Ronda 5.

 

 

Ronda 1.

Yllättävä käänne

Viikkojen hissuttelun jälkeen into kuohahti esiin. Ajattelin ensin vain kurkata lepäämässä olleita kankaita. Käärin rullat auki. Kohta jo Hukkumis-maalaukset vaativat täyden huomion ja maalari oli hypännyt maalaukseen, hui, noin vain tosiaan hyppäsi, ja virta kohisi ja pulppusi.

Tämä on 20. Hukkuminen. Olen lainannut maalaamiseen kankaanvärjäyksen tekniikoita, taitellut työn paketiksi kuten batiikkivärjäyksessä tehdään ja upottanut väriliemeen. Viimeinen värikylpy on ollut pinkki, se on saanut harmahtavalla pohjalla aikaan kanervanpunaista.

Haluan tehdä maalauksesta sävykkäämmän. Mikä tahansa näistä väreistä kävisi tähän työhön. Päätän käyttää keskimmäistä, ultramariinin roosaa, pigmenttiä. Saan kauniin punavioletin sävyn kanervan rinnalle. (Ultramariinin roosat ja violetit pigmentit ovat jauheena vaaleampia kuin valmiissa värissä, sideaine tummentaa pigmenttiä).

Seuraavaksi haluan vaaleamman ja kylmemmän violetin. Sekoitan värin eilisestä pinkkilitkusta ja puuterisiniseksi nimetystä sekoiteväristä, joka sisältää paljon titaanivalkoista ja hieman ultramariinin sinistä.

Kaksi sävyä rikastunut maalaus näyttää nyt tältä, aika hienolta minusta. Ero kuvien välillä ei ole suurensuuri,  mutta se on silti merkittävä, kyse on aivan viimeistelyvaiheesta, jossa pelataan pienillä nyansseilla.
Muuten, sitä mukaa, kun maalauksia valmistuu, lisään kuvat Hukkuminen-verkkonäyttelyyn (yläpalkin linkki). Tänään sinne pääsi kelta-punainen hurjimus.

Mystiikkaa ja matematiikkaa

Sarjasta Melankolia (á 35x30 cm) 2010

Sanotaan, ettei inspiraatiota pidä jäädä odottelemaan. Väitetään peräti, ettei inspiraatiota ole olemassakaan. Puppupuhetta. Inspiraatiota täytyy ja kannattaa välillä odotella, etsiä, maanitella. Minä uskon ja luotan inspiraatioon, sillä olen kokenut sitä maalaustyössäni monen monta kertaa. Inspiraatiossa työn ilo, tai peräti hurmio, yhdistyy sisäiseen varmuuteen. On kuin salainen tieto tihkuisi sielun uumenista ja kuljettaisi käsiä kankaalla tavalla, jota järki ei ole suunnitellut. Kokemus on ihmeellinen, euforinen.

Puhdas inspiraatio on mystiikkaa, taiteilija ei täysin hallitse tapahtuvaa. Olisi ihanaa hihhuloida euforiassa päivät pitkät, mutta ei se ihan niin mene. Paitsi äärimmäiseen hyvänolontunteeseen ja hurmokseen, inspiraatio vie ajoittain vastakkaiseen tilaan, dysforiaan. Ihmisessä on raakoja, rujoja, myrkyllisiä voimia. Näiden purkautuminen maalaukseen voi olla puhdistava, mutta samalla kivulias ja pelottava kokemus.

Tulisielun ääritilat eivät onneksi ole jokapäiväisiä. Olen joskus määritellyt, että puolet maalaamisesta on mystiikkaa, toinen puoli matematiikkaa. Se tarkoittaa, että nopea vaistomaalaus vuorottelee kriittisen katseen kanssa: istun työni edessä ja tarkastelen sitä maalaamisen lainalaisuuksien, kuten väriopin ja sommittelun kautta. Mietin teoksiani sarjoina ja näyttelykokonaisuuksina suhteessa toisiinsa.

Nyt, tumman kauden ollessa meneillään, minulla on välillä ollut houkutus maalata kaikki vanhat työt mustiksi, kerros kerrokselta peittää väri tumman hunnun tai halkeilevan lakkapinnan alle. Onneksi en ole erehtynyt luulemaan houkutusta inspiraatioksi, sillä idea on tosi huono. Tyydyn maalaamaan pieniä maalauksia hitaan harkinnan kautta, matemaattinen puoli hallitsee. Ryhmittelen Melankolia-maalauksia työhuoneen seinällä. Näyttäisi siltä, että sarjasta tulee 15-osainen.

Jumalan kasvot

Viikko sitten minulle esitettiin huimaavan hieno kysymys: "Kuka mielestäsi on parhaiten maalannut Jumalan kasvot?"

Kysymys yllätti minut ihanalla tavalla. Sen ajatussisältö taiteen mahdollisuuksista on timanttia: kaunis, kirkas ja tosi. Sanamuoto oli minulle uusi, mutta sisältö kiiruhti sydämeeni ja oli heti kotona. Jumalan kasvot - ilmaus kuin runo, ehkä tarpeetonta enää mainita, että kysyjä oli runoilija. Vastaukseni tuli empimättä. Mark Rothko, sanoin. Olen vastannut samalla nimellä monet kerrat kysymyksiin: "Kuka on lempitaiteilijasi?" "Ketä maalaria ihailet?" "Kenen taide on vaikuttanut omaan taiteeseesi" "Kuka on paras?" Tavallaan kyseessä oli sama kysymys, kuitenkin niin, että tämä uusi kysymys ilmaisee perustavammanlaatuista suhdetta asiaansa, elämään ja taiteeseen ylipäätään.

Kysyjä ei tuntenut taiteilijaa, joten luonnehdin lyhyesti: "Rothkon maalauksissa on kyse värikenttien, yleensä muutaman, alekkain sijoitetun, suhteesta toisiinsa. Kenttien rajat ovat häilyviä, ei mitään viivasuoria teippirajoja siis. Värit vähän niin kuin liukuvat. Taiteilijan kädenjälki on näkyvissä, siveltimenvedot erottuvat; tämä tekee maalauksen pinnasta väreilevän. Teoksissa on vahva lataus, jota ei oikein pysty selittämään". Täysin abstraktia, siis, mies tarkensi. Kyllä vain, minä vastasin.

Hyllyssäni on kirja The Spiritual in Art - Abstract painting 1890-1985. Kirja käsittelee ja korostaa abstraktin taiteen suhdetta henkisyyteen, sen mukaan abstrakti maalaus olisi jonkin henkisen kiteymä, maalaaminen arkitodellisuuten taakse kurkottamista. Mitä sitten on henkisyys? (Eräs kommentti asiaan on Jorma Koskisen hittiparaatin kappale Henkisyyden markkinoilla. Bändin johtohahmo opiskeli taidekoulu MAA:ssa samaan aikaan kanssani, biisi varmaankin osittain ponnistaa kouluaikojen kuumasta teemasta.)

Henkisyys on jotain, mistä monet ovat hys hys, toiset tuntuvat tietävän rasitteeksi saakka. Mutta jos määrittelisin henkisyyden näin: se on ajatella kuolevaisuuttaan, parhaimmillaan hyväksyä kuolevaisuutensa. Käsite tulisi koskettaneeksi joka ikistä kuolevaista. Maailmassa on paljon huuhaata ja hölynpölyä, mutta kuoleman todellisuus on kaikille sama. Siihen sietäisi totutella.

En tiedä, onko abstrakti taide sen henkisempää kuin jokin muu taide, mutta sen tiedän, että taide ja kuolema liittyvät toisiinsa. Taide saattaa auttaa kuolemisessa, siinä totuttelemisessa. Minulle taiteilijana taide on elämän ja kuoleman kysymys: se, että maalaan, tarkoittaa, että olen elossa. Maalaaminen on elintärkeää minulle, jollekulle toiselle maalaamisella tai koko maalaustaiteella ei ole mitään merkitystä, kuolemista helpottavat ja elämistä rikastavat asiat ovat toiset. Aika monelle jokin taiteen ala antaa sielun virvoitusta.

Mutta Jumalan kasvot ja että ne voisi maalata. Mistä on puhe? Voimakkaasta olemassaolon tunteesta, niin ajattelen. Haukon henkeä Rothkon maalauksen äärellä, tulen puhutelluksi, ymmärretyksi, siltä se tuntuu.

Kertoisinko tässä yhteydessä siitä, kun opiskelin kirjallisuustiedettä. Kerron. Kerron senkin, miksi sittemmin lopetin kirjallisuustieteen opiskelun.

Tein kirjallisuustieteen proseminaarityön Sylvia Plathista, romaanista Lasikellon alla. En muista tarkkaa aihetta, mutta se liittyi jotenkin elämän ja taiteen suhteeseen ja sen ilmenemiseen ko. romaanissa ja sen tulkinnoissa. Proseminaarin yhteisenä teemana oli autobiografisuus, ja kurssi oli eräs yliopistourani antoisimmista. Kirjoitin tutkielmassa: "Uskon Plathiin niin kuin uskotaan profeettoihin ja Neitsyt Mariaan". Mitä tarkoitat, opponentti tietenkin tivasi. Muistaakseni osasin vastata tyydyttävästi, joskaan en muista, mitä sanoja käytin. Lause pysyi tutkielmassa ja ohjaaja lainasi sitä myöhemmin autobiografisia elementtejä sisältävässä kirjassaan, kiinnostava anekdootti kaiketi. Mutta mitä tarkoitin? Tarkoitin sitä, että taide ja usko kuuluvat mielessäni samaan kategoriaan: elämän suurin voima tulee sellaisesta, mitä ei pysty täysin selittämään, perustelemaan, ottamaan sanallisesti haltuun. Sylvia Plath, joka valitettavasti voimansa menettäneenä työnsi päänsä kaasu-uuniin, oli elänyt ja kirjoittanut jotain, mitä parikymppinen minäni piti ääritärkeänä, voimauttavana. Taisin silloin nähdä Plathin romaanissa, runoissa ja päiväkirjoissa häivähdyksen Jumalan kasvoista.

Oikeastaan Jumalan piikkiin voi panna senkin, että en jatkanut kirjallisuustieteen opintoja. Jumalan ja teorian. Olen enemmän kiinnostunut ensimmäisestä, jälkimmäinen sössöttää mielestäni turhia. En saatana jaksa. En tykännyt taiteen tulkitsemisesta teorian avulla, toiminnan nimittämisestä tieteeksi. Kaipasin elämystä ja luottamusta siihen, halusin olla taiteessa (ja Jumalassa?), en niinkään puhua siitä.

Kuvassa taiteilijan tukka on harmaa, koska siinä on maalia. En sentään harmaantunut yhdessä yössä, kuten kollega käytävällä otaksui. Niin varmasti kävisi, jos oikeasti näkisi Jumalan kasvot.

Jokin, uusi

Aloitin uuden. Minkä? Teossarjan, ehkä näyttelynkin luullakseni. Sillä on nimi, se ei ole sisällöltään abstrakti. Aihe on hyvin selkeä, hyvin tärkeä, suuri (ainakin minulle) ja tosi. Nyt kuitenkin on niin, että en vielä kirjoita tästä julkisesti. Äh, juurihan kirjoitin, vihjasin ainakin..

Uusi on sellainen, mikä pelottaa. Hyvä. Vaikken kirjoita teossarjan sisällöstä, voin kuvata tätä: on aavistus, vahva tunne, pakoksikin sitä voi kutsua. Tunne on ehdoton ja syvä. Jokin täytyy maalata nyt. Ja itse asiassa kyllä. Uskon, että aiheella ja sen maalaamisella on enemmän kuin henkilökohtainen merkitys. Eikö se ole taiteilijan osa, laittaa itsensä alttiiksi, olla altis, rehellinen? Jokin virtaa minussa, maalaan sen. Pitääkö siitä kirjoittaa? Luulen niin. Mutta siitä ei pidä kirjoittaa nopeasti, kivasti raportoiden. Voi kirjoittaa hiljaa, antaa lukijalle myöhemmin.

Teen siitä uuden

Tämä turkoosi Maalaus (200x170 cm) on vuodelta 2007. Se oli mukana tm-gallerian näyttelyssäni samana vuonna. Minusta se on aika kaunis ja mukava työ, mutta en kuitenkaan aio säästää sitä tällaisena.

Älä! sanoo joku. Älä pilaa, älä tuki, älä heitä hukkaan!

En pidä työtä huonona, tarkoitukseni ei ole tuhota sitä. Haluan mennä sen sisään, olla siinä uudestaan nyt. Haluan muistaa ja haluan nähdä uuden unen.

Toivon osaavani säilyttää turkoosin kuulautta, sommittelun ilmavuutta. Toivon osaavani syventää maalauksen tilaa, jykevöittää sen tunnelmaa.

Jonkin värin aavistan. Mutta aion yrittää olla hiljaa, maalata vähän ja hitaasti. Ensimmäinen väline voisi olla pienehkö sivellin, tähän ei nyt roiskita eikä pursoteta. Joihinkin kahden värin kohtaamispaikkoihin tuon kolmannen. Olkoon vaikka vähän piinallistakin. Kun ei hosu, on tilaisuus katsoa monta unta.

Kärsimys ja kirkkaus

Löysin ikkunalaudalta palan sanomalehteä. Siinä lukee "Kannattaa muistaa sufimystikko Rumin sanat: Älä käännä katsettasi. Katso sidottua haavaa. Sieltä valo tulee sinuun."

Paperinpala on ajelehtinut tärkeiden aanelosten, kirjeiden, kuvien ja muun joukossa; olen repäissyt ajatteluttavan kohdan puolihuolimatta tai ehkä riemastuneen suunnitelmallisesti, en muista tilannetta. Ajatus liittyy maalaukseeni Väite haavoista ja timanteista, olen aikonut liimata lehdenpalan taulun takalautaan.

Teokseni nimi oli ensin Haavoista pursuaa timantteja. Koin väitteen julkeaksi, enkä sitten halunnutkaan väittää, vaan nostaa väitteen tarkasteltavaksi. Jalostaako tuska, hioutuvatko särmät, kirkastaako kipu?

Väite iskeytyi tajuntaani ensi kerran syytöksen muodossa. Urkuharmoni säesti virttä: Vieraalla maalla kaukana on kumpu kivinen. Sen koloon kerran iskettiin puu ristin muotoinen... Viaton Jeesus kärsi, ai, kuinka Jeesukseen sattui, kun naulat lyötiin kämmenten läpi! Anteeksi Jeesus kiltti!

Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, opin myöhemmin. Mutta miksi on nälkää ja sotaa? Koska tulee uusi maailma, jossa Viimeiset tulevat ensimmäiseksi, ensimmäiset viimeiseksi. Kärsivällisyyttä, sillä Kaikkia niitä, joita minä pidän rakkaina, minä nuhtelen ja kuritan. Myöhemmin istutaan valtaistuimella!

Mikä on totuus? Pontius Pilatus kysyi. Eeli Eeli, lama sabaktani? huusi Jeshua ristillä. Ajankohtaista.