Golden Spirit

Golden Spirit 3 (125x160cm) 2016

Olen varastanut uusien maalausteni nimen urheiluseuralta, jota fanitan. Golden Spirit on helsinkiläinen cheerleading-seura, jossa tyttäreni harjoittelee. Ihailen näiden nuorten sinnikkyyttä, omistautumista, iloa, voimaa, rytmitajua ja taitoja. Ihan samoja asioita taiteilija tarvitsee. Hmm, mikä olisi akrobatian vastinpari kuvataiteessa? Miten tehdään maalauksellinen flikki (puolivoltti takaperin) arabialainen tai kierrevoltti? Oli mikä oli, pelkkä temppu ei riitä, täytyy hallita koko ohjelma, työstää harmoninen, moniulotteinen kokonaisuus, joka erottuu joukosta. Cheerleading on joukkuelaji, maalaus yksilölaji, mutta ajattelen tässä, että maalari on ikään kuin valmentaja, joka on vastuussa kokonaisuudesta. Joukkue muodostuu väreistä ja välineistä, jotka tarvitsevat toisiaan ja valmentajaa, jolla on tarvittava vankka taito, näkemys ja kokemus.

Ja sitten se henki, kultainen sielu, se on jotain, mitä ei voi määritellä. Aika ajoin sen voi tuntea oman sydämen sykkeessä, toisen ihmisen kosketuksessa, se tulee liki, kun kohtaat kauneutta, se on aarre, jota kannat sisälläsi, siunaus, lämpö, itse elämä. Golden Spirit -maalaukseni hehkuvat keltaista ja oranssia, sydämen sammumatonta valoa.

Kaunis, rohkea, ylpeä

Ota teinistä mallia! Upea pieni ihminen.
Mutta flyer-cheerleader ei nouse eikä lennä ilman toisten tukea. On luotettava itseensä ja jengiin,
 ja kerta toisensa jälkeen ylitettävä itsensä, fyysisesti ja henkisesti.

Miten taideblogia kannattaisi kirjoittaa?  Kun täällä kotipesässä näpyttelee, on vaikea mieltää, minkälainen vastaanotto ja vaikutus postauksillani on lukijoihin tai salaperäiseen taidemaailmaan. (Hekumassa aiemmin tästä aiheesta täällä.) Olisiko hyvä pitäytyä pelkissä työasioissa? Mites kun välillä vähän räväyttelen? Onko haitallista kertoa, että minulla on bipolaarihäiriö? Pitääkö maniapulputus deletoida? Onko ironia ja sarkasmi vaarallista? Uskaltaako provosoida? Sanani voidaan tulkita täysin eri tavoin kuin olen tarkoittanut, lukijan tausta, lähtökohdat ja asenteet vaikuttavat siihen, miten hän lukee.

”Mitä ne musta ajattelee?” Olen kuullut sanottavan, että vahvan itsetunnon omaava ihminen ei pohdi tällaista, suoraselkäisesti hän on mitä on. Mutta kuvittelisin, että hyvin harvassa ovat ne, jotka eivät edes joskus mieti tätä kysymystä. Kaikkia ei voi miellyttää, eikä kaikista tarvitse tykätä. Toisten kanssa on vaikea tulla toimeen, ja jotkut vaan vaikuttavat täysiltä k-päiltä (ja muutamat ihan oikeasti ovat). Eli toisin päin, kaikki eivät tykkää minusta, ja joittenkin mielestä minä vaikutan k-päältä. Ihan riippumatta siitä, kuinka viisas Hekuma-kirjoittaja ja taitava maalari kenties olen.

Klisee kaksi, tärkeämpi klisee: meillä on vain yksi elämä. Olisi tuhlausta kutistaa itsensä jonkin manibisneksen, imagoasian tai silkan luulottelun vuoksi. Ja tämän takia minun on helppo vastata kaikkiin äsken esittämiini kysymyksiin. Kirjoitan niin kuin haluan kirjoittaa. Joskus provoja ja kummallisia. Julkaisen kuvia, joita haluan julkaista. Asiaankuuluvien teoskuvien lomassa joskus hassuttelukuvia. Entisenä toimittajana kiinnitän toki huomiota ”tuottamani materiaalin” laatuun. En siis julkaise mitään äkkipikaisia purkauksia (noo, voi olla jokunen lipsahtanut), mietin monesti yön tai kahdenkin yli, miten asiani muotoilen – ja jos sisältö edelleen on äkkipikainen, sitten se saa olla, ja sen kuuluu olla. Voi olla, että suuren suuni takia olen menettänyt joitakin tienaustilaisuuksia, mutta mieluummin kuitenkin sanon, mitä haluan sanoa kuin elän pelossa ja galleristin nuhteessa. (Yhtä sanomista kyllä ehkä vähän kadun: jostain syystä kirjoitettuani tämän, seksimies ei enää pyytänyt minua töihin  – hui, mikä himokas opettajatar olenkaan! ). Tämä on minun paikkani, en tykkää olla sängyn alla piilossa. Ja haluan olla oikea minä, en mikään paperinukke. Annan teille palasia maailmastani, koska haluan antaa.

Nainen nakuna

On tosi hassua, että kuva alastomasta ihmisestä saattaa tässä kaikennähneessä kulttuurissamme edelleen herättää hyvin voimakkaita tunteita. Hekumassa on ollut pari kuvaa minusta ilman vaatteita (ei linkkiä!). Kuvat liittyivät tilanteeseen, joka oli eräänlainen performanssi, taiteellinen teko, joka vain oli tehtävä. Olin ”pukeutunut” punaiseen guassiväriin. Sain kuvan takia viha- ja halveksuntapostia. Ei sellaiselle mitään mahda; vihaajat ja halveksujat vihaavat ja halveksuvat, ei niitä ole mahdollista millään selityksillä saada ”ymmärtämään”. Luin joskus haastattelun naisesta, joka ihan ajankuluksi tapasi roikkua netin keskustelupalstoilla ilkeilemässä, näppikselle pääsy oli hänen päivänsä kohokohta. Kummallista (ehkä?) kyllä, Vauva-lehden keskustelupalsta on näistä kiusaajista kuuluisa.

Mutta vielä siitä alastomuudesta. Kun välillä tsekkaan blogin tilastot, huomaan, että punavärikuvaani käydään aika ahkerasti katsomassa. Käynnit eivät taida liittyä taiteelliseen, vaan vähän toisenlaiseen harrastukseen. Näille harrastelijoille on ihan sama, mikä kuvan alkuperäinen konteksti on. Pitäisikö minun tämän vuoksi poistaa kuva? Ei pidä.

Keskeneräinen on hyvä

Minulla on ollut tapana julkaista vaihekuvia teoksista. Näytän huonoja ja keskeneräisiä maalauksia. Tunnustan ajoittaisen taitamattomuuteni. Tuon julki sen, että teokset menevät välillä prosessissa nurinnarin pilalle ja saatan olla täysin hukassa niiden kanssa. Hyvin harvoin osaan edetä suoraviivaisen suunnitelmallisesti. Sekin on minua – miksi siis esittäisin muuta? Yksi puoli vaihekertomuksissa on, että arvelen jonkun hyötyvän niistä omassa tekemisessään. Ja vaikka on olemassa ”insinööritaiteilijoita”, jotka etenevät työssään pisteestä A pisteiden B ja C kautta loppuun D, luulen, että on paljon myös minun kaltaisiani ihmeen armoilla keikkuvia. Minulla ei myöskään ole tarvetta salata löytämiäni teknisiä kikkoja; ilahdun keksiessäni uutta ja luonteeseeni kuuluu ilon jakaminen. Tiedän, että toiset varjelevat ”salaisuuksiaan” kuin lääketehdas patenttiaan, mutta minusta on vain kiinnostavaa, jos joku haluaa kokeilla minun löytöäni; luotan siihen, että ei kukaan yhdellä kikalla voi varastaa tyyliäni.

Sanoin tämän jo aiemmin, mutta tärkeää kannattaa toistaa: Minä olen minä – hyvä. Sinä olet sinä – hyvä. Niin kannattaa ajatella, olla ja elää.

Tuhma musta!

15/2005

6/2005

24/2005

27/2005

7/2005

Kymmenen vuotta sitten käytin maalauksissani aika paljon tummia sävyjä niin kuin näistä kuvista voi nähdä. Se oli aikaa, jolloin luomisvoima ja maalaamisen vimma murtautui esiin kuolemanvuosien jälkeen. En kuitenkaan itse kokenut maalauksiani mustina enkä varsinkaan synkkinä tai surullisina. Maalasin onnellisen kiivaasti, olin kuin lumottu. "Sinulla taisi olla rankempi vaihe", joku tuntematon katsoja kuitenkin myöhemmin kommentoi nähdessään tämän kauden teoksia. Merkitseekö musta synkkää, rankkaa, surullista? En maalaisi asunnon seiniä mustiksi, koska se pimentäisi ja pienentäisi tilaa, ja minä pidän valosta ja avaruudesta. Mutta tumma maalaus monesti hehkuu omanlaistaan valoa, se voi olla hyvin kiehtova ja innostava.

Sattumoisin juuri eilen näin näyttelyssä tummahkon maalauksen, josta en lainkaan pitänyt. Se ei ollut synkkä eikä rankka, se oli huono. Huonous ei kuitenkaan ollut tumman syytä. Syyllinen oli maalari, joka oli sekoittanut keskenään ruskeaa ja vihreää, hieronut sotkun kankaalle kuivalla pensselillä ja tukahduttanut kaiken valon. Tuo maalaus olisi kuulunut pilalle menneiden teosten näyttelyyn. Sellainen muuten oli juuri! Tarkemmin, näyttelyn nimi oli FAIL - Stage for Abandoned Art. Näyttelyn kuratoi Kuvataideakatemian opiskelija Martins Rozenfelds, joka esitteli projektin näin: 

"FAIL is a collection of art projects that the artists of Helsinki has concidered as a failure and therefore has quit working on them or, if completed, has never introduced them to public. It is organized to give a stage to outcast art and to define what artists themselves concider as a potentially unsuccesful art." Koska taide ei ole Cooperin testi, epäonnistumiselle ei voi määritellä sekunti- tai muuta rajaa. Martins ei myöskään käynyt työhuoneilla rankkaamassa, että tuossapa sulla onkin huono duuni, se me laitetaan. Kukin taiteilija mietti itse, miten haluaa huonon tai hylätyn tai epäonnistuneen tässä yhteydessä määritellä ja esittää.

"Älä käytä mustaa väriä, asiakkaat eivät pidä siitä", muuan galleristi totesi kerran osoittaen mustaa kohtaa tämän postauksen ensimmäisessä maalauksessa. Oli suuren suosion vuosi, jolloin myin maalauksia enemmän kuin ikinä. Mutta tummia teoksia ei saanut laittaa esille. Niinpä halusin tuoda nämä kielletyt työt FAIL-näyttelyyn. Onko musta paha?
EDIT. Koska väärinkäsityksiä on ilmennyt, painotan, että en itse pidä tämän postauksen teoksia ollenkaan epäonnistuneina. Epäkelpo-tuomio on tullut vain ja ainoastaan yhden galleristin suusta; muissa näytteyissä olen esittänyt kaikenlaisilla skaaloilla maalattuja töitä eikä galleristi ole koskaan dissannut teostani värin vuoksi.

P.s. Pahoitteluni, etten ehtinyt esitellä näyttelyä ajallaan, se jotenkin viuhahti niin nopeasti ohi, että en tajunnutkaan.

P.p.s. Olen kiltillä tuulella enkä mainitse huonoa taiteilijaa enkä tuhmaa setää nimeltä, oho, sen verran lipsahti että oli setä eikä täti.

JA AI NIIN! 80 000 raja on mennyt rikki! Kun kirjoitan tätä, mittari näyttää 80 417. Onnea Hekuma, kiitos lukijat!

Mitä ajattelit, kun maalasit sitä? 2.

II

Banaali totuus

Jaahas saamari, taas yksi pensseli kuivunut pilalle. Aina jotain jää: purkki auki, maali kuivumaan, välineitä pesemättä.

Kahvia. Pikakahvia. Kovettunut perkele. No, ruuvimeisselillä lohkeaa.

Jassoo, sinä siinä. Aika raju olet. Ainakaan ei voi kaupalliseksi täsmätuotteeksi sanoa. Let mii sii.

Oliko liian räväkkä ratkaisu? Ei kai. Tiukka paikka tempaista tuo keltainen. Oikein meni: sävy, koostumus, liike.

Naps. Vedenkeitin.

Vaatteet. Yhden eksän paita ja toisen eksän housut. Isojen miesten vaatteet ovat parhaita työvaatteita. Vyö, muuten putoavat.

Seksi. Oli kivan reipasta viimeksi.

Missä iso kahvimuki on? Siinä. Ei hometta. Ei saa jättää jämiä pohjalle, kamalat möhnät tulee. Ziisööz. Pohojalaaseet sanovat Ristus, mutta ei vapahtajaa saa käyttää kirosanana. Kristus on sama kuin Messias, se, joka saattaa tulla tai olla tullut tai olla tulematta.

Musaa. Mitä musaa? Ikuista Ismoa. mullon hullun paperit..jumalat jalassa ja housut mielessä..ekstaasiin.. Ei tänään – vielä. Radio. Saamari kun täällä on huono kuuluvuus. Sputnik-kanava, helluntaikanava, ei käy kumpikaan. Mikä tämä on? Ruotsia puhuvat. Ei varsinkaan.

Aika mustaa kahvia. Jossain oli joskus sitä maidon korviketta, mitä se teki kuin vähän valkoisti väriä? Musta on hyvä. Sekoitan ruuvimeisselillä.

Valokuva. Olisi syytä ostaa tukevampi jalusta. Onhan kädet puhtaat? Objektiivi pitää vaihtaa. Muistikortti. Etsimen keskikohta duunin keskikohta. Vinossa vielä. Tämä jalka alemmas. Yykaakoo–kymppi, zum.

Feeniks ja toinen Feeniks. Miten se juttu menikään? Lintu rakentaa pesän, polttaa sen ja samalla itsensä. Sitten tuhkasta nousee uusi Feeniks. Onko jompikumpi teistä alku ja toinen loppu? Ei, koko juttu perustuu siihen alkuun, palaa aina alkuun, palamisen jälkeen palaa palaakseen palatakseen, luuppina. Ikarokselle kävi huonommin, siivet sulivat, kun se lensi aurinkoon. Se putosi ja kuoli. Janatarina eikä kehätarina. Pasi on joskus maalannut Ikaroksen.

Kuuluuko tässä olla harmaata, että olisi tuhkaa? Onhan siinä. Ja tulta on. Vihreä, mikäs se on? Riikinkukon sulat, joku on arvellut Feeniksin riikinkukon kaltaiseksi. Mutta ei saa olla liikaa vihreää. Oi, ne Madeiran puutarhat! Papukaijojakin. Ja madeira-viini, mitä sitä oli 5 eri kuivuus-makeusastetta, oliko? Miehet tummia, tarjoilivat pikkulaseja matkamuistomyymälöissä, usein vihreät silmät, kiva yhdistelmä, mutta ihmeen pidättyväisiä, kun on tottunut eteläroikaleisiin. Saati nyt se alakerran bläkki, joka aina mankuu saunaseuraksi ”tuun peseen sun selän”, oikein päivystää ovella. Hotellin vieressä oli se 24/7 ostoskeskus. Ei ihan yötunneilla tullut mentyä, montako asiakasta siellä on klo 3 yöllä, hä?

Seksi. Pitäisikö heti tilata?

Miten se antenni alun perin vääntyi ja irtosi? Ehkä pikkulapsi asialla, taisi olla aika pieni lapsi minulla tämän hankkimisaikoihin. Mikä siinä kenkien laittamisessa oli niin vastustettavaa? Kerran se huusi ja potki oikosenaan lattialla, kun olisi pitänyt päiväkotiin. Huuda siinä sitten, minä sanoin. Huuto loppui. ”Miks sä noin sanoit?” Ei ollut ironia tuttu käsite.

Rautalankaa. Jep, kuuluu paremmin. Voice. Paskanjauhantakanava. 

Se yksi dancetunnin ohjaajajäbä. Kyllä menivät dantsut perseelleen kun sillä olise hihaton paita. Hauikset! En kestä. Seksi.

Hesarissa sanottiin, että seksi kuluttaa 250 kaloria puolessa tunnissa. Mutta jos toinen tekee enemmän duunia kuin toinen, miten ne kalorit sitten jakautuvat? Onhan näitä miehiä, jotka sanovat että ei tartte harrastaa liikuntaa, kun on niin paljon seksiä. Hah. Mul on kolmen minuutin muna, kenen biisi se nyt oli, meneehän siinä 25 kaloria.

Mitä ne sanovat, miten usein miehet ajattelevat seksiä? Viiden minuutin välein, ei, viiden sekunnin, taisi olla. Doupeinta settii. Oho, sanotaanko noin vielä. Sikasalee, että jos kysyn teiniltä niin ei tod. Ikäluokkakysymyksiä. 35veet sanovat varmaan vieläkin ihan helmee, ihan liekeissä, se oli muotia, kun ne oli 20vee. Entäs kuuminta hottia? Ei ole hottia enää eikä kaikki muumit laaksossa - out. ei välii mis päin oot, beibi meilloin bileet 

jos tämä ois iltani viimeinen, osaisinko olla onnellinen?  Miten päin se on tuon ajatellut, että tietää: kohta kuolen, vai ei tiedä? Jos tietää kohta kuolevansa, niin pystyykö siinä enää olemaan onnellinen? 

Kuinkahan monta maalausta voin vielä tappaa? Kun tulee tämä tappofiilis, sitä tekisi mieli ottaa kaikki vanhat maalaukset, joku sellainen ihme vimmavamma. Nytkin tuossa on parit puut isoon duuniin, mutta kun sen pohjan pitää olla hetipaikallatässänyt. Jos olisin varakas menestystaiteilija, palkkaisin hottis-apulaisen laittamaan tällaiset asiat kuntoon.

Epäterveelliset eväät tänään, fetapasteija ja tomaattipasteija. Illalla sentään body combat. Siinä menee jtn 700 kaloria. kuka muu muka, luukuta

Puntari näytti eilen enemmän kuin viimeksi. Tissit on isommat, kumpi parempi? Möhömaha ei käy. Pömppömaha? Menkkaturbomaha pahamaha. Pitää olla pikkasen pläski pläski, niinhän se oli. Iso peba hyvä peba. Onneksi ne on lopettaneet sen noille mä kyllä tarjoon kuoharit -mainoksen. Mutta jos sanoisi hottikselle salilla että sun sikspäkille mä tarjoon sikspäkin? Ei skulaa, skumppa sopii paremmin hottistilanteeseen. Meitsi on kuoharikuningatar eikä mikään siideri- tai bissepissis.  vain sinusta oon selvästi päihtynyt  

twenty dollars in my pocket... this is fuckin awesome tässä tehtiin se money walk.. that motherfucker... 50 dollars for a t-shirt... Ja lopuksi baby freeze, en olisi ikinä uskonut että sellainen menee. Sillä kertaa hottiksella oli t-paidassa hihat, ehkä siksi.
Hottiksia hottiksia! Kuntopyörästä on hyvä tarkkailla hottiksia. Kun käy yliopiston salilla on iso mahdollisuus että ulkonäköhottis on myös älyhottis. 

Miten 40veen kuuluu nimittää hottiksia? Miehiä ja naisia. Kundei ja mimmei.

Jannuja ja mirkkuja, sanovat 50veet stadin murteella. Jäbä on hyvä, jäbä toimii aina. Paitsi nainen ei perkele ole jäbä! 15veet sanovat muijii ja jätkii. Ennen muija oli vanha ja kulahtanut. Kun olin 18veenä kielikurssilla, oli muuten synttärit siinä niin sain ostaa kaikille loppuvuoden lapsille kaupasta viinaa. Kivoja ne pebbles-kivet ja pier (mikä se voi olla suomeksi, eihän niitä ole Suomessa? Laituri jossa on kauppoja ja pubi) ja aallonmurtajat ja niitä kalkkikivijyrkänteitä oli. 

girl i want to make you sweat ..Keravalaiset, olevinaan stadilaisia, sanoivat muuten muija, mutta miksi ne mieshenkilöitä sanoivat? Ehkä eivät puhuneet miehistä, kun en muista. Vaasassa sanottiin likka ja jätkä. Sen muistan kun telkkarista tuli Headbanger's Ball (Keravalla tykättiin kovasta hevistä) ja nukahdin poikakaverivirityksen kanssa sohvalle sitä katsoessa. Aamulla landlady tuli imurin kanssa olkkarin ovesta ja huusi getout. Oli muuten vihainen. Juttu vääntyi niin, että naapurihuoneen ruotsalaiskaksoset kertoivat meidän olleen alasti siinä sohvalla. Keravalaisilla oli myös sellainen verbi kuin 'kehittää', tarkoitti että yrittää iskeä.
helsinkiä pakoon soudan hankoon

Puhelin. Tuleekohan sieltä seksiä? Ei. X. Joo ei. Kehuskele itteäs ittekses vaan. Tämä sen viimeisin juttu oli, että pitää juosta maraton päiväntasaajalla keskipäivällä. Selvästi oli jäänyt kaivelemaan, kun kerran mainitsin, että maailmassa on yksi tosi kova heebo, joka on juossut maratonin kaikilla mantereilla, vain Antarktis puuttui.

On havaittu että äidinmaito on erinomainen juoma bodareille 
Ei helvetti. Tuo äidinmaitopannukakkujuttu on kuultu, onko se niitä urbaanilegendoja kuten se mummon matkalipun syönyt punkkari? Pikemmin kai ruraalilegenda, tapahtumapaikaksi sopii joku Raahe tai Oulunsalo. Oikein hyvää pannaria oli ollut. Mutta totuuden paljastuttua oli vessa varattuna sitten loppuillan. Se yksi äidinvihaaja oli aina sekoittanut jiddishe maman sapuskaan sianlihaa. Mama ei yrjönnyt kun ei tiennyt. Mutta ilkeä temppu kyllä. 

Onko tämä nyt Marilan matkimista kun näitä klimppejä laittelen? Ei voi olla yksinoikeutta klimppeihin.
what doesn't kill you makes you stronger. Epätosi.  jos ei se tapa niin se todellakin hajottaa

Puhelin. Mutsi. En vastaa. Sen asia on, että miten se teiniliini, eikös se nyt tulisi mummeliinin luokse viikonloppuna. Teiniltä pöllittiin puhelin salaisella öisellä limunhakureissulla, niin että teiniasiat hoidetaan jonkin aikaa minun puhelimeni kautta. Kuten päivällä kello kolme, kun teinifrendi soitti että tiedänkö teinin olinpaikasta jotain, hän on tässä ovella eikä kukaan avaa eikä se vastaa whatsappiin eikä  mihinkään. Sanoin että pimputtele siinä vielä, ja huuda postiluukusta, saattaa nukkua.

mietin mitä jää kun mä lähden täältä, se päivä ei oo vielä tänään
Onko kuolema muotia? Kaikissa biiseissä kuolemaläppää. Mistä vetoa, kohta surua kyynelin kastella täytyy.

En ole muistanut pelätä kuolemaa pitkään aikaan. Joskus pelkään koko ajan, yöllä varsinkin. Voiko pelkäämisen lopettaa?

Hassua, että muistan kaikkien eka- ja tokaluokan luokkakavereiden etu- ja sukunimet, ainakin melkein. that big fat but Kuulin, että S oli tehnyt itsemurhan, en tiedä, miten. Pikkuisen pullukka poika, ehkä silmälasit, siihen aikaan silmälaseista monesti kiusattiin. Sillä oli usein jussi-paita päällä, mutta puolella pojista oli, Etelä-Pohjanmaalla kun oltiin. Kerran oli bileet sen himassa, oltiin vissiin kutosella, ja se K, johon kaikki ihastuivat jo tarhassa, oli tavallista kiltimpi, tarjosi minulle sipsejä ja limua. Sitten mentiin makuuhuoneeseen pussailemaan. Ja seuraavana päivänä se ei tuntenut minua koulussa.
 we'll be counting stars

Shiit, nyt pöllähti pigmentit kengille.

Seiskalla olin ihastunut yhteen, jonka serkku oli olevinaan ystäväni. Kieroserkku järjesti "treffit" tämän ysiluokkalaisen jäbän kanssa.

Pyöräilin sitten siinä jäbän talon tietämillä. Jäbää ei näkynyt. Kiertelin tienoota ja ohitin talon uudelleen, toisen, kolmennen, ehkä neljännenkin kerran. Sitten sen pikkuveli tuli pihalle että mitä sä etit. En mitään, minä sanoin ja häivyin häpeissäni. 

Mutta kaikki ne itsemurhat. Lukion O:kin teki päälle parikymppisenä. ratatatataa Myöhemmin joku tiesi, että O oli ollut useamman kerran hullujenhuoneella. Masennusko? Psykoosi, harhat, mitä nyt voi olla. Sitten on näitä että taloudellinen ahdinko, pahimmillaan tappavat koko perheen siinä samalla. Entäs se morsian hääpäivän aattona?

niin selvin sanoin sain mä kuulla sen nyt että oisin vain se entinen

Kiiltopasta, missä olet? Missä? En jaksa teitä hukkautujia.

Hajuvesitesti. Tänään Anna Suin sininen. Aika ok. Toiset ovat menneet pilalle, mikä se Versacen hedelmämetsäinen punainen oli. oot mun brand uus ihanuus

Äiti ei koskaan käyttänyt hajuvesiä. Aina joskus nousin vessanpöntön kannelle ja otin pullot ylähyllyltä, nuuhkin vuorotellen. Se oli saanut ne papalta lahjaksi.

Puhelin. X. Pitäisi laittaa äänettömälle, mutta liikaa maalia käsissä. Kerran mikrofoni tukkeutui, piti parsinneulalla kaivella akryylit ulos. X soittaa kerran päivässä. Ainakin. Tai niin monta kertaa että vastaan kerran. Tai kuitenkin lisää. X on kyllä hyvä tietotoimisto, jos ihmettelen historiaa tai maailmanpolitiikkaa, sieltä saa faktaa ja analyysiä. Eilen ihmettelin Irania. Se tykkää; oliko vielä muuta, kysyi avuliaasti. Kiitos tällä kertaa, hyvä palvelu.

Seksi! Kuinkas näin unohdin. Parempaa kuin seksi, maalaminen, nyt. Suklaa on muka naisten mielestä parempaa kuin seksi. Kuka sanoo että pitää valita vain toinen? Paskaradio, loppui nyt. mä heitän punaviinit tapettiin

Taas puhelin. Antakaa nyt mun tehdä töitä! Hullupellefrendikaveri. Se on teinin asentama nimi. Ja siellä soittaa teini itse koska se limukeikka. "Mis oot? Millo tuut himaa? Osta mehuu ja nuudeleit. Ja jtn hyvää." Mahdollisesti: "Mikset oo himas? Vittu mullei oo avaimii." Soitan myöhemmin, kun olen pessyt kädet. 

Hakemaan vettä. Moi. Kollega P. Sekin tykkää työskennellä iltaisin. Eipä tästä kauan ole, kun piti neljältä lähteä äidiksi. Tai on siitä muuten aika kauan. Teini ei enää suostu mihinkään kello viiden ruoka-aikaan, kunhan huitelee menemään. Syödään sitten etelämaalaisittain ysiltä tai kympiltä. rappiolla on hyvä olla
Jos kirjoittaisi Hekumaan jutun "tätä ajattelin maalatessa" Äh hitto, nyt en voi ajatella rauhassa!

Miten kuvata ajattelua kirjoittamalla? Miten aistit ajatteluttavat, mikä on tietoista, mitä taustalla tapahtuu? Jos kirjoitan siitä, mitä ajattelen, ajattelen, mitä ajattelin, ajateltu on jo kadonnut, muuntunut. Ajatuksen muisto synnyttää uusia ajatuksia kuin säteitä ja kehiä, miten sitä kuvaisi, verkostoa, edestakaista liikettä, singahtelua, kimppuja, junnaamista, irrallisia pilkkuja ja katkonaisia viivoja. Toiset ajatukset häivähtävät ja katoavat, ehkä nousevat jossain uudestaan esiin, kenties eivät ikinä. Monet palaavat ja jatkuvat.

Puhelin. Jess! Seksi!

Anna minulle nimi

Auta, olen nimetön!

Olen tässä kovasti miettinyt, miten maalauksen nimi vaikuttaa maalauksen kokemiseen. Nimet, joita olen nyt ajatellut maalauksilleni, ovat konkreettisempia, tai ilkeämmin sanottuna alleviivaavampia kuin ikinä. Minullahan oli urani alkuvaiheessa parisen vuotta tapana nimetä maalaukset Maalauksiksi. Listasin yhden vuoden työt numeroilla, toisen heprealaisille aakkosilla (jotka nekin heprean kielessä toimivat numeroina), mutta nämä oikeastaan vain omaa kirjanpitoani varten. Myöhemmin olen sitten antanut sellaisia mielellään monitulkintaisia, vähän runollisiakin nimiä, kuten esim. Huimaus, Juhlat, Loisto, Tumma, Maisema, Melankolia, Lempi ja Yön jälkeen rakkaus.

Kun itse menen näyttelyyn, en koskaan ota teoslistaa ensimmäisenä käteeni. En välttämättä ollenkaan. Haluan katsoa ja kokea, ottaa taideteoksen vastaan, kuunnella, mitä se minulle puhuu. Sillä se saattaa puhua ihan muuta kuin tekijälle tai toiselle katsojalle, siinä saattaa minun silmissäni olla paljon sellaista, mitä taiteilijan valitsemassa nimessä ei ole. Joku sanoikin vastikään näyttelyssä, että harmi kun tuli katsottua ne nimet, latistivat ihan.

Kuitenkin tiedän, että toiset katsojat haluavat tukeutua teoslistaan, heitä kiinnostaa, mitä maalari on ajatellut, ja he koettavat löytää maalauksen merkityksen sitä kautta. En tietenkään voi sanoa, että tämä olisi väärä tapa. Mutta taiteilijana joudun harkitsemaan, minkä verran haluan katsojaa ohjailla.

Muutaman päivän näitä mietittyäni keksin mielestäni mainioin idean. Kirjoitan mahdolliset nimet listaksi. Sinä, katsoja, voisit sitten miettiä, mikä nimi ja mikä maalaus kuuluvat mielestäsi yhteen. Oikeaa vastausta ei ole. Jos maalaus kertoo sinulle jotain muuta kuin minun miettimäni vaihtoehdot, voit nimetä sen niin kuin sinusta tuntuu. Perustin tätä varten uuden sivun Anna minulle nimi. Jokaisella maalausparilla on oma kommentiboksinsa, jonne voit kirjoittaa nimiehdotuksen, halutessasi perustellakin sitä. Toivon todella, että rohkenisit osallistua! Haluan tietää, mitä sinä, lukijani, ajattet! Myös näyttylyssä on mahdollisuus antaa maalauksille nimi, ihan perinteisellä lappu lokeroon -äänestyksellä.

Kanneltalon näyttelyyn tulevien maalausparin ideana on kuvata erilaisia ihmissuhteita, mahdollisen rakkauden kahta osapuolta. Oma nimiajatukseni on toisten maalausten kohdalla aivan selkeä, mutta joillakin voisi mielestäni olla parikin nimivaihtoehtoa. Samalla olen pohtinut ihmissuhteiden luonnetta laajemminkin; ja ehkä tulen kirjoittamaan tästä kiinnostavasta aiheesta vielä lisää.

Yksi maalauksista on Äiti – vauva. (Voi olla tämän postauksen kuva, tai joku muu maalauspari). Enimmäkseen mietin tätä äitiysmaalausparia omaan kokemukseeni liittyen. Näinpä vauvastani tuli söpöisen hattarainen. Se taitaa olla helppo löytää maalausporukasta. Olen kirjoittanut vauvajuttua aiemminkin. Minulla ei ole kokemusta tummista sävyistä, mitä raskauteen, vauvan syntymään ja hoitamiseen tulee.

Paitsi. Synnytys oli hirveä, ja viimeinen kätilö ihan paskailkeä. Koska synnytys kesti kauan, siinä ehti olla kolme kätilöä vuorossa. Lopuksi vihdoin tehtiin keisarileikkaus, koska vauvan vauvan pää oli väärässä asennossa eikä isopäätyyppi siksi suostunut ankarasta ponnistamisesta huolimatta liikahtamaan synnytyskanavassa. (No, sainpas julkisesti valittaa tästäkin!) Minulle sanottiin että tunnin kun vielä yrittelet, niin sitten voidaan leikata. En ole ikinä kokenut sellaista fyysistä kipua! Voi meitä naisparkoja. Huh mikä autuus, kun sitten leikkaussalissa kiltti anestesialääkäri sanoi, että kohta helpottaa ja pisti alakropan puuduttavan piikin selkäytimeen. Ensimmäisenä näin vauvan jalat, ja kuulin ison itkun. Kymmenen pistettä, sanoivat, ja että tummatukkainen tyttö tuli. Sitten sain vauvan hetkeksi viereeni. Se kyllä harmitti, että jouduin yksinäni heräämööön ikuisuudeksi odottelemaan, enkä saanut kunnon ruokaa; olin siinä käsityksessä että synnyttänyt äiti saa voileipiä, mutta sektioäidille annettiinkin vain lasillinen mehukeittoa.

No juu, se siitä, ei välttämättä liity maalaukseen, ja kuitenkin ihan hirveästi liittyy. Jos maalaisin työn nimeltään Synnytys, se ei olisi ollenkaan kiva eikä nätti, niin kuin Äiti ja vauva -maalaukseni taitaa olla. Eli siis, olen maalannut tämän maalauksen hempeissä tunnelmissa, nimi ja sen ajatussisältö on vaikuttanut värivalintoihini ja siihen, miten värit kankaalla liikkuvat, kunka suuren alueen saavat jne.

Käy siis pohtimassa maalausten nimiä täällä. Sivulla on esillä kaikki näyttelyyn tulevat maalausparini.

Täysosuma vai keisarin uudet vaatteet?

Yläpilvee huttuu skeidaa liirumlaarumii päläpälää paskanjauhantaa. Ainakin näitä määreitä olen kuullut kollegojeni käyttävän taideteoreetikkojen, kriitikoiden ja kuraattorien taideteksteistä. Usein myös taiteilijoiden itse kirjoittamat tiedotteet ja statementit saavat tuopin äärellä (tai työhuoneyhteisön kahvihuoneessa) satikutia.

Mutta kun oma näyttely koittaa, jokaisen täytyisi kirjoittaa tai saada joku kirjoittamaan tiedote lehdistölle. Joillekuille oman työn sanallistaminen on hyvinkin tärkeää; näistä toiset ovat taitavia älyllisiä kirjoittajia, jotka hallitsevat äidinkielensä ja osaavat käyttää sen suomia mahdollisuuksia samoin kuin käyttävät taiteessa taidevälineensä mahdollisuuksia. Teoksen ja kirjoituksen välillä vallitsee koherenssi; kenties jonkinlainen ajatusten vaihto, johon teoksen nimi voi vielä tulla kolmanneksi (”teoksen nimi sekä syventää sitä, mitä piirroksessa tai maalauksessa nähdään, että samalla kyseenalaistaa sen.” Matthias Winzen Marlene Dumasista). Piirretään ääriviivoja, mutta annetaan katsojan itse värittää.

Sitten on niitä taiteilijoita, jotka kirjoittavat tulitikusta puhelinluettelon verran eivätkä osaa käyttää edes tietokoneen oikolukuohjelmaa. Taiteilijalla on huikeat visiot näyttelynsä nerokkuudesta, ja hän varastaa sanataloonsa tiiliä muotifilosofeilta. Sellaisia tekstejä on kiusallista, jos ei mahdotonta, lukea. Harri Manner on kirjoittanut aiheesta satiirisen romaanin Suuri performanssi.

Tuntuu, että viime vuosina teksteihin on kuitenkin tullut enemmän tolkkua, kirjoittamiseen kiinnitetään huomiota taiteilijoiden koulutuksessa. Paitsi taidekoululaisille, myös ammatissa pidempään toimineille on tarjolla opetusta. Esimerkiksi  Art360-hanke on järjestänyt taiteilijoille kirjoituskursseja, joilla on laadittu tekstejä omasta työstä ja teoksista.

Nykytaiteilijoilta odotetaan, peräti vaaditaan kykyä puhua ja kirjoittaa töistään (minusta tuntuu, että odotetaan myös energistä ekstroverttiä persoonaa, jonka voimasta taviskin saa ammentaa). Moni haluaa nähdä taiteilijan ja kuulla tämän kertovan tuotannostaan. Etenkin, jos asiakas on ostoaikeissa, hän tahtoo taululle tarinan. Olenkin kertonut siitä, kuinka usein kysytään mitä olen ajatellut teosta tehdessäni. Siinä pitäisi sitten vielä näyttää hyvältä ja puhua kiinnostavasti, vähän muustakin kuin siitä taulusta, ainakin nyt parisuhdetilanteestaan ja harrastuksistaan.

Lienen maininnut, että minäkään en niin kovasti pidä taidepuheesta (jota paradoksaalisesti olen tässäkin jo monta kappaletta puhunut)? Postin tuomat näyttelytiedotteet lähinnä vituttavat. Usein ensimmäinen lause ratkaisee, jatkanko lukemista - monesti en viitsi. Kutsujen kuvia kyllä katselen mielelläni. Tehdessäni kriitikon työtä minulla oli tapana olla ehdottomasti lukematta tiedotetta ennen kuin katsoin näyttelyn. Teostiedotkin katsoin vasta teosten tarkastelun jälkeen. Olin ja olen sitä mieltä, että kuvataiteen on toimittava kuvana, mikään teksti tai pälätys ei voi tuoda siihen latausta, jos sellainen katsoessa puuttuu. Kyllä maailmaan sanoja mahtuu. Minä tahdon mennä verbaalisen maailman tuolle puolen, salaisuuksien maahan. Kuka sen sanoikaan (on tainnut monikin ajatella ja sanoa), että maalari tekee näkyvää näkymättömäksi?!

Hekuma on välillä ollut kuvablogi, toisinaan olen kertonut työskentelyni vaiheista, joskus taas pohtinut taidetta ja elämääkin noin yleisemmin. Hekuman taidepuhe on yleensä varsin käytännönläheistä, puhun enemmän taiteen tekniikasta kuin teorioista.

Hyllyssäni on paljon taidekirjoja. Kaikista olen selannut kuvat läpi moneen kertaan, mutta läheskään kaikkien tekstejä en ole lukenut. Jos olen maaninen tai masentunut – työhulluudessa tai uuvuksissa – en ehdi tai jaksa lukea mitään. Juuri nyt on meneillään mukava suvantovaihe: näyttely on valmis, ja avajaisia odotellessa voin keskittyä esimerkiksi lukemaan taidekirjoja. Aionkin julkaista Hekumassa tekstejä, jotka innoittavat ja kiinnostavat, kenties ärsyttävät minua. Sitaatit liittyvät taiteilijuuteen sekä taiteen tekemiseen, kokemiseen ja sen vaikutukseen. Kohtpuoleen julkaisen myös oman näyttelyni, Tuulispään, tiedotteen mutta nyt annan puheenvuoron Rax Rinnekankaalle.

Kirjoitti Rax

”he [taiteilijat] ovat hetkensä tullen kuin ukkosen johdattimia – yhtä lailla reagoivat olemassaolollaan ulkoapäin iskevään kuin sisällään kasvavaan, heijastaen näin prosessia, jossa niin he kuin ympäröivä yhteisö elävät ja kamppailevat ja uskovat.

Kuvataiteilijoiden identiteettiin liittyy poikkeusihmisen mystinen kyky: sisäisen ja näkymättömän todeksi tekemisen tarve. Tässä mielessä taiteilijat muistuttavat kirkonmiehiä ja saarnaajia – suurten lupausten ja toivon antajia. Kun sisäinen on liitossa taiteilijoiden mielen ja kokemuksen kanssa, lopputulosta voidaan katsella myös narsismin, ilmaisupakon ja itsensäpaljastajien tekoina.

Kuvataiteilijat tuottavat sellaista, mikä ei tavallaan ole edes olemassa: Yhtä aikaa käsitteellistä ja konkreettista, näkymättömissä tarkasteltavaa ja silmin nähtävän visuaalista, haurasta ja kestävää, epäkulttuurista ja hyvin kulttuurisidonnaista..”

 - - -

”Kulttuureista riippumatta maallisen voiton nälkä on syömassä etenkin nuorilta kuvatateilijoilta sitä ainoata lahjaa, jolla taiteilijat ovat läpi historian muuttuneet mös itse taiteeksi – sielullisen keskittymisen kykyä. Sielullinen keskittyminen johtaa taiteilijan ainoaan omaisuuteensa, kokonaisvaltaiseen sitoutumiseen työhönsä, olosuhteista riippumatta. Nyt tuo luovuuden ydin on jäämässä nuoren sukupolven keskuudessa heikoille – johtuen kuvataiteisiin liitetystä mediallisen seksikkyyden eli ’olemassaolon’ ja sosiaalisen onnistumisen tuomista paineista.”

Teoksessa Taide taiteilijoissa, 2007

Lukija, odotan kommenttejasi!

Rääkyvä rakkaus

Rääkyvä rakkaus (130x180cm) 2008-2009

Toivo!-näyttelyyn muodostui kolme erilaista teoskokonaisuutta. Yläkerrassa on huikeutta, keveyttä, valoa: lumikristallien kimmeltäessä voi aistia kevään ensi tuoksun.. Alakerran toisella puolella puhkeaa kesä: joutsenet ovat palanneet ja suvivirsi raikaa.

Kolmatta kokonaisuutta on moni luonnehtinut sanoin "vahvat työt". Tämä, painava punainen maalaus kuuluu näihin. Tämä on ollut työläs ja merkittävä työ, mutta koska se on äänekäs työ, se jäi edellisen näyttelyn ripustuksesta pois. Nyt maalaus saa melskata ihan omalla seinällään.

Sanoin painava kahdessa merkityksessä. Taululla on massaa puoli senttiä-sentti kankaan pinnassa ja se todella painaa paljon. Myös taulun sisältö painaa. Tämän 130x180cm kokoisen työn nimi on Rääkyvä rakkaus. Sanat tyssäsivät, kun kerroin maalauksesta lehtihaastattelussa. Tässä on helmiryppäitä ja roiskekurvailua. Tässä on paksuja palluroita ja nauhajuoksutuksia. Tässä on

Tässä on sydän.

Mark, Marlene ja itkettävä maalaus

Kuka se oli? Taidemaalari, joka kadehti elokuvalta taikaa saada katsoja kyyneliin. Oliko se Marlene Dumas? "Maalaus ei pysty samaan kuin elokuva, ikävä kyllä, ihmiset eivät itke maalausten edessä niin kuin itkevät elokuvissa."

Niin se oli, Marlene sen sanoi. Marlene Dumas puhui näin näyttelyssään Helsingin Taidehallissa, syksyllä 2005. Tämä tuntuu tärkeältä muistaa nyt, kun mietinnässä on kysymys Miten maalaus vaikuttaa ja millä edellytyksillä?

Onko tuo totta, muistan empineeni, nopeasti arvelleeni, että karkeasti ottaen on totta. Montako kertaa olen itse kyynelehtinyt jonkin elokuvan ääressä, montako kertaa maalauksen ääressä? Miksi on aivan mahdollinen ajatus, että kokonaiset elokuvakatsomot pyyhkivät simultaanisesti silmäkulmiaan mutta melko mahdotonta että porukka pysähtyisi maalauksen eteen vuodattamaan kollektiivikyyneliä?

Nyyh nyyh

Elokuvissa itkeminen on kulttuurisesti ihan normaalia. Henkilö, joka itkee elokuvissa, on tunteellinen, ominaisuudelle voidaan vähän hymähdellä, mutta yhtä hyvin sitä voidaan arvostaa, ihaillakin: tuopa on taiteellinen ja herkkä. Mutta kuvitellaan että joku pillittää keskellä Kiasmaa tai - vielä oudompaa - pankin maisemamaalausta tuijottaen. Ei kai nyt niin kuulu. Olen huomannut, että jos kovin viipyilee ja ihmettelee tauluja julkisessa tilassa, vartijat valpastuvat, joutuu silmätikuksi; tunteilu siinä tilanteessa alkaisi jo muistuttaa alasti oloa. Kirkossa alttarimaalauksen tai ikonin edessä itkijää ei ehkä niinkään kummeksuta, saatetaan kunnioittaa ja siunata.

Elokuvan itketysvaikutus johtuu samastumisesta. Katsoja eläytyy tarinaan ja liikuttuu. Synnytys, onnettomuus, häät tai hautajaiset voivat herkistää saippuasarjassakin; kyyneleet vuotanevat katsojan omien tunnekokemusten aktivoitumisen myötä - elämä liikuttaa, tässä on tilaisuus ja lupa kokea liikutusta. Nyyhkeen määrä ei korreloi taiteellisen tason kanssa, puhutaanhan sentimentaalisuudesta ja katsojan tunteisiin vetoamisesta usein halpoina keinoina.

Huima, läpäisevä
Kokonaisvaltainen, pysäyttävä vaikuttavuus ei välttämättä kirvoita kyyneliä. Teos voi järisyttää unohtumattomalla tavalla eikä tässä mikään taiteenlaji taida toista peitota. Yhtäkkiä joutuu jonkin valtaan. Kokemus ei liity kokijan koulutukseen tai kykyyn analysoida ko. taiteenalaa. Ehkä koulutus joskus rajoittaakin eläytymistä; valpas sanallistava kriittisyys on koko ajan läsnä, huimimmissa kokemuksissa se kyllä väistyy mutta kenties vain palatakseen kohta, josko sen avulla saisi huimuuden selitetyksi. (Ei onneksi saa, mutta jotain vihiä voi saada.)

Mielessäni on käynyt, josko Marlenen elokuvakateus oli osaltaan tätä, taidemaalari voi kokea toisen taiteenlajin emotionaalisemmin kuin omansa. Itse koen musiikin, esimerkiksi lempisäveltäjäni Arvo Pärtin monet teokset hyvin voimakkaasti. (Musiikkihan se elokuvassakin tehostaa ja luo tunnelmia yhdessä kirjallisen tarinan ja kuvakerronnan kanssa.)

Minulla ei ole musiikin alan koulutusta, en sillä tavoin ymmärrä musiikkia. Kun nyt kuuntelen  Da Pacem –levyä, osaan sanoa, että minua viehättää ihmisäänien kerrostaminen, korkea, vahva, hento, syvä, äänten pitkä sointi ja vuorottelu hiljaisuuden kanssa. Pysäytän kaikki liikkeeni ja ihmettelen. Rytmin odottamattomat muutokset, kauneus ja puhtaus, jota lävistävät ajoittaiset kivun ja disharmonian kokemukset – ehkä se on sielu, joka tätä tuntee. Tosin ammattini (tai minulle ominainen kokemisen tapa, joka ammatinvalinnankin on aiheuttanut) vaikuttaa siten, että mieluiten kuuntelen musiikkia silmät kiinni, pikemminkin katsellen sitä. Katselen avaruutta, joka laajenee ja liikkuu, jossa elementit lähenevät ja loittonevat. Mutta on muutakin kuin silmientakainen näkeminen: konsertissa kehoni värisee ja kipristelee, kasvot ilmehtivät, silmät voivat kyyneltyä, hengitys katkeilla.   

Maalaus musiikkina ja kumppanina

Minä voisin kadehtia musiikilta ajassa liikkuvaa tilaa. Olen ollut ylpeä, jos joku on verrannut maalaustani musiikkiin. Se tarkoittaa, että katsoja on kokenut maalauksessa ajallisen ulottuvuuden, että maalauksella on kestoa, että se soi ja varioituu kuunnellessa. Katse voi olla kärsimätön, maalauksen voi kuitata vilkaisemalla: tuollainen, jaa, aha.

Kuuntelu vaatii asettumista ja vastaanottavaisuutta. Keskeneräinen maalaus on äänten paljous, joka pitäisi osata saattaa harmoniaan. ”Maalaus elää kumppanuudesta, se tarvitsee herkän katsojan”, sanoo Mark Rothko Simon Schaman Power of Art –dokumentissa. Ensimmäinen katsoja ja henkiinherättäjä on tietenkin maalari itse. Jos herkkyyttä ei ole, maalaus kuolee. Vaikka maalari saisi taulun elämään, on silti aina riski, peräti tunteeton teko, Mark väittää, lähettää maalaus maailmaan: muodostuuko seuraavan katsojan ja taulun välille kumppanuus?

”Maalari ei maalaa design-opiskelijoille tai historioitsijoille, vaan ihmisille. Ja inhimillinen reaktio on ainoa taiteilijaa tyydyttävä asia”, Rothko painottaa. Häntä kiinnostavat ainoastaan inhimilliset perustunteet: tragedia, hurmio, kauhu jne. ”Ja se tosiasia, että ihmiset murtuvat ja alkavat itkeä maalausteni ääressä, todistaa että onnistun välittämään nuo perustunteet”, taiteilija sanoo. Hän etsii arvokasta ihmisyyttä ja hiljaisuutta, jossa ihmisellä on tila juurtua ja kasvaa. Maalaminen on uskonnollinen kokemus ja niin tulisi maalauksen katsomisenkin olla.

1950-luvun lopulla Rothkon oli määrä tehdä suuret seinämaalaukset kalliiseen Four Seasons –ravintolaan Manhattanille. Työrupeama oli pitkä, haastava ja raskas. Maalaukset olivat viimeistelyä vaille, kun taiteilija päätti olla antamatta niitä ravintolaan ja luopua 2,5 miljoonan dollarin palkkiosta. Illallinen paikan päällä miljöötä ja asiakkaita tarkkaillen oli masentanut Rothkon. Rikkaat hummerinnielijät eivät edes vilkaisisi maalauksiani, hän päätteli, pömpöösi näytttäytymispaikka  oli teoksille aivan väärä. Kumppanuutta ei syntyisi, ei vaikutusta maalauksen ja katsojan välille. Maalaus ei saanut olla sisustuselementti.

Myötätunto ja vilpittömyys

BBC-dokumentti alkaa dramaattisesta rinnastuksesta: samaan aikaan, helmikuun 25. vuonna 1970,  kun Rothkon suuret maalaukset saapuvat Tate Galleryyn, maalari löydetään kuolleena ateljeestaan. Maalari, joka oli viettänyt niin paljon aikaa mielensä sisässä, kuolleiden valtakunnassa, Schama tulkitsee, oli tappanut itsensä.

Olen katsonut Rothko-dokumentin monta kertaa läpi. Minusta tuntuu, että välillä puhuessaan Mark on vähällä itkeä, sanottavan paino on raskas. Hän huokuu myötätuntoa, puhuu inhimillisen puolesta kaupallisuutta vastaan. Hymyä hänen kasvoillaan ei juuri näy, muutamaa liikutuksen hetkeä lukuunottamatta kasvoja näyttää puristavan depression jähmeys. On riipaisevaa, miten yksinäiseltä ja onnettomalta mestari vaikuttaa.

Aloitin Marlenesta, jonka väite ”maalaus ei itketä” johdatti Markin maailmaan, jossa maalauksen äärellä todistettavasti itketään. Rothkon tavoin Dumas haluaa kuvata inhimillisyyttä; hän tekee sen esittävän kuvan kautta piirtäen ja maalaten ihmisiä. Ihailen kumpaakin, joskin Rothko on ollut taiteellisena esikuvana tärkeämpi. Silti mieluummin kuin Markin raskaan mielenlaadun, toivoisin saavani Marlenen  pulppuavan, rohkean elämänasenteen.

Minulla oli tosiaan ilo tavata hurmaava Marlene viisi vuotta sitten Taidehallin lehdistötilaisuudessa. Taiteilija oli eloisa, kujeileva ja energinen. Hän nauroi vähän räkättäen ja ujutti haastattelukysymysten lomaan kysymyksiä kyselijöille kuin olisi mieluummin halunnut tutustua ihmisiin kuin kertoa itsestään. Vilpitön, utelias läsnäolo ja eläytyminen – niistä taitaa kummuta Marlenen maalausten vaikuttavuus.

 Marlene piirsi Maarian

Taito ja henki

Kuulin kerran, kuinka kaksi vanhaa partaa keskusteli, taidemaalareita kumpainenkin. Oli toisen parran näyttelyn avajaiset.
- Hienot työt.
- Jaa, no joo. En oikein ollut tyytyväinen noihin kehyksiin, ei löytynyt toivomaani listaa.
- No en minä nyt kehyksistä puhu. Maalauksista puhun. Värähtelevät.
- Ihan on perusprinsiipeillä pelattu, komplementtikontrastia tarkoitat?
- Ei ei ei. Ei se ole mikään nippelijuttu. Tässä ihan tuntuu semmoinen voimakenttä.
- Kolmisointujahan olen ennenkin käyttänyt. Kyllä kai sinä sen huomasit, tämä on variaatio vuonna 1975 aloittamastani teemasta. Alkaa skulata, onhan tässä harjoiteltu.
- Kyllä kyllä, muistanhan minä ne työt. Mutta ei se ole sellainen juttu, harjoitusjuttu. Värähtely, se on syvempi juttu, että maalaus hengittää.
- Ammattitaitoa, ammattitaitoa.
- Jumalauta kun ei omia taulujaan ymmärrä!

Toinen kehui toista, joka oli mielissään mutta erimielisyys oli silti ilmeinen. Tai erikielisyys vähintäänkin. Vaikutti siltä, että toinen ei suostunut hyväksymään maalauksen eksaktiuteen epätäsmällisiä elementtejä kuten kuvailevia sanoja, toinen taas oli allerginen toisen analyysille ja "puhtaan" ammatilliselle asenteelle. Hämmästyttävää kyllä, puhujat voidaan lukea saman tyylisuunnan edustajiksi. Kumpikin teippaa kankaalle värialueita, työ vaatii tarkkuutta ja huolellisuutta, käsittääkseni myös aika paljon suunnittelua ja suunnitelmassa pitäytymistä. Näkemysero kumpusi siitä, miten he itse mielsivät työnsä syntyprosessin ja sisällön.

Kunpa olisi enemmän tietoa ja taitoa, toivon monesti. Osaisinpa paremmin, tietäisin, mitä tästäkin tulee. Pitikö näin summittain sekoittaa, nyt en ole varma, millaiseksi kuivuu. Ihme hinkkaamista.
Enpä kyllä partojen tyyliin silti taivu. Pitävät kuulemma kirjaa väriseoksista:  2cm kobolttia, 2,5cm mustaa, mittaavat tuubista puserretun pätkän! Siihen ei yllätys pääse väliin.

Maalia maalin päälle ja toivotaan parasta. Jos se jossain kohti alkaisi jotenkin muovautua. Ei hirvitys!

Minusta tuntuu että tarvitsen sitä, hukassa olemisen tunnetta. Tarvitsen epäuskoa, hapuilua ja putoamaisillani oloa. Että voin maalata perille.

Sitten mennään Turkkusse

Vastustan kiirettä. En suostu kiireeseen, sillä se ei sovi taiteeseen.

Melkeinpä nyt kuitenkin voisi olla vähän kiire. Seuraava näyttely on yllättävän äkkiä, alle kahden kuun kulutttua. Kyseessä on yksityisnäyttely turkulaisessa Auran galleriassa.

Näin se meni: Puhelin soi loppusyksystä. Galleristi Orvokki Helin tarjosi näyttelyaikaa, oli ihastunut töihini blogissa ja verkkonäyttelyssä. Olin käynyt Turussa vähän aiemmin ja vieraillut galleriassa työhuonenaapurini Vaula Valpolan avajaisissa. Näyttely oli hieno, ja tila tuntui mukavalta. Ihan vaivihkaa olin kysynyt gallerian näyttelypolitiikasta ja saanut tietää, että kalenteria ei täytetä moneksi vuodeksi eteenpäin niin kuin joissakin paikoissa, vaan päätökset tehdään ajankohtaisemmin.

Maaliskuu 2010, galleristi ehdotti puhelimessa. Ai, hui, niinkö pian!? En uskaltanut lupautua suin päin, vaan pyysin vähän miettimisaikaa. Galleria ei ole ihan pieni: tilassa on kaksi kerrosta ja koko lailla juoksumetrejä. "Toki voit tuoda teoksia, jotka olivat Helsingin Hekuma-näyttelyssä esillä", Orvokki selitti, "täällä on uusi yleisö ja asiakaskunta".

Mietittävä oli myös taiteen sisältöjä. Nimittäin galleristi sanoi aika jyrkästi, ettei halua Hukkumista, se kun sopisi paremmin museoon kuin kaupalliseen galleriaan. Itse olin ajatellut, että seuraava näyttelyni on juuri Hukkuminen eikä mikään muu.

Onko sitten hukkumismaalaus erilainen kuin muu maalaukseni, jos jätetään sanat käyttämättä, jos maalauksella ei ole nimeä? Onko teossarja tosiaan väreiltään, sommittelultaan, tekniikaltaan niin muusta tuotannostani poikkeava, niin vaikeasti lähestyttävä, että se on jätettävä esittämättä, jos mielii yhtään tienata? Oletetaan, että ujutan Lemmen ja Loiston väliin Nimettömän, joka salaa onkin Hukkuminen 5. Tulee paksulompakkoinen henkilö ja ihastuu värien välkkeeseen, tunnistaa jotain huimaa. Voisiko taiteilija kertoa vähän teoksesta. Taiteilija kertoo "tämä on muuten hukkuminen", ja samassa ostava asiakas, joka äsken himoitsi kangasta olohuoneeseensa, painelee pikaisesti toisaaalle. Näinkö?

Hukkuminen on aiheena ahdistava. Mutta se on ääritärkeä, siksi en voi huijata tässä, en voi laimentaa enkä piilottaa aihetta. Annan sen siis levätä vielä, jatkan Turun jälkeen ja haen näyttelyaikaa muualta kuin kaupallisista gallerioista.

Mitä sitten esitän Turussa? Sitä, mitä nyt maalaan (olen ahkera, ilman kiirettä) ja sitä, mitä olen viime vuosina maalannut. Näyttelyn työnimi on Roihu. Tämän merkinnän kolme kuvaa ovat upouusista pikkumaalauksista, joulu-tammikuussa syntyneet taulut ovat vailla nimeä vielä.

Minulta on usein kysytty jostakin teoksesta: "mitä ajattelit, kun maalasit tätä". Ajattelin värejä, olen saattanut vastata, kompositiota, harmonian ja dynamiikan lakeja. Entä jos ajattelen väkivaltaa, teurastamista, kuohitsemista tai miesmurhaa, mutta laitan maalauksen nimeksi Tuutulaulu tai Romanssi? Kuuluuko raaka ajatukseni teokseen olennaisesti? Kaiketi vain, jos raakuus näkyy työstä jotenkin. Ajatukset ovat meren aaltoja, jokainen taiteilijan ajatus ei voi olla työn sisältö tai merkitys. Sen, onko teos raaka, arvioi ja tulkitsee katsoja, ei siinä nimi määrää eikä mittari määritä. Katsojankin ajatukset voivat vaihdella saman teoksen äärellä, varsinkin jos kyseessä on kiinnostava teos. Tietenkin teos voi olla ambivalentti ja kiero itsessään; "olen johtanut sinut harhaan",  kuten Paavo Haavikko kirjoitti.

Kuusi ja pallot

Tapahtuu työhuoneen keittiössä, lounasaikaan

Keittiö = pukkijalkojen päällä heiluva pöytälevy (jonkun vanha maalaus) pensselinpesupaikan vieressä, rykelmä jämätuoleja ja roskissohvia, mikro, jääkaappi ja kahvinkeitin
T=taiteilija

(Kikatusta esiintyy totuttua vähemmän, koska eniten kikattava miestaiteilija on residenssissä Ranskassa, josta hän on lähettänyt muille kortin. Sataako? kortissa luki, ei muuta. T:t eivät nauraneet.)

T1: (popsii papumössöä) Mites menee?

T2: (saippuoi maalisia käsiään) Joulukuusi pitäis maalata. Orientoitua jouluun. 6xkuusi.

T3: (lusikoi hernekeittoa) Niin se HTS:n näyttely.

T2: Joo. Hitto tää ei lähe. (harjaa käsiä juuriharjalla)

T4: Missä sun hanskat on? Käsivoidetta kannattaa laittaa alle. (hörppii kahvia)

T2: Unohtu.

T1: Joulu. Joo, joulukuusi ja kynttilät, oikeen paljo koristeita, sellanen lasten väsäämä lippunauha kanssa. Komia kuusi. Sitte yhestä koristepallosta heijastuu koko huone ja perheidylli: kappas isä on kännissä, hirveesti kaljapulloja sohvapöydällä.

T2: Ehe ehe. Kauhee. Mutta toi palloheijastus on hyvä, tee sä se. (laittaa tupperware-rasian mikroon, rasiassa on punajuurikeittoa)

T1: Ja äiti itkee ja lapset marisee että miksei joulupukki tuu. Eiku joulupukki on siinä kanssa, sekin on kännissä.

T4: Hih hih hih. Voisko olla installaatio: joulupukin auto? Vois tehä tosta polyuretaanista! (kulauttaa kahvia)

T2: Ja lapset rääkyy ku paketista ei löydy pleikkaria. Kaikilla on ihan punaset naamat, mutta vaan eri syistä. Saamari mullakaan oo pleikkaria! (hotkii papumössöä)

T4: Kuka haluaa kääretorttua? (leikkaa siivuja tarjoustortusta)

T1: Ainahan torttu maistuu. Ja pipari. Pukillekin.

T4: Hi hi hi

T2, T3: Heko heko

T3: Taiteilijalla on taas niin lystikkäät jutut. (lusikoi hernekeittoa)

T1: Porsaita äidin oomme..

T2: Ei nyt mitään angstijoulua, eikä sikailua. Valoa ja iloa.

T1: Kynttiläiset käristävät pukkia.

T3: Hihi, pukki huutaa haudalle kukkia. Vois tehä hautakiven polyuretaanista!

T2: Ei ku kuusessa kukkia, käynyt kukkimaan. Ja avajaisiin vois pukeutua joulukuuseksi, kietoutuis niihin kimallenauhoihin ja sellanen hillitön kampaus, josta roikkuis kaikkea, joulupalloja vaikka.

T4: Ja latvatähti pitää olla!

T2: Joo!

pling, mikro kilahtaa

T1: Me pojat ollaan sitte tonttuja!

T3: Tehäänkö parrat polyuretaanista?

Käsiala

Kuiskaava profeetta

Hekuma on ollut vaiti, koska sanat ovat uupuneet, kuvat kieltäytyneet katseilta.

Raamattu kertoo kristittyjen Vapahtajan paastonneen erämaassa neljäkymmentä päivää. Saatana kiusasi nääntynyttä nasaretilaista, mutta tämä pysyi lujana. ”Jos kerran olet Jumalan poika”, sielunvihollinen ilkkui, ”käske kivien muuttua leiväksi. Miksi et hyppäisi jyrkänteeltä, enkelit ottavat kiinni! Katso, annan sinulle kaikki maailman valtakunnat, kaiken loiston, kun kumarrat minua!”

Nälkä, itsekorostus, loisto ja mammona kiusaavat taiteilijaakin. Mainittakoon kartettavina myös häly, virran imu ja kiire. Ajattelen taiteilijuuden kutsumusammattina, jonka ydin on sisäinen rehellisyys. On kuunneltava sisintään, uskottava sydämen kertomaan. Suoraan sanoen, joskus taidemarkkinoiden maireat ja lipevät hahmot tuntuvat saatanasta seuraavilta. Vai mitä pitäisi olla mieltä taidebisnestelijästä, joka varoittaa mustan värin käytöstä: ”asiakkaat eivät tykkää”? Emme me taiteilijat turhaan käytä galleristeista nimiä Käärme, Susi, Hyeena ja Krokotiili.

"Taiteilija on profeetta", sanoin tänään ystävä-kollegalle. "Niin." Tämä piti sanomaani itsestään selvänä. "Jaa mutta", minä kiemurtelin, "ei ole kovin trendikästä sanoa näin". "Kuka sitten", ystävä oli melkein tuohtunut, "jos ei taiteilija, kertoisi, miten asiat ovat, mikä on tärkeää? Kansanedustajako? Kuka muka?"

Narsismi-kysymys kiepsahti vastuu-kysymykseksi. Yritän selittää. Se, mitä nyt maalaan, on äärimmäisen henkilökohtaista, raskasta ja vaikeaa. Meitä taiteilijoita syytetään joskus siitä, että terapoimme itseämme julkisesti, kaadamme saastaa toisten niskaan. Etenkin naistaiteilijaa, joka tekee henkilökohtaisia teoksia, voidaan pitää narsistisen häiriintyneenä. Olkoonkin, että henkilökohtainen on ollut poliittista jo kauan.

Työ on pitänyt minua puristuksissa. Olen maalannut sitä 40 päivää. Raamatulllisten merkitysten rohkaisemana päätän päätellä, että on aika tehdä salaisesta julkinen. Pelkään, mutta otan pelon pelättäväksi. Vähän kerrassaan.

Metamutinaa

Blogin sivupalkissa on tuo Tunnisteet-lista. (Omani on aika alhaalla, tokka pikkukuvia vaeltaa reunassa ensin, aurinkoja ja maalausdetaljeja, ainakin tällä erää.) Vastaavasti kunkin postauksen lopussa on luettelo tunnisteista, joiden pitäisi kuvata merkinnän sisältöä.

Mikä virka tunnisteilla on? Niiden tarkoitus on kai koota kokonaisuuksia, nimetä aihepiirit sekä auttaa ja houkutella etenkin satunnaista vierailijaa. Joissakin lukemissani blogeissa on vain muutama blogin aihepiirejä määrittävä luokka, toiset listaavat jopa satoja tunnisteita. Kiinnostava nimi tai kumma sana houkuttelee hyvinkin klikkaamaan. Mutta jos jokaisen mainitsemansa asiantyngän listaa erikseen, luettelo on enemmän uuvuttava kuin informatiivinen. Jos vielä useimpien tunnisteiden perässä lukee (1), on vaikutelma sekava.

Tarkastelin omaa listaani ja arvioin sen jotensakin epäloogiseksi. Miksi olen antanut valkoiselle(1) oman luokan, mutta en punaiselle tai keltaiselle? Onkos sitten laitaa, että listaan Koraanin (1) mutta en Virsikirjaa, vaikka kumpaankin jossain viittaan?, No, tulee mainituksi körtti (1), joka ei saa isompaa selitystä tekstissä, mutta saattaa kuulua tekstin asiaytimeen. Hyväksyttäköön. Tarkoitus ei ole olla tiukkis-spesifi.

Eniten käyttämäni luokka on väri (13), eikä ihme. Valo (9) on sekin tavallinen. Varmaan useampikin merkintä, liki jokainen kuitenkin liittyy väreihin ja valaistukseen. Koko ajan tarkkailen valoa, panen merkille lamput ja auringonsillan, jään tuijottamaan pilvien punaa; tähän työni paljolti perustuu. Katse (7) onkin oma tunnisteensa. Mutta mutta. Kaikkihan on katsomista! Maalaukset ovat aina väriä, valokuvat valoa. Väri on valoa tai valo synnyttää värin ja katse havaitsee nämä... Ehkä katse-luokassa kuitenkin on merkintöjä, joissa katse sinänsä eritoten ilmenee tai on katsottavana, ajateltavana. Esimerkiksi silloin, kun mietin, onko jokin työ valmis vai ei, tarvitsen keskittynyttä, analyyttistä ja meditatiivista katsetta. Katsominen on maalatessa olennaista, näköaisti arvokas, mutta missään nimessä maalaaminen ei perustu pelkästään silmillä nähtävään.

Haa! Jospa tunnisteita voisi ryhmitellä ja luokitella (varmaan voikin muttei Bloggerin helppokäyttötoiminnoissa). Olisi siis ylä- ja alaotsikoita. Lasuurin (1) ja valutuksen (1) voisi sijoittaa yläkäsitteen tekniikka (6) alle. Gesso (2) , glitter (2), helmiäinen (3), medium (3) ja kiilapuut (2) menevät luokkaan materiaalit. Materiaalit-tunnisteen käytöllä saisin listan lyhemmäksi, mutta menisi tylsäksi ja epätarkaksi, jos ei alaluokkia saisi eriteltyä. Olen huomannut, että monia nimenomaan kiinnostaa, mistä yksittäisistä ainesosista runsas maalausjälkeni koostuu.

Blogia itseään voi luonnehtia taidemaalarin työpäiväkirjaksi. Pitäisikö jaotella: maalaaminen ja muu? Ei, sillä maalaaminen on blogini aihe ja keskiö. Manipisnes-jutussakin puolustin maalarin autonomiaa. (En silti vanno ettenkö joskus aikoisi ruikuttaa apurahoista tai viitata taidemaailman kähmintäkuvioihin. Salaliittoja ja suosikkeja! Ei niin kamalasti kiinnosta. Keskityn omaan työhöni, nautin siitä.) Nyt olen töissä kesäöissä. Auringontarkkailija. Ahmin valoa syksyn maalauksiin. Kesäyöt-luokka on ikään kuin oma projektinsa, jonka asemapaikka on Kemijärvi. Valokuvat ovat muistiinpanoja, merkkejä. Tärkein kehkeytyy kuljeskelussa, se imeytyy sieluun, kalliiksi, omaksi.