Semijulkkis radiossa

Mä, Alina Kulo ja Päivi Storgård - kohta alkaa suora lähetys

Eikö noillakin ole aika tyhmä ilme?

Olen saanut kirjan johdosta puolenkymmentä haastattelupyyntöä. Kirjaa on esitelty kulttuuri- ja terveysaiheisilla nettisivuilla ja viimeisin yhteydenotto tuli eilen Lääkäri-lehdestä, johon minulta pyydettiin juttua ”Potilas äänessä” -juttusarjaan. Puhuin ystävälleni kollega K:lle, että kehtaako näitä nyt enää mainostaakaan. ”Nyt jos koskaan pitää hehkuttaa! Upeeta!” hän vastasi. ”Mutta jos joku luulee, että aloin leuhkaksi?” minä emmin. ”Se on sen ongelma ja kateutta. Ehkä sun täytyy nyt oppia tunnistamaan kateus ja suojautua siltä. Tätä kirjaa ja näyttelyä saa hehkuttaa! ” ihana viisas K vastasi. Totesin siihen, että näinpä se taitaa olla. Ja että kun olen koko ajan kertonut työstäni blogissa niin miksi en kertoisi tästäkin, kun työni nyt on myös tätä, pientä julkisuutta."Juuri näin", K vielä vahvisti. 

Olin maanantaina Yle Puhe -kanavan tunnin mittaisessa Nosto-ohjelmassa keskustelemassa luovuudesta ja kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Toimittajana oli Alina Kulo ja toisena vieraana toimittaja-tietokirjailija Päivi Storgård, jolla on sama päävika. 

Ohjelma on kuunneltavissa Areenassa, täällä.

Minua on haastateltu radioon pari kertaa aiemmin, mutta näin pitkässä suorassa lähetyksessä en ole ikinä ollut, joten jännitti kyllä aika tavalla. Mutta hyvin se taisi mennä. Itse en ole uskaltanut kuunnella vielä, mutta ystävät ja kollegat antoivat positiivista palautetta. Olen muuten ilahtuneen yllättynyt siitä, miten vahvasti kollegat ovat ottaneet kirjani omakseen. Vähän että ”Meidän Maaria kirjoitti kirjan – vähänkö hienoo!” Moni on ahmaissut kirjan ja kehunut vilpittömästi niin että jo hämmennyn. Eilen Corona-baarissa oli puhetta asiasta, ja siinä vasta tajusin, miksi. Lucian silmät verbalisoi meidän yhteistä maailmaamme, se kuvaa aikaamme ja taiteilijan työtä, mikä on kollegoille tunnistettava ja samaistuttavaa. Maniakuvaus taas on toisille elämämysmatka, toisille omakohtaisesti koskettavaa sekin.

Mutta siitä radio-ohjelmasta. Sain mm. tällaista palautetta: 

"Hyvä Maaria, kun juuri sanoit toimittajalle, että maalaaminen on ammattisi eikä terapiatoimintaa! Ja kerroit, että jos olet jonkun bipolaarisen tunteen kourissa mennyt työhuoneelle maalaamaan, teos on voinut jopa mennä pilalle. Sait hienosti sanallistettua ja kiistettyä helposti yleisen käsityksen, että taiteilijat terapoivat taiteen tekemisellä itseään. Harrastaja sen sijaan voi, mutta ammatti on eri asia kuin hoitokeino. Kiitos avoimuudestasi ja hyödyllisistä tiedoista!"  Näin kirjoitti kollegani I.

Olisin voinut vielä sanoa, että no jos bussikuskille bussin ajaminen on terapiaa tai opettajalle opettaminen, niin ehkä sitten. Ammatti kuin ammatti, olennaista on koulutus, kokemus ja ammattitaito, näillä sitä työtä tehdään.

Mieleeni jäi muutama kysymys, joihin olisi voinut vastata vähän paremmin tai laajemmin.

Miksi kirjoitit fiktiivisen kirjan etkä omaelämäkerrallista? Vastasin kutakuinkin niin, että en halua kaikkien tietävän kaikkia sekoilujani ja että fiktion kirjoittaminen on haastavampaa, ja minä pidän haasteista. Mainitsin myös, että blogissa olen kirjoittanut myös omista kokemuksistani ja se riittäköön. Mutta tätä voisi tarkentaa. Nimittäin ei mielessäni edes käynyt sellainen vaihtoehto, että olisin kirjoittanut dokumenttikirjan. Miksi ihmeessä olisin? Kirjasta ei olisi tullut lainkaan niin herkullinen kuin se nyt on. Heitin Jannan hahmon aika överiksi, hänellä saamarin terävä kieli ja aivan voittamaton Kuningatar-swägä. Pitäisikö ihan kadehtia, kun itse en ole yltänyt ihan niin sexy wow ihanaksi? Jannan surrealistiset psykoottiset kokemukset ovat syntyneet mielikuvittelemalla, moisia hurjuuksia en ole itse kokenut. Toisekseen, en pystyisi kovin hyvin kuvaamaan omaa maniaani. Maniassa ei pysty kirjoittamaan ja jälkikäteen maniakokemusta on mahdoton rekonstruoida. Sitä muistaa yksityiskohtia: missä on juoksennellut ja millä korkkareilla, millaisia häiskiä raahannut himaan, millä tekniikalla pöllinyt hajuvedet. Manian perustunteet: kiihko, energisyys, jumalallisuus ja toisaalta levottomuus ja ärtymys, on helppo palauttaa mieleen, ne ovat moninkertaisesti tuttuja. Mtta siitä, millä tavoin nämä ilmenevät, loin yhdenlaisen kuvan Jannan hahmossa.

Alina pani merkille, että Janna on maniassaan varsin itsekäs ja ilkeä, ja kysyi, että tällainenko maanikko on. Onhan se sellainenkin, sekä Päivi että minä vastasimme. Tähän haluaisin kuitenkin jatkaa, että Jannan pistävä ilkeys ja itsekeskeisyys on siis nimenomaan osa maniaoireistoa. Janna on perusluonteeltaan ja elämänhistoriastaan johtuen vähän arka ja sulkeutunut. Hän ei yleensä suinkaan ole suunapäänä, vaan tarkkailee ympäristöään usein etäämmältä. Kun Janna alkaa toipua maniastaan, hän kokee valtavaa syyllisyyttä siitä, ettei ole pystynyt olemaan äitinä läsnä. Kuningatar-käytös hävettää ja kaduttaa. Hän pohtii kovasti, miten osaisi elää paremmin ja pysyä terveenä. Ehkä aiemmissa postauksissa on korostuneesti tullut esiin se, että Lucian silmät käsittelee maniaa. Totta, maniasta lähdetään liikkeelle, mutta tarina on kuitenkin kertomus toipumisesta.

Miten kirjoitan Irinan?

Käytin eilen 0,45% apurahasta ostamalla Irinalle tavaroita. Tiimarissa oli kaikenlaista hauskaa sälää 90% alennuksella! Kun Irina on maniassa, on yhtä aikaa joulu, vappu ja pääsiäinen.

Koska Irinaa ei oikeasti ole olemassa, minun täytyy keksiä Irina. Miten se tapahtuu?

Aiemmin syksyllä tein Irinaa näyttelevän Anna-Sofian kanssa vähän harjoituksia, joissa haimme tuntumaa siihen, millainen mania-Irina voisi olla. Olin tätä ennen keksinyt Irinalle ammatin: hän työskentelee kuntosalilla personal trainerina ja ryhmäliikuntatuntien vetäjänä. Keräsin kaapeistani pari laatikollista vaatteita, joita maaninen nainen saattaisi käyttää. Maanikko on usein överi ja kummallinen, joten laitoin Irinan yhdistelemään ja kerrostamaan erityylisiä ja -värisiä vaatteita. Meikkasin silmät vahvalla oranssin ja turkoosin yhdistelmällä. Mietimme Irinan puhetapaa, ilmeitä ja eleitä. Kehitin tilanteita: Irina jumppaa kotona yöllä, Irina on lenkillä, Irina on lähdössä bilettämään. Otin valokuvia, näitä joilla olen viime postauksia kuvittanut. Valokuvien tarkoitus oli myös näyttää apurahoista päättäville, mistä on kyse.

Päässäni on aika iso varanto bipomateriaalia. Olen lukenut aiheesta useamman kirjan ja tutustunut ja vähän osallistunutkin netin keskusteluforumeihin. Olen käynyt puolivuotisen oireidenhallintakurssin, jolle osallistui kymmenkunta bipopersoonaa. Saimme faktatietoa ja teimme erilaisia tehtäviä, joiden avulla opimme ymmärtämään omaa sairauttamme ja kehittämään keinoja bipon hallintaan. Kurssi oli samalla ryhmäterapiaa: kokemusten jakaminen oli tärkeässä osassa. Olen kuullut paljon tarinoita maniatempauksista ja masennuksen kamaluudesta. Myös sairaalassa olen tutustunut moniin bipoihin ja nähnyt häiriön kumpaakin laitaa. Kun laittaa monta maanikkoa yhteen, voi tulla aika hassua ja raisua menoa, (jonka hoitajat tosin helposti pilaavat, onneksi ne eivät aina joka paikkaan kerkiä eivätkä viitsi, kun pullakahvittelevat keskenään).

Taiteilijoiden joukossa on lukemattomia bipoja – välillä tuntuu, että ainakin joka toinen. Voi olla, että bipo on taiteilijalle helpompi kantaa, kuin säännöllisesti viisi päivää viikossa klo 8-16 työskentelevälle. Taiteilija saattaa pystyä suuntaamaan maniaenergian työhönsä ja välttymään täten liioilta törttöilyiltä. On mielenkiintoista, että taiteellinen prosessi sinällään noudattaa maanisdepressiivistä kaavaa. Luomisvaiheessa taiteilija laittaa työhönsä valtavasti energiaa, keskittyy ja pyrkii ylittämään itsensä. Kokemus voi olla huima, lennokas ja ekstaattinenkin. Teoksen valmistuttua tulee tyhjä olo. Mitäs minä nyt teen, kun olen antanut kaikkeni? Siinäkö se oli, muuttuiko maailma miksikään? Väsyttää. Tulee hiljainen vaihe, johon liittyy usein surua ja masennustakin. Amerikkalainen psykologi Kay Redfield Jamison, itsekin bipo, on tutkinut tätä aihetta ja kirjoittanut siitä erinomaisen kirjan Touched with Fire: Manic-depressive Illness and the Artistic Temperament.

Kaikesta yllä kertomastani on paljon hyötyä Irinan kirjoittamisessa. On silti hyvä tehdä vähän tutkivaa taustatyötä. Ensinnäkin on hyvä kerrata joitakin asioita ja miettiä teosta niiden valossa. Seuraavista linkeistä on hyötyä niille, joita aihe kiinnostaa enemmän.

Käyn läpi mielialahäiriökyselyn, jolla selvitetään, saattaisiko potilaalla olla kaksisuuntainen mieliahäiriö ennen tarkempia tutkimuksia ja Youngin mania-asteikon, jonka avulla hoitohenkilökunta arvioi, onko potilas maaninen ja missä määrin. Nämä toimivat ikään kuin muistilistana, jonka avulla kehittelen Irinan hahmoa, ja mietin, millä lailla mania juuri Irinalla ilmenee. Onko Irina vilkas ja levoton vai ihan hyperaktiivinen? (Sitten mietin millä tavalla tämä näkyy, miten kerrron sen elokuvallisesti.) Onko hänellä kyseenalaisia suunnitelmia vai peräti hallusinaatioita? Tuhlaako hän rahaa? Huuteleeko ihmisille? (Taitaa muuten huudella, mutta mitä, kenelle ja missä? Tähän voi keksiä vaikka mitä!)

Käypä hoito -suosituksesta löytyy lääketieteellinen tietopaketti, joka sisältää mm. diagnostiset kriteerit ja potilasohje, nekin on hyvä lukea ajatuksella läpi. Teos ei tule olemaan dokumentti eikä valistusvideo mutta on hyvä tietää laajemminkin, mistä puhuu.

Tällä viikolla olen lukenut kaksi uutta, tänä syksynä ilmestynyttä kirjaa. Kaksisuuntainen mielialahäiriö: Opas sairastuneille ja heidän omaisilleen on oikein hyvä perusteos. Plussaa potilasesimerkeistä ja vivahteikkaasta ja konkreettisesta kielestä. Luku bipon historiasta olisi voinut olla laajempikin, enpäs tiennytkään, että "vanhimmat tekstit, joissa melankolia ja mania kuvataan selkeästi saman sairauden osina, ovat Aretaios Kappadokialaisen (30-150) laatimia".

Päivi Storgårdin romaani Keinulaudalla kertoo toimittaja-Outista, joka sairastuu bipoon. Kirja on ok, mutta ei mitenkään erinomainen. Mielestäni siinä kuvataan liikaa tuiki tavallista elämää, ei sillä etteikö sitäkin voisi tehdä kiinnostavasti, mutta miksipä ei irrottelisi sillä bipolla vähän enemmän, herkullinen aihe kuitenkin. Ehkä kirjoittaja ja kustannustoimittaja ovat ajatelleet, että kun kuvataan parisuhdetta, lasten saamista ja perhe-elämää, tavis tajuaa, että sairaus voi tulla kaiken sen tavallisen keskelle ja ehkä pystyy samastumaan päähenkilöön paremmin. Outin bipo on masennuspainotteista, jotenkin odotin koko ajan, että milloin sitä maniaa nyt oikein tulee. Masennus on tylsää, mania on kivaa! Tulihan sitä maniaakin sitten, oikein hurja seikkailu. Vaikka tietyt jutut, kuten korostunut itsetunto, kiireen tuntu, ja rahan tuhlaus, ovat aika tavallisia maniassa, ihmisaivot voivat tuossa tilassa keksiä mitä kummallisempia asioita ja tekemisiä. No, oikeasti mania on myös aika traagista, niin tässäkin kirjassa. Hesarin kriitikkoa häiritsi, että Outin elämä muistuttaa niin paljon kirjoittajan omia kokemuksia, joita tämä on jakanut haastatteluissa, olisi pitänyt etäännyttää enemmän. Minusta tämä ei ole kovin olennainen kysymys.

Näiden tutkimusten jälkeen onkin sitten aika hullutella. Mitä Irina voisi tehdä keltaisilla ja punaisilla cheerleader-huiskilla?