Israel-maanikko Vaasan Ikkunassa

Taivaanrantaan, Jerusalemiin!

Kurkotin kuuseen, kultalehvään, kukkalatvaan. Joka kurkottaa, kapsahtaa. Vaan en minä! Joka nuolaisee, tipahtaa. Vaan en minä! Nuolaisin, sain suun täydeltä hunajaa. Vihreää aidan takana, minun ruoho vihreämpi.

Kiipesin kultakuuseen, kapusin kaunolatvaan. Nappasin tähden, sain kuun reunasta kiinni. Otava otti kyytiin.

Luulin itsestäni liikoja, olin enemmän. Kuvittelin suuria, löysin suurempia. Kolkutin, ei avattu. Palasin seitsemän kertaa. Ei avattu. Palasin seitsemän kertaa seitsemän kertaa. Aukeni rautaovi, aukeni kultaovi ja timanttiovi. Kimmeltää. Taivaan kellot helisevät ja kerubit ja serafit asuvat huoneissani.

Minä olen taivaanrannanmaalari. Suomen kielen perussanakirja sanoo, että sellainen on epämääräinen henkilö, haihattelija. Wictionary sanoo, että taivaanrannanmaalari on mahdottomien asioiden uneksija ja ainainen haaveilija. Mutta minä olen myös jääräpää. Ja jääräpäähaihattelelija ottaa, tekee ja menee.

Toteutunut uni on tämä: Matkustan tähtikyydissä pyhimmistä pyhimpään, Messiaan kaupunkiin Jerusalemiin! Amerikkalainen Thanks to Scandinavia -säätiö myönsi minulle opiskelustipendin Heprealaiseen yliopistoon. Opiskelen kieltä Holy Landissä tänä vuonna peräti kaksi kuukautta. Olen niin iloinen ja ylpeä.

Olin arvellut, että säätiössä minua saatettaisiin tosiaan pitää epämääräisenä henkilönä. Olen vuosien varrella tehnyt niin monenlaisia juttuja, jotka eivät välttämättä liity lainkaan toisiinsa. Olen välillä keskeyttänyt yliopisto-opinnot kymmeneksi vuodeksi, olen suoritellut kummia kursseja semiotiikasta antiikin tutkimukseen; minulla on ihan liikaa opintopisteitä, mutta ei ihan järkeviä opintokokonaisuuksia. Ilmeisesti intohimoni vakavuus tuli ilmi kirjoittamassani motivaatiokirjeessä ja heprean opettajani sekä proffani erinomaiset suositukset auttoivat asiaa. Säätiö myöntää vuosittain kaksi stipendiä kuhunkin Skandinavian maahan. En tiedä, keitä kilpailijani olivat. Mahdollisesti siellä oli pari muuta judaistiikan opiskelijaa, kenties joku Lähi-Idän tai eksegetiikan tutkija, väikkärinväsääjä, alueeseen keskittynyt toimittaja ja luultavasti jokunen teologian opiskelija. Hyväksyntäkirjeessä sanoivat, että taso oli ollut tänä vuonna erityisen kova. Jännä nähdä sitten, kuka se toinen suomalainen on.

Lähden matkaan huomenna. Hekuma jää tauolle, edelliskesän Haifan kokemuksesta tiedän, että kesäyliopisto-opiskelu on todella tiivistä, ja päivän oppituntien ja läksyjen jälkeen ei aina jaksa muuta kuin tempaista falafelin ja mennä nukkumaan. Aion kuitenkin olla viime kesää aktiivisemmin tekemisissä paikallisten kanssa ja puhua kieltä vaikka väkisin. Jos bussikuski yrittää vaihtaa kielen englanniksi, sanon ”Ma? Ani lo medaberet anglit”. Että häh, en puhu englantia. Olen löytänyt Couchsurfingin kautta useamman ystävän Jerusamista ja kirjoitellut sähköposteja sekä hepreaksi että englanniksi. Nuoret miehet ottavat mielellään yhteyttä, varmasti käyn niitten kanssa kahvilla, mutta eniten olen kirjoitellut 79-vuotiaan Ninan ja 73-vuotiaan Arian kanssa. Odotan malttamattomana, että saan kuulla lisää heidän elämäntarinoistaan.

Jerusalem! Tulen huikaistumaan tuhat kertaa.

Magna-Maaria

Luulevat olevansa puutarhatonttuja

Olin tänään päänä, suu neljäntenä jalkana. Valokuvasin ja listasin duuneja, puhuin englantia videohaastattelussa, söin lounaan Kipsarissa, hain kultaa, hopeaa, valkoista ja helmiäisipinkkiä Kynä & Paperista, Royal-suklaata M-kaupasta ja kahvia design-kaupasta, joka on lisäksi yhtä aikaa posti ja euron pahvikahvipaikka – ja maalasin. Tämä kaikki kompaktisti Arabia-keskuksessa. Iltapäivällä menin yliopistolle kuuntelemaan Rami Saaren luentoa aiheesta runouden kääntäminen ja siinä tarvittava (mm.) lingvistinen tietotaito. Rami palautti heprean viimeiset tehtävät, sain 96 ja 94/100. Oon hyvä. Luennon jälkeen menin Unisportiin zumbaan ja zumban jälkeen saunaan. Sitten kävin kaupassa ostamassa sitruunavissyä, tonnikalaa, rahkaa, pakasteherneitä, maitoa, jugurttia ja banaaneja, ja naudan 17% jauhelihaa -30%. Joo, en ostanut tuoreita vihanneksia, vaikka terveellisesti täytyy, mutta niitä ei kannata ostaa Alepasta, ostin eilen Lidlistä. ”Moi. Terve. Pakasteelle pientä pussia? Joo, kiitos. Neljätoista yhdeksänkymmentä. Kuittia? Emmätartte, kiitos. Mooi. Moi.”

Kahdentoista ällän avioliitto

Kuusplussa

Tiedättehän, kun naistenlehdessä julkkikset antavat päivälleen kouluarvosanan. Päiväni oli tosi kiva, sain jutella taiteesta ja oppia kielitieteestä, tempoa reggaetonia ja fiilistellä discoa. Ajattelin antaa 9+. Olisin antanut enemmänkin, mutta nukuin yön vähän huonosti – heräsin jostain syystä himmailemaan yhden aikoihin, mitä siinä voi tehdä, kun ei nukuta, vaikka väsyttää – ja aika ajoin päivän mittaan unihiekka kutitti silmiä. Toinen miinus oli, että aamulla kriiseilin, koska verbit olivat hukassa. Siis luulin kadottaneeni nivaskan huolella väkertämiäni sanalappuja. Olin kasannut verbit omaan nippuunsa, koska niitä täytyy harjoitella ihan erikseen, taivutella persoonissa, maskuliinissa ja feminiinissä, sekä aikamuodoissa, joita hepreassa on kolme: preesens, imperfekti ja futuuri. Kriiseiltyäni huomasin, että olin sittenkin sekoittanut verbit substantiivien ja adjektiivien – ja mitä näitä nyt on adverbejä ja kaikkia – sekaan. Eksyinköhän jotenkin jostain aiheesta, sori, mikä oli aihe?

Se päivän kouluarvosana. Ilta pilasi. My ass. Sanonko 7. Ei, 6+. Eteisen lattialla odotti inhottava kirje ”erityisasiantuntijalta.” Uudestaan my ass. ”Taiteen edistämiskeskus on käsitellyt hakemuksenne vuodelle 2015 --- eikä ole voinut myöntää hakemaanne apurahaa. --- Päätös perustuu Eräistä kuvataiteen tekijöille suoritettavista apurahoista annetuun lakiin (115/1997) ja siihen sovelletaan valtionavustuslakia (688/2001), ei kuitenkaan lain 34 §:ää ---” My ass vielä kerran. En tosin tiedä, miksi mun peba on negatiivinen ilmaus! Mulla on hyvä peba. Kuka tietää? Ehkä siksi, että se on lyhennys ilmauksesta ”Kiss my ass” ja juuri siitä on kyse, että Taiteen edistämiskeskus ei halua pussailla pebaani, kerta en nyt vaan kuulu pussailtavien joukkoon tälläkään penteleen kerralla.

Lubenter approbatur -työkalut

Paska taiteilija?

Turhauttavaa, suivaannuttavaa. Ymmärrän niitä, jotka luovuttavat. Eräs ystäväni on tapetoinut työhuoneen vessan ei-kirjeillä, niitä tosiaan riitti ainakin melkein lattiasta kattoon. Ei ein ein ein ein ja ein jälkeen hän lakkasi hakemasta. Nykyään (toivottavasti vain toistaiseksi) hän ei enää edes maalaa. Paitsi jos on varmat massit tulossa, muotokuva tai muu tilaustyö. Mihin jäivät ne hienot, kummalliset, hätkähdyttävät ja raadollisenkin koskettavat teokset, joita hän ennen synnytti? Näinkö rahan ja tunnustuksen puute lannistaa lahjakkaimmankin?

Kaikki eivät osaa maalata muotokuvia, en minäkään. Osaisin ehkä piirtää, mutta minulle kävi aikanaan niin, että kun piti maalata mallin naama väreillä, kuva lähti hajoilemaan, väri vei, enkä pystynyt pitäytymään yksityiskohdissa. Sama tapahtui maisemassa, joka lähti pelkistymään värikentiksi. Mutta minusta olisi hirmu surullista maalata vain sitä, mitä joku pyytää. En ole taiteilija ollakseni yrittäjä tai asiakaspalvelija. Mutta kyllä sitä massia jostain pitäisi saada, kun tili hupenee, huoli kasvaa. Onneksi välillä kohtaan ihmisiä, jotka haluavat ostaa maalauksiani, isojakin, ja silloin huoli väistyy muutamaksi kuukaudeksi.

Mmm. Apurahan saamattomuus tarkoittaa, että et saa apurahaa. Mutta siihen voi myös tulkita merkityksen ”olet paska taiteilija eikä sinua siksi kannata tukea, muut ovat sinua parempia, niillä on paremmat CV:t ja ja sisällöt ja työsuunnitelmat.” Kertokaa, mikä on abstraktin taiteen sisältö! Maalaan maalauksia, mitä siihen täytyy runoilla? Jokaisen ei-kirjeen jälkeen on palauduttava paskuus-ajatuksesta. Ja oltava lannistumatta. En ole paska. Olen hyvä. Olen minä. Olen tärkeä. Ja sinä olet sinä, tärkeä. Ihan sama mitä kukavaanmuka sanoo. 

Ruotsalainen kirahvi arvelee olevansa Arizonassa

Ja nyt pääsemme varsinaisesti otsikon aiheeseen. Mikä on tarina sen takana? Se menee näin: Silloin kauan sitten, kun olin viisas tai ainakin viisasteleva abiturientti, kävi niin, että ruotsin yo-kokeen kuuntelu meni ”huonosti”. Päättelin, että saan ruotsista ”vain” magnan. Pettymys oli suuri ja karvas. Ansaitsin häväistyksen. Niinpä kirjoitin huoneeni oveen suurin kirjaimin ”Här bor Magna-Maaria”. Muistaakseni siinä oli vielä ruskealle voimapaperille kirjoitettu sättimisjulistus, jonka saattaisin jopa löytää silloisen päiväkirjani välistä, mutta ei toinna. Kyllä voi nuori nainen olla tyhmä.

Mikä sä luulet olevas?

Kaikista ällistäni on varmaan ollut minulle lopulta enemmän harmia kuin iloa. (No, väkisin tietty hyvä opintomenestys korreloi sen kanssa, että osaa opiskella, mikä on monessa tarpeellinen valmius, ja onhan sellainen yleissivistyskin olemassa, mitä lukion oppisisällöt kyllä kartuttavat.) Yliopistoon mentiin pääsykokeella. Samoin taidekouluun. Kapakkaravintola Majakan kesäduunin sai se, jolla oli keskinkertaiset peruskoulupaperit, yhtä vähän työkokemusta. Ajattelivat varmaan että näinköhän tuollainen älläneiti osaa edes pöytiä pyyhkiä. Tiedä sitten, kävikö sen isi siellä istumassa enemmän kuin meidän isi. 

Kenkä, joka luulee olevansa jänis

Lähipiirissäni oli pitkään tyyppi, jolla oli tapana kysyä: ”Mikä sä oikeen luulet olevas?” Kysymys saattoi tulla ihan missä tahansa tilanteessa liittymättä siihen, mitä olin tehnyt tai sanonut, ja joka kerta se hämmensi minut täysin. Vastasin, että ihminen. Ihan kuten sinäkin. Kuvittelin, että olisin jollain nätillä puheella saanut hänet ymmärtämään. Mutta ei se niin mene. Ei hän halunnut ymmärtää, hän halusi lytätä. Tyyppi oli saanut asenteen äidinmaidossa, ja hänet oli kasvatettu ylistämisen ja alistamisen vuorometodilla. Vaikken äitiä monta kertaa tavannut, muistan useaan keskusteluun ujuttautuneen pistävän:”Mikä sekin luulee olevansa?” Mitä tuollainen kysymys pitää sisällään?Se iskee kasvoille mitätöintinä ja halveksuntana. Mutta luulen, että kysymyksen ydin onkin pelkoa, alemmuudentoa sekä kateutta. 40-vuotiaan toki soisi irtautuneen myrkyttäjä-äidistä ja hoksanneen asenteensa haitallisuuden. Toivottavasti viideskymmenes on tuonut vähän viisautta. Meillä kaikilla olisi niin paljon mukavampaa, jos jokainen osaisi arvostaa itseään ja muita.

Ja nyt kuulkaas näitten ankarien pohdintojen jälkeen chillaan paskaks. (Olen niin odottanut että saisin käyttää tätä teinisanontaa!) Ilmauksen merkitys on 'chillata niin, että on paskana chillaamisesta'. 

Hullua hullumpi

Tämä ei ole maalaus, vaan sanapinkka.

Uutteruuteni kääntyy välillä mielipuolisuuden suuntaan. Aika katoaa, olen töissä aamun puolelle ja koska olen koko ajan pirteä, päättelen että nukkuminen on turhaa. Näin kävi viimeksti tammikuussa. Hurahuhhahhei eikä nähty näillä mailla ole meikäläisen vauhtia hurjempaa! Englanniksihan on sellainen sanonta kuin ”paint the town red”, jonka Rabbi Googel (näin israelilaiset lausuvat Googlen ja sanaa bluetooth ne eivät osaa sanoa ollenkaan) suomentaa ”hurvitella”. Minä hurvittelen punaisella ja sen kavereilla, ja kyllä sillä maalimäärällä pienen kaupungin kyllästäisi.

Hulluudesta pudottuani muutuin zombiksi, joka nukkui 15 tuntia kerrallaan. Sitä sitten pari viikkoa ja heräsin urpona, joka ihmetteli, mitä oikein oli tapahtunut. Asunnossa vallitsi kenkämylläkkä.

Koska pää kuumeni niin kovasti, on ollut pakko jäähdytellä vähän pidempään. Maalaaminen on vaarallista. Puolihulluna olen sitten opiskellut hepreaa. Vastaisinko tänään kysymykseen : ”Miksi opiskelet hepreaa”? En tiedä, voiko siihen vastata. Ehkä sekin tosiaan liittyy hulluuteen. Opiskeluhulluus on erilaista kuin maalaushulluus. Hullumaalarin ei tarvitse olla järjissään – päin vastoin järjettömyys maalaa monesti paremmin kuin järki. Mutta opiskelijahullulla täytyy olla terävä pää ja sen pään sisällä erikoisjärkevä järjestelmä – jos haluaa oppia kunnolla. Minulla on mm. lappujärjestelmä, biisilista ja monologitekniikka. On hepreankielinen päiväkirjasysteemi ja juutainen hyötyflirttailu Skypessä. En vastannut siihen kysymykseen. Katsokaa Sukkahousu-uskonto. Ehkä se ei olekaan fiktiivinen elokuva.

Hyvää loppukesää!

En ole näyttänyt täällä naamaani vähään aikaan, niin näytän tässä. Teini valisti, että tämä ei ole selfie, koska ei ole sellainen käsi ojossa räpsäisty, vaikka onkin itse otettu.

Sanon työhuoneelle heippa vähäksi aikaa. Nousen huomenna lentokoneeseen, joka vie minut Kiovaan. Siellä vaihdan konetta ja illalla saavun Tel Aviviin. Määränpääni on Haifan yliopisto, jossa opiskelen hepreaa neljän viikon ajan. Miksi opiskelen hepreaa? Miksi sitä aina kysytään? Kysytäänkö rakastuneelta "Miksi rakastat?" Miksi syön, miksi hengitän? Minä rakastan kielioppeja ja kummallisia kirjaimia, hengitän outoja äänteitä ja ahmin uusia sävelkulkuja.

Rakastan myös juutalaisuutta ja Israelia. Se ei kuitenkaan tarkoita, että olisin fanaattisesti "Israelin puolella" ja kannattaisin IDF:n toimia. Olen ihmisyyden ja elämän puolella. Olen viime viikkoina päivittäin seurannut konfliktiin liittyviä uutisia ja keskusteluja, Facebook-postauksia ja twiittejä sekä lukenut laajempia artikkeleita monesta eri lähteestä. On faktajuttuja, kiihkojuttuja, hämmentäviä juttuja, vihajuttuja. On analyyttisia, punnitsevia juttuja, historiaa valottavia juttuja ja pohdintaa rauhan edellytyksistä sekä mahdollisista pysyvämmistä ratkaisuista. Tämä kaikki on mielenkiintoista ja samalla erittäin monimutkaista. En katso ymmärtäväni asioita niin hyvin, että voisin huudella minkäänlaisia vankkoja mielipiteitä. Mutta toistan: olen ihmisyyden puolella.

Kurssini on hyvin intensiivinen, neljä oppituntia päivässä ja iso kasa läksyjä päälle. Koulu järjestää myös useita retkiä ja lisäksi on elokuvailtoja ja erilaisia luentoja. Opiskelijoita tulee ympäri maailman. Olen niin innoissani! En varmaankaan ehdi sieltä käsin postailla. Otan kuitenkin pikkukameran mukaan, ja jos kortille tarttuu hyviä otoksia, saatan näyttää niitä sitten myöhemmin. Nyt toivotan hyvää elokuuta!