut muistiinpanoja siitä, mitä minulle tapahtui, kun Martta kuoli. Koska aihe on näin vaikea ja henkilökohtainen, siitä on turha tehdä muka-fiktiota. Martan kuolema tapahtui minulle, se ei tapahtunut fiktiiviselle henkilölle. Toipumiseen liittyy terapia, ja terapiassa joutuu väkisinkin kohtamaan vähemmän mairittelevia puolia itsestään. Omat heikkoudet ja huonot käyttäytymismallit kaksoisvalaistaan. Olen surun ja ahdistuksen ajamana tehnyt asioita ja joutunut tilanteisiin, joita en haluaisi julkisesti käsitellä. No niin, deletoinko edellisen, enkö jo paljastanut liikaa? Mitä kauheita salaisuuksia lukija nyt minulle kuvittelee? En pysty kertomaan, häpeän. Odotanko 20 vuotta? Jos kerron vain 37%, enkö silloin anna aivan väärän kuvan asioista? Tai sitten tällaista kirjaa ei tarvitse kirjoittaa, muistiinpanot saavat olla yksityisiä. Nämä ovat ristiriitaisia kokemuksia, sillä luulen että mahdollinen kirja voisi olla tärkeä, mutta haluanko antaa itseäni niin kovin alttiiksi?

No, yhden häpeän uskallan tunnustaa. Olin tiistaina Helsingin kirjailijoiden syyskokouksessa, joka jatkui illanvietolla, josta ei punaviiniä puuttunut. Mutta kyllä tämä oli yksi viikon parhaista hetkien jatkumoista. Juttelin useiden kivojen ja kiinnostavien kollegoiden kanssa monista kirjallisuuteen liittyvistä aiheista. Illan loppuvaiheessa sitten esitin avoimen treffikutsun seurueen jäsenille! Olin miettinyt, että pitäisikö kysyä tältä, mutta sitten seuraan liittyi toinenkin kiva ja ratkaisin asian tällaisella kollektiivisella kysymyksellä. Juuri siinä kohtaa viini loppui ja ihmiset tekivät lähtöä, minä ehkä muita liukkaammin. Mutta hei, jos sinä, kirjailija, haluat lähteä kanssani treffeille niin laita vaan viestiä! Ja muutkin saa laittaa, taiteilijat ja urheilijat ja insinööritkin! Carpe diem!


keskiviikko 5. lokakuuta 2022

Uu, baljo rahaa!

Heinäkuu 2022 (85x110cm)

"Uu mite baljo”, nuori ystäväni henkäisi. Olin sanonut hänelle myyneeni taulun. Tyttö uteli summaa, ja olin kertonut sen hänelle. Minua ärsytti, sillä kyseessä oli siihen mennessä ensimmäinen ja ainoa taulu, jonka olin myynyt koko vuonna. Olin tietenkin iloinen kaupoista, mutta rahasta ei pitkäksi piisaisi. Ehkä nuori tyttö ajatteli Guessin laukkua, NYX:in meikkejä, New Yorkerin kenkiä ja Zaran takkia - nämä kaikki tuolla rahalla saisi ja voisipa vielä vähän bilettääkin. Voisi tömäyttää Tallinnaan ja käydä spa-hoidoissa ja sitten voisi vielä piipahtaaa Aurinkorannikolla, jos ei haaskaisi rahaa Tallinnassa tisseihin (saisi pienen puolikkaan!). Minä ajattelin palkkaa ja toimeentuloa. Tämä oli minulle vuoden ensimmäinen palkka ja se riittäisi kolmen kuukauden työhuonevuokraan. Saan Taidelainaamosta jonkinmoisen summan neljännesvuosittain, sillä useampi tauluni on vuokralla sitä kautta, mutta tuo raha ei vielä riitä palkaksi. 

On epämukavaa puhua rahasta. Se nyt ei vain ole tapana eikä oikein korrektiakaan. Olenko huono taiteilija, jos kerron, että meni kahdeksan kuukautta ilman, että minulla kävi ainuttakaan asiakasta? Viime vuonna kävi jonkin verran, ja niillä rahoilla olen pärjännyt. Mutta hermoja alkoi kiristää, kun pankkitili hupeni. Joudunko menemään random-duuniin, joka ei vastaa koulutustani? Annanko työhuoneen vuokralle ja piirustelen keittiössä? Ironista on, että toinenkin ammattini, kirjoittajan työ, tuottaa kerrallaan vain pikkurahoja, jos vaikka kirjoitan artikkelin taidejulkaisuun. Apurahahaut menivät osaltani pari vuotta ohi, sillä voimani eivät riittäneet mihinkään muuhun kuin jokapäiväiseen selviämiseen. Mutta nyt olen taas yrittänyt niitäkin, minulla on näyttelysuunnitelmia ja kirjallisia suunnitelmia. Jospa joku apurahalautakunta "katsoisi voivansa" myöntää työskentelyyni tukea.

Olen parhaana vuonna myynyt yli kolmekymmentä taulua. Huonoimpana muistaakseni kaksi pientä. Yleensä mitä tahansa tältä väliltä. Ehdin jo pelätä, että tämä vuosi muodostuisi ennätyshuonoksi, mutta viime kuussa onni kääntyi ja olenkin yhtäkkiä myynyt aika monta maalausta. Laitoin erän pikkutauluja myyntiin superhalvalla ja sitten kävi niin, että myinkin jokusen ison vähän paremmalla hinnalla siinä ohessa! Joten nyt voin melkein sanoa että uu, miten baljon olenkaan tienannut. Noh, ehkei. Olen saanut työstäni sen verran palkkaa, että pystyn maksamaan seuraavan vuoden työhuonevuokrat ja materiaalit. Näihin minulla menee suurin osa tuloista: kun menee ostamaan väriä ja kankaita, kyllä siinä yleensä satasia hupenee, samoin puutilaukseen. Mutta pystyn myös lähtemään Beninin residenssiin ja ostamaan uudet silmälasit. Pystyn maksamaan kotini vuokran, sähkön, puhelimen ja internetin, HBO:n ja hömppäkanavan (X maksaa Hesarin ja Netflixin, näistä on diili) cheerleadingin ja palapelit ja ostamaan ruokaa ja muuta tarvittavaa kaupasta. Olen saanut palkkaa niin kuin tavallinen ihminen saa. En kovin paljon, mutta en myöskään liian vähän.

Elokuu 2022 (84x110cm)

”Taide ei elätä”, äiti aina sanoi, ja kehotti ryhtymään opettajaksi. Äidinkielenopettajan ammatti oli minulla vaihtoehtona, mutta kuvataide vei voiton, vaikka kuinka yritin yliopistossa sinnitellä. Olen sellainen kuuluisa ikuinen opiskelija. Minulla on rutosti opintoviikkoja (tai opintopisteitä ne taitavat nykyään olla) kaikenlaisista humanistisista aineista semiotiikasta antiikin tutkimukseen ja vepsän kieleen – ja tietenkin kaikki mahdolliset heprean ja juutalaisuuden kurssit (vaikka pääaineeni oli suomen kieli ja sivuaineeni kirjallisuustiede). Gradu puuttuu (aiheena piti olla proto-kieli, eli jokelluksen ja äidinkielen välinen vaihe lapsen kielenomaksumisessa), ja pari tenttiä. Jotenkin minua lohduttaa, kun ajattelen edesmennyttä pomoani, Taide-lehden päätoimittaja Otso Kantokorpea, joka eräänä perjantaina soitti itämaista musiikkia Punavuoren toimituksessa ja kaihoili, kun ei tullut niitä maisterin papereita. Hän pärjäsi ilman, ja teki hienoa työtä, niin minäkin.

Tänään tienasin taas baljon, kun myin yhden taulun, joten oli varaa tuhlata maalia. Päivän maalaukset olivat ihan läppä. Yritin hankalaa väriyhdistelmää ja päädyin harmaaseen mössöön. Mutta ei se mitään. Ne voi ehkä pelastaa. Jos ei voi, voi vaihtaa puille uudet kankaat. Ei ole vakavaa. Kun tämä epäonnistuminen tapahtui, mietin, miten hyvä onkin, että aina ei onnistu. On koko ajan oltava valpas ja tarkka. Hyvä ei synny automaattisesti. Sitten sitä on kiitollinen kirkkaista hetkistä ja onnistuminen tuntuu erityiseltä, se ei ole itsestään selvää. Jokainen uusi kangas on haaste, siihen liittyy jännitys, jopa pieni pelko. Kyllä vaan: uusi kangas on aina uusi tuntematon! 

Yleensä yritän miettiä muutaman aloitusvärin. Tänään mietin violetin, punaisen ja vihreän erään näkemäni hienon puun mukaan, oranssia oli pieni ripaus. Violetti oli outo, siksi luultavasti epäonnistuin, olen parempi lämpimissä väreissä. Katsotaan, mitä kankaille käy. Postauksen kuvat ovat kuitenkin onnistuneista maalauksista. Annoin niille nimet Heinäkuu ja Elokuu fiiliksen mukaan, vaikka syntyivätkin syys-lokakuussa. Kesällä pidin lomaa ja näissä on jotain sellaista aurinko- ja biitsitunnelmaa!  (Luin jostain, että nykyään on ok ja kohteliasta käyttää viestinnässä huutomerkkiä.) Katselin näitä tänään, ja tunsin iloa ammatistani ja muustakin olemisesta.