Koulusta uralle

Minulle tuli jokin aika sitten mukava haastattelupyyntö. Pekka Halosen akatemian kuvataideopiskelijat olivat saaneet tehtävän, jossa tuli haastatella itseä kiinnostavaa suomalaista kuvataiteilijaa. Maalausta ja taidegrafiikkaa opiskeleva Charlotte Tuohimaa halusi haastatella minua. Sähköpostitse saamani kysymykset koskivat omia taideopintojani ja uraani niiden jälkeen. Vastaillessa meni muutama tovi, ja joitakin asioita piti vähän kaivellakin muistin sopukoista, mutta se osoittautui itsellekin antoisaksi. Niinpä ajattelin julkaista haastattelun pohjalta tekstin myös täällä Hekumassa. Monille lukijoille tässä on paljon tuttuakin juttua,mutta nyt tulee tämmöinen vähän kronologisempi tarina.

Missä ja milloin olet suorittanut taideopintosi?

Millaisena koit opinnot?

Mikä tai mitkä asiat ovat jääneet erityisesti mieleen?

Mistä koulussa oppimistasi asioista on ollut hyötyä ammatillisessa työskentelyssäsi? 

Olen käynyt Savonlinnan Taidelukion (1988-1991), opiskellut Helsingin yliopiston Piirustuslaitoksella ja valmistunut kuvataiteilijaksi Taidekoulu MAAsta (1998). Kaikki nämä opinnot ovat olleet minulle ammatillisesti merkittäviä. Lisäksi olen opiskellut yliopistolla kaiken maailman humanistisia aineita – mikä myös on ollut tärkeää, vaikken olekaan ikinä valmistunut.

Taidelukiossa kaikesta opetuksesta kolmasosa oli taideaineita. Kuvataiteen puolella sai valita kolmesta linjasta: sovellettu taide, yleinen taide tai käyttögrafiikka ja arkkitehtuuri. Valitsin ensimmäisen, koska siinä pääsi monipuolisesti kokeilemaan erilaisia juttuja: mm. grafiikkaa, kankaanpainantaa ja -värjäystä, lavastusta, emalikorujen tekoa, paperin valmistusta, vaatesuunnittelua jne. Kaikki opiskelivat piirustusta ja maalausta, sommittelua sekä taidehistoriaa. Näiden lisäksi oli vielä erilaisia kerhoja, joissa opiskelin ainakin valokuvausta, ompelua ja kankaankudontaa. Koulun ovet olivat auki iltamyöhään ja jäinkin monesti koulun jälkeen pimiöön kehittämään valokuvia. Se, että koulu oli täynnä lahjakkaita ihmisiä, sai minut kuitenkin epäilemään omia lahjojani niin paljon, etten lukion jälkeen rohjennut hakea taidekouluihin. Hain ja pääsin Helsingin yliopistoon lukemaan suomen kieltä ja kirjallisuustiedettä. Ja olihan yliopistollakin Piirustulaitos, sinne ei ollut pääsykoetta. Myöhemmin tuli sitten pakottava tarve hakeutua taiteilijan ammattiin, en enää epäillyt, intohimoni oli niin valtava.

Yliopiston piirustuslaitoksella opiskeltiin ensin monta kuukautta vanhanaikaisesti kipsiluokassa piirtäen hiilellä Nefertitiä, Daavidia, Afroditea ja mitä kaikkia näitä onkaan. Tämän jälkeen pääsi "toiselle luokalle" piirtämään ja maalaamaan elävää mallia. Kerran viikossa oli croquis-piirustus; se oli minulle jonkinlainen avain uuteen. Nopea, pelkistävä piirtäminen oli kiehtovaa. Oli piirrettävä nopeasti, koska kohta mallin asento katoaisi, ei ole mahdollista jäädä junnaamaan tai miettimään, että onpas vaikeaa. Minuutin croquis on edelleen suosikkini.

Ammattiin valmistava taidekoulu MAA sijaitsee Suomenlinnassa, mikä sinällään oli hieno elementti koulunkäynnissä: jokapäivänen lauttamatka ja kävely perimmäiseen saareen. Kävin ensin vuoden iltalinjaa, josta minut valittiin sitten suoraan päivälinjan kolmivuotiseen koulutukseen. Muistan piirtäneeni ja maalanneeni paljon ulkona (osa tästä taisi liittyä koulun kursseihin, mutta piirsin myös muuten vain silkasta kiinnostuksesta ja oppimisen halusta). Linnoitusaiheet sopivat hyvin hiilityöskentelyyn ja koulun viereinen puutarha vei värikkään paletin maailmaan. Kolmantena vuonna kiinnostuin abstraktiosta, siirryin siihen pikku hiljaa luontevasti havaintomaalausta pelkistamällä. Työskentelin tuolloin öljy- ja temperavärein – koulussa opetettiin nämä tekniikat hyvin.

Mielestäni taideopiskelijalle kaikkein tärkeintä on löytää ja säilyttää oma sisäinen tahto ja voima tehdä taiteilijan työtä sekä harjoitella paljon, että löytää oman tapansa tehdä. Parhaat opettajat osaavat kannustaa tässä. Muistan miten Anne Sunila esim. vinkkasi minulle taiteilijoita, jotka saattaisivat olla juuri minun kehitykselleni tärkeitä (mm. Pierre Bonnard) – ja osui oikeaan. Olavi Suomela oli erinomainen piirustuksen ja sommittelun opettaja. Oli rohkaisevia opettajia, mutta myös sellaisia, jotka lähestyivät opiskelijaa mollaamisen ja väheksymisen kautta. Tällainen jää ikävästi mieleen ja saattaa tuhoisastikin salvata jonkun opiskelijan luovuuden. ”Kai sä tiedät että tämmöstä on ennenkin tehty”, joku tokaisi työni äärellä, eikä tällä besserwisserillä sitten muuta sanottavaa ollutkaan. Kritiikki-istunnoista opettajien suusta saattoi päästä paljon pahempaakin. Olen kuullut samanlaisia ikäviä kritiikkikokemuksia monilta kollegoilta, näitä on tapahtunut varmaankin kaikissa kouluissa. Toivottavasti tämänkaltaista opetuskulttuuria ei enää harrasteta. (Asia tutkimuksen alla, kirjoittanen raportin myöhemmin.) Nagashila Hämäläinen oli opettaja, josta tuli viimeisenä vuonna minulle tärkeä hahmo. En ensin tajunnut hänen opetustapaansa alkuunkaan, hänellä oli esim. tehtävänannoissa tapa puhua pitkään ja pohdiskellen – taisin sitä paitsi pelätä buddhalaisuustartuntaa. Mutta sitten välillemme avautui antoisa keskusteluyhteys, hän on opettaja, joka kuuntelee ja auttaa opiskelijaa löytämään sisäisen timanttinsa, näin itse koin.

Miten ilmaisusi on muovautunut sellaiseksi kuin se tällä hetkellä on?

Mitkä tekijät ovat vaikuttaneet ilmaisuusi? 

Kuten jo kerroinkin, olen aikoinaan työskennellyt paljon ulkona piirtäen ja maalaten suoraan havainnosta. Suosikkiaiheeni oli pitkään vesi, tarkemmin maiseman heijastukset vedessä. Maalasin siis maisemaa ”väärin päin”. Hauska aneknootti muuten: muistin juuri, että Taidelukion ensimmäisen vuoden teema oli vesi. Ajattelin tuolloin, että voi hyvänen aika, vettä koko vuosi, miten tylsää. Nyt ajattelen, että vesi riittäisi hyvin elämänmittaisen tutkiskelun ja inspiraation aiheeksi. Ja edelleen monet katsojat näkevät teoksissani veden liikettä. Ja edelleen itse katselen vettä ”sillä silmällä”.

Sitten siirryin tarkastelemaan varjoja. Jos katsoo esim. vaaleaa seinää auringonlaskun aikaan, näkee lukemattomia väreileviä värejä. Kuten croquis-piirustuksessa, täytyy työskennellä nopeasti, että tavoittaisi hetken.

Nykyään työskentelen lähes yksinomaan ateljeessa, mutta erilaiset kokemukset maisemasta vaikuttavat edelleen maalauksiini vahvasti. Olen myös synesteettinen kokija: auringon lämpö, lintujen sirkutus tai sateen piiska kasvoilla muuttuu väriksi.

Mitkä asiat ovat olleet erityisen haasteellisia taiteilijan ammatissa?

Suurimmat ongelmat tässä ammatissa ovat taloudellisia. Parhaina vuosina olen pystynyt elämään teosmyynnillä, huonoimpina vuosina olen myynyt vain yhden tai kaksi maalausta. Apurahoja olen saanut vain muutaman kerran. Melkein kaikki muut ongelmat syntyvät taloudellisesta epävarmuudesta: se, ettei maalauksia osteta, synnyttää joskus tunteen siitä, että olen taiteilijana arvoton, keskinkertainen ja epäkiinnostava. Samoin kielteinen apurahapäätös aiheuttaa hetkeksi tunteen huonoudesta. Työtä ei jaksa tehdä, jos usko oman taiteen arvoon, joka ei riipu ostajista tai apurahalautakunnista, ei ole vahva. Ja jos ei ole varaa maksaa työhuonetta, on keksittävä jotain pienimuotoisempaa. Muutaman kerran olen vuokrannut työhuoneen pois ja tehnyt kotona pieniä kollaaseja tai akvarelleja. Tai sitten vaihdan välinettä, ja kirjoitan. Olen tehnyt mm. yhden lyhytelokuvakäsikirjoituksen ja katalogitekstejä kollegoille. Yhteen aikaan toimin vapaana toimittajana ja kriitikkona, mistä sai vähän lisätuloja, mutta tällä hetkellä kirjoitan lähinnä blogiani Hekumaa (kunpa saisinkin siitä palkkaa kuten suosituimmat muotibloggarit!).

Miksi haluat tehdä taidetta juuri niillä menetelmillä joilla työskentelet?

Maalaan akryyliväreillä tekniikan nopeuden ja monipuolisuuden vuoksi. Akryylilla on mahdollista maalata kuultavan akvarellimaisesti tai hyvin paksusti, reliefimäisesti – ja kaikkea näitten väliltä. Väri kuivuu nopeasti, mikä sopii temperamentilleni; työtä pääsee yleensä jatkamaan viimeistään seuraavana päivänä. Olen varma, että tulen vielä keksimään monta uutta tapaa käyttää tätä tekniikkaa. Mieluiten maalaan kookkaita teoksia, koska pidän työn fyysisyydestä ja laajoista liikkeistä kankaalla.

Millainen työhuone sinulla on taiteen tekemistä varten?

Työskentelen ateljeessa, joka on kooltaan 38m2. Työhuoneen yhteydessä on lisäksi erillinen varastotila. Koska maalaan ”isosti” ja teokseni ovat kookkaita, tarvitsen paljon tilaa. Tilassa on valaistuksena hyvät päivänvaloputket (ikkunat ovat pienet, ja päivänvalo harvoin riittää). Olen tilaani tyytyväinen, mutta kukapa ei joskus haaveilisi valtavasta, korkeasta ateljeesta, jossa olisi suuret ikkunat pohjoiseen.

Inspiraatiokuvat Madeiralta 2006, kun teini oli vielä pieni.

Taivaanrantaan, Jerusalemiin!

Kurkotin kuuseen, kultalehvään, kukkalatvaan. Joka kurkottaa, kapsahtaa. Vaan en minä! Joka nuolaisee, tipahtaa. Vaan en minä! Nuolaisin, sain suun täydeltä hunajaa. Vihreää aidan takana, minun ruoho vihreämpi.

Kiipesin kultakuuseen, kapusin kaunolatvaan. Nappasin tähden, sain kuun reunasta kiinni. Otava otti kyytiin.

Luulin itsestäni liikoja, olin enemmän. Kuvittelin suuria, löysin suurempia. Kolkutin, ei avattu. Palasin seitsemän kertaa. Ei avattu. Palasin seitsemän kertaa seitsemän kertaa. Aukeni rautaovi, aukeni kultaovi ja timanttiovi. Kimmeltää. Taivaan kellot helisevät ja kerubit ja serafit asuvat huoneissani.

Minä olen taivaanrannanmaalari. Suomen kielen perussanakirja sanoo, että sellainen on epämääräinen henkilö, haihattelija. Wictionary sanoo, että taivaanrannanmaalari on mahdottomien asioiden uneksija ja ainainen haaveilija. Mutta minä olen myös jääräpää. Ja jääräpäähaihattelelija ottaa, tekee ja menee.

Toteutunut uni on tämä: Matkustan tähtikyydissä pyhimmistä pyhimpään, Messiaan kaupunkiin Jerusalemiin! Amerikkalainen Thanks to Scandinavia -säätiö myönsi minulle opiskelustipendin Heprealaiseen yliopistoon. Opiskelen kieltä Holy Landissä tänä vuonna peräti kaksi kuukautta. Olen niin iloinen ja ylpeä.

Olin arvellut, että säätiössä minua saatettaisiin tosiaan pitää epämääräisenä henkilönä. Olen vuosien varrella tehnyt niin monenlaisia juttuja, jotka eivät välttämättä liity lainkaan toisiinsa. Olen välillä keskeyttänyt yliopisto-opinnot kymmeneksi vuodeksi, olen suoritellut kummia kursseja semiotiikasta antiikin tutkimukseen; minulla on ihan liikaa opintopisteitä, mutta ei ihan järkeviä opintokokonaisuuksia. Ilmeisesti intohimoni vakavuus tuli ilmi kirjoittamassani motivaatiokirjeessä ja heprean opettajani sekä proffani erinomaiset suositukset auttoivat asiaa. Säätiö myöntää vuosittain kaksi stipendiä kuhunkin Skandinavian maahan. En tiedä, keitä kilpailijani olivat. Mahdollisesti siellä oli pari muuta judaistiikan opiskelijaa, kenties joku Lähi-Idän tai eksegetiikan tutkija, väikkärinväsääjä, alueeseen keskittynyt toimittaja ja luultavasti jokunen teologian opiskelija. Hyväksyntäkirjeessä sanoivat, että taso oli ollut tänä vuonna erityisen kova. Jännä nähdä sitten, kuka se toinen suomalainen on.

Lähden matkaan huomenna. Hekuma jää tauolle, edelliskesän Haifan kokemuksesta tiedän, että kesäyliopisto-opiskelu on todella tiivistä, ja päivän oppituntien ja läksyjen jälkeen ei aina jaksa muuta kuin tempaista falafelin ja mennä nukkumaan. Aion kuitenkin olla viime kesää aktiivisemmin tekemisissä paikallisten kanssa ja puhua kieltä vaikka väkisin. Jos bussikuski yrittää vaihtaa kielen englanniksi, sanon ”Ma? Ani lo medaberet anglit”. Että häh, en puhu englantia. Olen löytänyt Couchsurfingin kautta useamman ystävän Jerusamista ja kirjoitellut sähköposteja sekä hepreaksi että englanniksi. Nuoret miehet ottavat mielellään yhteyttä, varmasti käyn niitten kanssa kahvilla, mutta eniten olen kirjoitellut 79-vuotiaan Ninan ja 73-vuotiaan Arian kanssa. Odotan malttamattomana, että saan kuulla lisää heidän elämäntarinoistaan.

Jerusalem! Tulen huikaistumaan tuhat kertaa.