Entten tentten, valmis – kesken, teelika mentten...

En tiijä nimmee, pittää myöhemmin kahttoo, sittepähän näkköö

(180x200cm) 2010-2016

Taas kerran. Onko se valmis?

Minä en tiedä. Miten se olikaan, mistä sen tietää? Olen nimittäin kirjoittanut tästä joskus, sillä hyvin usein ihmiset kysyvät, mistä mistä minä tiedän, että maalaus on valmis. Jos vanha viisaus tulisi apuun. No ei, löydän vain tekstin, jossa mietitään, mistä tietää että maalaus ei ole valmis.

No mutta ainahan minä olen osannut niille kysyjille vastata. Mitä oikein olen sanonut? Olisinko sellaisen sanan kuin harmonia? Olen sanonut että istun ja katson. Tuijotan ankarasti ja jos silmäni ei tartu mihinkään häiritsevään, maalaus saattaa olla valmis. Istun ja katson vaikka kuinka kauan. Olen sanonut, että toisina päivinä en tee muuta kuin istun ja katson, se riittää työksi. Saatan vielä laittaa syrjään, antaa olla aikansa, ja katsoa sitten uudelleen. Mutta silti, mistä minä tiedän? Osaanko määritellä?

Joskus värit ovat upeat, mutta sommittelu mättää: jokin kohta ”painaa” liikaa. Eikö tätäkään pysty selvin sanoin selittämään? Maalaus näyttää keikahtavan toiselle kyljelleen tai yksittäinen kohta imee kaiken energian, koska siltä puuttuu vastavoima. Silloin on pakko tehdä se kuuluisa kill you darlings. Voi yrittää säilyttää värit samoina, mutta niiden painopistettä on muutettava eli jotain täytyy peittää ja maalata uudellen. Siis harmoninen sommittelu olla pitää.

Mitä se harmonia sitten ihan tarkalleen on? Minä tykkään sanakirjamääritelmistä, joten laitetaan tähän sellainen. Näin sanoo Suomen kielen perussanakirja

Harmonia 1. sopusointu, sopusuhtaisuus, tasapainoinen tila, yhteensopivuus. Värien h. maalauksessa. Pyrkiä tunne-elämän h:an. 2. mus. Sävelten keksinäinen sopeutuvuus: sointu.

Mutta eihän taide ole pelkkää tasapainoa! Eikö loputon tasapaino ole pitkäpiimäistä? Siitä tulee rutiinia, yllätyksettömyyttä. Joogaguru saattaisi olla toista mieltä, mutta tuskin sekään pystyy koko ajan tasapainossa kellumaan, vaikka harmoniaa tavoitteleekin. Nyt menee vähän kliseiseksi ja itsestäänselväksi, mutta toteanpa kuitenkin, että jokaisen elämässä on ”virheitä” ja disharmoniaa, ei ole tasainen elon polku. Näinpä taide, jossa on säröä ja riitasointua, saattaa koskettaa enemmän kuin se pumpulipilvi – tämä pätee ihan yhtä lailla abstraktioon kuin esitttäväänkin taiteeseen.

Tulee mieleen toinen, monen mielestä ehkä pinnallisempi, maailma, jossa disharmonian sääntöä jatkuvasti hyödynnetään: muoti. Beige jakkupuku on harmoninen, mutta kun siihen lisätään oranssikuvioinen huivi, saadaan vähän ”twistiä”. Ja laitetaanpa vielä lenkkarit jalkaan. Tähän tapaan. Muotikuvissa näkee välillä mitä mielikuvituksellisempia yhdistelmiä hapsua kukkaa rönsyä ruutua, pantteria seepraa salmiakkia, verkkoa raitaa hämähäkkiä, pilkkua palloa papukaijaa (no ehkei ihan kaikkia sentään kerralla). Kengät ovat niin överit, ettei sellaisilla kukaan kävele, tukka tupeeratataan taivaisiin, kulmat meikataan lakupötköiksi ja iltapuvun päälle puetaan urheilutakki. Arkielämässä harva esiintyy editorial-mallina, mutta luepas mikä tahansa ”minun vaatekaappini” -juttu, niin klassisimmankin vaatekaapin omistaja sanoo, että asussa pitää olla jokin ”juju”. Juju voi olla iso koru, viistoon leikattu helma tai höpsö käsilaukku. Pikkuisen persoonallisuutta, mutta ei mitään rajua, koska tyylikästä olla pitää. Maalauksessa vastaava juju voi olla pari vihreää pistettä punaisella. Ei oteta turhia riskejä harmonian rikkomiseksi. Muotibloggarit taas haluavat olla ”ajankohtaisia”, he seuraavat muodin aallonharjaa ja poimivat asuihinsa uusimmat virtaukset – mikä tuottaa someen loputtomasti lähes samanlaisia kuvia, kun se twistijuttukin kopioidaan muilta. Mutta sitten on sellaisia persoonallisuuksia, jotka luovat omat kekseliäät wow-kokonaisuutensa, joitten tyyliä ei voi määritellä sääntöjen, jujujen tai trendien kautta – eikä oikein jäljitelläkään, koska toisen karismaa ei omia.

Karismaattinen maalaus? Joo se olisi hyvä. LOL, klikkasin juuri auki Fb-linkin, jonka aiemmin aamulla ohitin hajamielisesti. Pauliina Laitinen-Littorin määrittelee Taloustaito-lehden artikkelissa:

Näin erotat lahjakkuudet massasta

• Oma tuore tyyli, ei kopioitu.
• Työssä ei näy kuka on opettaja, mistä taiteilija on valmistunut tai kenen tuotantoa hän ihailee.
• Työ on valmis, ei mitään liian vähän tai liikaa.
• Taitava sommittelun, värien ja viivan käyttö yhdistettynä aiheeseen sekä tuoreeseen toteutusideaan.
• Työssä on karismaa ja se on röyhkeän itsenäinen sekä itsevarma.

PLL kirjoittaa, kuten yleensäkin, taiteesta sijoituskohteena, että tällaisia teoksia kannattaa ostaa. Innostuin lainaaman listan, koska siellä on tuo kirjoittamassani esiin noussut karisma-sana ja sen kaverina vielä röyhkeys; hyvä Pauliina! Muutkaan pointit eivät ole pöllömpiä, mutta ainainen ”tuoreuden” vaatimus minua ärsyttää. Eihän taideteos ole mikään sikanautapaketti! Ja otapa mikä tahansa nykytaidetekele tarkasteluun, niin aivan varmasti siitä tulee mieleen jonkun toisen joskus aikaisemmin tekemä teos. Joskus näkee tökeröitä kopioita, kyllä, mutta näkee myös sellaista, että tekijä työskentelee jatkumossa ihailemansa taiteilijan kanssa, vaikutus näkyy, mutta tulos on silti ehdottomasti tekijänsä näköinen. Mainitsen Tapani Hyypiän, jonka maalauksia katsoessa Mark Rothko tulee aina kuikuilemaan olan takaa. Mutta Tapani on aivan helvetin hyvä maalari!

Tavoittelen usein energiaa, sähäkkyyttä, joskus rajuuttakin. Silloin ei voi olla ihan harmoninen, ellei sitten vähän venytä harmonian käsitettä. Dynaaminen on hyvä, että katse kiertää ja pomppii ja valkoinen seinä maalauksen ympärillä tuntuu sekin muuttuvan väriksi, ehkä katsoja itsekin muuttuu väriksi. Maniassa maalauksesta voi tulla melkein pelottava dissonanssipeikko, sekin on joskus hyvä. On monipuolisuutta, jos pystyy tekemään töitä laajalla skaalalla, joskus hauraita ja hiljaisia, joskus puheliaita pulputtajia, kikattajia ja sirkuspellejä, toisinaan pyörremyrskyjä, raivottaria ja hurjimuksia.

Kuvan maalauksen alkuvaiheen näet täällä. Oho, olen aloittanut työn vuonna 2010! Onpas siinä ongelmalapsi. En vielä tiedä, olenko onnistunut vai mokannut.

Syytän sinisiä!

Uusi maali, uusi toivo

Jännitysväreet kiipeilevät iholla, kun mietin, millaisen tekeleen tänään töissä kohtaan. Olen toiveikas. Eilen kuitenkin olin hyvän aikaa epätoivon vallassa. Toissapäivänä oli tapahtunut taas se hiivatin sössäysmössäys. Voi itku, ajattelin nähdessäni kankaan. Kunpa voisi peruuttaa ja palata vaiheesta kolmetoista vaiheeseen seitsemän, jossa maalaus oli viittä vaille valmis ja hyvä. Nyt se oli varttia vaille huono:

Sekamelska

Harkitsin vakavasti kankaan kääntämistä, tarkistin että nurja puoli oli melkein puhdas, parissa kohden väriä oli tullut läpi, mutta ei mitään haittaavaa. Päätin kuitenkin kelailla ja kokeilla vielä. Jos ei tällä kertaa alkaisi onnistua, nurjan puolen mahdollisuus olisi edelleen olemassa. 

On oikeastaan vaikea kuvitella, miltä tämä kuva vaikuttaa, jos ei tiedä maalauksen aiemmista vaiheista. Maalaus rakentui keltaisen ja punaisen varaan. Jäi kuvaamatta alku ja sitten kakkoskierroksella ehtikin tapahtua vaikka mitä: keskinkertaisesta parempaa päin ja siitä taas epäonnen suuntaan, yläkuvan sekamelskaksi. Mutta yksi kohta tuossa on mielestäni aika hyvä: jos jakaa työn viiteen osaan, niin se toinen viidennes vasemmalta. Sen ympärille siis lähden rakentamaan uutta.

Tuhmat värit!

Syytän sinisiä! Nämä värit sekoittivat maalauksen. Jos olisin taittanut sinistä valkoisella, homma olisi voinut toimia, mutta näin, ei ei. Yäk noita oikean puolen sotkuvihreyksiä. Hus pois! Keskialueella tumma sinivihreä on paikoin ihan ok, mutta kokonaisuudessa sitä on ihan liikaa.

Siis punasävyillä pelastukseen! Sekoitan yhdeksän väriä, näillä lähden kohta maalaamaan:

spectrum rose +titaanivalkoinen, violetti+helmiäinen, indigo+pinkki (= tosi hieno kirkas, vähän vaaleampi violetti), purppura, magenta, mars-oranssi, kadmiumpunainen+fluorioranssi, helmiäisvalkoinen, pinkki+helmiäinen

Sitä ennen pohdiskelen vielä vähän. Istun kangasrullan päällä ja kirjoitan. Välillä silmäilen maalausta, suunnittelen ensimmäistä siirtoani.

Tämän postauksen luonnostelua

Onko minulla taipumus tehdä värillisesti liian varmoja teoksia, mietin. Tyyliin väri - hippu vastaväriä, kylmä - jotain lämmintä, vaalea - pikkuisen tummaa, puhdas - vähäsen murrettua. Nämähän ovat aika helppoja periaatteita. Siksi on hyvä, että välillä joudun kunnon pulaan. Kun ei heti natsaa, saattaa löytyä jotain vähän uudenlaista. Tässä muutama osakuva eilisen rupeaman jälkeen:

ihanan vahva kadmiumpunainen!

Märkä maali sisältää aina jännityselementin: ei voi täysin tietää, millainen maalaus kuivuttuaan on. 

Varastossa odottava

Tämä aiemmin aloittamani ei ole päässyt vielä jatkokäsittelyyn. Arveluttaa, kun menin laittamaan tähän glitteriä, sitä kun ei ole missään muussa tämän sarjan työssä.

Hillittömyyden hallinta

Gloria (2009-2010) 200x170cm, osa maalauksesta

 Ei ehkä uskoisi, mutta eräs kiinnostavimmista kursseista taidekoulussa oli mielestäni "Yksi viiva".  Leonhard Lapinin kurssilla toistettiin yksinkertaista tehtävää. Yhä uudelleen täytyi piirtää paperille viiva, yksi ainoa viiva. Oli olennaista keskittyä, olla valpas, suorastaan harras. Kun nyt piirrän tämän viivan, siinä on kaikki.

Ensin tuli kikkailtua. Viiva - olkoon vaikka spiraali taikka kaunokirjoitettu lause, piirtäähän sitä elukan yhdellä viivalla, miksei koko Suomenlinnan. Ei. Yksi viiva, suora viiva piti piirtää. Ei muuta. Viiva ei kaarru eikä kierry, se vain kulkee paperin poikki, niin hyvä viiva kuin ikinä osaat.

En ihan muista, miten Lapin harjoituksen selitti. Varmasti hän puhui itämaisesta ajattelusta, jotain buddhalaisuudesta luultavimmin ja tyhjyydestä hänen on täytynyt puhua. Yks joon, yksi viiva, sitä piti harjoitella ja paljon. Joka kerta toimme tunnille pinkan piirustuksia ja valitsimme parhaan viivan kunkin opiskelijan pinkasta. Mistä hyvän viivan sitten tunnisti? Yllättäen hyvä ja paras löytyi yleensä yksimielisesti, sen vain näki. Viiva oli jäntevä, herpaantumaton ja kaunis.

 Ajatus yhdestä viivasta askarruttaa välillä mieltäni, kun kuorrutan maalauksia kimallekerroksilla. Juuri nyt ilmaisulleni on ominaista ylenpalttisuus, ryöpsähtely, pulppuaminen. Ah ja oih, wow, iik, uuh! Roihu, rieha, flirtti, hekuma ja ilakointi. Tamburiinit! Rummut! Uiuiuijui - hurraa, jihaa, jess halleluuja. Kiljutaan! Kuoro! Vyöry! Pasuunat! Kikatus, räkätys, jekku, lällällää, hähähää! Jouset, kaikki! Yllytys, kiihdytys, huumaus, loikka ja läiske, ponnahdus.

Miten hallita hillittömyys, glitterin hurma ja valon arvaamattomuus, sinkoilu, ihmettelin vähän aikaa sitten. Tuntui todennäköiseltä saada aikaan sekavista sekavinta, levotonta säkenöintiä, vailla mieltä ja rauhaa. Huh huh, sanoin monet kerrat päivän päätteeksi, oivoi.

Paljettiremellys, säihkymyräkkä ja kymmenen kirosanaa. Kimalletta tukassa ja korvissa kaupan päälle.

Yhtenä päivänä kirosanoja ei ollut missään. Oli hiljaista. Katso, maalaus sanoi. Yllätyin. Oli kimaltava hiljaisuus. Jotenkin miljoona kaikkea oli tullut yhdeksi. Niin näin.

Postikortteja lokakuusta

Olin syyslomalla Mäntyharjussa. Tulokahveja juodessa Salmelassa paraikaa työskentelevä kollega puhui kokemuksestaan, jonka mukaan taide ei nykyään saisi olla kaunista ja harmonista. Vaikuttaa siltä, että etenkin esittävä maalari joutuu kamppailemaan tämän kysymyksen kanssa. Miten maalata realistisesti mutta nykyaikaisesti? Onko turvauduttava ironiaan, kuten monet tekevät? Saako olla romanttinen? Ironia on plääh, tokaisin, tylsää, minä en pidä ironiasta. Huumori on sitten toinen asia, itseironiakin on ok, mutta sellainen kylmä "enhän mä tosissaan tälleen, tässä on kato tasoja" on ihan tyhjää. Jos olet romantikko, pitäydy siinä, kehotin. Kaunis ilma sanoin sitten, lähden kuvaamaan ennen kuin aurinko laskee. Tosiaan, lunta maassa ja syksyn lehdet, siinäpä venäläisten maisemamaalareiden yksi lempiaihe, mies huomatti.

Maisema oli huimaavan kaunis. Kun sitten illalla latasin valokuvia koneelle, oivalsin kollegan tunteen. Kuvat näyttivät liian kauniilta, ei kai nyt taiteilija tosissaan tällaisia... postikortteja!