Tältä näyttää OOO Huudossa

Kaarina Haka ja Mia Saharla


Mia Saharla ja Maaria Oikarinen

Tapani Hyypiä

Panu Ruotsalo ja Maaria Oikarinen

Matti Rantanen

Kaarina Haka

Maaria Märkälä ja Matti Rantanen (takana)

Panu, Tapani, MaariaO, Matti

MaariaO, Mia, Kaarina

Mia ja MaariaO

MaariaM ja Panu

Panu Ruotsalo

Mia ja Kaarina

 Mia ja MaariaO

 MaariaO ja Tapani

 Tapani ja MaariaO

Huomenna on sunnuntaina 20.3. viimeinen mahdollisuus nähdä tämä OOOn näyttely Galleria Huudossa Jätkäsaaressa. Osoite Tyynemerenkatu 6, avoinna klo 12-17. Tervetuloa!

EDIT.
Alexandra Marila kirjoittaa näyttelystä blogissaan The Art Trail. Teksti on asiantuntevaa, analyyttistä ja eläytyvää, oikein hyvää julkisuutta meille :)

Juttu alkaa näin:
"Colors, splashes, smudges, bubbles, thick brush strokes and delicate lines reveal expressions of different worlds in Group OOO’s abstract painting exhibition at Galleria Huuto."...

Riemastunut kritiikki Satakunnan Kansassa

Taiteilija tykkää kun kriitikko tykkää

Maaria Oikarinen, Anna minulle nimi (alakerta), Jari Järnström, Jukka Kinanen, Hanne Lindström, Maarit Malin-Pötry, Maaria Märkälä, Timo Partanen, Reijo Puranen ja Veera Saurama Piirtämisen rajoilla (yläkerta) 21.1. saakka. Poriginal-galleria, Eteläranta 6, Pori, avoinna ti–su 11–18.

Poriginalin vuosi käynnistyy piirustusnäyttelyllä ja maalausnäyttelyllä.

Voi kuulostaa lattealta, mutta on ihan muuta. Taitavasta ripustuksesta muodostuu kaksi tilallista kokonaiskokemusta.

En olisi arvannut, miten hallitusti kahdeksan hengen ryhmänäyttely asettuu gallerian yläkertaan. Näyttely julistaa piirtämiseen teknisyyden ja ihmisläheisyyden kiehtovaa suhdetta. Monimuotoisuus kukoistaa, vaikka mukaan on valikoitu lähes yksinomaan mustavalkoisia teoksia.

Ryhmä on nimennyt itsensä Piirustusluokaksi. Kaikesta välittyy kypsä ammattimaisuus ja innostava sekä innostuva ote oppimiseen. Itse asiassa luokalla on monta pitkän linjan taideopettajaa. Näyttelyn helmi on Piirustusluokan työskentelyä ja piirtämisen mittakaavoja kuvaava videokooste.

Alakerrassa juhlivat värit. Maaria Oikarisen
(s. 1972) lattiasta kattoon yltävät maalaukset synnyttävät arkkitehtonisen, kohottavan tunnelman.

Jokainen maalaus on kuin pylväiden välistä avautuva huikea näky.

Pystysuunnassa kiertyvät roiskeet, valumat ja verkostot pysyvät ihmeellisesti hallinnassa. Maalaamisen ruumiillisuus ja yltiöpäisyys näkyvät ilman, että teokset olisivat mielestäni kielteisesti latautuneita tai sekopäisiä.

Oikarinen haastaa näyttelyvieraita antamaan teoksilleen nimiä. Pyörittelen mielessäni jonkinlaisia voiman ja riemun ylistyslauluja. Tältä voisi tuntua, jos saisi seistä kukkulalle rakennetussa kreikkalaisessa temppelissä ja katsella ulkopuolella räiskyvää ilotulitusta.

Näistä näyttelyistä tarttuu työn ilo, jota ei tee mieli kriittisyydellä sammuttaa.

Tuuli Penttinen-Lampisuo

Turun heinäkuussa - Kyse kauneudesta

Maanantai-aamuna läksin Turun junaan. Matkan syy oli yhteisnäyttely, ensin ripustus ja lehdistötilaisuus, sitten avajaiset seuraavana päivänä. Asemalta otettiin taksi, kun kamerat läppärit korkkarit hidastivat liikkumista ja oli vähän niin kuin kiire pressiin. Kuski ei tiennyt galleriaa, minä en muistanut katuosoitetta mutta vihjeillä "rannassa, kirjaston vieressä" paikka löytyi helposti.  Tilansa puolesta galleria Maaret Finnberg kuuluu Suomen houkuttelevimpiin: on korkeutta ja luonnonvaloa, pitkää seinää, jolla revitellä, mutta myös intiimejä kohtauspaikkoja pienemmän mittakaavan teoksille.

Teokset olivat saapuneet paikalle jo aiemmin näyttelynjärjestäjä Ville Laaksosen kuljettamina. Mittailu ja naputttelu oli täydessä vauhdissa. Minun maalausrullani odotti studiotilan lattialla. Rullassa oli kaiken varalta kuusi maalausta, tilaa tuntui olevan kolmelle-neljälle, joten aikani pyörittelin kankaiden järjestystä. Oli tärkeää huomioida myös, kuinka sarjani sopisi viereisen seinän tummanpuhuviin teoksiin, näyttelyyn valitsemani Torsti Niskasen akvarelleihin. Kolmas studiotilan kokonaisuudessa oli Sara Toivonen, jolta on mukana ilmavia tempera-töljymaalauksia.

Pyysin Villen avuksi kiinnitysvaiheessa. Päädyimme niittaamaan maaalaukset suoraan seinään. Kokeilimme myös puulistaa kankaan taakse ylä- ja alareunoihin, mutta toisin kuin voisi olettaa, listat eivät suoristaneet kangasta, vaan alkoivat  kääntää sitä. Kankaat roikkuvat vapaasti, kuin raanut, niin kuin olivat tekovaiheessa työhuoneeni seinässä (joskin gallerian seinä on valkoinen ja puhdas). Reunat eivät ole luotisuoria, kangas saa lainehtia vähän, vettähän nämä kuvaavat.

Tämä on nyt ensimmäinen kerta, kun esitän Hukkumis-sarjan maalauksia näyttelyssä. Miksi sinä menit uimaan? olen kirjoittanut kerta toisensa jälkeen vihreään maalaukseen. Pyysin morsiuskimpun suruvihkon sijaan, kankaassa myös lukee. Kymmenen vuotta sitten hän, joka ei osannut uida, oli mennyt uimaan, hukkunut. Hyvinkin tarkalleen kymmenen vuotta sitten, juuri oli juhannus, ja juhannusuutisten ensimmäinen kertoma on aina, että hukkuipa taas niin ja niin monta tänä vuonna. Juhannuksena hukutaan. YLEn sivulla oli oikein kartta hukkumispaikoista. Miten helvetissä vuodesta toiseen aina menevät hukkumaan?

Maalasin pakkomiellemaalausta juhannuksen seudun, kun en muuten osannut olla, lisää teoksia samaan sarjaan, Hukkumiseen.Tukkani on punainen, koska maalasin silläkin. Itkettää, kun katson kankaita seinällä. Pitäisikö repiä irti. Tekee mieli soittaa johonkin, huutaa apua. Tai häipyä paikalta vähintään, olla selittämättä mitään mistään kenellekään. Siinä on, näe, mitä näet. Ja mitä voin vastata, kun joku sanoo "nää on kivat"? Näyttelykatalogiin kirjoitin maalauksista otsikolla Järven pakko, tästä blogista poimittua tekstiä lähinnä. Tunnisteella  hukkuminen saa vähän enemmän tietoa siitä, mitä sarja minulle merkitsee ja millaisia vaiheita sen työstämisessä on ollut.

Alun perin minun ei ollut tarkoitus tuoda Hukkumisia tähän näyttelyyn. Mutta koska en saanut toivomaani aikaa Helsingin Taiteilijaseuran galleria Rantakasarmista ja koska tuli vahva nyt-tunne, noudatin tunnettani. Maalaukset ovat myynnissä, mutta mahdollisen ostajan täytyy lainata teosta sitten, kun vihdoin saan näyttelyajan kokonaisuudelleni.

Turun Sanomien Treffi-liiteessä oli sitten keskiviikkona tällainen juttu näyttelystä:

Kritiikki

Turun Sanomat julkaisi kritiikin Toivo!-näyttelystä ihan vähän ennen sen päättymistä, eli viime maanantaina. Hyvä kun julkaisi, kritiikki kun on tätä nykyä uhanalainen laji. Taiteilija taas on lajina sellainen, että kritiikin kanssa on pakko olla ainakin vähän eri  mieltä, vähän suuttua tai ainakin ärtyä jostakin kohdasta, ylitulkita, väärintulkita, selitellä ja väittää tekstille vastaan. Itsekin kritiikkiä kirjoittaneena tiedän nämä taiteilijain reaktiot hyvin ja olen huvittunut siitä, että reagoin itse ihan samoin. Minusta kyllä vaikuttaa, että kriitikko on katsonut teoksiani ihan kunnolla ja ymmärtänytkin niistä. Kriitikko ei siis ole puusilmäidiootti niin kuin jotkut joskus ovat. Ei ole tarpeen kirjoittaa vastinetta, soittaa päätoimittajalle tms. Mutta pari kommenttia pitää toki sanoa, vähän saivarrella ja yksi asiavirhe korjata, ks. kuva. Pääasiassa tämä kritiikki on kuvaileva, vähemmän arvottava, kuten nykyään on tapana, mutta kuvailussaan se osuu minusta koko lailla oikeaan. Eläytyvää kokemista ja persoonallista tulkintaakin tekstissä on. Taiteilija merkitsi mielestään parhaan kohdan pinkillä.

Kyltymätöntä värimässäilyä

Maaria Oikarisen Toivo!-näyttely koostuu abstrakteista, ekpressiivisistä maalauksista. Taiteilija viittaa toivolla tähdenlentoon, syntymäpäiväkakun kynttilöihin, tilanteisiin, joissa toivomininen on aktiivista ja odotettavissa olevaa. Kimalle, helmiäishiukkaset, paljetit, helminauhat, rutatut muovipussit, skraadut rapatun näköisellä taustalla, liimat ja paksut värikasaumat luovat struktuuria, mikä lisää entisestään värin häilyvää ryöpsähtelyä. Keltaoranssin, sinivihreän, lilan, aprikoosin ja punaisen eri muunnelmien joukosta löytyy räikeää oranssia ja vihreää. Nokare valkoista raikastaa, poistaa tarpeettomia rinnastuksia, sitoo ja yhdistää väriaineita.

Monissa pienikokoisissa töissä värimassat ovat mätettyjä, suurikokoisissa väljempiä, jopa hajanaisia. Parhaimmillaan kompositio on sekä dynaaminen että ulospäin suuntautunut. Tällöin maalausten kokeminen lähenee raikuvaa ilotulitusta. Väriryöpyt ikään kuin sinkoavat tieltään turhan jahkailun rohkaisten uuteen. Toisaalta fosforinsävyiset, vellovat ja kiteytyneet värimassat assosioivat vedenalaiseen maailmaan koralliriuttoineen. Esimerkkinä mainittakoon teos nimeltään Gloria.

Subtraktiivisissa sekoituksissa pigmenttipitoisuus himmenee sekoittamisen ja ylipäätään värin kuivumisen seurauksena aina jonkin verran. Esillä olevissa maalauksissa taiteilija kuitenkin uhmaa pigmentin luonnollista tummumista ja samentumista kastikemaisten kiiltäviksi kuohkeutettujen, saostettujen, notkistettujen, hyytyneiden sekä sakkautuneiden värien kautta.

Värimaalaus ei tunnu merkitsevän Oikariselle niinkään valon heijastumien tai meditatiivisen loiston representaatiota vaan pikemminkin mässäilyä värin koostumuksella.

Hanna Lamnaouer
Julkaistu Turun Sanomissa maanantaina 29. maaliskuuta 2010

Tähän sopii tallettaa myös näyttelyn tiedoteteksti, joka nyt poistuu sivupalkista. Teksti on kirjoitettu eräänä yönä ripustus-avajaisviikolla, blogista tiivistäen. Halusin ytimekkään tekstin, joka informoi vietellen.

Toivo! Auran galleria, Turku 11.3.-31.3.2010

Kun näkee tähdenlennon, saa toivoa. Kun puhaltaa syntymäpäiväkakun kynttilät, silloin myös. Tässä näyttelyssä piisaa tähtien tuiketta, saa siis toivoa paljon! Maaria Oikarisen toivo on aktiivinen ja sähäkkä; se rätisee, kimmeltää ja leiskuu. Uudet maalaukset loistavat väriä ja valoa. Akryylimaalin seassa on glitteriä, helmiä ja paljetteja. Talvi kukkii, kevät helisee. Rakkaus rääkyy, kun maali pulppuaa, ryöpsähtelee ja sinkoilee. Rytmi huumaa, ravistelee ja rauhoittaa, toivo kantaa.