Jerusalemin veri

Eeli Eeli, lama sabaktani?

Oletko jo kuullut Ryhmä OOOsta? Tulet kuulemaan aivan pian, sillä OOO on nyky-abstraktin ykkönen. Ihan kohta voit myös nähdä OOOn, merkitse muistiin avajaispäivä 4.3. ja tule silloin Jätkäsaaren Huutoon! (Näyttely on auki 20.3. saakka.) Hekuma esittelee OOOn taiteilijat kohtapuoliin ja kukin kertoo jokusen sanan siitä, miten työskentelee ja mitä on tuomassa näyttelyyn. Tänään minä kerron vähän enemmän omasta osuudestani.

Esitän Huudon näyttelyssä teoksia sarjastani 

  The Most Beautiful Killers – The Most Precious Blood
היפים שבהורגים, היקר שבדמים
أجمل القتلة، أغلى الدماء

Toisin kuin tavallisesti, teoksillani on reaalimaailmaan kiinteästi liittyvä sisältö. Epätavanomaista on myös, että nimi ei ole suomenkielinen, nyt ei liikuskella Lapin Luonnottaren helmoissa eikä korpien kuiskinnoissa. Ollaan Israelissa ja Palestiinassa, tarvitaan heprean ja arabian kieliä. Olen näyttänyt sarjan maalauksia aiemmin blogissa ja nimennut ne vihjaamaan sisällöstä, mutta fb-testaukseni osoitti, että nimet eivät riitä nostamaan esiin haluamiani kysymyksiä. Kirjoitan niistä nyt. (HUOM: silti edelleen ja aina katsojalla on katsojan/kokijan oikeus! Nimiä ei tarvitse vilkaista, eikä tekstejä tarvitse lukea, punaisen saa nähdä sinisenä ja rekka-auton voi kuulla heinäsirkkana. Ja jos maalaus on huono, maalaus on huono, vaikka taiteilija miten sanoilla kiekurtelisi.)

Syksyllä 2015 aloittamani sarja sai alkunsa Jerusalemissa, jossa opiskelin kesällä kaksi kuukautta. Työllä on historiallisia, poliittisia ja uskonnollisia ulottuvuuksia, viittaan Israelin ja Palestiinan väliseen konfliktiin, holokaustiin ja kertomukseen Jeesuksen ristiinnaulitsemisesta.

Kuukausien ajan Israelista on kantautunut lähes joka päivä väkivaltaisia uutisia: kivityksiä, puukotuksia, ampumisia. Sekä palestiinalaisia että juutalaisia on kuollut yhteenotoissa. Jotkut journalistit ovat jo kutsuneet tilannetta kolmenneksi intifadaksi. Tuleeko taas sota niin kuin kesällä 2014? Tuolloin Gazassa kuoli yli 2000 ihmistä, suurin osa siviilejä, ja näistä 551 oli lapsia. Näiden lasten muistoksi olen maalannut teoksen, jossa olen käyttänyt Palestiinan lipun värejä, punaista, vihreää, mustaa ja valkoista. 

551

IbrahimIbrahim NabilNidam TalaTawfeeq Iyad

FatimaFatimaFatima AmeenAya DinaDina

Ayyoob

Maalauksen nimeksi olen poiminut tapettujen lasten nimilistasta nämä nimet kuin runoksi. Samalla nimien alkukirjaimet muodostavat sanan intifada.

Toinen, sinivalkoinen maalaus, näyttää kauniilta kuin poutataivas. Nimen kautta vien taas tulkinnan vähän toiseen suuntaan.

We will always protect you!

Love,

XOXO

Idit, Dalia, Fanni

Suojelijanaisten nimikirjaimet viittaavat Israelin armeijaan IDF, Israeli Defence Forces. Ajattelin, että on tavallaan irvokasta laittaa nimeen nuorison suosima viaton nettisymboli: X tarkoittaa suudelmaa, O halausta. Armeija kun suutelee ampumalla. Valkoiset pilvet sinisellä taivaalla voivat viitata myös palestiinalaisten ampumiin raketteihin: kun Israelin Iron Dome-järjestelmä tuhosi raketin ilmassa, syntyi pieni valkoinen pilvi, kaunis näky, jos ei tietäisi mistä on kyse, jos ei kuulisi jyrinää Gazasta.

Avaan teossarjani sisältöä ja nimeä, The Most Beautiful Killers – The Most Precious Blood, hieman lisää. Sotilas, joka puolustaa maataan, kuten juuri IDF:n sotilas, ajattelee kaiketi toimivansa oikein ja moraalisesti. Israelissa koetaan yleisesti, että eurooppalainen media vääristelee asioita. Mieluusti myös vedotaan antisemitismiin: juutalaisia on aina vainottu ja tullaan aina vainoamaan. Mutta uusi juutalainen on vahva, eikä suostu vainoon. Koska palestiinalaiset ärhentelevät, miehittäjällä on oikeus koviin toimiin. Jos yksi israelilainen kuolee, tuhat palestiinalaista ansaitsee kuoleman. Näenkö väärin? Sen varmasti näen oikein, että jokainen kuolema tässä on konfliktissa on tragedia. Jokainen ihmishenki on yhtä kallisarvoinen.

Milloin toisen ihmisen tappaminen on oikeutettua? Voiko olla? Puolustustarkoituksessa on, yleensä ajatellaan. Omasta historiastamme tiedämme, että monet maatamme puolustaneet veteraanit vammautuivat sodassa henkisesti, puhutaan sukupolvien taakasta. Psyyke joutui koville, koska kuoleman uhka oli jatkuva ja todellinen, vierestä kuoli tovereita. Yhtä lailla monen oli vaikea kestää ajatusta siitä, että oli itse tappanut. Lähitaistelussa kuolleen venäläisen kasvot jäivät kummittelemaan vuosikymmeniksi. Tilanne oli ”tapa tai tule tapetuksi”, mutta silti syyllisyys saattoi jäädä kalvamaan sotilasta, joka näki, että että oli tappanut ihmisen, itsensä kaltaisen, olkoonkin ryssä ja vihollinen.

Ihmiset ovat syyllistyneet sotarikoksiin ja hirmutekoihin kyseenalaistamatta koneistoa, jonka osana toimivat; näin tapahtui natsi-Saksassa. Moni natsisotilas välitti perheestään, oli seuraelämässä ja tuttaviaan kohtaan kohtelias ja mukava, lähipiirissään rakastettu. Kaunis tappaja. Jos Eva Braun rakasti Adolf Hitleriä, eikö se tarkoita, että Führerissä oli jotain hyvää? (EDIT. Sain tähän hyvän kommentin psykologian ammattilaiselta. Jos Eva Braun rakasti, se tarkoittaa, että Eva Braunissa oli jotain hyvää, sillä ihminen voi rakastaa psykopaattia ja kuvitella tälle ominaisuuksia, joita ei oikeasti ole.)

Israelissa kuolemaantuomittu Adolf Eichmann totesi oikeudenkäynnissä: tein vain työtäni, tottelin käskyjä. Eichmannia vartioinut vanginvartija on kertonut, että vanki oli oikein kohtelias ja hyvätapainen. Eichmann todettiin henkisesti terveeksi, hän ei ollut psykopaatti, hänessä ei ollut mitään poikkevaa. Tämä on hyvin häiritsevä fakta, emme saa tätä henkilöä tökättyä ”toiseksi”. Hannah Arendt on kirjoittanut aiheesta ”pahan banaalisuutena”. Näin joudumme kysymään: asuuko minussakin tappaja, joka joissain olosuhteissa nousee toimimaan?

Sulamith

Margarete

Holokaustin historaa esittelevä Yad Vashem – museo Jerusalemissa teki minuun suuren vaikutuksen. Aloitettuani mustanpuhuvan maalauksen, jonka nimeksi myöhemmin tuli Sulamith, koin mieleni tuoneen museossa näkemiäni ja kokemiani asoita maalaukseen. Nimi Sulamith on viittaus Anselm Kieferiin, joka maalasi 80-luvulta lähtien lähes loputtomasti teoksia nimeltä Sulamith ja Margarete, lähtökohtanaan Paul Celanin runo Todesfuge, jossa nämä nimet edustavat arjalaista ja juutalaista naista: ”dein aschnes Haar, Sulamith, dein goldenes Haar Margarete”. Sulamithin hiukset ovat tuhkaa, Margareten kultaa. Niinpä maalasin myös Margareten; toteutin hänet mustakeltaisena teoksena.

Näiden teemojen jälkeen vien katsojan Via Dolorosalle, Jeesuksen kärsimystielle. Tämä reitti kulkee Jerusalemin Vanhassa kaupungissa, ja tarinan mukaan juuri tätä tietä Jeesus on kulkenut ristiään kantaen kuolemaannsa kohti. Reitillä on 14 pysähdyspaikkaa, jotka kaikki edustavat jotakin tapahtumaa tarinasta, mm. Jeesuksen kerrotaan nojanneen tiettyyn kohtaan seinässä, ja tähän kohtaan on kulunut syvä jälki pyhiinvaeltajien kosketuksista. Kenties vaikuttavin kohta kärsimyskertomuksessa on epätoivon hetki, jonka Jeesus kokee juuri ennen kuolemaansa huutaessaan ”Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?”

Uusi kieli

Sulamith (200x180) 2015

Täällä Miriam Ashkenazi, suoraan Jerusalemista, Boker tov Finland!

Huh mikä matka! Palattuani olin kulttuurishokissa ja aivan pyörällä päästäni. Alepassa ihmettelin, kun näin koko käytävällisen tekstit kerralla, pystyin lukemaan joka ikisen tuotteen nimen yhdellä katsomalla. Hepreankielisessä marketissa jouduin tavailemaan tekstejä että onko nyt luomua vai sokerishittiä vai mitä on. Lämpötila viileni kerralla 25 astetta. Ihmisille ei sovi puhua. Jos kuitenkin puhuu, täytyy puhua hiljaa. Hiljaakaan puhuessa ei kuulu koko ajan kysellä "onko kaikki hyvin?". Juutalaishuivin käyttäjää kummeksutaan. Pitää varoa possua. Tytär on hyrrä ja salama eikä litteä ruutukuva. Puistoissa ei ole roskia. Kenenkään nimi ei ole Batsheva saati Mordechai.Taivas saattaa olla harmaa. Viikko alkaa vääränä päivänä. Nurkan takaa ei saa 20 shekelin swarmaa ja munakoiso maksaa viisi kertaa liikaa. Ei sanotaan "ei" eikä "lo" ja "ken" onkin "joo". Ja mihin katosivat zz, shh ja roisi ch? Miksi kadut eivät vilise mustia hattuja?

Sitten hyppäsin maalaukseen, ja pääsin heti hurjiin syvyyksiin. Maalauspäiväni ovat olleet niin intensiivisiä, että joudun pitämään pari päivää taukoa ennen kuin menen uudestaan työhuoneelle. Päässä kihisee niin paljon. Kotona kuristun yöpaitaan.

Vapisen, melkein kuin Ben Gurionin turvatarkastuksessa, kun jouduin kuulusteluun. Paitsi että vapisen enemmän. Kuulen veren liikkeen. Irtoan, repeydyn ja puristun taas kokoon. Olen sotilas, rajavartioin maalia. Haavoitun siveltimestä. Yritän parantua sinisellä. Raavin. Olen palettiveitsiterrroristi. Vuodan punaista ja vihreää. En ole varma, kuka olen. Kuka on tappajista kaunein?

Muutuin. Huomaan sen maalaamisessa. Vietin Israelissa kaksi kuukautta. Halusin jäädä. Mutta en haluaisi olla Jerusalemissa nyt. Olisipa erilaisia uutisia, toisenlainen Israel. Kaikki toivovat toista, mutta toiveet eivät käy yksiin. Siksi kenenkään toive ei toteudu.

Vaikuttaa siltä, että maalaus alkaa puhua heti, ensimmäisellä maalauskerralla. Hyvin nopeasti se tuo tahtonsa ilmi, kertoo nimensä ja kieltäytyy jatkotoimenpiteistä. Kiellon vuoksi en voi olla maalausten kanssa joka päivä, etten koskisi. Tämä on uutta. Olen tottunut toimimaan toisin.
Keskeinen kysymys nyt on, kuinka paljon annan nimen kautta katsojalle vihjeitä. Ajatukseni risteilevat moneen suuntaan: historiaan, taidehistoriaan, nykypäivään, politiikkaankin. Ohjeita en halua antaa enkä käskeä katsomaan "oikein". Mutta merkityksen piilottaminen ei sekään ole tässä tapauksessa oikea ratkaisu. On monta nimeä. Kerronko kaikki, valitsenko, miten? Laitanko sulkeisiin, alistanko yhden nimen toiselle? Entä kokonaisuus, josta toivottavasti myöhemmin tulee näyttely - mikä sen nimi on?

Nolo unohdus - kiva yllätys, eli terveisiä Porista

1

(Amn1b)

Kävi kämmi. Aina joskus jää postauksia rästiin, toisissa on enemmän säätämistä ja miettimistä kuin toisissa, ja sitten tulee uusia asioita, ideoita ja maalauksia. Nyt jäi rästiin niin että unohtui kahdeksi vuodeksi, uups. Olen nolona, mutta enemmän olen iloinen, koska oli mukava löytää tämmöisen ylläri: terveiset 28 katsojalta, jotka ovat antaneet teoksilleni nimiä! Tammikuussa 2013 minulla oli Porissa Anna minulle nimi -näyttely. Sama idea kuin Kanneltalossa syksyllä 2012; tuosta Kanneltalon projektista julkaisin aikanaan oman sivun. Kanneltalon korkeassa tilassa teokset roikkuivat seitsenmetrisinä; teos koostui kahdesta osasta jotka oli ripustettu yhteen. Porissa samat työt olivat esillä "puolikkaina". Lisäksi oli pari teosta vanhemmasta Tuulispää-sarjasta. Julkaisen Porin nimiterveiset tässä postauksessa. Alla siis nimiä yläkuvan maalaukselle:

Oranssi taso häämöttää

Appelsiini

Kajastus valoa

Energia

P

Joulun ja uuden vuoden välissä

Auringonlasku

Unessa kulkien

Talviaurinko

Antautuminen

Everlasting Love

Harmaa on sävyisin

Ei paha

Aurinko nousee

Morgan Sun Rize

Palava rakkaus

Appelsiinitarha uuden vuoden yönä

Hehku

Paukku Pyssy

Suven kulta

Värisade

Canned Heat

2

(Amn2b)

Onnen virta

Värit näköesteenä

Oksan takaa

Valonpisaroita

V

Valumia

Iltarusko

Fantasiaa metsässä

Satumetsä

Toivo

Chimaio -Maputo – railway

Heijastus

Forest Dance

Kesämekko

Valoisa, värikäs päivä

Einsteinin aivot

Kerroksia

Haiseva klöntti

Afrikan yössä

Riemua aamunkoitteessa

Viidakko

Elämän virta

3

(Tuulispää1)

Aurinko valuttaa säteitään

Vuori

Yksitasoinen

Karnevaali

R

Kevät

Kurkistus valoon

Tasapaino

Colouring Book

Piilossako?

(Piirros, jossa näyteään, että alavasemmalla on hieno kohta)

Puun oksalla

Reflections in Water

Lastenkamarissa

Aurinkoista

Syksy, Kirjurinluodon lampi

Kevät

Veri

Bruno

Kontrasti

Putous

Kevään odotus

 4

(Amn6b)

Hei haloo

Sumua aamulla

Samea pinkki

Vesi – jää

Pl

Flamenco

Ponnistus

Invaasiuo vrs. Red

Hengitän

Purjelaiva satamassa

Strained 1900s

60-luvulla

Koira kalliolla

Kallio tai Muutos

Meri

Ruskaa pakkasella

Nukuin unessa

Järvi

5

(Amn1a)

Pinkin kasvu peittää alleen

Mustaviinimarja

Ihana

Sateen jälkeen

Vk

Aavelaiva myrskyssä

Simplicity

Railwaystation Orient

Hyinen satama

Maiseman juuret

Purjelaiva

Metsän heijastus veteen

Strained 60s Reflection

Grenadinen

Hempeilyä

Onto

Killing me softly

Purppurakimallus

Latvassa

6

(Amn3b)

Satumetsä

Eilinen

Metsä

Kaupungin valot

Kp

Arvoitus

Syksy sademetsässä

Epätoivo

Vulcano red -yellow

Putoan

Savimaa

Viidakko

Dancing Forest in Spring

Pyydän hiljaisuutta

Luonto louvuttaa

Salamoiden kokous

Syksy

Joku

Kuoleman riemut

Maailmanloppuko uhkaa

Mikä mikä maan kartta

 7

(Anm)

7

Verenkierto

Suon takana

Minulla on mahdollisuus

Paras

Kov

Syys

Doping

Epävarmuus

Heart Attack – saved

Arki

Mid Morning Connection

Kirsikka kukkii

Harmonia

Mikä

Kibbudzi

Juuret

Pölytys

Rakkauden palvonta

8

(Amn4b)

Galaksit

Japanilainen puutarha

Seestesen kerroksellinen

W

Kevään merkkejä

Satumaan kartta

Värityskirja

Baltic Sea – Blue line

Menneisyys

Japanilainen

Kesäpäivä

Be My Blue Sky

Maatuska

Kesän viime rippeet

Itämeri

Ilta

Salama

Like my soulmate

Ratsu aamun takaa

Kuura

9

(Tp6)

Ukkosen purppuraa

Este – mahdollisuus

Syvällä

Kaamos

TR

Sademetsän ilta

Sysi

Crossword

Hieno Kaunis Ihmeellinen. HKI :)

Ei enää kahvia

Metsän siimeksessä

Touching My Heaven

Muisto

Verkkokalvo

Yö

Kuolema

Don't you love purple?

Riisuttu metsä

Yön ääniä

Odotettu tulevaisuus

10
(Amn3a)

En löydä sinua

Risukossa

Siimeksessä

Saalistus

VVVP

Huominen

Jungle – green Mozambik

Viidakko kutsuu

Pesä tai liian pitkään.

Sateen jälkeen

A Way Through

Piikiakaasia

Valoa

Banaaninkuoret

My jungle

Tie tukossa

Verkossa

11

Ilotulitus

Vihdoinkin kesä

Jokin

Kevät

K

Vappu

Karnevaalit

Aarreluolasto

Teeskentely

Childrensplay

Keidas

Unelmia

Desert Groove

Gary Glitter

Kevät II

Nakki

Julia

Hipit retkellä

Omenalehto

Yhdessä paperissa oli vain yksi kommentti, jolla ilmeisesti viitattiin koko näyttelyyn:

"Tämä maailma on mustavalkoharmaaton"

Nimissä toistuvia asioita ovat luonto, maisemat, vuoden- ja vuorokaudenajat, mielentilat, mentaaliset ja keholliset tuntemukset.

Aika jännä, että maalaus 10. sai kolmesti nimeensä viidakko-sanan, ja maalauksessa 1. koettiin kolmesti aurinko. Metsä esiintyi monen eri maalauksen nimessä. Useampaan kertaan nähtiin eksoottisia maisemia, viidakkoa, Afrikkaa ja Japania, laavaa, ukkosta, marjoja ja hedelmiä.

Mikä saa katsojan osallistumaan tällaiseen? Nimien antaminen on koettu innostavana juttuna, koska kummassakin Anna minulle nimi -näyttelyssä lappuja kertyi paksu nivaska. Yli kymmenen nimen keksiminen vaatii keskittymistä ja sitä, että ihan oikeasti katsoo sitä maalausta eikä vain viipota näyttelyä läpi kivakivaonkssitäviiniilisää-asenteella. Gallerianäyttelyt ovat tyypillisesti auki kolmisen viikkoa eivätkä kävijämäärät ole mitään huikeita - mitähän nyt heittäisin -  pientä osviittaa antaa, että voi olla päiviä, jolloin kävijoitä on vain kourallinen. Vieraskirjasta muistan joskus laskeneeni sataviisikymmentä nimeä, mutta kaikki eivät laita nimeään kirjaan. Joka tapauksessa kyselyyn osallistui melko iso osa katsojista. 

Hekumassa on omasta postaustahdistani riippuen yleensä 1200-1750 käyntiä kuukaudessa. Kommentteja tulee harvakseltaan. Vaikka esittäisin tekstissä suoran kysymyksen, voi olla, että kukaan ei vastaa. Kynnys kommentoida tuntuu olevan varsin korkea. Mikä lie syynä? (Vastatkaa!!)(FB:n kautta saan enemmän palautetta, ja livenä esim. kollegoita tavatessani). Mutta koska te lukijat uskollisesti käytte täällä, kai se tarkoittaa, että tykkäätte - tai saa toki inhotakin, ja olette kiinnostuneita. Olen siitä iloinen.

Sivupalkissa oli sadan päivän ajan kysely, johon saattoi vastata yhdellä klikkauksella. Vain 52 lukijaa klikkasi. Tarkoitukseni oli selvittää lukijakunnan rakennetta.
Prosentuaalinen jakauma tuolla pienellä otannalla oli tallainen:

Kollega 23%
Taidetyöläinen, esim kriitikko 1%
Ystävä/tuttava/sukulainen 36%
Taiteen harrastaja 21%
Muun alan taiteilija 0%
Fani 17%

Olisi pitänyt laittaa vielä vaihtoehto Satunnainen kävijä, mutta hoksasin liian myöhään. Yllättävä tulos taas oli, ettei kukaan muun alan taiteilija ilmoittautunut lukijaksi; itse seuraan säännöllisesti myös kirjallisuusblogeja.
Porin vastaajissa ei monta tuttua voinut olla, joten oli ihan teosten omaa ansiota, että tulivat kuulluiksi ja nähdyiksi. Kiitos vielä kaikille nimeäjille!

Porin Poriginal-galleriassa

Tältä näyttää viime perjantaina avattu näyttelyni Porin Poriginal-galleriassa.

Vaikuttaako tutulta? Tosiaan, osa maalauksista oli esillä elokuussa Helsingin Kanneltalon galleriassa ja pari keväällä 2012 Tuulispää-näyttelyssäni Suomenlinnan Rantakasarmin galleriassa. Kun näkee suuren vaivan ja satsaa maalauksiin ajan ja energian lisäksi kamalasti rahaa, tuntuisi ihan tyhmältä näyttää teokset vain kerran, yhdelle yleisölle. Siksi halusin hakea näyttelyaikaa jostain uudesta kaupungista. Olin kuullut kehuttavan Porin taidemuseon yhteydessä olevaa Poriginalia, joten kokeilin sitä, ja tärppäsi.

Teokset (kooltaan n.340x180cm) ovat kaikissa kolmessa näyttelyssä ulottuneet melkein katosta lattiaan. Tilat ovat kuitenkin keskenään aivan erilaiset, etenkin mitä korkeuteen tulee. Rantakasarmin ripustusseinä on vain reilu pari metriä korkea, joten maalaukset makoilivat vaakasuorassa. Kanneltalossa maalaukset kurkottivat seitsemän metrin kattokorkeuteen saakka, sillä olin yhdistänyt kaksi 340x180cm kangasta yhdeksi piiitkäksi kokonaisuudeksi. Poriginalin tilan korkeus on neljä metriä, joten paikka on passeli näille "puolikkaille".

Katsojan ja maalauksen väliset mittasuhteet ovat jokaisessa näyttelyssä olleet erilaiset. Tämä vaikuttaa merkittävästi katsomiskokemukseen. Suomenlinnassa maalauksia "luettiin" vasemmalta oikealle (ja oikealta vasemmalle, ja tässäpä kysymys, joka minua kiinnostaa kovasti: miten paljon äidinkielen kirjoitussuunta vaikuttaa kuvien tekemiseen ja katsomiseen, näkeekö heprean- tai arabiankielinen katsoja maalauksen eri tavalla kuin suomen- tai ruotsinkielinen?) Kun näyttelyn teoksia katsoi vähän kauempaa, tarvitsi liikuttaa vain silmiään ja näki koko maalauksen, pään kääntäminen ei siis ollut tarpeen. Lähietäisyydellä lyhyempikin ihminen ylsi ainakin varpaille noustessaan koskettamaan kankaan yläreunaa.

Kanneltalon pitkulaisissa kankaissa ylös-alas-ylös-alas-dynamiikka oli erityisen korostunut. Niskaa täytyi pitää ihan kenossa nähdäkseen yläpuoliskon, jota olisi voinut tarkastella läheltä vain nosturin avulla. Kohta, joka Kanneltalossa oli kaukana viidessä metrissä, on nyt Poriginalissa ihan naaman edessä. Kun 180-senttinen ihminen levittää kätensä, sormenpäät yltävät täsmälleen kankaan reunasta reunaan. Edelleen maalaus on paljon ihmistä isompi; korkeutta ei Poriginalissakaan niin vain oteta haltuun. Paitsi Robert Wadlow, maailman kaikkien aikojen pisin tunnettu ihminen, 272cm, olisi voinut koskettaa maalauksen yläreunaa.

Isoille teoksille sopii selkeä tila, jossa on pitkiä seiniä, mielellään tasainen katto ja mahdollisimman vähän rikkovia elementtejä kuten ikkunoita, ovia, syvennyksiä ja ulokkeita. Poriginalin yläkerta on alakertaa matalampi ja hajanaisempi, niinpä halusin ajan alakerrasta. Yläkerrassa on samaan aikaan Piirustusluokka-nimisen porukan yhteisnäyttely. (Jokunen kuva sieltäkin tulossa avajaispostaukseen).

Näyttelyä ripustettaessa pohditaan, kokeillaan ja mittaillaan, missä järjestyksessä teosten kuuluisi olla ja miten kaukana toisistaan, nurkista, katosta ja lattiasta. Minulla on usein jonkinlainen alustava ripustussuunnitelma, jonka olen miettinyt maalauskuvien, gallerian tilakuvien ja pohjapiirroksen avulla. Jos näyttelypaikka ei ole kovin kaukana, käyn ensimmäiseksi paikan päällä visualisoimassa, mittailemassa ja tarkistamassa yksityiskohtia. Työn edetessä saatan käydä vielä toistamiseen. Nyt en tehnyt tätä, vaan luotin kuviin. Kunnollisen pohjapiirustuksen perusteella on melko helppo arvioida, montako työtä tilaan mahtuu, nytkin tiesin, että yksitoista olisi oikea määrä. Mutta maalauskuvat ovat haaleita postimerkkejä oikeisiin teoksiin verrattuna. Huh, totesin, kun rullia avattiin, väriä, väriä, väriä! Koska en ole maalannut muutamaan kuukauteen, ja teokset ovat olleet varastossa, kohtaaminen oli vaikuttava. Johan tästä mania paukahtaa päälle, ajattelin. No ei sentään, kun piti skarppina matemaatikkona siinä olla.

Periaatteessa samoista maalauksista saisi järjestystä vaihtamalla vaikka kuinka monta erilaista näyttelykokonaisuutta. Käytännössä kuitenkin toiset maalaukset sopivat vierekkäin, toiset eivät sovi. Joskus joutuu jättämään jonkin tosi hyvän työn pois, koska se ei vain istu kokonaisuuteen. Ripustus on aikaa vievää puuhaa; vaikka olisi miten suunnitellut ja varautunut, paikan päällä täytyy säätää ja säveltää monta juttua. Täytyy korjata, kun maalaus tulee vahingossa väärään kohtaan tai vinoon (ei ei, sen pitää olla kaksi senttiä vasempaan! nyt on sentin liian alhaalla! kokeile sittenkin viisi senttiä ylös... nyt laske vasenta, ei noin paljon, nosta oikeaa, vähän vielä, odota, joo se on siinä ei kun...). Yllättävän usein gallerian vaakasuora ja pystysuora ovat hieman muuta kuin vatupassin näyttämä. Silloin pitää vain arvioida silmämääräisesti.

Kanneltalossa aloittamani projekti Anna minulle nimi jatkuu nyt Porissa. Teoslistassa on maalauksen numeron jälkeen tyhjä viiva, jolle katsoja saa kirjoittaa omasta kokemuksestaan nousevan nimen. Jännittävää nähdä, millaisia nimiehdotuksia maalauksille tällä kertaa tulee.

Anna minulle nimi

Auta, olen nimetön!

Olen tässä kovasti miettinyt, miten maalauksen nimi vaikuttaa maalauksen kokemiseen. Nimet, joita olen nyt ajatellut maalauksilleni, ovat konkreettisempia, tai ilkeämmin sanottuna alleviivaavampia kuin ikinä. Minullahan oli urani alkuvaiheessa parisen vuotta tapana nimetä maalaukset Maalauksiksi. Listasin yhden vuoden työt numeroilla, toisen heprealaisille aakkosilla (jotka nekin heprean kielessä toimivat numeroina), mutta nämä oikeastaan vain omaa kirjanpitoani varten. Myöhemmin olen sitten antanut sellaisia mielellään monitulkintaisia, vähän runollisiakin nimiä, kuten esim. Huimaus, Juhlat, Loisto, Tumma, Maisema, Melankolia, Lempi ja Yön jälkeen rakkaus.

Kun itse menen näyttelyyn, en koskaan ota teoslistaa ensimmäisenä käteeni. En välttämättä ollenkaan. Haluan katsoa ja kokea, ottaa taideteoksen vastaan, kuunnella, mitä se minulle puhuu. Sillä se saattaa puhua ihan muuta kuin tekijälle tai toiselle katsojalle, siinä saattaa minun silmissäni olla paljon sellaista, mitä taiteilijan valitsemassa nimessä ei ole. Joku sanoikin vastikään näyttelyssä, että harmi kun tuli katsottua ne nimet, latistivat ihan.

Kuitenkin tiedän, että toiset katsojat haluavat tukeutua teoslistaan, heitä kiinnostaa, mitä maalari on ajatellut, ja he koettavat löytää maalauksen merkityksen sitä kautta. En tietenkään voi sanoa, että tämä olisi väärä tapa. Mutta taiteilijana joudun harkitsemaan, minkä verran haluan katsojaa ohjailla.

Muutaman päivän näitä mietittyäni keksin mielestäni mainioin idean. Kirjoitan mahdolliset nimet listaksi. Sinä, katsoja, voisit sitten miettiä, mikä nimi ja mikä maalaus kuuluvat mielestäsi yhteen. Oikeaa vastausta ei ole. Jos maalaus kertoo sinulle jotain muuta kuin minun miettimäni vaihtoehdot, voit nimetä sen niin kuin sinusta tuntuu. Perustin tätä varten uuden sivun Anna minulle nimi. Jokaisella maalausparilla on oma kommentiboksinsa, jonne voit kirjoittaa nimiehdotuksen, halutessasi perustellakin sitä. Toivon todella, että rohkenisit osallistua! Haluan tietää, mitä sinä, lukijani, ajattet! Myös näyttylyssä on mahdollisuus antaa maalauksille nimi, ihan perinteisellä lappu lokeroon -äänestyksellä.

Kanneltalon näyttelyyn tulevien maalausparin ideana on kuvata erilaisia ihmissuhteita, mahdollisen rakkauden kahta osapuolta. Oma nimiajatukseni on toisten maalausten kohdalla aivan selkeä, mutta joillakin voisi mielestäni olla parikin nimivaihtoehtoa. Samalla olen pohtinut ihmissuhteiden luonnetta laajemminkin; ja ehkä tulen kirjoittamaan tästä kiinnostavasta aiheesta vielä lisää.

Yksi maalauksista on Äiti – vauva. (Voi olla tämän postauksen kuva, tai joku muu maalauspari). Enimmäkseen mietin tätä äitiysmaalausparia omaan kokemukseeni liittyen. Näinpä vauvastani tuli söpöisen hattarainen. Se taitaa olla helppo löytää maalausporukasta. Olen kirjoittanut vauvajuttua aiemminkin. Minulla ei ole kokemusta tummista sävyistä, mitä raskauteen, vauvan syntymään ja hoitamiseen tulee.

Paitsi. Synnytys oli hirveä, ja viimeinen kätilö ihan paskailkeä. Koska synnytys kesti kauan, siinä ehti olla kolme kätilöä vuorossa. Lopuksi vihdoin tehtiin keisarileikkaus, koska vauvan vauvan pää oli väärässä asennossa eikä isopäätyyppi siksi suostunut ankarasta ponnistamisesta huolimatta liikahtamaan synnytyskanavassa. (No, sainpas julkisesti valittaa tästäkin!) Minulle sanottiin että tunnin kun vielä yrittelet, niin sitten voidaan leikata. En ole ikinä kokenut sellaista fyysistä kipua! Voi meitä naisparkoja. Huh mikä autuus, kun sitten leikkaussalissa kiltti anestesialääkäri sanoi, että kohta helpottaa ja pisti alakropan puuduttavan piikin selkäytimeen. Ensimmäisenä näin vauvan jalat, ja kuulin ison itkun. Kymmenen pistettä, sanoivat, ja että tummatukkainen tyttö tuli. Sitten sain vauvan hetkeksi viereeni. Se kyllä harmitti, että jouduin yksinäni heräämööön ikuisuudeksi odottelemaan, enkä saanut kunnon ruokaa; olin siinä käsityksessä että synnyttänyt äiti saa voileipiä, mutta sektioäidille annettiinkin vain lasillinen mehukeittoa.

No juu, se siitä, ei välttämättä liity maalaukseen, ja kuitenkin ihan hirveästi liittyy. Jos maalaisin työn nimeltään Synnytys, se ei olisi ollenkaan kiva eikä nätti, niin kuin Äiti ja vauva -maalaukseni taitaa olla. Eli siis, olen maalannut tämän maalauksen hempeissä tunnelmissa, nimi ja sen ajatussisältö on vaikuttanut värivalintoihini ja siihen, miten värit kankaalla liikkuvat, kunka suuren alueen saavat jne.

Käy siis pohtimassa maalausten nimiä täällä. Sivulla on esillä kaikki näyttelyyn tulevat maalausparini.

Älä lyö, äitipuoli!

Olen siideritauolla. Huh huh hikikuuma ja ah aah klunk klunk. Pantakoon sen piikkiin jos höpisen levottomia. No ei vaan, olen muuten vain levoton. Olen ehkä pikkuisessa maniassa. Pikkumania on nimeltään hypomania. Se on taiteilijoilla paljon tunnettua yleisempää. Luomisvimmaa ja ideavirtausta, parhaimmmillaan aivan mahtavaa menoa ja kaikkea uutta synnyttävää, vaivaa myös tiedeihmisiä. Hienoja keksintöjä, huipputeorioita ja luomuksia, kaikilla taiteen ja tieteen aloilla! Maniassa ajatukset rientelevät ja pompsahtelevat, humpelipumpeli. Kiihkosekohöpömenovimmamania voi olla hankala ja vaarallinenkin tila, jossa ihminen kuvittelee olevansa Jeesus tai koko maailman Kuningatar, mutta tämä minun on vain mielen ja kropan selviytymiskeino tiukassa tilanteessa. On pakko puskea, joten on oltava virtaa. Olen töissä töissä töissä. Ja nyt olen tauolla, ja ajattelen pompsahtelevia. Jos olet tiukka taidelukija, en tiedä, onko tässä mitään kovin kiinnostavaa. En nyt laita kuvaakaan niin on vähemmän houkutteleva juttu.

Heräsin viideltä. Niin hullu en ollut, että olisin siitä pompannut pyörän selkään ja hommiin. Vääntelehdinnän jälkeen onnistuin jatkamaan unia. Eilen pomppasin seiskalta, vaikka yleensä olen armottoman aamu-uninen. Kävin töissä kolme kertaa. En turhaan, totesin tänä aamuna, ja olin huomattavasti toiveikkaampi kuin eilen. Paniikki leijuu koko ajan ilmassa, ja stressi yrittelee ottaa valtaansa. Häilyn.

Kaupassa myytiin satuhäitä, Neumannin petosta ja mäkihyppääjä-Matin synttäreitä. Vesimeloni maksoi 0,89 kilo, kokonainen, se tarkoittaa että kappale maksaa noin kolme euroa, sillä ne painavat suunnilleen vauvan verran. Tosin jotkut vauvat painavat jopa 5 kiloa, kauhistuttaisi synnyttää niin iso, jos ei leikkattaisi niin kuin keisarilta. Miksi ihmeessä keisarinleikkaus, synnyttävätkö keisarit, kysyn vaan, keisarinnanleikkaus sen kuuluisi olla!

No mutta, jos melonin tunkee paidan alle, näyttää suunnilleen siltä kuin olisi raskaana. Mikä säästövinkki! Minulla on yksi jääkaapissa, ihan rehellisesti hankin, se maksoi enemmän, vaikka samasta Alepasta ostin, 0,99 kilo, enkä ole vielä syönyt palaakaan. Tiesittekö, että vesimeloni on kurkun sukulainen, ei hedelmä, vaan vihannes! Sitä kasvaa mm. Israelissa. Minä haluaisin mennä Israeliin, mutta toiset juutalaiset ovat sitä mieltä, että sinne ei missään tapauksessa saa mennä, ennen kuin Messias on tullut. Jotenkin uskon heihin. Tulisi jo!

Minä ostin kaksi Rainbow Applea ja yhden Rainbow kaffen. Juon kahvia aamulla kaksi kuppia. Muuten en. Edessä istui pikkupoika ostoskärryssä, no siinä missä on pikkulapsille se istumispaikka. Kertoi menevänsä omaan kotiin, kysyi menenkö minäkin, vastasin meneväni. Sulla on kypärä, poika sanoi. Joo, pitää olla kun ajaa pyörällä. En sanonut että jaa sinulla on angrybirds-paita, en pysty sanomaan sellaista kivasti niin kuin lapsille kuuluu sanoa, minä vihaan niitä typeriä tunkeutujalintuja, kuolkaa! En tiedä, voinko enää mennä edes Iittalan tehtaanmyymälään, kun siellä on sellaisia hirviömukeja.

Kaupassa haisi hedelmän ja pesuaineen sekoitus, oli viileää. Minä haisen akryylilta, en osaa maalata tulematta akryyliseksi, haalareita ei voi käyttää näillä säillä ja kengät putoavat aina jalasta. Maalaan vanhassa mekossa, (Vero moda, pinkki, hihaton, trikoota, noin vuodelta 2003). Tuuletus ei toimi, säästävät vissiin kesälomien takia. Työhuoneessa on sankka maalikatku, melkein oksettava.

Kuulen ikkunasta kirkulintuja, itsekin olen eläin. Olen alaspäin katsova koira, joka punnertaa kankaan päällä, olen kobra ja sipsutteleva, kiipeilevä kissa, olen karhukävelijä, viheliäinen tuhotorakka ja myyrä, joka haluaisi vetäytyä pesäänsä.

Olen löytöretkeilijä kaikkien purkkieni välissä, olen painonnostaja kanistereineni ja raskaine kankaineni. Yritän olla johtaja ja kapellimestari, sotapäällikkö ja presidentti.

En pysty syömään, paitsi aamulla kupin mysliä ja illalla jotain roskaa. Vitut lounaista ja välipaloista. Koska olen yksin kotona, en osta ruokaa.

Ai niin, tuli vähän raflaava otsikko. Otsikkohan on kuin lööppi, tarkoitettu houkuttelemaan. Minulla ei ole ollut hakkaavaa eikä muunkaanlaista äitipuolta, enkä itsekään ole äitipuolena harkinnut lapsipuolten hakkaamista.

Onneksi muistin viedä roskat. Pari hedelmäkärpästä keittiössä silti lentelee (huomasin hakiessani sen toisen siiderin). Ja tiskitkin huuhtelin niin ettei siellä pitäisi olla mitään eliöitä kiinnostavaa. Mutta eteisessä on emmityttävä roska. Kudoin kerran pitkän maton, sinivihreävalkokeltaisen. Mutta. Siinä on kummallinen harmaa osio, johtui varmaankin depressiosta. Niinpä olen viemässä mattoa roskikseen mutta kuitenkin harkitsen, veisinkö sittenkin pyykkitupaan. Pidin sitä viime kesänä parvekkeella. Tänä kesänä pidän keltaisia, jotka kuvittelin laittavani keittiöön. Miten typerä idea! Lattialle kaatuu maitoa ja mehua ja ketsuppia ja soijakastiketta ja teetä ja kahvinpuruja ja liiskaantuu herneitä, tomaatteja, sano vaan, mitä ei. Pese siinä sitten keltainen matto joka saamarin viikko.

Vihdoin lopettivat rakennusremuamisen. Naapuriin tulee uusi kerrostalo, en tykkää yhtään, avara näköala menee. Ja parvekenautinto on mahdollista vain ilta-aikaan. Kiva sentään että partsi on länteen päin. Minä vain pelkään aurinkoa niin paljon etten voi mennä sinne ilman 50-suojakerrointa, vaikka alkaisi iltaantua. Miksiköhän rusketus on edelleen muotia, vaikka kaikki tietävät sen olevan vaarallista? Kuntosalilla oli kerran suihkuruskettaja. Se homma ei ole vaarallista mutta kallista se on. Vähän niin kuin hiustenpidennykset. Naistenlehdessä kerrottiin että intialaisten jumalille uhraamat hiukset lennätetään Angelina Jolien tuuheuttamiseksi.

Kasvit tykkäävät auringosta, olen laittanut yrtit ja mehikasvit parvekkeelle. Minulla on yksi iso joulukaktus ja kaksi pientä, kaikki näyttävät diggailevan, näin myös pääsiäiskaktus, jonka olin viime kesänä viittä vaille heittämässä hittoon. Mutta persiljaa ei juuri huvita kasvaa. Nimetön yrtti, jonka sain lahjaksi, voi ihan kivasti, mutta se ei maistu miltään! Viime kesänä kasvatin jopa tomaatteja, kyllä siitä urakasta jokunen pikkupallero syntyi. Nyt en ole ostanyt edes mitään orvokkeja enkä pelargonioita, ehkä sitten loman jälkeen, elokuun alussa. Mites on, saako orkideoja laittaa ulos? Olen jossain määrin orkideahullu. Mutta en kuitenkaan osannut maalata kukkia vesiväreillä, vaan turhauduin kolmessa päivässä.

Istun tässä himasohvalla ja pälätän vain siksi, että maalaus kuivuu työhuoneen lattialla ja vie kaiken tilan, joten en voi tehdä siellä mitään. Kaikki kaikki on nyt maalaus, maalaus on kaikki. Sitten kun tyyppi on vähän kuivunut, eikä valu, voin siirtää sen loppukuivumaan aulaan, ja tehdä työhuoneen puolella seuraavaa. Laitan anteeksi-lapun ja puhelinnumeron. Tuskin se ketään häiritsee. Joku saattaa tuhahdella, mikäs tuokin tuossa on olevinaan. Kiinni jäit, negatiivinen ajatus. Joku tietenkin ajattelee että wautsiwau! Apua jos varastaa, arvotaidetta sentään. (Kalliiksi on nimittäin tullut, kilokaupalla ahminut maalia, kuin olisin ravintolassa syöttänyt juottanut kaksi viikkoa).

Kohta menen. Tosiaan, muistapas ottaa hiustenkuivaaja, se on hyvä apu ja hommien pikaistaja. Ennen th:lla oli vakivarusteena vanha kuivaaja, kasarikuivaaja, pieni violetti, mutta sitten kotikuivaaja meni rikki, ja pitkätukkainen tyttäreni oli vailla vekotinta. (Miksi se suoristaa sitä ihanan kiharaa tukkaa? Ja miksi kaikilla miehilläni on ollut kihara tukka, eikös sellainen ole vallan harvinaista tässä maassa? Kutsuin erästä valkoiseksi neekeriksi, anteeksi vaan, minusta neekeri voisi olla ihan neutraali sana edelleen. Näin ensimmäisen mustan miehen Vaasan Sokoksen liukuportaissa vuonna 1978, ja se oli neekeri. Kerran näin Hakaniemessä neekeritappelun ja anteeksi nyt vaan taas, mutta kun ne koko ajan huusivat toisilleen että vitun neekeri niin pitääkö sitä silti korrektisti sanoa musta-tappeluksi vai kuinka.

Oletttekos huomanneet, että somalimiesten yleisin nimi on Muhammed, siitä on erilaisia kirjoitusmuotoja kuten Mohammed ja Mahamud, jos en väärin muista niin se nimi kuuluu antaa esikoispojalle. Niitten lempinimi on usein kavereitten kesken Muhis. Niin miksi Suomessa Jeesus on kielletty nimi, eikös se olisi vallan kunniakasta luterilaiselle lapselle? Jos minulla olisi poika, se olisi ehkä Joosef. Paitsi kun olin raskaana, isäni kysyi, että jos se on poika, tuleeko sen nimeksi Erkki, ja se valkoinen neekeri -mieheni, joo se on siis lapseni isä, mutta nykyään sillä ei ole afrotukkaa, vaikka huulista ei voi erehtyä, niin se sanoi, että Joosef on aisankannattaja, että sellaista nimeä ei saa laittaa. Ja sitten vielä sellainen juttu, että se X-mieheni on äkkipikainen mutta ei pitkävihainen, joten kerran se oli Kurvissa sanonut bussirahaa pyytävällä miehelle vitun neekeri, mutta sekunnin päästä pyytänyt anteeksi ja antanut viisi euroa. Mihinkähän tämäkin liittyy? Ehkä rasismikysymykseen, ja liittyy tietenkin, koska epärasismi ja ihmistykkääminen on rakkautta ja minähän maalaan sitä rakkautta paraikaa, vaikka olikin puhe hiustenkuivaajasta alun perin.)

Niin, onko köyhällä varaa ostaa uusia koneita? Ei tietenkään. – Voisitteko tulla ostamaan maalauksia, ne niin ilahtuisivat päästessään kotiin! Saatte alennusta ja osamaksukin passaa. Mutta voi hyvänen aika sitä yhtä rouvaa, joka maksoi ajat sitten eikä ole vieläkään noutanut töitä, mitä jos se on kuollut, pitäisi soittaa.– Ja siitä hiustenkuivaajasta tuli vielä mieleen, että minulla oli kasarilla Dingo-tukka, ihan sairaasti geeliä, hiuslakkaa ja tupeerausta ja värjäystä. Olikos Neumannilla joskus puoli tukkaa musta ja puoli valkoinen, täytyi olla, sillä minullakin oli. En kyllä oikein sovi blondiksi, vaikka joskus on niin nimitelty, kun olen vähän hurjalla päällä pikkujouluissa ollut.

Öö joo, sori, en vieläkään kertonut tuosta otsikosta. Siis tämä lattialla makoileva, minua toivon mukaan kovasti odotteleva maalaus on nimeltään Äitipuoli. Niin, tuli idea laittaa maalausten nimiksi rakkauden erilaisia rooleja. Äitipuolen rooli on harvoin helppo, se on ristiriitainen ja monenlaisia tunteita herättävä, niin kuin tuo keskeneräinen maalauskin.

Seuraavaksi postaan Sulhasen, ja yritän vannoa, että en sitten jorise tällä lailla, näytän maalauksen ja kehun vähän Miestä ja siinä se. Se Äitipuoli tulee myöhemmin, pälätyksellä tai ilman. Muitten nimiä en vielä kerrokaan.

Toivo!

Toivo! (2007-2010) 165x265cm

Päätin viikko sitten Turun näyttelyni nimen. Siitä tulee Toivo! Ajattelin ensin nimeä Toivo, substantiivia.
Päädyin siihen, että haluan toivon olevan verbi, aktiivinen ja sähäkkä, ja siksi lisäsin nimeen huutomerkin. Kun näkee tähdenlennon, saa toivoa. Kun puhaltaa syntymäpäiväkakun kynttilät, silloin myös.

Näyttelyn nimikkomaalauksessa piisaa tähtien tuiketta, saa siis toivoa paljon!

Valokuva on aina valju esitys maalauksesta, selvä se. Toivo! on suuri, säkenöivä ja moniulotteinen. Glitterit, joita olen käyttänyt paljon, saavat sen  vaihtamaan väriä valaistuksen ja katselukulman vaihtuessa.

Maalasin tämän työn kertaalleen valmiiksi syksyn 2007 ja alkutalven 2008 kuukausina. Tänä talvena tarkastelin maalausta uudelleen ja huomasin olevani tyytymätön. Turkoosi, keltainen ja oranssi eivät oikein asettuneet sopuun, siltä tuntui. Työ on nyt silloista vaalempi ja kimmeltävämpi - kaksi vuotta sitten glitterit olivat vasta ilmaantumassa palettiini.

Nimeämisestä

Alla armon, auringon (190x230cm) 2006

Edellisen yksityisnäyttelyni teoslista oli hieman monotoninen: Maalaus, Maalaus, Maalaus , Alla armon, auringon, Kuume, Tuonen tarha, Maalaus, Maalaus, Maalaus... Esillä oli yhdeksäntoista teosta, joista vain kolmella oli muu nimi kuin Maalaus.

Pahemmaksi meni Taidekeskus Salmelan näyttelyssä samana vuonna 2007: koko salillinen Maalauksia. Miksi näin?

Koska. "Maalaus on maalaus eikä se ole mikään muu. Maalaus ei esitä mitään, se ei kuvaa mitään. Maalaus on abstrakti." Kyllä. Vastustin määrittelyä ja luokittelua. Vastustin selittelyä. "Maalarin kieli on maalaaminen ja on tuon kielen halveksimista kuitata koko kielioppi yhdellä proprilla!" Kysymyksiin, mitä töissäni on, tapasin vastata kysymällä "mitä sinä näet?" Katsojalla oli vastuu ja valta. Kömpelökielinen taiteilija ei saanut määrätä tulkitsijaa.

Paitsi että. Omiin muistivihkoihini olin listannut maalaukset numeraalein, vaikkapa 23/2005. Saman numeron olin sitten kirjoittanut kyseisen maalauksen taakse signeerauksen alle. Jotenkinhan piti tietää, mitkä maalaukset oli myyty, mitä tarjottu näyttelyihin, mikä hylätty. Tai mistä työstä on kyse, kun joku on kiinnostunut punaisesta maalauksesta. Oli hankalaa palauttaa mieleen, oliko 17 se keltainen ja 18 punainen vai toisin päin.

Vaihtelun vuoksi vuoden 2006 tuotanto on merkitty heprean kielen aakkosin. Lamed personoitui paremmin kuin 15 mutta aakkoset loppuivat äkkiä kesken, mikä eteen?

Sitä paitsi. Aloin luottaa maalaukseen enemmän. Ei se kutistu eikä latistu eikä varsinkaa katoa tai mitöidy, jos se on hyvä maalaus. Sillä voi olla nimi; sen nimi voi olla propri, adverbi, appellatiivi, adjektiivi, verbi, lause, partikkeli, tavu, tarina.

Niinpä näyttelyni nimi on Hekuma eikä Maalauksia. Voin melkein luvata että teolistassa ei ole taulua nimeltä Maalaus.