torstai 26. huhtikuuta 2012

Ripustuskuvia














Ilta täynnä iloa: Tuulispään avajaiset

Eräs iloitsee. Kengät Minna Parikka. Pituutta huimat 188cm!


 Mä ja mun beibe (vieläkin se on vähän pidempi!)

Sami Sarasalo pussaa kunnolla

Eräillä on pöljät ilmeet
...ja sitten heillä on vielä pöljemmät ilmeet


Kaksi Tuulispäätä: Martta 1999, maalaus 2012

kollega Mia Saharla ja runoilija Sinikka Vuola

Hela hyvällä mielellä

Liisa Haverila ja mä

mutsi ja mies juuri oikeissa väreissä


Meillä on vähän niinq samanlainen tukka ja sit meillä on tooosi hauskaa!

galleristi Hannele Nyman



Pauliina Turakka-Purhonen

kilistys!



sunnuntai 22. huhtikuuta 2012

Tuulispään tiedote


Tuulispää 1 (2011) 180x350cm
26.4.–20.5.2012

Maaria Oikarinen ● Tuulispää – maalauksia | målningar | Paintings

”Hurjimpina hetkinä sitä maalaa kuin hirmumyrsky, antautuu tuulen vietäväksi eikä edes muuta voi.
Kun myrsky laantuu, tulee tyven, aika katsoa teosta rauhassa. Sitten nousee hiljainen tuulenvire, jolloin
maalaaminen on pienieleisempää; ja kohta taas saattaa koittaa viima ja rankkasade.”

Taidemaalari Maaria Oikarisella oli pitkä kausi, jolloin maalauskankaalle rakentui yhä paksumpi
kerros väriä ja massaa. Sitä ennen akvarelli kiehtoi. Tuulispää-näyttelyn teoksissa Oikarinen on
palannut ohuempaan, mutta kerroksellisuus on säilynyt. Hän on laajentanut omaa tuttua formaattiaan,
vapauttanut maalauskankaan pingotuspuista ja pohjavärin päälle on syntynyt kuin mattoa puistellen
osittain satunnaisia viivoja, ”lentävä matto -tekniikalla”. Ravisteluvärit vuorottelevat siveltimellä tai
lastalla maalattujen kohtien ja kerrosten kanssa, ohut paksumman kanssa.

Vauhdin rinnalla värit määrittävät voimakkaasti Oikarisen teoksia. ”Värit ovat tärkeitä minulle
kaikessa, koko elämässä.” Maalausprosessissa Oikarisella on käytössään mahtava määrä purkkeja,
pigmenttejä, helmiäisiä, glitteriä ym. Kaikki eivät päädy kerralla kankaalle, mutta mahdollisuudet ovat
käden ulottuvilla, teos voi edetä halutussa rytmissä.

Valutettuihin väreihin Oikarisella on ristiriitainen suhde. Tässä sarjassa niillä on kuitenkin tarkoin
harkittu paikka ja funktio: maalauksen liike laajenee kankaan ulkopuolelle. Valumat kulkevat ristiin
rastiin moneen suuntaan kankaalla. Välillä ne yhtyvät isommiksi uomiksi tai pysähtyvät lammikoiksi.
Myös puista irrotettu kangas palvelee ideaa osaksi taustaa laajentuvasta seinävaatteesta ja liikkeestä.
Jotkut halutuista väriefekteistä saa syntymään vain pingottamattomalle kankaalle.

● Maaria Oikarinen (s. 1972) on valmistunut kuvataiteilijaksi Taidekoulu MAAsta 1998. Hän on
osallistunut lukuisiin yhteisnäyttelyihin ja Galleria Rantakasarmin näyttely on hänen seitsemäs
yksityisnäyttelynsä. Oikarinen on myös aktiivinen kirjoittaja, jolla on takanaan mm. suomen kielen
ja kirjallisuustieteen opintoja Helsingin Yliopistossa. Hän on avustanut useita lehtiä sekä kirjoittanut
taiteilijakollegoille tekstejä. Verkkopäiväkirjassa hekuma.blogspot.com hän kertoo työskentelystään
kuvin ja sanoin. Oikarinen on Taidemaalariliiton ja Helsingin Taiteilijaseuran jäsen.

Galleria Rantakasarmissa samanaikaisesti yksityisnäyttelyt:
Milla Siim-Kaasinen – Maalauksia
Mirkka Tiirinen – Puutarha, maalauksia ja veistoksia

Lisätietoja ja kuvia | Tilläggsinformation och bilder | More information and pictures:

Hannele Nyman, galleristi, näyttelysihteeri | gallerist | Gallery Manager
Helsingin Taiteilijaseura | Konstnärsgillet i Helsingfors | Helsinki Artists’ Association
Galleria Katariina & Galleria Rantakasarmi
gsm + 358 (0)440 551 678, hannele.nyman@helsingintaiteilijaseura.fi

GALLERIA RANTAKASARMI , Suomenlinna C 1, 00190 Helsinki
www.helsingintaiteilijaseura.fi
Galleria avoinna ti–to 12–17.30, pe–su 11.30–16
Sujettu Vappuna 1.5. ja Helatorstaina 17.5.2012

Kreeta 1997


 
Heijastus (49,5 x 65)

Rauniot (Aamuhämärä)

Heijastus (Ilta-aurinko) (65 x49,5)

Keskipäivä (49,5 x 65)

Kuja (Hedelmäpuu) (65 x49,5)

Tässä sarja öljypastelleja Kreetalta, toukokuulta 1997. Olen näissä siirtymässä esittävästä abstraktioon, ja värit ovat saaneet uudenlaista voimaa. Suosikkipaikkani oli eräs kapea kuja erilaisine valotapahtumineen. Kaikki työt on siis maalattu ulkona, ja ehkä tuota toiseksi alimmaista lukuun ottamatta (jonka lähtökohtaa en muista) ne esittävät jotakin tiettyä paikkaa.

torstai 12. huhtikuuta 2012

Mänty, kataja, pusikko 1994

 Mänty, Parkumäki (65x49,5cm)

 Suviyö, Simo (65x49,5cm)

Palava pensas, Simo (70x49.5cm)

Puut ovat aina olleet mielestäni kiintoisia tutkailtavia. Tässä muutama puuaihe kesältä 1994. Kahdessa ylimmässä työssä olen käyttänyt Cansonin värillisiä papereita (tummanharmaa ja vaaleanharmaa), jotka myöhemmin tulivat erityisen mieluisiksi. Alimpaan työhön, jonka lähtökohtana oli kataja, olen halunnut saada mukaan juhannusyön auringon palon, ehkä vähän onnistunutkin. Juuri tuossa työssä taitaa olla eniten viitteitä tulevaan tuotantooni.

keskiviikko 11. huhtikuuta 2012

Teoriaa, käytäntöä ja punainen huivi


Viimeksi oli puhe taidepuheesta. Niin nytkin, sillä on ollut intoa ja mielenkiintoa lukea taidekirjoja. Yksi lukemistani on Jukka Mäkelän näyttelyluettelo Merkki ja ele vuodelta 1999. Luettelossa on kaksi pidempää tekstiä: Altti Kuusamon essee ja Jukka Mäkelän ja Maaretta Jaukkurin Keskusteluja ateljeessa. 
Siteeraan kumpaakin, tuskin vaikea arvata, kumpaa kulloinkin.

a) "Ehkä 90-luvun töihin on vaikuttanut tietty metsä tai ei oikeastaan metsä vaan sellainen risukko. Sen harvennus ja sitten ne oksat... ensilumen aikaan ja sitten taas... ensimmäinen jää, ja mitä siellä näkyy... Siellähän näkyy kaikki, aivan kuin mikroskoopista. Ne ovat hyvin yllättäviä asioita, siksi kannattaa kävellä ja tarkkailla ympäristöä, eikä aina vaan tulla suoraan ateljeehen. Nämä ovat pankkia päässä." 

b) "maalaukset eivät ole tähdättyjä jonkin salassa pidetyn totuuden paljastumiseen (aletheia) vaan asettuvat homoiosikseen: vastaavuuksien ja yhtäaikaisen vertailun kenttään, jossa visuaalinen samanaikaisuus toteutuu kuin musiikin ikuinen preesens: muoto ja väri yhdessä jakavat maailman tässä ja nyt. Aletheiaan liittyy se, että valmis työ on mallin (idean) toteutuma. Homoiosikseen puolestaan se, että valmis työ vierastaa mallia. Kaikki tyhjentyy toiminnassa, totuudelle ei ole mitä paljastua vaan ilmiöt toteuttavat omia läsnäolevia suhteitaan, ilmiökimput vastaavat toisilleen jännittyneen tasapainon kielellä. Näin se, mikä on väliainetta, levittäytyy sisältöön, joka taas itse on pelkkää prosessoitua pintaa, levittymisen tulos, joka itsessään on sisältöä, jne."

c) "Kyllä minä voin oikein hyvin kertoa, että tässä on oksia lumessa. Ja itse asiassa siinä on. Ihmiset ymmärtävät sen yleensä oikein hyvin. He ymmärtävät myös sen kauneuden."

d) "Tarvitaan muistin ja kokemusten eräänlainen välimaasto, jonka kautta luontokokemus muuntuu esitykseksi, kulttuurimaisemaksi. Mäkelälle se on 1990-luvun alussa toistamiseen ollut kuohuviinipullon metallikehikot. Ne ovat pitäneet huolta välittymisen ilmeestä ja ihmeestä. Mäkelä puristi kehikot litteään muotoon [---] otti valokopioita, piirsi ja varioi. Freixenet-pullojen kehikot ja oksistojen yksityiskohdat kohtaavat ja risteytyvät lukuisissa luonnoskirjoissa. Lopulta ne päätyivät muuntuneina suurille kankaille."

"Suora" ateljeekeskustelu oli minusta Kuusamon "pyörittely"tekstiä kiinnostavampaa luettavaa. Ehkä kohdassa b) yritetään kääntää suomen kielelle sitä, minkä maalari maalauskielellään itsestään selvästi tietää, ja käy niin, että kun ei silkka suomi riitä, otetaan kreikan kieli ja toisto avuksi.

Kuitenkin sitaatti d) sisältää minulle aivan uutta tietoa ja on siksi kenties jännittävin yksityiskohta koko tekstimassasta (tosin Mäkelän on varmasti täytynyt kertoa korkkijuttu luonnoskirjojaan esitellen Kuusamolle, tokko tämä sitä muuten olisi hoksannut). Sitaatin a) päänsisäinen pankki on jokaiselle taiteilijalle tärkeä; ja kun sen keruutavasta tällä lailla muistutetaan, sitä taas tajuaa niitten rannoilla ja puistoissa maleksimispäivien arvon. Sitaatti c) kaikessa yksinkertaisuudessaan on varsin viehättävä.

Nostaisin vielä esiin yhden sitaatin, sillä Kuusamon kuvatessa Mäkelän 1980-luvun prima-maalausta teksti saavuttaa yhden kohokohtansa:

e) "aika sai uuden roolin, kahdessa merkityksessä. Toisaalta se merkitsi ensimmäisyyttä: teoksen muodot syntyivät simultaanisessa prosessissa ja aika, joka käytettiin teoksen muotoamiseen, on samalla liikkeeseen sidottu. "Ajan tulee näkyä". Ja toisaalta se merkitsi lopullisuutta: Mäkelä oli koko ajan tekemässä viimeistä maalaustaan. Kaikki on tehtävä nyt ja kerralla. Maalaus on kuin "viimeiselle retkelle lähtö". Siihen pitää latautua. "Jos sinulla on jotain sanottavaa, sano se heti." Tässä hetkessä ratkaistaan kaikki. "Tämä on juuri se maalaus."

Lainaamassani kappaleessa kirjoittaja on säilyttänyt taiteilijan äänen tekstissä. Itse hän esiintyy ikään kuin kuuntelijana ja kirjurina puhetilanteessa; tässä syy miksi tekstinpätkä on mielestäni selkeämpi ja tärkeämpi kuin moni muu pätkä pitkähkössä esseessä.

Oma ensikohtaamiseni Mäkelän teosten kanssa tapahtui Ilkka Lammin ateljeessa keväällä 2000. Selailin samaista näyttelyluetteloa, josta nyt olen kertonut, ja kysyin "tietääkö setä, että olet matkinut sitä?" Ilkkaa nauratti, totta kai hän oli matkinut, mutta ei tainnut setä vielä tietää. Hän kyllä aikoi soittaa sedälle, että saisiko tulla ateljeevierailulle. Katsopas mitä muuta olen matkinut, Ilkka innostui ja selaili valtavaa muotilehtivarantoaan: tuttu nainen, eikö totta?

Mutta ei asia toki niin yksinkertainen ollut. Luulen, että Ilkka vain sattui alun alkaen olemaan kiinnostunut samankaltaisista luonnonmuodoista kuin Mäkelä; kuten esikuvallaan hänellä oli tapana valokuvata risukkoja ja metsänpohjaa. Ja mitä muotilehtiin tuli, niistä saattoi löytää kohtalokkaan naishahmon silloin kun ei ollut mallia käytettävissä, keskiyöllä vaikka, jos silloin huvitti maalata; ja usein Ilkkaa huvitti.

Kirjoittaessani viimeistä Mäkelä-Kuusamo-sitaattia vasta tajusin: Ilkan ihan oikeasti Viimeiseksi maalaukseksi jäi se, jossa minä seison metsänreunassa, kurkottelen oksia. Maisema on pelkistynyt hiiliviivoiksi ja leveiksi siveltimenvedoiksi. Hienoiseen hämärikköön avautuu muutamia vaaleankeltaisia pilkahduksia maalauksen yläosassa. Muutoin ainoa väri maalauksessa on huivini punainen.


torstai 5. huhtikuuta 2012

Täysosuma vai keisarin uudet vaatteet?


Yläpilvee huttuu skeidaa liirumlaarumii päläpälää paskanjauhantaa. Ainakin näitä määreitä olen kuullut kollegojeni käyttävän taideteoreetikkojen, kriitikoiden ja kuraattorien taideteksteistä. Usein myös taiteilijoiden itse kirjoittamat tiedotteet ja statementit saavat tuopin äärellä (tai työhuoneyhteisön kahvihuoneessa) satikutia.

Mutta kun oma näyttely koittaa, jokaisen täytyisi kirjoittaa tai saada joku kirjoittamaan tiedote lehdistölle. Joillekuille oman työn sanallistaminen on hyvinkin tärkeää; näistä toiset ovat taitavia älyllisiä kirjoittajia, jotka hallitsevat äidinkielensä ja osaavat käyttää sen suomia mahdollisuuksia samoin kuin käyttävät taiteessa taidevälineensä mahdollisuuksia. Teoksen ja kirjoituksen välillä vallitsee koherenssi; kenties jonkinlainen ajatusten vaihto, johon teoksen nimi voi vielä tulla kolmanneksi (”teoksen nimi sekä syventää sitä, mitä piirroksessa tai maalauksessa nähdään, että samalla kyseenalaistaa sen.” Matthias Winzen Marlene Dumasista). Piirretään ääriviivoja, mutta annetaan katsojan itse värittää.

Sitten on niitä taiteilijoita, jotka kirjoittavat tulitikusta puhelinluettelon verran eivätkä osaa käyttää edes tietokoneen oikolukuohjelmaa. Taiteilijalla on huikeat visiot näyttelynsä nerokkuudesta, ja hän varastaa sanataloonsa tiiliä muotifilosofeilta. Sellaisia tekstejä on kiusallista, jos ei mahdotonta, lukea. Harri Manner on kirjoittanut aiheesta satiirisen romaanin Suuri performanssi.

Tuntuu, että viime vuosina teksteihin on kuitenkin tullut enemmän tolkkua, kirjoittamiseen kiinnitetään huomiota taiteilijoiden koulutuksessa. Paitsi taidekoululaisille, myös ammatissa pidempään toimineille on tarjolla opetusta. Esimerkiksi  Art360-hanke on järjestänyt taiteilijoille kirjoituskursseja, joilla on laadittu tekstejä omasta työstä ja teoksista.

Nykytaiteilijoilta odotetaan, peräti vaaditaan kykyä puhua ja kirjoittaa töistään (minusta tuntuu, että odotetaan myös energistä ekstroverttiä persoonaa, jonka voimasta taviskin saa ammentaa). Moni haluaa nähdä taiteilijan ja kuulla tämän kertovan tuotannostaan. Etenkin, jos asiakas on ostoaikeissa, hän tahtoo taululle tarinan. Olenkin kertonut siitä, kuinka usein kysytään mitä olen ajatellut teosta tehdessäni. Siinä pitäisi sitten vielä näyttää hyvältä ja puhua kiinnostavasti, vähän muustakin kuin siitä taulusta, ainakin nyt parisuhdetilanteestaan ja harrastuksistaan.

Lienen maininnut, että minäkään en niin kovasti pidä taidepuheesta (jota paradoksaalisesti olen tässäkin jo monta kappaletta puhunut)? Postin tuomat näyttelytiedotteet lähinnä vituttavat. Usein ensimmäinen lause ratkaisee, jatkanko lukemista - monesti en viitsi. Kutsujen kuvia kyllä katselen mielelläni. Tehdessäni kriitikon työtä minulla oli tapana olla ehdottomasti lukematta tiedotetta ennen kuin katsoin näyttelyn. Teostiedotkin katsoin vasta teosten tarkastelun jälkeen. Olin ja olen sitä mieltä, että kuvataiteen on toimittava kuvana, mikään teksti tai pälätys ei voi tuoda siihen latausta, jos sellainen katsoessa puuttuu. Kyllä maailmaan sanoja mahtuu. Minä tahdon mennä verbaalisen maailman tuolle puolen, salaisuuksien maahan. Kuka sen sanoikaan (on tainnut monikin ajatella ja sanoa), että maalari tekee näkyvää näkymättömäksi?!

Hekuma on välillä ollut kuvablogi, toisinaan olen kertonut työskentelyni vaiheista, joskus taas pohtinut taidetta ja elämääkin noin yleisemmin. Hekuman taidepuhe on yleensä varsin käytännönläheistä, puhun enemmän taiteen tekniikasta kuin teorioista.

Hyllyssäni on paljon taidekirjoja. Kaikista olen selannut kuvat läpi moneen kertaan, mutta läheskään kaikkien tekstejä en ole lukenut. Jos olen maaninen tai masentunut – työhulluudessa tai uuvuksissa – en ehdi tai jaksa lukea mitään. Juuri nyt on meneillään mukava suvantovaihe: näyttely on valmis, ja avajaisia odotellessa voin keskittyä esimerkiksi lukemaan taidekirjoja. Aionkin julkaista Hekumassa tekstejä, jotka innoittavat ja kiinnostavat, kenties ärsyttävät minua. Sitaatit liittyvät taiteilijuuteen sekä taiteen tekemiseen, kokemiseen ja sen vaikutukseen. Kohtpuoleen julkaisen myös oman näyttelyni, Tuulispään, tiedotteen mutta nyt annan puheenvuoron Rax Rinnekankaalle.


Kirjoitti Rax

”he [taiteilijat] ovat hetkensä tullen kuin ukkosen johdattimia – yhtä lailla reagoivat olemassaolollaan ulkoapäin iskevään kuin sisällään kasvavaan, heijastaen näin prosessia, jossa niin he kuin ympäröivä yhteisö elävät ja kamppailevat ja uskovat.

Kuvataiteilijoiden identiteettiin liittyy poikkeusihmisen mystinen kyky: sisäisen ja näkymättömän todeksi tekemisen tarve. Tässä mielessä taiteilijat muistuttavat kirkonmiehiä ja saarnaajia – suurten lupausten ja toivon antajia. Kun sisäinen on liitossa taiteilijoiden mielen ja kokemuksen kanssa, lopputulosta voidaan katsella myös narsismin, ilmaisupakon ja itsensäpaljastajien tekoina.

Kuvataiteilijat tuottavat sellaista, mikä ei tavallaan ole edes olemassa: Yhtä aikaa käsitteellistä ja konkreettista, näkymättömissä tarkasteltavaa ja silmin nähtävän visuaalista, haurasta ja kestävää, epäkulttuurista ja hyvin kulttuurisidonnaista..”
 - - -
”Kulttuureista riippumatta maallisen voiton nälkä on syömassä etenkin nuorilta kuvatateilijoilta sitä ainoata lahjaa, jolla taiteilijat ovat läpi historian muuttuneet mös itse taiteeksi – sielullisen keskittymisen kykyä. Sielullinen keskittyminen johtaa taiteilijan ainoaan omaisuuteensa, kokonaisvaltaiseen sitoutumiseen työhönsä, olosuhteista riippumatta. Nyt tuo luovuuden ydin on jäämässä nuoren sukupolven keskuudessa heikoille – johtuen kuvataiteisiin liitetystä mediallisen seksikkyyden eli ’olemassaolon’ ja sosiaalisen onnistumisen tuomista paineista.”

Teoksessa Taide taiteilijoissa, 2007

Lukija, odotan kommenttejasi!

Näkymä Pihlajavedelle 1994



(á 42x28,5 cm)

Keväällä 1994 olin Vapaan Taidekoulun karsintakurssilla Suomenlinnassa. Parin viikon pituisella kurssilla työskenneltiin ulkona, ensin hiilellä, sitten öljypastellilla. Öljypastellihan on monille jo ala-asteelta tuttu väline. Jokaisella oli pulpetissaan oma pieni laatikko värejä. Kovin laadukkaita nuo koulun värit eivät välttämättä olleet, mutta eivät vallan surkeitakaan. Muistatteko, kun eräs (melkeinpä tärkein) kriteeri työn tasolle oli se, oliko paperi väritetty reunasta reunaan. Taivaan ja maan välillä ei saanut olla tyhjää, koska "eihän siinä oikeastikaan ole, on horisontti, jossa toinen vaihtuu toiseksi", tämä tuli oppia. Muuallakaan paperilla valkoinen ei saanut näkyä, huolimattomasti väritetty työ oli kehno työ. Minä en ikinä saanut hinkattua koko pinta-alaa tunnin aikana valmiiksi. Jos opettaja oli kiltti, sai jäädä välitunniksi jatkamaan.

Karsiksella neuvottiin ostamaan hyvä valikoima laadukkaita liituja. Opin kuinka öljypastellilla voi hinkkauspiirtämisen ohella maalata: väri liukenee tärpättiin, ja sitä voi sitten levittää siveltimellä.

Löysin nyt karsiksella tekemäni työt, enkä ihmettele, etten tuolloin päässyt sisään. En ehtinyt oppia uutta tekniikkaa, ja värini olivat kumman sameita. Sen lisäksi olin kiinni kiemuraisessa piirustusviivassa, jonka oli omaksunut siihen aikaan ihailemastani jugend-tyylistä. En nyt edes kehtaa näyttää noita töitä tässä.

Harmittihan se, ettei päässyt sisään. Mutta samana kesänä aloin harjoitella ahkerasti ja pikku hiljaa tekniikka alkoi parantua ja jälki muuttua maalauksellisemmaksi. Käytin tekniikkaa myöhemminkin erityisesti matkoilla ja lupaan, että tulossa on ovielä tosi hienoja teoksia!

Nämä kaksi työtä on maalattu samasta maisemasta noin tunnin välein. Tein harjoituksen, jossa seurasin valon ja värin muuttumista useamman tunnin ajan. Moinen sarjallisuus on aika paljon käytetty mutta mielestäni aina kiintoisa idea. Kuuluisimmat tällä periaatteella maalatut työt ovat Claude Monet'n Rouenin katedraalista maalaamat kymmenet tutkielmat. Minunkin sarjassani on useampi työ, mutta laitan tähän nyt vain nämä kaksi, koska tekniikka on vielä näissäkin aika surkea (ja aijai kun sitä paperin valkoistakin näkyy siellä niin paljon!). (Kemijärven residenssissä muuten toteutin valokuvaamalla vastaavan sarjan rumasta kerrostalosta.) 

tiistai 3. huhtikuuta 2012

Andalusiaan!


 Muistin vast'ikään etten ole vieläkään julkaissut kuvia Marbellassa maalaamistani akvarelleista.Tai no, asia on kyllä ollut mielessäni, jahkauksen syynä oli pikemminkin outojen teknisten vimpainten vierastus. Ostin näet syksyllä ulkoisen kovalevyn, joka nyt tuossa hurisee ja näytttää sinistä valoa. Viimeiset Espanja-kuvat oli tallennettu tuolle vehkeelle jota en muka osannut käyttää. Pitkän avuttomuuden jälkeen sitten laitoin piuhan kiinni koneeseen ja painoin on-nappia, ja siinäpä se monimutkaisuus sitten olikin.

Tässä koko 28-osainen sarja. Työt ovat kokoa A4. Jos näitä ajattelisi seinälleen, voisi esimerkiksi tehdä pitkulaiseen paspikseen kolme aukkoa ja kehystää yhdeksi tauluksi. Ellei sitten ahnehtisi koko sarjaa!

maanantai 2. huhtikuuta 2012

Helsingin kevät








Kävin eilen Suomenlinnassa. Pääasiallinen syy oli katsoa Akasakan ja Nagashilan näyttely Galleria Rantakasarmissa (suosittelen, oli hieno, kaunis, kiinnostava, rauhoittava, innostava). Mukanani oli mittanauha, jota salavihkaa avasin takasalissa arvioidakseni omien teosteni ripustuskohtia. Näyttelyyni ei ole enää paljonkaan aikaa, avajaiset ovat 25.4.!

Odotellessani paluulauttaa keskustaan käveleskelin ympäriinsä ja harmittelin, etten ollut ottanut kameraa mukaan. Päätin aloittaa heti huomenna valokuvaprojektin Helsingin kevät. No, heräsin tänä aamuna puuhakkaana kello seitsemän. Ulos katsoessani huomasin projektini muuttuneen Helsingin takatalveksi. Ei se mitään, olin ihan innoissani. Tässä siis ensimmäiset kevätkuvat.