Mystiikkaa ja matematiikkaa

Siitä on aikaa, kun viimeksi olin niin innokas, että en malttanut pitää näppejäni irti pensseleistä viikonloppuna. Työ ja vapaa-aika ovat kuitenkin viime aikoina enemmän sekoittuneet, koska olen piirtänyt melkein kaikki illat. Sommittelu- ja väriharmoniakysymykset kiehtovat koko ajan; olen vissiin virkistynyt! Eilen piti tehdä "paperitöitä" kotona, joten tänään pyöräilin metsien ja peltojen halki Roihupeltoon, jossa punavioletit maalaukset odottivat. Kun olin huonommassa kunnossa, työmatka tuntui pitkältä ja lähteminen vähän raskaalta, menin sitten millä kulkupelillä tahansa, mutta nyt yhdeksän kilometriä taittui hujauksessa pyörän selässä, ja onhan reitillä hienot maisemat. 

Koska olin viimeksi käyttänyt rajuja värejä: fluoripinkkiä, liilaa ja lihaisaa vaaleanpunaista, käytin tänään lähinnä harmaan sävyjä. Sekoitin emerald greenistä, punaisesta ja valkoisesta tumman vihreänharmaan, Paynesin harmaasta ja valkoisesta siniharmaan ja valkoisesta ja hitusesta mustaa helmenharmaan, lisäksi käytin metallista harmaata eli hopeaa. Näille sitten etsin oikeat paikat kankaalta. Se vihreänharmaa oli erityisen ruma ja hieno väri!

Eilen pengoin vanhoja papereita ja löysin tekstin, joka on päivätty Salmelassa 29.5.2007. Olen kirjoittanut sen miettiessäni puhetta lehdistötilaisuutta varten. Pidin tekstistä, ja siksi lainaan sen suoraan tähän:

"Rakastan värejä. Olen maalannut abstrakteja töitä noin kymmenen vuoden ajan. Ensin abstrahoin maisemasta, maalasin paljon ulkona, istuin rannoilla, pelloilla, metsissä ja kukkuloilla. Nyttemmin maalauksillani ei ole tiettyä visuaalista lähtökohtaa; koen käyttäväni kaikkia aistejani, muistikuviani, koko kehoani, kun maalaan.

Maalaaminen on osa miltei kaikkea, mitä teen: usein kuljeskellessani ulkona tai tehdessäni karate-harjoituksia ratkon maalauksellisia kysymyksiä, saan ideoita. Ajattelen, että maalaaminen on yhtäältä mystiikkaa, toisaalta matematiikkaa. Se on inspiraatiota ja harkintaa vuorotellen.

Tärkein innoittajani on valo. Erityisesti talvella, kun auringonvaloa on vähän, seuraan mielelläni auringonnousuja ja -laskuja. Monina talviaamuina istuin työhuoneen ikkunan ääressä odottamassa, kuinka oranssi pallo pulpahti esiin männynlatvojen takaa. Illalla katsoin ateljeen ikkunasta länteen, taivas oli punainen, juoksin laiturille ihailemaan. Yöllä saatoin viipyä pihalla katse tähtitaivaalla. Kerran heräsin kuutamoon: katsoin ulos, kuinka kuu piirsi puitten varjot hangelle. Nämä ovat syitä elää ja maalata.

Kokemus valosta on vahva ja kokonaisvaltainen. Kun kesällä makaa rantahiekalla ja sulkee silmät, voi katsella punaista ja keltaista, voimakas valo tulee luomien läpi. Iho tuntee lämmön, ehkä hienoisen tuulen. Männyt tuoksuvat, kuuluu ilakoinnin ääniä, veden roisketta, hiekan kohinaa. Se voisi olla maalaus.

Näen joskus unta väristä, saatan nousta sekoittamaan sävyn kesken unen, sivellä ensimmäisen kerroksen kankaalle. Aamulla katson kangasta kauan ennen kuin teen mitään, kuvittelen erilaisia ratkaisuja työn jatkamiseksi, valitsen mielestäni parhaan. 

Tunteeni ovat vahvasti mukana, kun maalaan. Yleensä rakastan ja hellin maalauksiani, joskus äyskin ja huudan niille, riitelen niiden kanssa. Kuitenkaan valmiit maalaukset eivät esitä yksittäisiä tunnetiloja, en maalaa ilmaistakseni tunteita, vaan tunteet ovat yksi välinen työstää teosta. Tarkka värisilmä ja sommittelutaito ovat vahvuuksiani taiteilijana. Olen utelias, kokeilen mielelläni vaikeita asioita: osaanko ratkaista tämän?

Tavoittelen harmoniaa, mutta myös yllätyksellisyyttä. Maalauksen pitää olla kiinnostava, innostava, mielellään lumoava, taianomainen, pysäyttävä. Toivon, että maalaus olisi katsojalle maailma, jossa viipyä ja viihtyä, nähdä ja tuntea."  

Olenpas ollut hurmioitunut. Salmela oli minulle hyvin erityinen paikka ja haaveeni olisi päästä sinne vielä joskus uudestaan työskentelemään. Ateljee oli suoraan kynnyksen takana, siksi oli mahdollista totella yöllä univärin kutsua. Luonto ja kokemus vuodenajoista on Mäntyharjussa erityinen ja se innoitti minua valtavasti. Oli sopivan rauhallista, että mieli ei kuitenkaan lähtenyt vimmaisille ylikierroksille, mitä minulle tapahtui usein myöhempinä vuosina Helsingissä, kun työskentelin Arabian ateljeessa. Sairastettuani monta maniaa olen nykyään varovaisempi. En voi työskennellä yötä päivää tai päädyn Auroraan. Ehkä se mystiikka maalaamisesta on vähentynyt, matematiikka lisääntynyt. Ei kai viisikymppisenä voi muutenkaan tuntea samoin kuin kolmekymmentäviisivuotiaana. Silti aion hieman muunnellen käyttää tuota kirjoitusta, kun seuraavan kerran pitää jotakin tahoa varten tuottaa tekstiä omasta työskentelystä. 

Taiteen himo, hurma ja tavallisuus

Olen viime viikkoina lukenut Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjaa. Kirjat ovat erinomaisia. Olin aiemmin vältellyt niitä, koska kuvittelin, että kyse on vain jostain kohupaljastelusta ja tylsästä miesangstista; sen syvällisempiä juttuja en ollut kirjoista lukenut tai ainakaan huomioinut. Sarjan laajuus on tuhansia sivuja, eikä sellaiseen ihan helposti tartu, on vaikea uskoa, että joku voisi kirjoittaa omasta elämästään kiinnostavasti tuollaisen bumaskan. Ja kirjasarjan nimi oli mielestäni mauton, ja onhan se, mutta ei kai kielessä olevia sanoja voi kieltää.  

Osa materiaalista olisikin ihan turhanpäiväistä, ellei kaikki olisi niin tarkasti havainnoiden kuvattu ja konstruoitu. Muisti ei toimi niin kuin kertoja antaa ymmärtää, oikeasti on aukkoja ja epäröintiä, ja esimerkiksi monet lapsuuden tuokiot on tietenkin suunnitellusti rakennettu. Tai mistä minä tiedän, jos Karl Ove poikkeuksellisesti pystyykin muistamaan, millaisia voileipiä juuri tiettynä iltana veljensä kanssa pikkupoikana söi, tai miten kaverin isä oli pukeutunut tullessaan avaamaan ovea. Tällaisia yksityiskohtia kirjoituskursseilla opetetaan tuomaan tekstiin. Myös ihmisten ulkonäkö on hämmästyttävän tarkasti (ja monesti vähemmän mairittelevasti) kuvattu. Karl Ove on siis mallioppilas.

Yksityiskohdat ovat hienoja, mutta se ei kuitenkaan ole syy, miksi olen näihin teoksiin niin viehättynyt. Minua kiehtoo kirjoittajan kyky ajatella. Karl Ove on lukenut laajasti mm. filosofiaa, teologiaa ja taidehistoriaa ja tietenkin kaunokirjallisuutta, ja tekee kirkkaita analyysejä näistä aiheista pitkin matkaa. Olen itse aina vierastanut liikaa teoretisointia, mitä taiteeseen ja sen tulkintaan tulee, sillä olen enemmän kiinnostunut aistimisesta ja kokemisesta. Mutta kun Karl Ove pohtii näitä teoreettisiakin kysymyksiä, hän tekee sen elämänläheisesti ja äärettömän kiinnostavasti. Ja se miesangsti, sitä kyllä on. Mutta. Kun Karl Ove kuvaa itseään, hän tekee sen niin armottoman rehellisesti, että minkäänlaiselle kukkoilulle ei ole sijaa. Päin vastoin, piirtyy kuva hieman sisäänpäin kääntyneestä, ehkä ujostakin ihmisestä, joka kuitenkin vailla häpeää kirjoittaa aivan kaikesta, mukaan lukien oman persoonallisuuden epämiellyttävät piirteet ja ihan kaiken sorttiset ajatukset, mitä ihminen vain ajatella saattaa. (Nyt tulee kyllä erikoinen sivuhuomautus. X, joka itse on kukko, sanoi että Ove on tekonöyrä ja motiivina tähän on naisten kalastelu. Ehkä Ove siis hämäsi minua tai sitten kukko-X on tällä kertaa väärässä.)

 

Koska olen taiteilija, taiteilijuuden tai taiteen tekemisen kuvaus on minulle aina kirjallisuudessa erityisen antoisaa. Karl Ove kirjoittaa kirjoittamisen himosta ja pakosta, siitä kuinka elintärkeää ja kaikkein tärkeintä taide voi taiteilijalle olla. Tiedättekö sen jutun, kun ihmisten sanotaan kuolinvuoteellaan katuvan, etteivät viettäneet enemmän aikaa läheisten kanssa? Kun sanoo, että menee mieluummin työhuoneelle kirjoittamaan kuin lykkii lastenvaunuja, se on vähän epäkorrektia. Kun mieluummin pysyy työhuoneella, kuin viettää aikaa perheen kanssa, se on epäkorrektia. Mutta niin tärkeää taide voi olla. Muistan, että itse ajattelin parhaina työvuosinani (tähän asti parhaina, sillä tulevaisuus on auki), että taide on kaikkein tärkeintä. Miesystäväni eivät halunneet hyväksyä tätä. Miksi mieluummin maalasin juhannuksen kuin menin mökille? Miksi käänsin virolaista runoutta jouluna? Miksi kirjoitin romaania syntymäpäivänäni? Koska taide oli tärkeämpää kuin mikään muu. Ja myöhemmin häpesin, että olin ajatellut näin. Kun menetin tyttäreni, ajattelin, että taide on toisarvoista, halusin vain tyttäreni takaisin. Tietenkin olisin antanut mitä tahansa, että olisin saanut tyttäreni takaisin! Mutta tuskin olisin voinut estää tyttäreni kuolemaa tekemällä vähemmän taidetta. Luulen, että olin ihan hyvä äiti, koska sain tehdä taidetta. Taide täytti minut ilolla ja energialla, joka säteili myös perhe-elämään. Mutta en ollut aina läsnä, koska olin taiteen parissa.

Kunpa vain taide voisi olla yhtä huumaavaa, kuin se parhaina vuosina oli! Parhaat vuodet alkavat 2004, kun monen vuoden tauon jälkeen pystyin taas maalaamaan. ”Se tappoi sinut taiteilijana”, eräs kollega totesi Ilkan kuolemasta. Ilkka kuoli juhannuksena 2000, noin vain yhtäkkiä hukkui ja kuoli, ja minä tosiaan kuvittelin, että en maalaa enää ikinä. Mutta niin vahva oli maalaaminen, että se punki pahojen vuosien jälkeen esiin. Erityisen hyvät vuodet olivat 2007 ja 2008, jolloin asuimme Martan kanssa Salmelan residenssissä Mäntyharjussa. Maalasin välillä yöllä, kun oranssi väri kutsui ateljeen puolelle. Aamut aloitin uimalla järvessä. Viikonloppuisin teimme pitkiä luontoretkiä. Parhaat vuodet jatkuvat vuoteen 2017, jolloin romaanini julkaistiin ja samalla pidin yksityisnäyttelyn Galleria Katariinassa. Olin jatkuvasti pitänyt näyttelyitä ja kirjoittanut romaania melkein viisi vuotta. Olin hyvässä vireessä ja inspiraatio virtasi. Tein valtavia teoksia, jotka syntyivät huuman ja pitkäjänteisen harkinnan synteesissä.   

Sitten kävi niin, että uuvuin. Työhuone muuttui vieraaksi paikaksi. Kun sinne meni, oli pakko lähteä nopeasti pois. Tämä liittyy varmaankin kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön, josta olen myös paljon kirjoittanut. Sairastuin sekamuotoiseen jaksoon kesällä 2017 ja se jatkui sitten masennuksena, josta en oikein koskaan toipunut. Olin sairastanut paljonkin näinä vuosina, joita nyt kutsuin hyviksi vuosiksi. Silti aina työskentelin paljon. Tulin sairaalasta ja jatkoin. Tein vähän aikaa jotain pienimuotoista, mutta sitten taas ryöpsähti. Sairaus oli maniavoittoinen, ja mania voi olla taiteen kannalta otollinen tila. Romaanin julkaisu ja näyttelyn maalaaminen samaan aikaan oli kuitenkin jälkeenpäin katsottuna valtava ponnistus. En ole julkkis, mutta romaanista seurasi taviksen mittakaavassa paljon julkisuutta, mikä oli myös kuormittavaa. Voi olla, että lehdissä kirjoitetaan ”väärin”, jotain tällaista koin välillä. Minusta tuntui, että olin antanut kaikkeni, eikä enempää ollut. 2017 oli kuuma kesä, ja makasin heinäkuun päivät yksin sängyssä jaksamatta lähteä minnekään. 2018 alussa olin sairaalassa masennuksen vuoksi. Tuossa välissä sain tehtyä vain hajanaisia yksittäisiä työpäiviä, niin että maalasin joitakin pieniä teoksia, joilla osallistuin yhteisnäyttelyyn kesällä 2018.

Ja nyt hyppään ajassa, koska voin. Kirjoittamalla voi hypätä ajassa, vaikka elämässä ei voi, ja siksi se on ihmeellistä. Sanat ovat vahvoja ja ne kannattelevat kirjoittajaa. Minun ei tarvitse nyt kertoa, mitä tapahtui vuonna 2019 ja miten voin vuonna 2020 ja 2021. Hyppään tällä kertaa ne yli, jätän ne ajattelematta, koska voin. Tulen tähän päivään, elokuuhun 2022. Päivä on ollut kuuma ja auringonlasku on raidallinen: neljä vaaleanpunaista raitaa ja sinistä ja keltaista välissä; näen sen tästä sohvalta, sillä olohuoneen ikkunani on luoteeseen. Jossain kuuluu hälytysajoneuvon ääni, mutta ääni on kaukana, hälytys ei ole täällä.  

Kävin tänään työhuoneella ja maalasin toisen pohjustuskerroksen yhteen tauluun. Pingotin toisen kankaan ja maalasin siihen ensimmäisen pohjustuskerroksen. Katsoin vähän vihreää neliöpohjaa, ajattelin että voisin maalata siihen kirkkaampaa vihreää, mutta en maalannut. Pesin pohjustuspensselin ja kävelin bussille. Olin aiemmin päivällä käynyt terapiassa, ja minusta tuntui, että päivä on täysi.   

Olen tänä kesänä välillä piirtänyt. Suosikkiaiheeni on monet vuodet ollut kukat. Kukkien piirtäminen taisi alkaa sairaalassa kesällä 2010. Myös romaanihenkilöni Janna piirtää kukkia sairaalassa. Tänä kesänä olen piirtänyt tusseilla ja mallinani on ollut tuoreita kukkia ja kukkia eri kuihtumisen vaiheissa. Melkein kiinnostavimpia ovat olleet kuivat neilikat. Hankin alkukesästä erilaisia tusseja, koska ne olivat hienoja. Ajattelin, että koska olen taiteilija, minun kuuluu piirtää. Raivasin tilaa keittiön pöydälle. Eivät ne kummoisia heti olleet. Mutta muistan, että viime viikolla tuli jännittävä, tuttu tunne. Tuli tunne, että jotain uutta syntyy. Että keksin juuri nyt jotain, mitä en ennen ole keksinyt, viiva meni hienosti, ja valitsin seuraavan kynän värin hyvällä tuntumalla, itsellenikin yllätyksenä, että kappas, turkoosi, tietenkin! Se tunne on inspiraatio tai flow, joka on viime aikoina ollut harvinainen. Maalasin viime vuonna ehkä viisitoista maalausta. Koin kyllä hetkittäin iloa ja onnistumisen tunnetta, mutta parhaiden vuosien meininki on kaukana siitä, mitä nyt on. Maalaaminen on tavallista. Teen sitä mieluummin kuin istun kaupan kassalla, mutta siinä ei ole kiihkeää vetoa, maniaa tai mystiikkaa.

Kun luin Karl Oven ajatuksia, olin vähän että älä nyt viitsi, ei se nyt niin tärkeää ole! Olisi hienoa saada tuo tunne taiteen tekemisen tärkeydestä, mutta toisaalta olen tällä hetkellä tyytyväinen moniin muihin asioihin elämässä. Minusta tuntui mahtavalta, kun heinäkuussa juoksin ekaa kertaa 10 km. Itse asiassa en edes juossut ihan koko aikaa, vaan välillä kävelin, mutta se tunne, mikä tuolla lenkillä tuli, oli huikaiseva. Juoksin meren rantaa, sitten jokivartta, oli vihreää, mukavan lämmintä, kukat tuoksuivat, sydämeni sykki terveenä ja jalkani olivat vahvat. Olin vahvasti elossa ja se oli huikaisevaa! Sain numeroita ja käyriä urheilukellon sovellukseen, ja sekin on kiinnostavaa, mutta puhdas kokemus vauhdista ja oman kropan voimasta oli mahtava. Myös uiminen tuottaa minulle hyvää oloa. Käyn useimmiten tätini Ellin kanssa ja alussa vesijuoksemme ja juttelemme kuulumiset. Se on tärkeää.

En tiedä, pääsenkö enää huimiin tiloihin taiteen kanssa. Se olisi toki mahtavaa, mutta ei se ole välttämätöntä. Elämässä on jonkinlainen rauha. Tykkään siitä, että saan herätä aamulla ilman kiirettä ja syödä puuroa maapähkinävoin ja marjojen kanssa. Luen Hesarin ja juon kolme kuppia kahvia, sitten lähden töihin tai terapiaan tai uimaan. Elämässäni on paljon hyviä ihmisiä ja saan viettää aikaa heidän kanssaan. Harrastan paljon liikuntaa. Tykkään siitä, että saan illalla katsoa leffaa tai sarjaa tai dokumenttia tai reality-tv:tä tai kuunnella äänikirjaa ja tehdä palapeliä. Olen harvoin ahdistunut. Olisi hienoa olla supersankaritar ja upea huumakiimataitelija, mutta minä olen ihan tavallinen Maaria eikä se haittaa.

Raadollinen

Rakas lukija, älä lue nyt, jos et halua lukea synkkää. Minä en haluaisi kirjoittaa synkkää, mutta juuri nyt en ole juuri mitään muuta kuin synkkä. Ehkä, jos saan sanoja haltuuni, saan ajatukseni liikkumaan parempaan paikkaan? Siksi kirjoitan synkkää. Takerrun sanoihin, koska, näköjään, saan edes niistä jotenkin kiinni, jotenkin saan sanat täyttämään tehtävänsä olemassaolon kuvaajina. Näillä sanoilla elän tänään.

Katso, miten itseni kuvaan selfiessä. Paha. Ei tarvinne selitellä. Puristun ja tukehdun. Hirveä.

Kunpa voisin kirjoittaa ihanaa ja innostavaa. Tahtoisin hehkua ja hehkuttaa.

Näyttäisin päivän maalauksen, intoilisin huomisesta, uudesta ja täyteläisestä. Varpaissani olisi maalia. Nukkuisin suloisesti. Välillä en nukahtaisi, koska päässä olisi kiva kihinä, sellainen sopiva. Mutta minä kituutan onttojen päivien läpi, yöllä en saa unta tuntikausiin, sillä en tunne luonnollista nukahtamiseen tarvittavaa väsymystä, tunnen vain kivuliasta kyllästyneisyyttä. Pitkin yötä vaihdan asentoa, mikään ei tunnu levolliselta. Herään tympeään oloon.

Ei ole mitään maalattavaa. Ei ole syytä, ei intoa eikä kimmoketta. Usein minulla on ollut. Silti ilman inspiraatiotakin voi maalata, maalaaminen on työtä eikä mystiikkaa, mutta kun menen yrittämään, totuus paljastuu: kyvyttömyys iskee naamalleni ja lähden paniikissa pois.

Mutta eikö ilta-aurinko hivellyt ihoani kiltisti, kun istuin parvekkeella? Ehkä. Enkö ilahtunut, kun huomasin purppuraorkidean alkavan kukkia? Kyllä, pikkuisen. Eikö auringonlasku ollut upea? Ei saatana. Auringonlasku oli julma. Aurinko laski ja laskee aina vain aiemmin, tulee pimein pimeä, mitä upeaa siinä on, pelkkää ikävää. Maailma hyytyy, on jo hyytynyt.

On tapahtunut virhe. Sillä eikö minussa ole poweria enemmän kuin ydinvoimalassa? Joskus oli. Kunpa olisin sankari ja supernainen ja kaikki olisi smooth ja cool. Enkö ole vahva ja hurja? Olen. Olen ollut. Olen ollut kaunis ja säkenöivä, inspiroiva ja ihana. Mutta nyt en ole. Okei, jos en saa olla super, miksi en edes pirteä ja pärjäävä, sulava ja mukava? Olisin energinen ja iloinen, enkö voisi? Olen ollut sellainen, tiedän, muistan. Mutta nyt en ole. Ei. Minä en. En saatana en. Olen elämästä irti, kuoleman vieressä, sairaana. Olen lattea ja mitätön. Sairaus on hurja, se ei piittaa toiveistani. Se puristaa joka päivä, se sanoo, että minun elämäni on huono ja melkein turha. Se sanoo, että minussa on liikaa vikaa, minussa ei ole voimaa, minulla ei ole onnea. Se sanoo, että minä olen yhdentekevä ja surkea. Se sanoo, että minä kuolen kohta. Minua inhottaa ja hävettää puhua näitä ääneen. Olen lykännyt tämän saastan julkaisemista. Mutta nyt tuntuu, että on pakko. Kai siksi että olen taiteilija. Minun pitää luoda, edes saastaa.

Sairauksilla ei voi tehdä kauppaa, mutta olen silti miettinyt, josko ottaisin mieluummin vaikka rintasyövän. Tissistä leikattaisiin palanen. Saisin säde- ja sytostaattihoitoa. Oksentelisin ja oloni olisi kamala. Tukkani lähtisi ja ostaisin pinkin peruukin tai käyttäisin afrikkalaishuivia. Mutta voisin parantua. Syöpä voisi lähteä pois. Minulle voisi kasvaa uusi, erilainen tukka. Mutta kaksisuuntainen mielialahäiriö ei lähde ikinä pois. Ja siihen kuollaan liian usein.  Minua hirvittää lista kaksisuuntaiseen kuolleista taiteilijoista, siis itsensä tappaneista – se on pitkä. Entä jos minäkin joskus kuolen tähän? Juuri nyt en kuole, lupaan, mutta entä jos paha olo jatkuu ja jatkuu? Ehkä lääkäri keksii jotain palatessaan lomalta? Mutta jos lääkityksen muuttaminenkaan ei auta? Kuinka monta kertaa lääkkeitä on puliveivattu, ja kuinka monta kertaa olen silti sairastunut? Jos pienikin ilo hiipuu, jos jäsenet käyvät aina vain raskaammiksi? Voinko sitten luvata? Miten ällöttävää, että kirjoitin näin. Muuta en voi.

Voitolla uuteen

Iso ja pieni cheeleader Oikarinen syysnäytöksessä. Harjoittelen nykyään GS:n Dinosaurs-joukkueessa. Enpä olisi tätäkään vielä vuosi sitten uskonut.

2017 alkaa riemukkaissa merkeissä. Iso unelmani on toteutumassa. Minusta tulee kirjailija! Olen tehnyt neljä vuotta työtä, joka nyt, ihan kohta näkee päivänvalon: esikoisromaanini  Lucian silmät pukataan kansien väliin ja pullautetaan maailmaan. Kustantaja on Arktinen Banaani, jonka sivulla kirja esitellään näin: 

"Romaanin päähenkilö Janna on nuori taiteilija, joka valmistelee tulevaa näyttelyään. Taidemaailma rosoineen on kuvattu aidosti, sillä kirjailija on itse taiteilija, jolle miljöö on tuttu. Hän valottaa romaanissaan myös vaiettua, itse kokemaansa, kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Lucian silmät alkaakin Jannan maanisuuden kuvauksella, ja tarinaan mennään sisään kertarysäyksellä. 
Kirja on loistavaa ihmiskuvausta, sairauskuvausta, ajankuvausta ja varsinkin naistaiteilijakuvausta. Mitään ei selitellä eikä pyydetä anteeksi. Samalla romaani on hillittömän hauska. Sukupuoliroolit keikautetaan nurin: Janna on kuin Picasso tai Bukowski, nainen, joka panee kuin mies, ottaa itse. 
Visuaalinen romaani on paitsi vetävä tarina – kielellisesti elävä ja tarkka – myös kuin hehkuvan värikäs, hurja maalaus. Lukijalla on kädet kyynärpäitä myöten maalitahroissa kirjan luettuaan. 

Maaria Oikarinen (s. 1972) on helsinkiläinen taidemaalari ja kriitikko, joka harrastaa heprean kieltä ja cheerleadingia. Hän pitää myös suosittua Hekuma-kuvataideblogia."

Olen kovasti odottanut, että pääsen kertomaan tämän uutisen. Ensin vihjasin varovasti facessa laittamalla statukseeni kirjan IBSN-numeron. Kuvittelin koodini hukkuvan feediin, mutta niinpä vain kaverit olivat googlailleet arvoituksen auki ja sain rutkasti onnitteluja. Kiitos niistä!
No eilen sitten olin vähän radalla eli pikku avajaiskierroksella. Mieskollega oli innoissaan kirjauutisesta ja toitotti toisille kollegoille Bukowski-vertausta – että sellaista kamaa. Hih. Selitä siinä sitten, että tiedotteessa puhutaan kirjan päähenkilöstä eikä kirjailijasta.

Pysykää kuulolla, tulen kertomaan kirjasta lisää lähiaikoina. Palataan myös tuohon jännittävään omaelämäkerrallisuus-kysymykseen. 

Ai niin ja hei: jos haluat kirjan hyppysiisi tuoreeltaan, hyödynnä edullinen ennakkotilausmahdollisuus.  Toimitus on ilmainen.