"Panttivankidraama"

Kuva ei varsinaisesti liity tapaukseen. Paitsi että olen ottanut sen sairaalassa. Julkaisen ehkä jossain kohtaa enemmänkin sairaalaselfieitä. Puhelimen luovutusta kansliaan ehdotettiin tälläkin kertaa, mutta luuria ei viety väkipakolla ja sain näin toteuttaa itseäni, mikä auttoi kestämään kuukauden mittaisen hoidon. Osa on aika hc-kamaa ja kuvattu salaa kylppärissä. LOL

Olen kirjoittanut ainakin pari kertaa omakohtaisesti siitä, millaista on olla psykiatrisessa sairaalassa. Särkyneen voima  -nimisen bloggauksen ja lääkärien ammattilehteen pyydetyn jutun manian vähävirikkeisestä hoidosta, jossa kuvaan yhden hyvän ja yhden helvetillisen sairaalakokemuksen. En aio juuri nyt avautua omistani sen enempää, mutta haluan tarjoilla taas yhden katkelman Lucian silmistä, mahtuuhan sitä tekstiä maailmaan. Tässä luvussa Janna yrittää karata osastolta sairaalabestiksensä Villen kanssa. Varsinaisena sankarina esiintyy lupsakka laitoshuoltaja Pelle Hermanni. Jeesus on Jannan kainuulainen kämppäkaveri. Nämä tyypit saavat minut hyvälle tuulelle, toivottavasti teidätkin. Ja kuvaamani hoitajien vittumaisuudet ovat aika autenttisia XD.

" Janna istui vuoteella ja selaili naistenlehteä. Jeesus makoili omalla sängyllään virsikirjan kanssa, hyräili hissukseen
- Kop kop, emäntäpuolelta!
- Joo joo, Janna vastasi.

Pelle Hermannihan se sieltä, laitoshuoltaja.
- Täällä sitä vaan rotkotellaan niinku ryssät Raatteentiellä! Se on kuulkaas tupatarkastus ja miinanraivaus! Kylläpä on rättiä ja retonkia! Nyt laitat tytär permannon paljiaaksi!
- Joo joo, Janna vastasi ja alkoi mättää tavaroita sängylle.
- Ei oo punkkakaa oikia paikka.
- Mun sänkyhän se on. Saathan sä sen lattian nyt otettua.
- Niin on komiat läningit, laitahan tytär karteroopiin. Ja mitäs täällä on sen seittemän kahavikuppia piirongin päällä? Ei tuua salongista ommaan tuppaan.
- Se kun janoa pukkas, Jeesus vastasi. Kyllä minä ne toemitan.
- Siellä on rouva muovikippoa kannun kylessä, että soppii siitä juua.
- Enpä huomannu kahtoa. Näin ne asiat selevijjää.
- Kyllä kyllä. Tolokkua tullee. Mitenkäs täällä muuten?
- Herran huomassa, Jeesus vastasi.
- Mä tuun kohta, Janna sanoi ja häipyi käytävään.

   Tylsää! Niin tylsää. Oleskeluhuoneessa ei ollut ketään, paitsi se kummallinen tyttö, joka kärsivällisesti liimaili tarralappuja pikku vihkoihin, miten sillä riittikin siinä puuhaa, ilmeisesti irrotteli ja siirteli samoja lappuja edestakaisin. ”Mitä sinä teet?” Janna oli kerran kysynyt. Tyttö oli vastannut siristämällä silmiään, ei muuta.

   Trivial Pursuit oli levällään pöydällä. Porukka vaihtui mutta aina jatkettiin samasta kohtaa. Kunkin pelaajan kohdalla oli pino kysymyskortteja odottamassa. Janna pelasi aina keltaista, silloin kun jaksoi. Yleensä ei jaksanut, sillä hän oli aika huono. Janna otti pakan käteen. Voisi opetella ulkoa. Sininen. ”Mikä on poikkeuksellista kalifornialaisessa punapuussa”. Mikä lie. ”Maailman korkein nykyisin elävä puu.” Pinkki. ”Kuka teki iskelmän vanhasta salakuljettaja Laitisesta?” No kuka. ”Juha Vainio.”Keltainen. ”Missä käytiin kansalaissodan ratkaisutaistelu vuonna 1918?” Ei aavistustakaan. ”Tampereella.” Olisiko tuo sentään pitänyt tietää? Ruskea. ”Mitä tekee ranskalaisesta romaanista La Disparation poikkeuksellisen?” Mitä tekee? Pitäisi olla mikä tekee. Mutta enpä tiedä. ”Siinä ei ole yhtään e-kirjainta”. Se pitäisikin nähdä. Vihreä. Hah! Nyt tuli helppo: ”Minkä tieteenalan tutkimusta Ursa-niminen yhdistys Suomessa tukee?” Tähtitiedettä tietenkin. Janna laittoi vihreän palan tyhjään lohkoon. Oranssi. ”Missä maassa tanssittiin ensimmäisenä bostonvalssia?” Ei kiinnosta. ”Yhdysvalloissa.” Oli tämäkin puuhaa. Ihan sama.

   Janna lompsotti käytävää takaisin päin. Liinavaatekaapin ovi oli jäänyt auki, hän huomasi. Janna pujahti sisään, katse kiersi hyllyjä. Pyjamia, alushousuja, lakanoita, terveyssiteitä, pyyhkeitä. Alhaalla oli laatikko sairaalan sandaaleja. Mutta tuolla, vasemmalla ylhäällä oli hoitajien vaatteita. Pikapikaa Janna nappasi valkoisen asun M-koon pinosta ja varuiksi taittoi pyyhkeen sen päälle. Mainio maalausasu!

   Entä jos pukisi vaatteet nyt päälleen ja yrittäisi karata? Voisi juosta ratikkaan ja ajaa kotiin. Paitsi että siellä ei ollut tähän aikaan ketään ja kotiavaimet olivat jemmalaatikossa. Tietenkin voisi ottaa taksin yliopistolle ja hakea avaimet Petriltä. Tai Hilmalta koulusta. Mutta miten päästä ovesta ulos? Ehkä voisi pujahtaa jonkun osastolta poistuvan hoitajan perässä samalla ovenavauksella? Ei taitaisi toimia. Olihan hän nähnyt miten ne joka kerta tarkistivat, että lukko meni varmasti kiinni. Ja tietenkin ne huomaisivat, ettei hän ollut niitten porukkaa. Mutta siivoja? Tuskin ne tunsivat kaikkia naamalta. Äh, ei sekään onnistu, sehän oli Pelle Hermanni, joka tänään huseerasi. Janna piilotti asun vaatekaappinsa ylähyllylle.

   Janna käveli käytävän puoliväliin. Neloshuoneen ovi oli auki.
- Villee! Janna huusi.
- Se on suihkussa, huonekaveri vastasi.

Janna astui sisään ja hakkasi kylppärin ovea.
- Tule jo! Vai tarttetsä apua?

   Eilen, kun he olivat katsoneet iltauutisia, Ville oli ottanut Jannaa kädestä ja vaivihkaa hivuttanut käden sisäreidelleen. Sitten oli kuulunut askelia, ja se oli äkkiä päästänyt irti ja napannut kaukosäätimen käteensä. Jannalla ei ollut ollut ihan sellaisia ajatuksia, poika oli hädin tuskin parikymppinen. Mutta voisihan sitä auttaa kaveria pulassa.
- Painu vittuun Janna! Ville huusi.
- Joo joo, mä odotan käytävässä, Janna vastasi.

   Ville oli joka toinen päivä kihloissa, ja joka toinen päivä tuli bänät. Se riiteli tyttöystävänsä kanssa potilaspuhelimessa. ”Sä oot saatana puhunu mun asioita kaikille! Ei se kuulu kenellekään, missä mä oon, sä oot vittu juoninu mun mutsinki kanssa! Luuletsä että mä en saa tällasia selville!” Ehkä mielikuvitus teki nuorukaiselle tepposet, Janna arveli. Sitä paitsi, tuskin tämä oli oikea paikka tuon ikäiselle. Nuori mies, täynnä energiaa, sen pitäisi päästä urheilemaan, soittamaan kitaraa ja tekemään fyysistä työtä – ja muhinoimaan sen tyttönsä kanssa.

   Ville ilmestyi käytävälle tukka märkänä.
- Mulla on idea, Janna sanoi, – tule.

   Ville oli heti mukana. Reitti oli vapaa. Janna ja Ville hiipivät liinavaatekaapille ja etsivät Villellekin hoitajan puvun.
- Nyt pannaan nämä päälle, ja katsotaan kauan kestää että noi tulee huutamaan, Janna sanoi.
- ”Maanikot, nyt loppu!” Vittu, tuleekohan taas lisää nappia naamariin.
- Ihan sama.

   Villen vaihdettua vaatteet he istuivat oleskeluhuoneen sohvalle.
- Et muuten arvaa, mitä Lelle teki viime yönä, Janna sanoi.
- No?
- Sähän tiedät kun ne kiertää taskulampun kanssa yöllä nuuskimassa. No, mä olin kaapilla vaihtamassa yökkäriä kun olin vittu hikoillut niin paljon. Niin tämä tulee siihen osoittelemaan sen lamppunsa kanssa. Saatanan lesbo, tiiras oikeen joka sentin. Harmitti varmaan kun mulla oli alkkarit jalassa.
- Voi vittu.
- Niinpä. Oikee raiskaajavampyyri. Mä en edes tajunnut sanoa mitään, olin ihan että mitä helvettiä.
- Nää on niin kieroja, pervoja, kusipäitä, ei mitään rajaa, Ville sanoi. – Aina kun luulee, että joku on hyvä tyyppi, niin kohta tulee paskaa niskaan. Ai niin, mä en kertonutkaan mitä mulle eilen kävi. Se vitun Hitler-huora. Kato kun mä olin menossa kanttiiniin. Niin sit ku mä olin siinä jonossa pullat lautasella, niin mä huomasin että vittu lompakko jäi. Mä tulin sit hakeen sitä, ja sanoin sille akalle että unohdin rahat ja mulla on kahvi jäähtymässä, pääsiskö ulos. Niin arvaa mitä se sano? Että sinä käytit jo ulkoiluluvat, en minä voi enää päästää. Voi jumalauta.
- Aika kyrpä.
- Todellakin. Ja sit se Jossupossukin vielä. Tänä aamuna oli sellanen vitutus päällä että ajattelin hakee tuplapamit. Tää oli että juurihan tässä jaettiin aamulääkkeet. Mä sanoin että ei mulla edes mee mitään aamutabuja. Sit se nillitti jotain että sinä taidat vain olla lääkehakuinen. Mikä vitun lääkehakuinen? Niin että pyydätkö sinä nyt oikeaan tarpeeseen, se vaahtos, minun täytyy lääkevastaavana arvioida tilanne. Mä sanoin että mä haen just sitä mitä siellä papereissa lukee, ja siellä lukee että diapam kymppi tai vitonen tarvittaessa kolme kertaa päivässä, ja nyt mä otan kympin.
- No mitäs se sitte?
- Se seiso vaan siinä ja kurtisti rumaa naamaansa. Mulla alko keittää ja huusin että vittu sä et oo mikään lääkäri. Dolly käveli just siitä ohi, niin sillon Jossupossu kipitti naama punasena hakemaan ne pamit. Sit ku Dolly oli menny, Possu alkoi rutiseen kun mulla ei ollut sukkia jalassa. Vitun väliä! No on, katsos voi jalkasilsa tarttua.
- Apua! Ne onkin niin kivoja ne näitten rullasukat.
- No älä! Vetäköön päähänsä Jossupossu. Ja nää kusiluikkarit on kans niin ihkut. "Vittuile aina kun voit." Hoitajan ohjesääntö ykkönen. Kaks: "Vittuile lisää, jos voit".
- Totta. Mutta Buldoggi on ihan ok.
- Joo, se on hyvä jätkä. Ruma mutta reilu. Antaa tuutunapit niinku pitääkin. Mut sit se toinen yökkö, se mikälie Vieno-Kaino Kapiainen, se on paska.
- Todellakin. Hyvä yrittänyt repiä mua rinnuksista takas huoneeseen kun kerran heräsin yöllä ja tulin käytävään katsomaan kelloa.
- Vitun hukkapala, sillä on joku Napoleon-kompleksi. Tappaja-ainesta. Kerran se oli hyökkäämässä mun kimppuun ihan ilman syytä. ”Minä varoitan sinua, tiedät mitä aggressiivisesta käytöksestä seuraa”. Olin kuulemma heiluttanu käsiä epäilyttävästi. Vittu ihmisen kädet heiluu kun se kävelee!
- Aika paha, Janna nauroi. Mutta onhan tässä se hyvä puoli että me päästään täältä kohta ulos, noi ei ikinä.
- No mutta ku ne niin nauttii joka solulla saatana. Systeemi! Ei jaksa. Pelataanko vähän, Ville ehdotti ja alkoi sekoittaa kortteja. – Maijaa, ookoo?
- Ookoo, Janna sanoi.
- Mä haluaisin jutella, kuului hiljainen ääni sohvan takaa.

Ykköshuoneen anorektikko! Tyttö jota ei näkynyt juuri koskaan, joka ei ikinä puhunut muille potilaille mitään.
- No mitäs se Venla? Voidaan mennä tuonne lääkärin huoneeseen, Ville sanoi ääntään madaltaen ja kääntyi tyttöä kohti.
- Voi vittu, tyttö tokaisi. Tunnisti heidät.

Janna ja Ville saivat kikatuskohtauksen.
- Sä oot niin paras, Ville hihkui.
- Me ollaan.
- Ei helvetti, Hiiri tulee, Ville huomasi.

Hiiri, oikealta nimeltään Hannu, oli saanut liikanimensä ylirauhallisen puhetapansa ja pienen kokonsa vuoksi. Kyllä sen naamataulukin vähän muistutti hiiren nokkaa.
- No onneks ei Kojootti, vittu se räjähtäis, Ville sanoi.
- Joo, Kojootti on kyllä pahin.
- No no, Janna ja Ville, mistäs te olette nuo puvut saaneet?
-Tuolta vaan otettiin, kaappi oli auki, Janna sanoi.
- Hyvänen aika, minä taisin unohtaa. Riisukaa nyt äkkiä ne pois ja pannaan ovi lukkoon.
- Nyt tuli tilaisuus, Janna kuiskasi Villelle. - Me karataan.
- Häh?

Ville kurtisti kulmiaan.
- Joo joo, olet vaan mukana, mä hoidan.
- Ookoo, sori, oli tyhmä juttu, Janna sanoi Hannulle.
- No niin, hipsitäänhän sitten, se vastasi.

Janna oli riisuvinaan. Hiiri korjaili aamutakkipinoja.
- Nyt on muuten semmonen juttu, että annat meille avaimet, Janna vaati. - Ville, et päästä sitä ulos!
- Janna, mitä vittua, ootsä ihan ääliö? Se painaa piippiä ja kohta on kymmenen korstoa kimpussa!
- Estät. Me lähdetään ja tämä jää tänne panttivangiksi.
- Mitkäs markkinat täällä on menossa?

Pelle Hermanni oli ilmestynyt ovelle ruokakärryn kanssa.
- Ei mitään, Ville vastasi nopeasti.
- Pientä erimielisyyttä, Hiiri sanoi.
- Valakoset päällä. Ei oo oikia väri, ei. Hölömön hommaa, pölijän peliä. Jassoti jaa. Jasso, hedelmäpeliä unohtamatta. Ei kun verkkarit naulaan ja murkinalle. Se on kuulkaas kalasoppa ja rättänät jäläkiruuaksi!"

Lääkärinpölvästi

Avajaisjulkkareissa oli asianmukainen lääkitys juhlavieraille

Jannalla ei oikein synkkaa osaston lääkärin kanssa. Lääkäri on nuori ja kokematon, joten Janna puhuu moisen teinin suohon tuosta vain.

”Taas piti käydä sen pikkupoikalääkärin pakeilla. Jo oli pukinparta sillä punastelijalla, juuri ja juuri kaksi haiventa saanut kasvamaan. Kuvittelee että minä olen maaninen, no kuka tahansa on sellaiseen mammariin verrattuna, jos sen vie Linnanmäelle niin ei uskalla edes leppäkerttukaruselliin mennä. Melkoinen hullujenhuone tämä on kun tuollainen pääsee päsmäröimään.

Kuka sinä olet? se pölvästi kysyi ensimmäisenä. Eikös sen kuuluisi tietää kuka minä olen? Sitten se ihmetteli että missä minä nyt olen. Sanoin että kuule kun sinä olet tässä väittänyt olevasi lääkäri, niin etkö sinä tiedä, missä sinä olet töissä? Jo voi ihminen olla pihalla. Piti rautalangasta vääntää, tavu kerrallaan että Auroran psykiatrisessa sairaalassa, muistatkos. No, hyvä, se sanoi. Sitten se vielä kysyi että josko minä kuitenkin olen Lucia. Ja sinäkö olet pyhä Stefanos, minä sanoin siihen.

Ja niin on hidasälyinen. Kun toisella on terävä pää, niin sekin on joku oire olevinaan, ajatuksenriennosta maniapisteitä jumalauta. Vaatteitanikin arvosteli että kovin on värikästä päällä, ja mitenkäs on, tekeekö mieli ostoksille, alkoi kiusata. Siinä rupesi käämit palamaan että avaa se saatanan ovi, niin lähdenhän minä, saat sinäkin olla rauhassa täällä valkoisessa kammiossasi. Taas se napsutteli sitä kuulakärkikynää. Hönkäili siinä eikä saanut sanaa suustaan, niin minä sanoin että jos tehdään nyt niin, että minä hoidan tämän, päästään asiassa eteenpäin. Turha luulla että mielialani olisi koholla. Vaikea tässä on euforiassa leijua, sinun seurassasi. Nolla pistettä. Olenkos motorisesti levoton? No totta vitussa, kun vankilaan suljetaan. Nolla pistettä. Tekeekö mieli panna? No ei ainakaan sinua. Taas nolla. Mikäs se seuraava kohta siellä listassa on? Ärtyneisyys, joo kyllä ärsyttää, laitetaanpa pari pistettä ettei nyt ihan ilman jäädä. Entä nukutkos sinä kunnolla? Kyllä varmaan iltarukouksen jälkeen, niinhän. Siis nolla. Puheliaisuus. Ethän sinä puhu mitään! Nolla pistettä. No, myönnätkös olevasi sairas? Jokuhan sinua selvästi vaivaa, mutta voin lohduttaa että et sinä kyllä maaninen ole, minä sanoin. Ja minä olen terveempi kuin presidentti.

Vai haluatko sinä kuulla hurjaseksistä ja huhhuh-menosta? Koetapa joskus vähän rällätä itsekin, tee syntiä, uhkapelaa ja törttöile, niin ei tarvitse muita kadehtia. Mutta nyt sinä tulet ja avaat minulle sen saatanan oven. Ei tule kuuloonkaan, se lammas määki, että nyt ei voi mitään ulkoilulupia vielä harkitakaan, ja sinä olet täällä vähävirikkeisessä hoidossa, muuten ei mania taltu. Vitun vuohi, minä huusin, ei minulla ole aikaa leikkiä täällä sinun pillisi mukaan, millä oikeudella sinä kiellät minulta työn ja elämän? Rauhoittukaas nyt, se änkytti siinä. Onhan täällä tekemistä kun voi teeveetäkin katsella. Teeveetä! Minä vihaan sitä sähisevää lootaa! Sitten se vielä sanoi lisäävänsä jotain lääkkeitä. Minä sanoin että tuo oli ihan viimeinen juttu, että vaikka sinä olet lammas, niin minä en ole marsu, niele kuule itse nuppinappisi. Siihen se jäi puremaan kynsiään kun minä lähdin lipettiin."

Extra Ultimate Super Star

Nyt sankarittarellemme on käynyt niin, että hän on joutunut Auroran sairaalan psykiatriselle osastolle, mikä on tietenkin huutava vääryys. Näyttely tulossa ja niin monta asiaa vielä järjestettävänä! Eva Braun tekstissä on osaston inhottava kiduttajahoitaja.

"Hiivatin Donatella! taas se soitti, että jos nyt kuitenkin, kyllä meni hermot, sellaisiin pinnallisuuksiin, minä olen taiteilija enkä mikään vaateripustin, helvetti soikoon, päämalliksi kevätnäytökseen, Versace saamari, sanoin että lähetät niitä pukuja nyt vaan ja avajaisissa tavataan, tulkoot sinne sitten Ellet ja Voguet ja Harper's Bazaar, minä en tästä Pariiseihin kerkiä! ja mitä se New Yorkin agentti nyt kyselee, ensi vuoden asioita, jestas mikä kiire, kun typerykset eivät hoida hommiaan, galleristimuijakin, nuija, perseellään istuu vaikka on timantteja hyppysissä, aina vain kuppaa ja kuppaa, johan tässä pitäisi olla ennakkojutut lehdissä: iltapukukuvat ja alusvaatekuvat, mainoslakanat joka kortteliin, valokuvaaja ja stylisti, hopi hopi, ei kai tähti voi yksin kaikesta vastata, niin huonoa henkilökuntaa! korut, kenkälähetyskin viipyy jossain, peruukkeja tarvitsen; entäs Kymmenen Kuningattaren sinfonia, onko Musiikkitalo varattu? pr-toimisto, haloo, Helsingin Sanomien etusivu: automainoksia, miten voivat, ja MTV: Lambia ja kissanruokaa! hoitakaa hommat! hiiteen se kuiva kääkkä, tyhjäpää artikkeleineen, kaikenmaailman vähäpätöisyyksiin vertasi, paskanjauhantaa sivutolkulla, vaihtoon! ei ole päteviä ihmisiä koko maassa; paras kirjoittaa muistiin nyt joka asia, sitten ruveta hoitamaan, mutta vankilanjohto vei kännykän ja vahtii käytäväpuhelinta, aina tulee vartija viereen, ei siitä voi ulkomaille soittaa, paras sen galleristin nyt panna töpinäksi, eikö se akka tajua kuka minä olen? Vuoden tapaus! silkka lottovoitto sille pitää minun näyttelyni, hänenä olisin tässä kuningattaren kenkiä kiillottamassa; nyt kyllä tarvitsen ison muistilapun, antakaa niitä A3 kopiopapereita, mitä minä yhdellä teen, antakaa kaksikymmentä, ja niitä merkkaustusseja, nostan metakan jos ei tipu, näin ei kuninkaallisia kohdella! ihan omaksi parhaaksenne, ja teippiä, eikös muun värisiä muka ole, koko pino tänne nyt vaan, teen tästä kaavion seinälle; ilotulitus, kukas sen sitten järjestää, ja mitä minä oikein kuvittelin, kun jostain suomalaisesta kämäliikkeestä menin pukuja ostelemaan, soittakoon assistentti Viviennelle ja Alexanderille – en ihan luota siihen Donatellaan, ja missä on Dior ja uusi look? nyt on tultava kimalletta niin ettei ikinä, haluan sen meikkaajan tänne huomiseksi, valitaan värit; ja tarjoilu sitten, niitä kruunuleivoksia, pitääkö ihan piirtää että osaavat oikeanlaiset, samppanja sentään hoituu, Dom Pérignon -laatikot ovat aina tulleet ajallaan, huomisaamuksi lupasivat, muuttuu vähän hilpeämmäksi tämä meininki – ihan aion Eva Braunillekin tarjota, siitäs saa, huora, luksusta kerrankin, missä lie Kannelmäessä sekin lusii – voisin avata magnum-pullon ruokasalissa ja suihkuttaa kaikkien päälle että hurahuhhahhei, nyt kastetaan tämä vankila ja sviitti kuningattarelle kiitti, riitti kopperossa majailu, vähemmästäkin kai tajuatte, minä lähden Strandiin, hyvästi hyttyset! erehtyvät pahasti, jos luulevat pidättelevänsa, kunhan piruuttani piipahdin, hah, huomenna hitsataan sähkölukko auki ja se siitä, Lucia liukenee!"

Särkyneen voima (Mielisairaalani)

Aloin pohtia maalaamaani Jumalani Jumalani miksi minut hylkäsit -aihetta. Se on ehkä kristinuskon painavin teksti. Kun Jumalan poika roikkuu ristillä ja kärsii suunnatonta tuskaa. Hän, joka käveli vetten päällä, paransi sairaita ja muutti veden viiniksi, ei hallitsekaan tilannetta. Luultavasti hän pelkää, arvatenkaan hän ei odottanut tällaista. Isä ei kuule. Hän on yksin. Hän kuolee yksin. Ja maailma tuntuu hajoavan, kun maanjäristys nostaa kuolleetkin haudoistaan. Mutta tiedämme, mitä myöhemmin tapahtuu. ”Kuolemalla kuoleman voitti”.

Mitä jos sen ajattelisi vähemmän uskonnollisesti, inhimillisen vertauskuvallisesti? Niin, että täydellisen murtumisen, kaoottisen henkisen hajoamisen jälkeen voi seurata uusi elämä. Olen nähnyt tämän usein psykiatrisessa sairaalassa. Ihminen on herkkä eläin, ja samalla yllättävän vahva.

Kova uramies on romahtanut työpaineen alla. Hän häpeää, sillä koskaan ei ole tapahtunut näin. Kuinka hän on joutunut tänne? Hän jaksaa hädin tuskin puhua, vaisu ääni ei tunnu sopivan kookkaaseen kroppaan. Toinen mies, supliikkibisneshenkilö, puhuu ummet lammet hölynpölyä puuta heinää, ihan sama, kuunteleeko kukaan. Häneltä on takavarikoitu puhelin, koska hän ei ole vastuullisessa tilassa, saattaisi tehdä hullunkauppoja. Hän on ostanut kaksi traktoria pihamaalle, velaksi tietenkin, vaikka ei tarvitse niitä mihinkään, espoolaisessa rivitalossa. Se kolmas jäi kismittämään, kun tuli ambulanssikyyti tänne. Hänelle tämä ei ole ensimmäinen kerta, mania on riepotellut monesti miten lystää. Vaimo on saanut tarpeekseen, ystäviä ketuttaa mokoma helppoheikki, kun soittelee pitkin yötä. Yksi rouva takkutukka riitelee kaikkien kanssa. Oikein on pahasuinen, saa hässäkän aikaan päiväsalissa. Nuori nainen lukee sanomalehteä väritussien kanssa, löytää salaisia viestejä. Teinipoika pitää vihaista monologia pahoista vanhemmistaan ja Systeemistä, hänen ei kuuluisi olla täällä, kaikki on niitten kusipäiden syytä, kaikki, tämä meni nyt väärin, hullufaija tänne kuuluisi ja sekopäämutsi! Insinööriksi esittäytyvä mies haluaa kätellä kaikkia, joka päivä, hänellä on tärkeää asiaa. Hän kertoo Säteilystä, esimerkillisesti pukee kymmenen vaatekertaa päällekkäin suojautuakseen. Yksi ei pysty syömään, koska pelkää tulevansa myrkytetyksi. Ihmiset laahustavat käytävällä, muualle ei pääse, jos ei ole lupia. Jotkut jaksavat keskittyä Trivial Pursuitiin. Telkkari on liian kovalla. Laitosruoka haisee tympeältä.

Minä olen siellä, koska olen liian levoton, aistiärsykkeet ovat käyneet sietämättömiksi, tunnen valojen lävistävän ruumiini, ja se sattuu kuin neuloilla pisteltäisiin. Manian dysforinen vaihe. Ensin olin elämäni kunnossa, maalasin upeasti, urheilin, kirjoitin ja hoidin kotihommat kovalla teholla. Sitten oli jännää ja huimaa ja kiihkeää, silkkaa euforiaa. Kuningattarena juoksin kaupungilla vodkapullo käsilaukussa ja shoppailin kalliissa liikkeissä. Mutta sitten tuli liikaa ja liikaa, kaikkea liikaa, kun raitiovaunut kolkkasivat, taksissakin surisi, mikä lie piipitti ja rohisi, värit vääntyivät vääriksi, sykkien sekoittuivat toisiinsa, pyörivät ja kirkuivat. En jaksanut sovittaa lähetin tuomia kenkiä, liian monta pakettia, ja miksi ostin kolme rumaa laukkua, huoneeseeni ei mahtunut mitään, joku oli tyhjentänyt vaatekaapin sänkyyn ja lattialle, en nukkunut yhtään, ja halusin lentää Madeiralle tai Malediiveille tai johonkin muuhun M-alkuiseen paikkaan tai ehkä sittenkin rakastella L-alkuisten miesten kanssa, kolmen kerrallaan ja kiivetä kaikille katoille ja varastaa Stokkan kynsilakkatelineen tyhjäksi. Koska kaikki tämä kävi piinalliseksi, käsitin sairastuneeni, ja tiesin, että olisi pakko välillä hengähtää, tulla tavallisemmaksi ja vähemmän vauhdikkaaksi ja sätkyileväksi. Itkin, koska en olisi halunnut myöntää, en olisi halunnut tunnustaa, että en pysty itse, en kotona, kun ovi vetää ulos ja netti huutaa osta osta ja juokse juokse ja puhelimessa sanotaan tule sekstaamaan lähde bailaamaan.

Tietenkään en haluaisi olla valkoisessa huoneessa, kävellä valkoisella käytävällä, pukea vaaleanpunaista pyjamaa. Tulin tänne, koska oli pakko. Tiedän, että on pakko. Ei minua kukaan pakottanut, pakotin itse itseni, koska tunnen jo tämän kuvion.
Tätä sanotaan vähävirikkeiseksi hoidoksi. Juuri mitään ei tapahtu, juuri mitään ei voi tehdä. Voi katsoa sitä huutavaa telkkaria ja jutella toisten kanssa. Mutta alussa ei jaksa. Saatanan hullut, tänne tulette masennuksenne kanssa pilaamaan toisten mielialan ja turpa kiinni maanikkohölöttäjät, ketä kiinnostaa, ja voisitteko skitsot pitää omana tietonanne salaliittoteorianne! Ruokakärryt kili kili. Lääkeaika, jono. Verikoeaika, ojenna käsi. Ei ulkoilulupia kolmeen päivään. Sitten, jos lääkäri suvaitsee sallia, puoli tuntia kaksi kertaa päivässä, pysy sairaalan alueella, käy kahvilassa, joka on täynnä ärsyttäviä hulluja, jos myöhästyt, kostamme ja perumme luvat.

Mutta pikku hiljaa meistä tulee porukka. Ehkä kärhämöimme, kaikki eivät tule toimeen kaikkien kanssa, mutta silti. Ruokapöydässä kysymme toisiltamme: kuinka voit. Hyvä päivä, sanoo yksi, nukuin hyvin, tyttöystäväkin tulee käymään. Hienoa, muut sanovat. Me tiedämme. Aika kurjaa, vastaa toinen. Mitä hyötyä täällä on olla? Paskalääkkeitä syöttävät, koko ajan huimaa. Me tiedämme senkin. Emme sano kyllä se siitä, ryhdistäydy, sanomme voi paska, ihan perseestä! Yksi ei välitä jälkiruokarahkasta, toinen tykkää, mutta siitäkin on sääntö: kukin syö omat ruoat, joten ujutamme salaa. Joku sanoo: pääsen kotiin. Mahtavaa, onnea, sanomme kaikki.

Jotain virikettä voi järjestää. Lattian kuviointi maalarinteipillä. Vessapaperin kieputtelu tuolien ympäri. Radion piilottaminen. Aikakauslehtipolku käytävälle. Varotaan, ettei Ne näe, vartioi sinä! Hoitajien inhoamiskerho: helvetin Eva Braun -lesbo, kummasti taas sattui paikalle kun vaihdoin yökkäriä, taskulampulla osoitteli, ja saatanan Kojootti, koko ajan vittuilee, Hiiri sanoi mulle että mene hengittelemään, et sä mitään pamia tartte, Torakka rutisi että taasko sä kerjäät sukkia ja Perseleuka jumalauta mussutti pullaa päiväsalissa, kun meille annetaan pelkät Saludot! Juoksukilpailu toisten intomielten kanssa – pysäytetään alkuunsa, vaarallinen idea, mitä jos Bodari-Petsku on eristystuulella? Palautelappujen ja valituskirjelmien laatiminen – niille on oikein omat lomakkeet ja laatikko, mahtaako kukaan lukea. Tohvelien heittely kävellessä. Minä hiivin vaatehuoneeseen, kun ovi on jäänyt vahingossa auki. Pöllin hoitsun asun, se on hyvä maalausasu, naureskelen. Pyydän kasvovoidetta kolmelta eri hoitajalta, jos hyvin käy, saan kokonaiset tuubit. Kerään muovisia lääkekippoja, rakennan yöpöydälle torneja. Hammastahnaa ei kannata kerätä, se on pahaa, sinipunaraidallista. Raivostun pullapojalle, kun se on taas varastamut juutalaisen iltapalajuustot, ne kaksi armosiivua. Sulle on se sikamakkara, käsitätkö?

Me kaikki olemme siellä, lukitun oven takana. Meille annetaan lääkkeitä, toisille ehkä liikaa, toisille liian vähän. Me heräilemme pitkin yötä hikeen ja ahdistukseen, raahustamme ruinaamaan rauhoittavaa. Yökkö katsoo listasta, sinä olet jo saanut tänään tarpeeksi, mene takaisin sänkyyn. Yksiä viedään aamulla sähköhoitoon. Siellä me olemme kaikki sekaisin, kaikki omalla tavallaan sekaisin. Aivan tavalliset ihmiset.

Minua ei hävetä kertoa, että olen ollut siellä. Miksi hävettäisi? Hävettääkö umpilisäkkeen leikkaaminen, viisaudenhampaiden poisto tai synnyttäminen? Ei tietenkään. Ei se sen kummallisempaa ole. Olen ollut monta kertaa. Yleensä kolme-viisi viikkoa. Siinä ajassa ehdin nähdä monta toipumista, monta haparointia terveyttä kohti. Papupata alkaa ottaa kontaktia muihin, kuuntelee. Takkurouva kampaa nutturan ja kutoo sukkaa mietteisään, kiihtyy edelleen, mutta pyytää anteeksi. Syömätön uskaltaa juoda lasin maitoa. Sanomalehtiaskartelija pääsee päivittäin kotiin, ensin hoitajan kanssa, sitten itsekseen, siivoaa asuntoaan pikkuhiljaa. Vanhus virkistyy sähköhoidon ansiosta, lähtee peruukkikaupoille. Angstaajapoika käy kahvilassa isänsä kanssa, suunnittelee opintoja. Jotkut pääsevät kotiin, toisia tulee. Huoneessa roikkuu uuden, kivettyneen naisen masennus. Se meinaa imeytyä minuunkiin. Taas joku mellastaa. Taas joku itkee. Käy vieraita, kivettynyt hymyilee hetken. Joku hyräilee virttä, on saanut lohtua sairaalapapin ryhmästä. Traktorimies saa lääkäriltä todistuksen, jolla saa peruttua hullunkaupat. Uramies miettii työyhteisöään, ehkä sairaus onkin ympäristössä, ei hänessä.

Minä alan nukkua paremmin, en pompsahtele jatkuvasti pystyyn. Suunnittelen hattuja ja mekkoja toisen maniamuijan kanssa. Innostun virkkauskoreista, leikkaan salasaksilla kuteita vaalenpunaisita pyjamista. Kivettynyt kysyy, saisiko lainata huulipunaani. Tietenkin! Saanko meikata silmätkin? Pääsen metsään kävelylle, hevoshakaan asti, miten kivoja otuksia, kun tulevat tervehtimään, samettiturvat. En tarvitse tyttären salakuljettamia ekstrapameja. Hengitän helpommin, en kiihdy. Värit ovat rauhoittuneet, melu hiljentynyt. Kestän valkoiset seinät, koska tiedän kohta pääseväni kotiin. Takaisin elämään, kotiin, maalaamiseen. Luen ystävän tuomaa naistenlehteä, kirjaimet eivät sahaa silmissä, jaksan kaksi sivua. Hoitaja teettää maniatestin, saman kuin tullessa, pisteeni ovat laskeneet. Huomaan, että lääkäri on ihan kiva kaveri, ei sittenkään kiduttajadespootti. Se on käynyt Hekumassa katsomassa maalauksiani, on innostunut niistä. Puhumme bipon ja luovuuden yhteydestä. Taas kerran koen, että bipo ei ole ainoastaan vaiva. Ehkä se on lahja.

Sitten pääsen kotiin. Omaan. Olen väsynyt, ja toipuminen ottaa vielä aikansa. Mania on kuluttanut paljon energiaa, voi olla, että joudun käymään läpi masennusjakson. Mutta tiedän senkin, hyväksyn, tiedän, että tulen taas terveeksi, tämä on sairauteni kulku. Ajattelen kaikkia niitä ihmisiä, jotka tapasin. Olen kiitollinen, että tapasin. Tiedän elämästä enemmän.