Siitä on aikaa, kun viimeksi olin niin innokas, että en malttanut pitää näppejäni irti pensseleistä viikonloppuna. Työ ja vapaa-aika ovat kuitenkin viime aikoina enemmän sekoittuneet, koska olen piirtänyt melkein kaikki illat. Sommittelu- ja väriharmoniakysymykset kiehtovat koko ajan; olen vissiin virkistynyt! Eilen piti tehdä "paperitöitä" kotona, joten tänään pyöräilin metsien ja peltojen halki Roihupeltoon, jossa punavioletit maalaukset odottivat. Kun olin huonommassa kunnossa, työmatka tuntui pitkältä ja lähteminen vähän raskaalta, menin sitten millä kulkupelillä tahansa, mutta nyt yhdeksän kilometriä taittui hujauksessa pyörän selässä, ja onhan reitillä hienot maisemat.
Koska olin viimeksi käyttänyt rajuja värejä: fluoripinkkiä, liilaa ja lihaisaa vaaleanpunaista, käytin tänään lähinnä harmaan sävyjä. Sekoitin emerald greenistä, punaisesta ja valkoisesta tumman vihreänharmaan, Paynesin harmaasta ja valkoisesta siniharmaan ja valkoisesta ja hitusesta mustaa helmenharmaan, lisäksi käytin metallista harmaata eli hopeaa. Näille sitten etsin oikeat paikat kankaalta. Se vihreänharmaa oli erityisen ruma ja hieno väri!
Eilen pengoin vanhoja papereita ja löysin tekstin, joka on päivätty Salmelassa 29.5.2007. Olen kirjoittanut sen miettiessäni puhetta lehdistötilaisuutta varten. Pidin tekstistä, ja siksi lainaan sen suoraan tähän:
"Rakastan värejä. Olen maalannut abstrakteja töitä noin kymmenen vuoden ajan. Ensin abstrahoin maisemasta, maalasin paljon ulkona, istuin rannoilla, pelloilla, metsissä ja kukkuloilla. Nyttemmin maalauksillani ei ole tiettyä visuaalista lähtökohtaa; koen käyttäväni kaikkia aistejani, muistikuviani, koko kehoani, kun maalaan.
Maalaaminen on osa miltei kaikkea, mitä teen: usein kuljeskellessani ulkona tai tehdessäni karate-harjoituksia ratkon maalauksellisia kysymyksiä, saan ideoita. Ajattelen, että maalaaminen on yhtäältä mystiikkaa, toisaalta matematiikkaa. Se on inspiraatiota ja harkintaa vuorotellen.
Tärkein innoittajani on valo. Erityisesti talvella, kun auringonvaloa on vähän, seuraan mielelläni auringonnousuja ja -laskuja. Monina talviaamuina istuin työhuoneen ikkunan ääressä odottamassa, kuinka oranssi pallo pulpahti esiin männynlatvojen takaa. Illalla katsoin ateljeen ikkunasta länteen, taivas oli punainen, juoksin laiturille ihailemaan. Yöllä saatoin viipyä pihalla katse tähtitaivaalla. Kerran heräsin kuutamoon: katsoin ulos, kuinka kuu piirsi puitten varjot hangelle. Nämä ovat syitä elää ja maalata.
Kokemus valosta on vahva ja kokonaisvaltainen. Kun kesällä makaa rantahiekalla ja sulkee silmät, voi katsella punaista ja keltaista, voimakas valo tulee luomien läpi. Iho tuntee lämmön, ehkä hienoisen tuulen. Männyt tuoksuvat, kuuluu ilakoinnin ääniä, veden roisketta, hiekan kohinaa. Se voisi olla maalaus.
Näen joskus unta väristä, saatan nousta sekoittamaan sävyn kesken unen, sivellä ensimmäisen kerroksen kankaalle. Aamulla katson kangasta kauan ennen kuin teen mitään, kuvittelen erilaisia ratkaisuja työn jatkamiseksi, valitsen mielestäni parhaan.
Tunteeni ovat vahvasti mukana, kun maalaan. Yleensä rakastan ja hellin maalauksiani, joskus äyskin ja huudan niille, riitelen niiden kanssa. Kuitenkaan valmiit maalaukset eivät esitä yksittäisiä tunnetiloja, en maalaa ilmaistakseni tunteita, vaan tunteet ovat yksi välinen työstää teosta. Tarkka värisilmä ja sommittelutaito ovat vahvuuksiani taiteilijana. Olen utelias, kokeilen mielelläni vaikeita asioita: osaanko ratkaista tämän?
Tavoittelen harmoniaa, mutta myös yllätyksellisyyttä. Maalauksen pitää olla kiinnostava, innostava, mielellään lumoava, taianomainen, pysäyttävä. Toivon, että maalaus olisi katsojalle maailma, jossa viipyä ja viihtyä, nähdä ja tuntea."
Olenpas ollut hurmioitunut. Salmela oli minulle hyvin erityinen paikka ja haaveeni olisi päästä sinne vielä joskus uudestaan työskentelemään. Ateljee oli suoraan kynnyksen takana, siksi oli mahdollista totella yöllä univärin kutsua. Luonto ja kokemus vuodenajoista on Mäntyharjussa erityinen ja se innoitti minua valtavasti. Oli sopivan rauhallista, että mieli ei kuitenkaan lähtenyt vimmaisille ylikierroksille, mitä minulle tapahtui usein myöhempinä vuosina Helsingissä, kun työskentelin Arabian ateljeessa. Sairastettuani monta maniaa olen nykyään varovaisempi. En voi työskennellä yötä päivää tai päädyn Auroraan. Ehkä se mystiikka maalaamisesta on vähentynyt, matematiikka lisääntynyt. Ei kai viisikymppisenä voi muutenkaan tuntea samoin kuin kolmekymmentäviisivuotiaana. Silti aion hieman muunnellen käyttää tuota kirjoitusta, kun seuraavan kerran pitää jotakin tahoa varten tuottaa tekstiä omasta työskentelystä.
